Tiina humpsahtaa Tarton viherkeitaaseen

Minulla oli tänään ns. sovittu tapaaminen! Ja miten miellyttävä sellainen!

Otepääläinen, nyttemmin vantaalainen ystävättäreni Kersten oli Back in Town, joskin vain lyhykäisesti. Ja 'town' oli tällä kertaa Tartto, ei Otepää. Kun vuorella ei ollut tällä erää aikaa tulla Muhamedin luo, hyppäsi tämä Muhamed aamulla bussiin ja matkasi Kerstenin luo - näin luovasti ilmaistuna ja metaforia hämmentäen.

Tapasimme Tarton rautatieasemalla kello 10.00 mikä jätti meille kolme tuntia aikaa käydä kahvilla ja päivittää kuulumisiamme. Aivan liian lyhyt aika, sanon minä.

Kahvilaa ei oltu etukäteen sovittu joten lähdimme lompsimaan kaupungille ja samalla kävi juttu kovaa tahtia. Minä kerroin Võsun ostosta ja Kimmon Brysseliin lähdöstä ja samalla me vaan kävelimme eteenpäin. Kahviloita tuli ja meni mutta me vaan jatkoimme matkaamme, välilä Emajoen rannoille ja siitä eteenpäin. Oli niin paljon puhuttavaa että ei ollut edes aikaa pysähtyä.

Kunnes tulimme kasvitieteellisen puutarhan kohdalle. Poikkesimme sisään, ja minä ajattelin, että puutarha on nopeasti kierretty. Ja samalla jutustelu jatkui. Nyt oli jo Kerstenin vuoro kertoa omista kuulumisistaan, opinnoistaan, reissustaan Ameriikan Yhdysvaltoihin - Unkarista unohdin kysyä tarkemmin!

Ja samalla kävelimme syvemmälle kasvitieteellisen puutarhan ulkopihalle. Ja jossain vaiheessa, päärakennusta kiertäessämme humpsahdimme äkkiä aivan uskomattoman hienoon viherkeitaaseen. Olin ällikällä lyöty. Koska tämä tänne on tullut! Miksi minä en ole tästä mitään tiennyt! Mitä, mitä, mitä!??? Kersten kertoi käyneensä siellä piknikillä - mikä piknik-paikka!

Se miksi olin ällistynyt johtui siitä että olen käynyt Tarton kasvitieteellisessä puutarhassa useammankin kerran, kulkenut niin sisällä kuin ulkona. Mutta koskaan en ole ymmärtänyt kiertää päärakennusta ja näin ollen en ole myöskään tiennyt, että päärakennuksen takana on varsinainen suuri ihastuttava viherkeidas! Suuri!

Jatkuvasti vuolaasti käynyt jutustelukin katkesi hetkeksi, kun minun oli kaivettava kamera repusta. Ei tätä voi jättää kuvaamattakaan!

Ja tässä hieman otoksia tuosta yllättävästä viherkeitaasta, johon humpsahdin sananmukaisesti kesken lauseen:

Yleisnäkymää saavuttaessa puutarhan uumeniin.

Vielä elokuussa on värikirjo ihastuttava, vaikka suurin osa kukkivista kasveista on ohi parhaan paraatikuntonsa.

Salaperäisiä polkuja ja portaita jotka houkuttelevat kulkijaa eteenpäin.

Kersten lummealtaan vieressä.

Vihreään kietoutuva toteemi.

Huvimaja piiloutuu vehreyteen.

Pieni suihkulähde antaa oman säväyksensä puutarhalle.

Puu kuin suuri parsakaali.

Kersten voisi olla suuren puun sisällä asuva henki tai keiju.

Henkeäsalpaavia heijastuksia.

Veikeitä puutuoleja, jotka toimittivat kukkapenkkien tehtävää.

Ehdimme me lopulta pikaisille kahveillekin, ja pääuutiset tulivat varmasti kerrottua.

