Kevään merkkejä etsimässä: Osa 1 - Võru ja Rõuge

Tämä kevät antaa odottaa itseään. Tai sitten minä vain olen iän myötä käynyt vuosi vuodelta malttamattomammaksi. Toisaalta, hieman samanlaista viestiä tulee muualtakin: kaikki ovat jo lopen kyllästyneitä vesisateeseen, räntään ja lumeen, joka ei tunnu koskaan katoavan.

Täällä Syvässä Etelässä kevät tulee yleensä hieman etuajassa Etelä-Suomeen nähden. Mutta tänä vuonna paino on sanoilla vain hieman. Kevät on tanssinut outoa jenkkaa: kauniiden päivien jälkeen on otettu taas hyppy tai kaksi taaksepäin. Eilen ja toissa päivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti että ulkona pärjäsi pelkällä t-paidalla. Tänään sataa vettä ja koira luimistelee korviaan terassin ovella. Sekään ei halua kastua.

Suunnatkaamme siis katseemme menneeseen viikonloppuun. Lauantaina oli lämmin ja päätimme ottaa auringosta kaiken irti. Varustimme auton yhdellä koiralla ja hyvällä matkamielellä ja lähdimme etsimään kevään merkkejä Võrusta ja Rõugesta.

Võru on pieni kaupunki 40 km etelään Otepäältä. Se on mukava päivävierailukohde ja sitä se oli aiemmin erityisesti yhdestä erittäin hyvästä syystä. Võrussa sijaitsee tai tarkemmin sanottuna sijaitsi yksi lempiravintolamme: Sudentassu eli Hundijalg, josta sai mitä ihanimpia grilliherkkuja paistettuna nenän edessä hiiligrillillä.

Niinpä järkytyksemme oli melkoinen kun meille selvisi että koko Hundijalg oli suljettu ja talokin puoliksi purettu. Epäuskoisina kiersimme ympyrää entisen ruokamekkamme edessä ja kävimme varmuuden vuoksi vielä tien toisella puolella sijaitsevassa kukkakaupassa tiedustelemassa, josko ravintola olisi vaihtanut vain osoitettaan. Mutta ei. Hundijalg on lopettanut toimintansa. Huokaus. Ei siis alkanut kovinkaan lupaavasti reissumme.

Palataan kuitenkin otsikkoon, näihin kevään merkkeihin. Entistä Hundijalgaa vastapäätä olevasta kukkakaupasta ja sen ulkopuolelta löysin päivän ensimmäiset keväiset värit. Keltaista, keltaista ja kaunista.

Keltainen on, paitsi pääsiäisen, niin myös kevään väri.

Võrun kukkakauppa on yksi suosikkejani - eikä vähiten sen läpivuotisen väriloiston ansiosta

Hundijalan tuottaman pettymyksen nieltyämme jatkoimme matkaamme Tamulan järvelle. Kesällä rannalla käy kuhina, ja jo nyt tuntui kevät herättäneen kauden ensimmäiset joskin vielä hieman kalpeat rantaleijonat:

Kevään ensimmäiset nuoret rantaleijonat Tamula-järven hiekalla

Seuraava etappimme kevään merkkien etsinnässä löytyi Rõugesta. Tämä pieni paikkakunta on kuuluisa Satakielilaaksostaan, joka keväisin täyttyy siivekkäiden laulutaiturien liverryksestä. Wikipedia tietää kertoa, että satakielen lauluaika alkaa Suomessa yleensä toukokuusta, mutta Rõugen laaksossa laulaa lurittivat linnut jo täysin rinnoin. Itse laakso oli vielä aavistuksen ankean näköinen. Ruskeaa maisemaa kuitenkin täplittivät siniset mättäät, varmoja kevään merkkejä nämäkin:

Kevään ensimmäisiä ja rakastetuimpia kukkijoita

Kimmo ja Latte suuntaavat Satakielilaakson pohjalle

Laakson yleisväri on vielä ruskea, mutta puro pulputtaa keväisesti

Ja Erään on ihan pakko päästä veteen!

Latte tutustuu Satakielilaakson tuoksuihin ja maisemiin tunnollisesti

Rõugen nuoriso on kivunnut Satakielilaakson molempiin torneihin kevätpäivästä nauttimaan

Sinivuokkoja, puron solinaa, satakielen liverrystä, nuorisoa rannoilla ja näköalatorneissa. Kaikki varmoja kevään merkkejä. Mutta yhdestä Virolle ominaisesta kevään merkistä vielä uupui. Haikaroista. Niitä olimme toki nähneet matkan varrella useita. Joissain pesissä jo haudottiin ja äitihaikaran pää vain pilkotti risupesän yli. Toisia vasta korjailtiin ja paranneltiin pesimiskauden alkajaisten kunniaksi.

