Kolkkatytöt Tuonenmarjat Etelä-Virossa

Kerronpa teille faktan, jota ette ehkä olisi heti minusta arvanneet. Minä kuulun partioon. Mutta minun vartioni ja lippukuntani ovat hieman tavallisesta poikkeavia. Kuten ovat myös meidän partioleirimme.

Minun vartioni koostuu kolmesta jäsenestä, jotka voisivat olla Leenu, Liinu ja Tiinu, nuo Iines Ankan sisarentyttäret. Mutta ovat Jaana, Sari ja Tiina (partionimemme: Janttu, Sarkki ja Tintsa). Eikä vartiomme nimi ole Peukaloiset tai Sireeninkukat vaan Tuonenmarjat, mikä ehkä antaa viitettä vartiomme ominaislaadusta.

Vartio perustettiin joskus iloisella 80-luvulla Turussa, luultavasti ravintola Hämeenportissa. Ja vaikka sitä ei ole hyväksytty virallisiin vartioihin tai lippukuntiin, ovat vaihtoehtoiset kolkkatytöt kuitenkin toiminnassaan seuranneet ansiokasta partioaatetta ollen aina valmiita. Kaikkeen kivaan!

Edellinen partioleiri pidettiin muutamainen vuosi sitten Turussa, missä vietimme jamboretta Ruisrockissa. Ja nyt keväällä 2010 oli ensimmäinen ulkomaan leiri, Otepäällä ja Etelä-Virossa.

Päämääränä oli suorittaa Tuonenmarjojen Ensimmäisen Luokan Ansiomerkki, joka koostui tehtävistä, jotka sijoittuivat niin kaupunkiin kuin villiin luontoon. Tunnistustehtäviä, liikunnallisia haasteita, mukana myös suunnistusta ja retkeilyä, historiaa ja kaupunkiarkkitehtuuria. Tyylistä koskaan tinkimättä.

Eivätkä reipashenkiset leirilaulutkaan olleet kiellettyjä. Leirilauluiksi lasketaan niin Kolkkatyttö-Sarkin Kuresuolla esittämä Suopursu kukkii -kappale kuin Kolkkatyttö-Jaanan Kansallismuseossa esittämä ja kadonnutta kansanperinnettä kunnioittava: Kyrsapukki, kyrsapukki! -ralli.

Ensimmäinen päivä, sunnuntai, saapuminen leirikohteeseen

Hetken näytti Tuonenmarjojen kohtaaminen epävarmalta, kun Euroopan taivaalla leijaili tuhkaa, vaan niin väistyi paha varjo taivaalta ja viime sunnuntaina tytöt hyppäsivät suunnitelman mukaisesti Air Balticin lennokkiin ja lensivät Turusta Tallinnaan, mistä jatkoivat matkaa bussilla Tarttoon.

Ja täältä he tulevat, perinteisissä vartiomme univormuissa, joissa kuosi on vuosien myötä saattanut muuttua, mutta väritys ei:

Ja tästä se sitten alkaa!

Ensimmäisenä retkikohteena on löytää hyvä ravintola Tartosta. Se ei ole kovinkaan vaikeaa, sillä Tartto on täynnä hyviä ravintoloita. Yleisön toiveesta suuntaamme suosikkipaikkaamme Tsink Plekk Pangiin, josta olen täällä aiemminkin kertonut. Ruokalista on pitkä ja haasteellinen. Ja ruoka on tajuttoman hyvää.

Sitten kierrellään hieman keskustan nähtävyyksiä ja poseerataan kameralle kunnon turistien lailla.

Ilta vietetään Otepäällä suunnitellen seuraavan päivän retkeä. Päätämme että lähdemme Peipsille vanhauskovaisten kyliin.  Nautimme maltillisesti virvokkeita.

Toinen päivä vietetään Peipsillä – etnoa ja eksotiikkaa

Aamulla nousemme pirteinä pehkuista, hyppäämme autoon ja hurautamme Tarttoon ja sieltä kohti Peipsin rantoja. Matkan varrelle sijoittuu myös ihana keväinen kukkameri, tunnistamme luonnonvaraisen keltaisen narsissin.

Ensimmäinen kylä, jossa pysähdymme on Varnja, jossa jututamme paikallisia ja kieltäydymme kolmesti ostamasta kalaa, jota paikalliset meille ponnekkaina tarjoavat. Tunnistamme västäräkin ja tikan lyhtypylvästä nakuttamassa. Minä teen luontohuomion: "Västäräkistä vähäsen".