Mutta varmaa on, että palaan vielä kasvitieteellisen puutarhan jännille poluille ja mahtaville istutuksille uudelleen. Sillä tämä paikka todella teki minuun vaikutuksen! Ja minä kun luulin jo kaiken Tartossa nähneeni! Yllätykset ovat mukavia!

Tarton juoksumaratoni ja paparazzi

Eilen juostiin Tarton juoksumaratoni, joka todellisuudessa on puolimaratoni eli 23 km pitkä rupeama, joka nyt juostiin 28. kertaa. Se on yksi kuuluisimmista Viron juoksutapahtumista, ja kuuluu Tartu maratonien sarjaan. Muita maratoneja on Tarton hiihtomaratoni, polkupyörämaratoni ja rullahiihtomaratoni joista kahdesta ensinmainitusta olen aiemmin täällä kertonut.

Tämänkertaisen maratonin voitti miehistä virolainen Taivo Püi (1:16:11) ja naisista kenialainen Irene Chepkirui (1:23:06).

Päivä alkoi hieman koleana, mutta juoksun mittaan aurinko alkoi pilkistellä pilvien raosta ja maaliin tultaessa se paistoi suorastaan suosiollisesti.

Kuten eilen kerroin, osallistui ystävättäreni Kersten, tuo monitaituri, tähän juoksuun yhdessä miesystävänsä Urmaksen kanssa. Kersten oli valmistautunut juoksuun hyvin, vaikka edellisenä päivänä valitti jalkojensa olevan tinaa ja epäili juoksun menevän pipariksi.

Kersten oli myös se, joka sai minut houkuteltua stadionille lähtöä seuraamaan. Hän lupasi valokuvaajalle värikkäitä näkymiä ja urheilujuhlan tuntua.

En ole koskaan ollut juoksuihmisiä. Parhaimpina ns. urheilullisina vuosinani kävin aamuisin lenkillä, mutta koskaan en juoksusta ole suuremmin välittänyt. Johtuen kai hapenottokyvystäni, joka ei ole kaikkein parhain. Kerran olen juossut Naisten Kympin Helsingissä, ja se lienee juoksu-urani suurin saavutus. Nykyisin en jaksaisi juosta hengästymättä sataa metriä, pahoin pelkään.

Siksipä tunsin hienoista huonoa omatuntoa kunnostani kun aamulla ajoin autolla Otepään stadionille, minne oli kokoontunut yli 4.000 juoksijaa valmiina taittamaan tuon 23 kilometrin matkan. Ja värikäs oli stadionin yleisilme, reippaita ihmisiä, värikkäitä urheiluasuja:

Aikani stadionilla haahoiltuani löysin väkijoukosta myös Kerstenin ja Urmaksen, jotka olivat lämmittelemässä ennen starttia.

Huomasin, että monen raskaan treenin ohella Kersten oli valmistautunut maratoniin myös kauniin kirkkaanpunaisin kynsin ja tyylikkäin timanttikorvakoruin.

Vaan eivätpä tämän päivän naisurheilijat olekaan noin yleisemmin ottaen sukupuolettomia liikuntakoneita, vaan moni muukin juoksija oli panostanut ulkonäköönsä ja asuteisiinsa:

Kaiken kaikkiaan oli jälleen mukava katsella miten jokainen valmistautui itselleen tärkeään urheilusuoritukseen. Paljon venyttelyjä ja keskittyneitä katseita:

Juoksijat asettuvat kukin omiin lähtökarsinoihinsa eli numeroituihin sarjoihin (numerointi aiempien sijoitusten mukaan), juuri ennen lähtöä aitaukset poistetaan ja väki ahtautuu yhteen ja sitten pamahtaa starttipistooli:

Ja lähtee. Edessä 23 kilometriä.

Otepään oma maratonihymni soi mahtipontisena, ja taas minä nieleskelen kyyneliä. Mitä useammin hymnin kuulen, sitä voimakkaammin se minuun vaikuttaa.