Viitinan pienestä kylästä löysin etsimäni - komean haikaran komeassa asunnossaan. Ja näihin kevättä täynnä oleviin haikarakuviin päätän ensimmäisen osan kevään merkeistä. Se jälkimmäinen osa kattaa sitten kevään merkkejä omalta Otepäältä.

* Alkaa hyräillä Ultra Bran kappaletta: Haikara *

"Harvoin haikara laskeutuu katolle..." laulaa Ultra Bra

"... sen huuto rikkoo hiljaisuuden" jatkuu laulu

Kevään merkeistä komein: suuri valkea lintu sinisellä taivaalla - se aina sykähdyttää uudelleen ja uudelleen

Ajelulla asiakkaiden kanssa - Taevaskoda ja Võru

Upeat lämpimät kesäpäivät jatkuvat. Aurinko killittelee taivaalla ja kesä röyhähtää täyteen kasvuvoimaansa ja esittelee vahvoja värejään. Keltainen on niin keltaista että silmiin sattuu. Ja veden sinessä on upea kesän ainutlaatuinen vivahde.

Kaiken kokoista pörisijää ja pärisijää on nyt liikkeellä.

Meillä on ollut viime torstaista lähtien luonamme mukava pariskunta, myös blogissa kommentoinut Aare ja hänen viehättävä vaimonsa Seija. Aare on tuttu meille jo Võsun talkoista. Seijan tapasimme nyt ensimmäistä kertaa.

Niin Aare kuin Seija ovat innokkaita Viron-kävijöitä, jotka iltaisin tutkivat karttoja ja suunnittelevat ajoreittejä ja päivisin seikkailevat pitkin Etelä-Viron maanteitä, pölyisiä pikkuteitä ja lähes läpiajamattomia kinttupolkuja etsien uusia näkymiä ja mielenkiintoisia matkakohteita. Ja kyllähän he ovat ehtineetkin vaikka minne.

Toissapäivänä liittyi meidän perhekuntamme Aaren ja Seijan päiväreissuun ja lähdimme kahdella autolla ajelemaan ensin luonnonkauniille ja punaisista kallioistaan tunnetulle Taevaskodalle ja sitten Võruun. Mukana myös matkakoira Latte.

Taevaskoda oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, Ahja-joki pulputteli ja virtaili välillä hitaammin, välillä nopeammin puikkelehtien vehreiden puiden reunustamassa joenuomassa. Aurinko paistoi. Ja elämä olisi ollut kuin silkkiä vaan, ellei seuranamme olisi ollut sen seitsemänsataa hyttystä, joiden mielestä Suomi-tytön ja -pojan veri on parasta A-luokkaa. Huitomiseksihan se kävely vähän meni, ja paras terä maisemien nauttimisesta oli ikäänkuin katkennut.

Tässä kuitenkin muutamainen kuva tältä iki-ihanalta luontokohteelta:

Lapset kanoteeraavat Ahja-joella.

Neidon luolassa ihana impi kutoo kultaseittiä ja odottaa pelastajaansa, jonka täytyy tuoda hänelle kukkiva saniainen.

Saniaisia joen varrelta kyllä löytyy, mutta kukkia ei.

Joen rantamat ovat vehreät ja kauniit.

Matkakoira Latte taisi nauttia retkestä kaikkein eniten. Kyllähän sitäkin hieman hyttysen kiusasivat, mutta Latte ei antanut niiden häiritä. Se päätti pulahtaa jokeen ja näin laajentaa viime kesän järvibongailujaan ottamalla nyt mukaan myös joet ja meret.

Joen vesi on ihanan viileää kuumana päivänä, tietää Latte kertoa.

Taevaskodalta jatkoimme Võruun, missä ensin pysähdyimme Karma-antiikkimyymälään, joka on varsinainen historiasta kiinnostuneiden aarreaitta. Myymälä on jaettu kahteen osaan, joissa toisessa on esineitä ja huonekaluja kaupunkilaisesta elämänpiiristä, toisessa taas tarvekaluja ja tykötarpeita maalaiselämästä. Voin suositella Karmaa vilpittömästi, vaikkeivat hinnat olekaan mitään super-edullisia. Karma ei ole kirpputori, mutta se ei tarkoita etteikö sieltä onnistuisi tehdä todellisia löytöjä. Ja vaikkapa ei olisi kiinnostunut hankkimaan itselleen antiikkiesineitä, voi myymälää kierrellessä sukeltaa Viron historiaan tutustumalla esineisiin, jotka ovat osa tämän maan menneisyyttä. Kierros Karmassa vastaa siis museokierrosta, ja paljon Karmassa käykin esimerkiksi koululuokkia puhtaasti opetusmielessä.