Varnjasta jatkamme Kolkjaan ja käymme nauttimassa ensimmäisen leirilounaan Kolkjan kuuluisassa kala- ja sipuliravintolassa. Ja jatkamme Alatskiven linnan kautta matkaa Ninaan. Sillä Nina ei petä koskaan. Se on kaikkina vuodenaikoina komea ja jylhä paikka, missä Peipsi aukeaa aavana ja iskeytyy rantoihin korkeina tyrskyinä.

Kiertelemme myös Ninan vanhauskoisten hautausmaalla. Sarkki pohtii hautapaikkojen kulmissa olevia lautoja ja kukkaistutuksia ja päätyy pitkän arkelogisen tietämyksen pohjalta lopputulemaan: "Näillä on varmaan jokin merkitys". Jaana ja minä valokuvaamme tunnollisesti kaikkea näkemäämme. 

Olemme suorittaneet historialliset haudat ja hautausmaat -tehtävän onnistuneesti.

Matka jatkuu Kallasteen, missä käyskentelemme punaisten kallioiden juuressa. Tunnistamme matkan aikana päättömän kanan ja kolme joutsenta. Meillä alkaa olla pian lintumerkkikin koossa. Varsinkin jos mukaan lasketaan ne 20 haikaraa, jotka Jaana bongasi jo Tarton bussista.

Mustveessä käännämme auton nokan kotia kohti, sillä päivä alkaa hiljalleen taittua iltaa kohden, enkä halua ajaa autoa pimeällä.

Viimeinen pysähdys on lähellä Otepäätä. Kierrämme Luken idyllistä kartanonpuistoa ilta-auringon aikaan. Pohdimme pieniä keltaisia kukkia, joita emme tunnista. Ja kartanoa, jota ei enää ole, mutta jota kiviset leijonat silti uskollisesti vahtivat.

Kolmas matkapäivä, tiistai – Viljandi ja Soomaa

Minä olen kärttänyt ja maanitellut koko maanantai-illan, että tekisimme kanoottiretken Soomaalla. Mutta loppuvartio ei ole ehdotuksestani kovinkaan innoissaan, suhtautuminen vesiretkeen on suorastaan nurja, ja joudun tyytymään loppuvartion päätökseen. Päätämme lähteä siis tutkimaan raunioita, pääkohteena Viljandi ja sen teutoninen ritarilinna.

Ensimmäinen pysähdys on kuitenkin Rõngun raunioilla, jossa tunnistamme niin sini-, kelta- kuin valkovuokon.

Ilmat suosivat meitä koko nelipäiväisen retken ajan, ja Viljandissakin aurinko paistaa täydeltä terältä. Kiertelemme linnoituksella, kävelemme kaupungilla ja ihmettelemme ja ihailemme Viljandin kaupungin verkkaista ja idyllistä elämänmenoa.

Olemme keränneet nyt kokoon rauniot ja linnoitukset -merkkiin tarvittavat pisteet ja siirrymme ansaitulle leiriaterialle armenialaiseen Soso juures (suom. Soson luona) -ravintolaan.

Viljandista matka jatkuu kohti Soomaata. Vaikka en saa kolkkatyttöjä innostettua kanoottiretkelle, olen sitä mieltä että tulvat ovat silti upeat ja näkemisen arvoiset.

Saavuttuamme Soomaalle meitä kohtaa yllätys, tulva on ohi. Kaikkialla missä oli aiemmin vettä, on nyt kuivaa, eikä niitä kuuluisia kanoottejakaan enää ole missään. Että se sitten siitä.

Emme anna tämän masentaa, vaan vaihdamme suunnitelmaa lennosta, lähdemmekin tutustumaan Eesti rabaan eli lähdemme Kuresoolle, pitkin Ingatsin matkarataa. Olen siellä aiemmin ollut ja lohdutan kolkkatyttöjä, että sinne vie mukava laudoista rakennettu tie, jota pitkin pääsemme kuivin jaloin perille.

Vaan miten sitten käy! Alkaa kolkkaretken vaativin osio, joka edellyttää notkeutta, ketteryyttä ja staminaa. Sillä jo ensimmäisen kilometrin aikana kohtaamme tällaisen näyn:

Tässä on jo yritystä, puhisemme kun notkumme kaltevilla pinnoilla ja teemme kaurishyppyjä katkenneelta sillalta toiselle. Jos ei tästä tule isosti luontopisteitä, niin johan on kumma, puuskutamme kun uppoamme välillä märkään hetteikköön.