Tartu Maratonin reitti alkaa siis Otepäältä ja kiertelee lähimaastoissa päätyen 23 kilometrin päästä Elvaan, samaan paikkaan jonne päätyvät myös hiihtomaratoni ja polkupyörämaratoni. Päätän lähteä autolla juoksijoita vastaanottamaan ja hurraamaan Kerstenille ja Urmakselle. Sitä paitsi, onhan minulla tehtäväkin: toimittaa Kerstenin tämän viime hetkellä minulle viskaamansa takki.

Siis matkaan. En tosin olen ainoa autoilija, joka on keksinyt tämän. Pitkässä letkassa ajelen kohti Elvaa ja ehdin perille kun ensimmäiset juoksijat ovat jo tulossa maaliin.

Tässä naisten sarjan voittaja, kenialainen Irene Chepkirui:

Tyylejä on monia:

Põlvalainen Kure Kaarel tulossa kohti maalia.

Älkää antako ulkonäön hämätä. Tämä tibi on juoksijana kovaa luokkaa. Ja tältä siis näytetään kun on juostu 23 kilometriä.

Minä odottelen kamera valmiina Kersteniä ja Urmasta, ja sieltä nämä pian tulevatkin, jos ei ihan kärkijoukossa, niin kuitenkin ensimmäisten ryhmässä. Ensin Urmas, jolla askel vetää vielä lujaa:

Ja pian Urmaksen jälkeen tulee Kersten:

Siirryn maalin tuntumaan ja otan juoksusankareistani vielä uuden poseerauskuvan, nyt siis lenkin jälkeen. Ja mikä ihmeellisintä, kuvissa ei ole paljoakaan eroa. Molemmat näyttävät siltä kuin eivät olisi maratonia juosseetkaan:

Illalla katselen satoja ottamiani kuvia juoksijoista. Tutkin ilmeitä ja ihailen hyväkuntoisia kroppia. Ja katson ihmisten ylpeitä iloisia ilmeitä suorituksen jälkeen. Kimmo istuu tietokoneellaan minua vastapäätä ja viattomasti tältä kysyn: "Kuule Kulta, mitä sanoisit jos alettaisiin nyt treenata ja osallistuttaisiin sitten ensi vuoden maratoniin."

Kimmo havahtuu bittimaailmasta ja nostaa päänsä tietokoneelta: "Mitä sä sanoit!?" Toistan kysymykseni ja Kimmo näyttää siltä, kuin olisin pyytänyt tätä menemään sukupuolenvaihdosleikkaukseen tai aloittamaan kansantanhuharrastuksen. Silmät suurina tämä saa lopulta kakelleltua: "Ja miksi ihmeessä!!!?"

Huokaan ja totean itsekseni, että ihmiset ovat niin erilaisia. Ja että ehkä ajatus juoksevista Linkamista on aika kaukaa haettu, suorastaan linnunradan toiselta puolen.

Uusia näkymiä uudella objektiivilla

Otsikko kertookin jo kaiken: sain tänään käteeni uuden (vanhan) teleobjektiivin, joka saapui jo sunnuntaina Kersten-ystävättäreni matkassa Suomesta Tarttoon. Ostin sen siis käytettynä suomalaisen valokuvafoorumin kautta, kuten aiemmankin obiskani. Tarkoitus oli mennä uutta putkea hetimmiten sunnuntaina hakemaan, mutta kohtalo päätti toisin, ja viskasi Kimmon auton tuulilasia isolla kivellä.

Eilen selvisi että uutta tuulilasia saamme odotella pidempäänkin, enkä minä malttamaton jaksanut obiskaani odottaa vaan hyppäsin bussiin ja kävin hakemassa putken kotiin.

Kyse on Canonin 55 - 250 mm 1:4 -5.6 IS -putkesta, joka ei vieläkään ole paras mahdollinen tele, mutta jo merkittävästi parempi kuin tähän asti käyttämäni jokapaikan Sigma 18 -200 mm.

