Rõugen satakieli- ja strutsilaaksossa

Eilen oli ihanan lämmin päivä, suorastaan omituinen. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta ja samalla ilma oli kuitenkin painostavan nihkeä. Illaksi saimmekin sateita ja muutaman ukkosenjyrähtelyn.

Mutta päivä oli hieno, ja vietin sen hyvässä seurassa. Lähdimme ystävättäreni Kerstenin kanssa ajelulle, aikamme kuluksi. Kersten oli palannut Suomesta ja tänään hänellä oli edessä maratonijuoksu, joten päätimme tehdä jotain, joka ei väsytä jalkoja ja vie ajatukset tulevasta koitoksesta. Eli lähdimme ajelulle.

Suunnaksi otimme Rõugen satakielilaakson, joka sijaitee lähellä Võrua. Olen laaksossa ollut aiemminkin, mutta en koskaan keväällä. Saatoin vain arvata kuinka kaunis kumpumaisema on kun maan peittää vihreä nurmi.

Ja kaunishan se olikin:

Kiipesimme näköalatorniin ja osa yllä olevista kuvista onkin juuri tornista nähdyt. Kersten nautti maisemista:

Torniin kipusi myös joukko melko äänekkäitä paikallisia nuoria viikonlopusta, kuumasta kesäpäivästä ja miestä vahvemmista virvokkeista huumautuneina, jotka hyväntuulisen rehvakkaina valistivat meitä:  satakielet ovat järven toisella puolella.

Jatkoimme matkaa, satakieliä etsien. Ilma olikin täynnä monenmoista siritystä ja titityytä, mutta satakieltä en niiden joukosta erottanut.

Matkalla forellilammille näen VALTAVIA etanoita, joita hartaasti valokuvaan. Kersten ei pidä etanoista, ne tuovat tämän mieleen madot ja matelijat ja käärmeet. Mutta minä tungen linssiä kiinni näihin valtaviin mötiköihin:

Kun jatkamme matkaa eteemme materialisoituu lähitalosta mukava pullea mies, kuin maahinen, joka alkaa kertoa meille tarinaa etanoista. Näitä jättietanoita ei aiemmin näillä nurkilla ole nähty, ne ovat Saaremaan ns. viinaetanoita, jotka kolmessa neljässä vuodessa ovat äkkiä levinneet kulovalkean lailla. Sateen jälkeen kuulemme rinteet ovat mustana niistä. Mies kertoo harkitsevansa niiden kasvattamista ja kehaisee etanaa joskus syöneensäkin. Kersten värisee asiaankuuluvasti inhosta.

Selviää, että etanamies pitää farmillaan muutakin eksoottista, nimittäin strutseja, ja niitähän on mentävä katsomaan. On pihalla kaksi poroakin, mutta ne eivät minun kaltaista pohjoisen kasvattia niinkään kiehdo, vaan strutsit sitä enemmänkin.

En muista koskaan päässeeni näin lähelle tuota isoa eläintä. En ole varma, olenko koskaan itse asiassa elävää strutsia nähnytkään. No nyt olen:

Jos en sitten satakieltä saanutkaan kiikariin, niin sainpa linnun kuitenkin. Ja kieltämättä, strutsi eli viroksi jaanalind on aika metka eläin, vaikka luonnoltaan häijy onkin.

Päivämme satakieli (aka strutsilaaksossa) oli siis mielenkiintoinen ja antoisa.

Kotiin ehdimme parahiksi ennen suuria sateita. Ja Kersten pääsi valmistautumaan tämänpäiväiseen urakkaansa. Josta toisessa kirjoituksessa enemmän.