Tarton juoksumaratoni ja paparazzi

Eilen juostiin Tarton juoksumaratoni, joka todellisuudessa on puolimaratoni eli 23 km pitkä rupeama, joka nyt juostiin 28. kertaa. Se on yksi kuuluisimmista Viron juoksutapahtumista, ja kuuluu Tartu maratonien sarjaan. Muita maratoneja on Tarton hiihtomaratoni, polkupyörämaratoni ja rullahiihtomaratoni joista kahdesta ensinmainitusta olen aiemmin täällä kertonut.

Tämänkertaisen maratonin voitti miehistä virolainen Taivo Püi (1:16:11) ja naisista kenialainen Irene Chepkirui (1:23:06).

Päivä alkoi hieman koleana, mutta juoksun mittaan aurinko alkoi pilkistellä pilvien raosta ja maaliin tultaessa se paistoi suorastaan suosiollisesti.

Kuten eilen kerroin, osallistui ystävättäreni Kersten, tuo monitaituri, tähän juoksuun yhdessä miesystävänsä Urmaksen kanssa. Kersten oli valmistautunut juoksuun hyvin, vaikka edellisenä päivänä valitti jalkojensa olevan tinaa ja epäili juoksun menevän pipariksi.

Kersten oli myös se, joka sai minut houkuteltua stadionille lähtöä seuraamaan. Hän lupasi valokuvaajalle värikkäitä näkymiä ja urheilujuhlan tuntua.

En ole koskaan ollut juoksuihmisiä. Parhaimpina ns. urheilullisina vuosinani kävin aamuisin lenkillä, mutta koskaan en juoksusta ole suuremmin välittänyt. Johtuen kai hapenottokyvystäni, joka ei ole kaikkein parhain. Kerran olen juossut Naisten Kympin Helsingissä, ja se lienee juoksu-urani suurin saavutus. Nykyisin en jaksaisi juosta hengästymättä sataa metriä, pahoin pelkään.

Siksipä tunsin hienoista huonoa omatuntoa kunnostani kun aamulla ajoin autolla Otepään stadionille, minne oli kokoontunut yli 4.000 juoksijaa valmiina taittamaan tuon 23 kilometrin matkan. Ja värikäs oli stadionin yleisilme, reippaita ihmisiä, värikkäitä urheiluasuja:

Aikani stadionilla haahoiltuani löysin väkijoukosta myös Kerstenin ja Urmaksen, jotka olivat lämmittelemässä ennen starttia.

Huomasin, että monen raskaan treenin ohella Kersten oli valmistautunut maratoniin myös kauniin kirkkaanpunaisin kynsin ja tyylikkäin timanttikorvakoruin.

Vaan eivätpä tämän päivän naisurheilijat olekaan noin yleisemmin ottaen sukupuolettomia liikuntakoneita, vaan moni muukin juoksija oli panostanut ulkonäköönsä ja asuteisiinsa:

Kaiken kaikkiaan oli jälleen mukava katsella miten jokainen valmistautui itselleen tärkeään urheilusuoritukseen. Paljon venyttelyjä ja keskittyneitä katseita:

Juoksijat asettuvat kukin omiin lähtökarsinoihinsa eli numeroituihin sarjoihin (numerointi aiempien sijoitusten mukaan), juuri ennen lähtöä aitaukset poistetaan ja väki ahtautuu yhteen ja sitten pamahtaa starttipistooli:

Ja lähtee. Edessä 23 kilometriä.

Otepään oma maratonihymni soi mahtipontisena, ja taas minä nieleskelen kyyneliä. Mitä useammin hymnin kuulen, sitä voimakkaammin se minuun vaikuttaa.

Tartu Maratonin reitti alkaa siis Otepäältä ja kiertelee lähimaastoissa päätyen 23 kilometrin päästä Elvaan, samaan paikkaan jonne päätyvät myös hiihtomaratoni ja polkupyörämaratoni. Päätän lähteä autolla juoksijoita vastaanottamaan ja hurraamaan Kerstenille ja Urmakselle. Sitä paitsi, onhan minulla tehtäväkin: toimittaa Kerstenin tämän viime hetkellä minulle viskaamansa takki.

Siis matkaan. En tosin olen ainoa autoilija, joka on keksinyt tämän. Pitkässä letkassa ajelen kohti Elvaa ja ehdin perille kun ensimmäiset juoksijat ovat jo tulossa maaliin.

Tässä naisten sarjan voittaja, kenialainen Irene Chepkirui:

Tyylejä on monia:

Põlvalainen Kure Kaarel tulossa kohti maalia.

Älkää antako ulkonäön hämätä. Tämä tibi on juoksijana kovaa luokkaa. Ja tältä siis näytetään kun on juostu 23 kilometriä.

Minä odottelen kamera valmiina Kersteniä ja Urmasta, ja sieltä nämä pian tulevatkin, jos ei ihan kärkijoukossa, niin kuitenkin ensimmäisten ryhmässä. Ensin Urmas, jolla askel vetää vielä lujaa:

Ja pian Urmaksen jälkeen tulee Kersten:

Siirryn maalin tuntumaan ja otan juoksusankareistani vielä uuden poseerauskuvan, nyt siis lenkin jälkeen. Ja mikä ihmeellisintä, kuvissa ei ole paljoakaan eroa. Molemmat näyttävät siltä kuin eivät olisi maratonia juosseetkaan:

Illalla katselen satoja ottamiani kuvia juoksijoista. Tutkin ilmeitä ja ihailen hyväkuntoisia kroppia. Ja katson ihmisten ylpeitä iloisia ilmeitä suorituksen jälkeen. Kimmo istuu tietokoneellaan minua vastapäätä ja viattomasti tältä kysyn: "Kuule Kulta, mitä sanoisit jos alettaisiin nyt treenata ja osallistuttaisiin sitten ensi vuoden maratoniin."

Kimmo havahtuu bittimaailmasta ja nostaa päänsä tietokoneelta: "Mitä sä sanoit!?" Toistan kysymykseni ja Kimmo näyttää siltä, kuin olisin pyytänyt tätä menemään sukupuolenvaihdosleikkaukseen tai aloittamaan kansantanhuharrastuksen. Silmät suurina tämä saa lopulta kakelleltua: "Ja miksi ihmeessä!!!?"

Huokaan ja totean itsekseni, että ihmiset ovat niin erilaisia. Ja että ehkä ajatus juoksevista Linkamista on aika kaukaa haettu, suorastaan linnunradan toiselta puolen.