Istuimme hetken Kerstenin kanssa Tarton Tasku-kauppakeskuksen Rahva Raamat -kahvilassa (joka on siis Rahva Raamat -kirjakaupan yhteydessä) ja jutut olivat sitä paljon mielenkiintoisia, että en (melkein) muistanut uutta teleä edes kokeilla.

Ihan vähän vaan:

Kerstenillä oli hieman kiire, akateeminen uurastus kutsui, ja niinpä kahvihetkemme jäi lyhyeksi ja minä lähdin bussiasemalle. Pienen kierroksen ehdin kuitenkin tehdä Emajoen rannalle ja sieltä sitten nappasin tällaisen kuvan uudella objektiivilla:

Laitan vielä lopuksi tämän päivän lempikuvani, vaikka se ei laadullisesti niin hyvä olekaan. Kuvan nimi on: It's over, babe, ja sitä katsellessa huomaan alkavani hyräille Beyoncen kappaletta To the left, to the left...

Kauneus ja viisaus samassa päässä

Sanovat että kauneus ja viisaus eivät asu samassa päässä. Ja minä sanon: höpö höpö.

Katsokaa Kersteniä, nuorta naista, joka on kaunis kuin Saaronin ruusu, ja terävä kuin partaveitsi. Ja kaiken lisäksi Kersten on vielä KIVA. Ihan huippukiva, jos tarkkoja ollaan. Sellainen huumorintajuinen rento älykkö. Joten Kerstenille sallii hyvillä mielin niin älyn kuin kauneudenkin.




Kersten valmistui viime lauantaina 20.6.2009 Tarton yliopistosta filosofian maisteriksi, pääaineena suomen kieli, parhain mahdollisin arvosanoin. Valmistumisbileet pidettiin meillä, Villa Ottiliassa.

Eli minun valmistujaislahjani Kerstenille oli järkätä mahdollisimman kivat kekkerit Kerstenille. Ja hyvät bileethän niistä tulikin!

Kerstenin äiti oli hoitanut ruokapuolen – ja vallan upeasti oli hoitanutkin, pöydät notkuivat ihania herkkuja, ja loput järjestelyistä tuli sitten meiltä.



Ja tästä se alkoi: talo on valmis vieraita vastaanottamaan. Pöydille on levitetty (pahuksen ryppyiset) paperipöytäliinat, astiat ja muu rekvisiitta. Ja sitten vaan Kersteniä ja vieraita odottamaan.



Ja sieltähän tuo tuleekin – meidän tuore maisteri, hymy huulillaan



Ja sitten lähtee.

Vieraita tuli hieman yli kaksikymmentä, osa sukulaisia, osa Kerstenin kavereita, ja kaikilla hymy herkässä





Kersten itse säteili koko juhlan kilpaa auringon kanssa



Ja kyllä muillakin jytäsi.



Hienot bileet nämä olivat – oli tosi mukava nähdä nauravia naamoja, iloisia ihmisiä, kokoontuneena yhteen.

Kaksi päivää olen nyt näistä juhlista toipunut. Viimeisenä ”lahjana” oli Kerstenille valokuvagalleria juhlista – eli muun hulinan ohella toimin myös kekkereiden virallisena valokuvaajana.

Kerstenin luvalla saan laittaa tänne linkin. Käykää katsomassa – vaikka ihmiset eivät ole teille tuttuja, niin juhlatunnelma tarttuu – voin luvata! Kuvat löytyvät tästä klikkaamalla.

Ja vielä kerran – näin julkisestikin – onnittelut Ihanalle Kerstenille, jolla on nyt koko elämä edessään. Hieno fiilis, vaikka varmaan hieman pelottavakin!

GRATTIS! ONNITTELUT! CONGRATULATIONS! ÕNNITLUSED!