Mutta pääsemme kuin pääsemmekin perille, ja yhdestä suusta toteamme, että kyllä kannatti! Sillä suomaisemat ovat jälleen hurmaavat, vaikka syksyn vahvat värit ovat talven myötä haalistuneet:

Saapuessamme Suursoolle näimme tien poskessa suuren haukan. Nyt uupuu enää vain yhtä lintua, ja meillä on lintumerkki koossa. Ja siellähän se suolla keikkuukin, pitkien jalkojensa päällä, iloisesti siritellen:

Yritämme tunnistaa linnun, kaivelemme muistimme pohjilta lintujen nimiä, kuten viklo ja taivaanvuohi ja emu, kunnes Sarkki muistaa joskus kuulleensa linnusta: suosirri. Lukitsemme vastauksen ja päätämme nähneemme Soomaasirrin, ja kuittaamme lintumerkin suoritetuksi. (Asiantuntijat voivat kertoa, mikä lintu todellisuudessa oli kyseessä.)

Kotimatkalla lautatiellä kohtaamme vielä yhden luonnon mysteerin, metsäneläimen jätöksen, joka askarruttaa meitä suuresti. Kolkkatytöt Sarkki ja Jaana ovat sitä mieltä, että kyse on oravan jätöksestä, mutta minä olen pontevasti eri mieltä, ehdotan mäyrää tai näätää, mikä puolestaan herättää kovaa keskustelua ja suorastaan väittelyä, jossa käydään läpi oravan ruuansulatuskanava ja peräaukon suuruus, liito-oravat ja kissankakkarat vertailuryhmänä.

Illalla pengomme vielä netistä tietoa, mutta varmuutta ei kikkaroista tule. Minä annan yhä ääneni näädälle:

Näin siis päättyy suoretkemme, iloisen kiihkeisiin tunnelmiin.

Kerrottakoon vielä, että Sarkki ja Jaana löysivät suolta myös vaihtoehtoisen ja varteenotettavan leipäpuun. Jos minä tuon suolle turistiryhmiä, voivat he ryhtyä sookolleiksi eli suohirviöiksi, jotka sovittuun aikaan nousevat mättäiden uumenista turisteja viihdyttämään. Asia jäi kuitenkin hieman kesken, koska emme päässeet yhteisymmärrykseen Sookollien työehtosopimuksista, lakisääteisistä kahvi-ja ruokatauoista saati Jaanan vaatimista musiikkikanavista luppoajoille, emmekä tienneet mikä ammattiliitto ajaa Sookollien asiaa.

Viimeinen reissupäivä – Tartto ja urbaani elämä

Kolkkatyttö-Sarkki oli koko reissun alkuajan huolissaan siitä, että koska meillä on kaupunkipäivä, ja onhan meillä? Sarkki kun arvostaa urbaania elämää sen kaikessa monimuotoisuudessaan. Myös Jaanalla oli shoppaustoiveita, ja niinpä viimeinen reissupäivä olikin sitten kaupunkikohde.

Tartto-päivänä keräsimme sitten loput pisteet, joita Tuonenmarjojen ensimmäisen luokan ansiomerkki edellytti. Museoita kävimme läpi kaksi ja puoli. Ensimmäinen oli KGB:n sellimuseo, toinen kansallismuseo ja se kolmas, hieman puolikas oli historiallinen museo, jonne Sarkki pinkaisi sisään ja ulos, todettuaan että historiallinen tarjonta ei ollut riittävän vanhaa.

Kiipesimme kuitenkin museorakennuksen eli vanhan tuomiokirkon torniin, mistä aukesi näkymä yli Tarton.

Muuten päivä meni sitten terasseilla istuessa ihanasta kevätauringosta nauttien. Kimmokin saapui illan tullen kaupunkiin, ja koko päivä päättyi viimeiseen leiriateriaan Gruusia Saatkond eli Gruusian suurlähetystö -ravintolassa.

Tällainen oli siis jamboreemme. Tuonenmarjojen Ensimmäisen Luokan Ansiomerkki tuli ansaittua. Nyt se pitäisi vielä suunnitella ja teettää sitten komeat hihamerkit. Ehdotuksia ja luonnoksia hihamerkistä otetaan vastaan mielihyvin.

Inspiraatiota suunnitteluun voi hakea vaikkapa klikkaamalla tästä: Tuonenmarjat. Eli olen dokumentoinut koko jamboreen omaksi valokuvagalleriaksi. Tervetuloa tutustumaan!