Syödä täytyy myös ihmisen. Valitsimme ruokapaikaksi suosikkimme Hundijalan, joka ei tälläkään kerralla pettänyt odotuksiamme.

Lopuksi teimme vielä pienen kävelyretken Tamula-järven rannalle, missä rantabulevardia on korjattu ja rantaa siistitty niin, että siitä on tullut suoranainen matkailuvaltti. Vaikka lämpimiä päiviä ei vielä olekaan ollut niin paljon, että järvi olisi suuremmalti lämmennyt, oli rantaelämä jo Tamulan rantamilla selkeästi alkanut:

Kivetty rantabulevardi seurailee rantaviivaa ainakin kilometrin verran.

Rantalentopallolle on rajattu oma alue Tamulan rannalta.

Lisääntynyt hyvinvointi Etelä-Virossa ja Võrussa näkyy hyvin Võrun kaupunkikuvassa ja rannalla. Toisaalta vauraus on saanut myös muotoja, jotka eivät ole aina niin toivottavia. Koskaan aiemmin en ole nähnyt idyllisessä Tamula-järvessä korkeita vesikaaria syökseviä vesiskoottereita. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta mielestäni ne eivät kuulu Tamulaan.

Olen iloinen siitä, että Otepään Pyhäjärvessä on kaikkinainen moottoriliikennöinti kielletty pelastuslaitosta, hengenpelastajia ja hiljaista ja verkkaasti etenevää sightseeing-vene Helenaa lukuun ottamatta. 

Vesiskootteri heittelee korkeita vesikaaria päristäessään ympyrää Tamula-järvellä.

Ei kaikkein ympäristöystävällisin ajokki: yhden hurjastelu rikkoo kymmeniltä muilta  rauhan ja hiljaisuuden.

Setomaalla ja hieman Venäjälläkin

Sunnuntai oli taas seikkailupäivä. Ja seikkailun suuntana oli kaakkoinen Viro: Räpinan pieni unelias kaupunki, Setomaa ja setukaiset, Venäjä (!) ja lopuksi vieläVõrumaa ja siellä Võrun kaupunki.

Taustana reissulle oli se aiempi huomio, että Peipsin rannalla sijaitsevan Beresjen talomme toisesta ovesta puuttui lukko. Joko sitä ei koskaan ole ollutkaan tai sitten sen on joku jossain vaiheessa poistanut. Joka tapauksessa, viime käynnillä huomasimme häkellyttävän tosiasian, tai paremminkin kaksi.

Häkellys 1: Yksi ovi on ilman lukkoa ja talo on avoin kaikille.

Häkellys 2: Kukaan ei ole siellä käynyt, tai jos siellä ollaankin käyty mitään ei ole sieltä viety.

Niin tai näin, eilen lähdettiin työkaluin ja lukoin varustautuneina sulkemaan toista sisäänkäyntiä.

Jaoimme joukkomme: Kimmo ja Latte lähtivät talolle ja minä jäin Räpinan kaupunkiin tallustelemaan ja valokuvaamaan. Ilma oli ihanaakin ihanampi ja Räpina näytti kauneimmat kasvonsa. Võhandu oli paikoitellen peilikirkas ja siihen heijastui kauniisti rakennuksia ja maisemia.

Sinä aikana kun Kimmo pusersi lukkoa paikalleen, puuhailin minä kameran kanssa tallentaen kennolle tällaisia näkymiä:

Räpinan kirkko ja muutama punainen tulppaani

Puiden heijasteluita Võhandu-joelle

Sillapään kartano Võhandu-joen toisella puolella

Vanhan Räpinan paperitehtaan pato

Turvamuuri estämässä veneitä eksymästä putoukseen

Päivä oli siis mitä ihanin ja maisemat kesän kynnyksellä tai paremminkin kesän tultua, sen mukaiset. Mikä oli minun tallustella ja kuvailla, vaikka aika ajoin taivaalta tipahteli muutama pisara, joka heti kuivui pois.

Jonkin ajan kuluttua joukot kohtasivat eli Kimmo oli saanut lukittua talon oven ja olimme ikäänkuin valmiita työosuudelta. Molemmat olimme sitä mieltä, että kun tänne asti ollaan tultu, niin jatketaan reissua lomailun merkeissä.

Päätimme lähteä Venäjälle!

