Kevään merkkejä etsimässä: Osa 1 - Võru ja Rõuge

Tämä kevät antaa odottaa itseään. Tai sitten minä vain olen iän myötä käynyt vuosi vuodelta malttamattomammaksi. Toisaalta, hieman samanlaista viestiä tulee muualtakin: kaikki ovat jo lopen kyllästyneitä vesisateeseen, räntään ja lumeen, joka ei tunnu koskaan katoavan.

Täällä Syvässä Etelässä kevät tulee yleensä hieman etuajassa Etelä-Suomeen nähden. Mutta tänä vuonna paino on sanoilla vain hieman. Kevät on tanssinut outoa jenkkaa: kauniiden päivien jälkeen on otettu taas hyppy tai kaksi taaksepäin. Eilen ja toissa päivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti että ulkona pärjäsi pelkällä t-paidalla. Tänään sataa vettä ja koira luimistelee korviaan terassin ovella. Sekään ei halua kastua.

Suunnatkaamme siis katseemme menneeseen viikonloppuun. Lauantaina oli lämmin ja päätimme ottaa auringosta kaiken irti. Varustimme auton yhdellä koiralla ja hyvällä matkamielellä ja lähdimme etsimään kevään merkkejä Võrusta ja Rõugesta.

Võru on pieni kaupunki 40 km etelään Otepäältä. Se on mukava päivävierailukohde ja sitä se oli aiemmin erityisesti yhdestä erittäin hyvästä syystä. Võrussa sijaitsee tai tarkemmin sanottuna sijaitsi yksi lempiravintolamme: Sudentassu eli Hundijalg, josta sai mitä ihanimpia grilliherkkuja paistettuna nenän edessä hiiligrillillä.

Niinpä järkytyksemme oli melkoinen kun meille selvisi että koko Hundijalg oli suljettu ja talokin puoliksi purettu. Epäuskoisina kiersimme ympyrää entisen ruokamekkamme edessä ja kävimme varmuuden vuoksi vielä tien toisella puolella sijaitsevassa kukkakaupassa tiedustelemassa, josko ravintola olisi vaihtanut vain osoitettaan. Mutta ei. Hundijalg on lopettanut toimintansa. Huokaus. Ei siis alkanut kovinkaan lupaavasti reissumme.

Palataan kuitenkin otsikkoon, näihin kevään merkkeihin. Entistä Hundijalgaa vastapäätä olevasta kukkakaupasta ja sen ulkopuolelta löysin päivän ensimmäiset keväiset värit. Keltaista, keltaista ja kaunista.

Keltainen on, paitsi pääsiäisen, niin myös kevään väri.

Võrun kukkakauppa on yksi suosikkejani - eikä vähiten sen läpivuotisen väriloiston ansiosta

Hundijalan tuottaman pettymyksen nieltyämme jatkoimme matkaamme Tamulan järvelle. Kesällä rannalla käy kuhina, ja jo nyt tuntui kevät herättäneen kauden ensimmäiset joskin vielä hieman kalpeat rantaleijonat:

Kevään ensimmäiset nuoret rantaleijonat Tamula-järven hiekalla

Seuraava etappimme kevään merkkien etsinnässä löytyi Rõugesta. Tämä pieni paikkakunta on kuuluisa Satakielilaaksostaan, joka keväisin täyttyy siivekkäiden laulutaiturien liverryksestä. Wikipedia tietää kertoa, että satakielen lauluaika alkaa Suomessa yleensä toukokuusta, mutta Rõugen laaksossa laulaa lurittivat linnut jo täysin rinnoin. Itse laakso oli vielä aavistuksen ankean näköinen. Ruskeaa maisemaa kuitenkin täplittivät siniset mättäät, varmoja kevään merkkejä nämäkin:

Kevään ensimmäisiä ja rakastetuimpia kukkijoita

Kimmo ja Latte suuntaavat Satakielilaakson pohjalle

Laakson yleisväri on vielä ruskea, mutta puro pulputtaa keväisesti

Ja Erään on ihan pakko päästä veteen!

Latte tutustuu Satakielilaakson tuoksuihin ja maisemiin tunnollisesti

Rõugen nuoriso on kivunnut Satakielilaakson molempiin torneihin kevätpäivästä nauttimaan

Sinivuokkoja, puron solinaa, satakielen liverrystä, nuorisoa rannoilla ja näköalatorneissa. Kaikki varmoja kevään merkkejä. Mutta yhdestä Virolle ominaisesta kevään merkistä vielä uupui. Haikaroista. Niitä olimme toki nähneet matkan varrella useita. Joissain pesissä jo haudottiin ja äitihaikaran pää vain pilkotti risupesän yli. Toisia vasta korjailtiin ja paranneltiin pesimiskauden alkajaisten kunniaksi.

Viitinan pienestä kylästä löysin etsimäni - komean haikaran komeassa asunnossaan. Ja näihin kevättä täynnä oleviin haikarakuviin päätän ensimmäisen osan kevään merkeistä. Se jälkimmäinen osa kattaa sitten kevään merkkejä omalta Otepäältä.

* Alkaa hyräillä Ultra Bran kappaletta: Haikara *

"Harvoin haikara laskeutuu katolle..." laulaa Ultra Bra

"... sen huuto rikkoo hiljaisuuden" jatkuu laulu

Kevään merkeistä komein: suuri valkea lintu sinisellä taivaalla - se aina sykähdyttää uudelleen ja uudelleen

Rõugen satakieli- ja strutsilaaksossa

Eilen oli ihanan lämmin päivä, suorastaan omituinen. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta ja samalla ilma oli kuitenkin painostavan nihkeä. Illaksi saimmekin sateita ja muutaman ukkosenjyrähtelyn.

Mutta päivä oli hieno, ja vietin sen hyvässä seurassa. Lähdimme ystävättäreni Kerstenin kanssa ajelulle, aikamme kuluksi. Kersten oli palannut Suomesta ja tänään hänellä oli edessä maratonijuoksu, joten päätimme tehdä jotain, joka ei väsytä jalkoja ja vie ajatukset tulevasta koitoksesta. Eli lähdimme ajelulle.

Suunnaksi otimme Rõugen satakielilaakson, joka sijaitee lähellä Võrua. Olen laaksossa ollut aiemminkin, mutta en koskaan keväällä. Saatoin vain arvata kuinka kaunis kumpumaisema on kun maan peittää vihreä nurmi.

Ja kaunishan se olikin:

Kiipesimme näköalatorniin ja osa yllä olevista kuvista onkin juuri tornista nähdyt. Kersten nautti maisemista:

Torniin kipusi myös joukko melko äänekkäitä paikallisia nuoria viikonlopusta, kuumasta kesäpäivästä ja miestä vahvemmista virvokkeista huumautuneina, jotka hyväntuulisen rehvakkaina valistivat meitä:  satakielet ovat järven toisella puolella.

Jatkoimme matkaa, satakieliä etsien. Ilma olikin täynnä monenmoista siritystä ja titityytä, mutta satakieltä en niiden joukosta erottanut.

Matkalla forellilammille näen VALTAVIA etanoita, joita hartaasti valokuvaan. Kersten ei pidä etanoista, ne tuovat tämän mieleen madot ja matelijat ja käärmeet. Mutta minä tungen linssiä kiinni näihin valtaviin mötiköihin:

Kun jatkamme matkaa eteemme materialisoituu lähitalosta mukava pullea mies, kuin maahinen, joka alkaa kertoa meille tarinaa etanoista. Näitä jättietanoita ei aiemmin näillä nurkilla ole nähty, ne ovat Saaremaan ns. viinaetanoita, jotka kolmessa neljässä vuodessa ovat äkkiä levinneet kulovalkean lailla. Sateen jälkeen kuulemme rinteet ovat mustana niistä. Mies kertoo harkitsevansa niiden kasvattamista ja kehaisee etanaa joskus syöneensäkin. Kersten värisee asiaankuuluvasti inhosta.

Selviää, että etanamies pitää farmillaan muutakin eksoottista, nimittäin strutseja, ja niitähän on mentävä katsomaan. On pihalla kaksi poroakin, mutta ne eivät minun kaltaista pohjoisen kasvattia niinkään kiehdo, vaan strutsit sitä enemmänkin.

En muista koskaan päässeeni näin lähelle tuota isoa eläintä. En ole varma, olenko koskaan itse asiassa elävää strutsia nähnytkään. No nyt olen:

Jos en sitten satakieltä saanutkaan kiikariin, niin sainpa linnun kuitenkin. Ja kieltämättä, strutsi eli viroksi jaanalind on aika metka eläin, vaikka luonnoltaan häijy onkin.

Päivämme satakieli (aka strutsilaaksossa) oli siis mielenkiintoinen ja antoisa.

Kotiin ehdimme parahiksi ennen suuria sateita. Ja Kersten pääsi valmistautumaan tämänpäiväiseen urakkaansa. Josta toisessa kirjoituksessa enemmän.