Jokainen, joka on Venäjälle matkustanut tietää, että sinne ei mennä ihan noin vain, tarvitaan viisumeita ja muita papereita. Vaan on viisumittomaan Venäjän-matkailuun Virossa silti yksi mahdollisuus. Se on n. 400 metrin mittainen tienpätkä kaikkein kaakkoisimmassa Virossa, Lutepään ja Sesnikin kylien välissä.

Nimittäin, siinä kohtaa valtakuntien raja tekee oudon pienen koukkauksen ja jotta Sesnikin ja sen takana olevien pienten kylien, kuten Saatsen ihmiset pääsevät kotiinsa, on mahdollista ajaa 400 metrin matka Venäjän maaperällä ilman viisumeita.

Sinne siis!

Ensin kohti Võõpsua ja jälleen yli Võhandu-joen, joka on paitsi Viron pisin joki, myös kiemurtelevin. Võõpsun setukaiskylän kohdalla Võhandu on kasvanut pienestä purosta jo laajaksi joeksi, joka tänä vuonna on tulvinut reilusti yli äyräidensä.

Idyllistä jokea ihastellessani huomasin, että siellähän kasvaa rentukan oloisia keltaisia kasveja, jotka eivät kuitenkaan vastaa minun käsitystäni suomalaisesta rentukasta.  Mielelläni kuulisin itseäni viisaammilta, mistä kasveista on kyse!

Ajelemme hyvillä mielin läpi Mikitamäen, ohi Värskan ja Värskan setukaismuseon ja jatkamme kohti Venäjää. Ja sinnehän me pääsemme!

Seuraava pysähdyksemme, jälleen Viron puolelle - Venäjällä on kielletty pysähtymästä saati autosta nousta -  on jo todella kaukaisinta Viroa, ainakin Tallinnan näkökulmasta. Olemme pienessä Saatsen kylässä, josta löytyy toinen setukaismuseo ja ihana, eksoottinen ja vähintäänkin värikylläinen Saatsen kirkko ja hautausmaa:

Matkan varrelta löytyy myös kosteikkoa, jossa näyttäisi kasvavan jonkinlaisia kämmeköitä. Jälleen kiitän, jos kasvituntijat määrittelevät nämä minun kämmekkäni. Valitan että tarkempaa kuvaa ei ole, nämäkin on otettu telen ääripäällä, mistä johtuu hienoinen epätarkkuus:

Täytyy - jälleen kerran - sanoa, että on tämä Viro ja erityisesti Etelä-Viro matkailijalle monipuolista seutua! Setomaa omassa kauneudessaan ja tietyssä karuudessaan on aivan oma lukunsa. Maisemat ovat mahtavia, kylät köyhiä, mutta tavat ja kulttuuri sitäkin eksoottisempia.

Vanha rouva rakentaa sipulipenkkejä

Pekko, hedelmällisyyden jumala setukaisten mytologiassa, vahtii Samarinan kylän sisäänajoa

Setomaalta jatkoimme matkaa vielä Võruun ja kävimme ihailemassa Tamulan hoidettua rantaa, joka on viime vuosina, tai oikeastaan viime vuoden aikana saanut uuden ilmeen: hoidetun rantabulevardin ja kauniit uimalaiturit.

Ilta-aurinko paisteli, mutta pienet pojat polskivat vielä järvessä, ihmiset vaeltelivat rantabulevardeilla, kuntoilijat hölkkäsivät  ja naiset nauttivat auringosta laiturilla.

Kaunis päätös muutenkin maisemallisesti kauniille päivälle:

Jos lukijaa kiinnostaa lukea lisää esim Räpinasta tai Võrusta tai setukaisista, niin lisää juttua löytyy alla olevien tunnisteiden kautta. Ja kiitos kaikille, jotka jaksoivat katsoa nämä kuvat ja lukea jutun tännekin asti!

Seuraavat matkatarinat taitavat tullakin sitten Türin kukkakarnevaaleilta ja kahden bussin kasvimatkalta Etelä-Viroon. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle...

--

Yleisön pyynnöstä vielä kaksi rentukkakuvaa tunnistusta varten. Minusta nämä kasvavat kauniimmin ja ovat hieman sirompia kuin suomalainen rentukka, mutta voin olla väärässäkin. Luulisin että vettä olisi tuossa ainakin metrin, vierestä ajeli moottorivene.

Vastlapäev eli laskiaistiistai Etelä-Viron malliin

Eilen oli laskiaistiistai, jota Virossa vietetään Vastlapäev-nimisenä.

Aamu valkeni Otepäällä ihan uskomattoman upeana. Illalla oli ollut usvaa ja yöllä se oli jämähtänyt puihin kiinni muodostaen valkean sokerihuurretta muistuttavan kuorrutuksen kaikkialle. Ja aurinko paistoi!

Tästä näystä riemastuneina keksimme lähteä Suur Munamäelle lähelle Võrua, tarkemmin sanottuna Suuren Munamäen näköalatorniin - sieltä korkealta kun maisemat taatusti olisivat kahta upeampia.

Võruun on Otepäältä matkaa 42 kilometriä eli ei paljon mitään.

Siis autoon ja liikkeelle. Otepää jäi hohtelemaan sadunkaltaiseen valkeaan kristallipilveen.

Vaan miten kävi!? Võrussa taas ei aurinkoa ollut nimeksikään. "HÖH!" totesimme kuorossa. Taidettiin lähteä nyt merta edemmäksi kalaan.

Mutta emme antaneet sen masentaa. Onhan usva- ja sumusäätkin hienoja.

Suuren Munamäen näköalatornikin oli kiinni. Kyltistä selvisi että se on talvisin auki vain viikonloppuisin. Sen olisimme toki voineet tarkistaa jo kotona internetistä, vaan eipähän tullut tarkistettua.

Oliko reissu siis pettymys? Kaikkea muuta. Itse asiassa aurinkokin alkoi lopulta paistaa, kuten kyltistä yllä näkeekin. Sitä ennen kuitenkin kävimme viettämässä laskiaishauskaa, ilman pulkkia, tasamaalla. Eli lähdimme Tamula-järven jäälle hauskuuttamaan perheen pienintä. Ja kyllä pienellä suurella koiralla hauskaa olikin!

Ja vauhti sen kun kiihtyy...

Poikahan kaartaa kurvassa tiukemmassa kallistuksessa kuin nuori Jarno Saarinen parhaimpina moottoripyörävuosinaan.

Entä tämä tanssiesitys! Tehkää perässä! Ah elämän ja olemassaolon riemua!

Hauskaa siis oli, ja riehan jälkeen niin koiraa kuin isäntää naurattaa:

Kuten sanottua, ilmakin kirkastui ja lähdimme Võrusta ajelemaan eteenpäin,  Haanjan ylängölle. Tie kiemursi ja kierteli, nousi ja laski ja aurinko lämmitti mukavasti autoon. Alkoi olla todella keväiset tunnelmat.

Minulla on koko talven ollut työn alla eli tilauksessa yksi kuva, sellainen perus-turistikuva, josta saisi kauniin joulukortin. Kuvassa pitäisi olla perinteinen virolainen pieni maalaistalo lumen keskellä. Paljon lunta katolla, koskematonta hankea  ympärillä ja pienet eläimen jäljet hangella, kuin tontun tekemät. Sellaisesta saisi kivan joulukortin, joskus asiaa pohdiskelin. Ei niin, etteikö minulla olisi aivan riittämiin kaikenlaisia lumikuvia joulukorteiksi, vaan kun olen ottanut jonkun asian tehtäväkseni, en tehtävästä niin helposti luovu. Olemme siis Kimmon kanssa metsästäneet sopivaa "postikorttitaloa".

Vaan sopivaa yhdistelmää -- talo, hanki, lumikuorma ja pienet askeleet lumella -- ei olekaan niin vain  löytynyt. Näkymästä on muodostunut meille suoranainen termi: joulukorttitalo. "Sopisiko tämä?" ehdottaa Kimmo ja minä vastaan: "Ei, katto on väärä" tai "Talon laudoitus näyttää liian uudelta."

Eilen sitten tuli näköpiiriimme yksi melko hyvin kaikki edellytykset täyttävä joulukorttitalo. Oli lunta, oli sopiva katto ja ne tontun jäljet hangella.

Mutta joulukorttia tästä kuvasta ei saa tekemälläkään, sillä taivas, se ei ole joulukuun taivas. Se on niin selkeästi helmi-maaliskuun taivas. Eikö vain?!!! Eikö ole jännää, että taivaan väri talvella on niin selkeästi erilainen vaikkapa joulukuussa ja maaliskuussa. Jollekin ulkomaan elävälle tämä kuva saattaisi mennä läpi joulukorttina, vaan ei meille lumen ja tuiskun kansan ihmisille. Meille, joilla on, kuten kirjailija Peter Hoeg on todennut: lumen taju.

Näin siis meni meidän Vastlapäev. Kotiin käänsimme auton nokan vasta auringon laskun aikaan, ja kaunis oli myös Vastlapäevan ilta, vai mitä sanotte?