Katsaus menneeseen vuoteen

Vuoden viimeinen päivä on ollut aurinkoinen ja leppeä. Karvakaverit ovat peuhanneet pihalla pitkään, mikä onkin hyvä, sillä ilta vietetään luultavimmin sängyn alla täristen. Ainakin isompi jätkistä.

Karvajätkät suuntaavat katseensa tulevaisuuteen ja vuoteen 2011

Ennen vuoden vaihtumista on hyvä hetki miettiä hetken mennyttä vuotta. Mitä jäi siitä käteen? Tai mieleen?

Vuosi 2010 oli merkillinen ainakin säittensä puolesta; kesällä huokailtiin lämpöaaltoa, joka tuntui vievän puhdin elämästä. Tai tekevän siitä ihmeen keveää, kun kaiken tylsän saattoi siirtää huomiselle, siltä varalta että huomenna olisi viileämpi päivä.

Syksy oli melko lyhyt ja sitten saimmekin ihmetellä kaikkien aikojen lumisinta alkutalvea. Ja sama jatkuu yhä – maisemat ovat kyllä kauniit, sitä ei voi kieltää.

Vuoden tärkeitä tapahtumia omassa elämässä oli tietenkin Huvikummun hankinta tai ainakin hankinnan aloittaminen. Talkoot, joihin osallistui ryhmä ihania avuliaita ihmisiä, olivat tietenkin myös ikimuistoiset.

Ja siinäkö ne huippuhetket sitten olivat? Täytyy selata blogiarkistoa, ja sieltä huomaa, että olihan vähän jokaiselle kuulle sattunut huippuhetkiä, tapahtumia, hyviä kohtaamisia ihmisten kanssa. Juttuja kertyi tälle vuodelle, tämä kirjoitus mukaanlukien 258, joka on vähemmän kuin teksti päivässä, mutta enemmän kuin teksti joka toinen päivä. Tuottelias olen ainakin ollut.

Tammikuu 2010

Tammikuun hohtohetkiä olivat aiempien vuosien tapaan Otepään hiihtokisat, joita kävin kuvaamassa lehdistöaitiosta käsin. Ja sainkin mielestäni suhteellisen hyvän kokoelman urheilukuvia, joista rakensin valokuvakansion: Otepään hiihtokisat 2010

Tammikuussa oli minulla myös valokuvanäyttely Turussa, aiheena Otepää neljänä vuodenaikana. Näyttely nyt ei ollut suuren suuri success, johtuen osittain siitä, että galleria, joka sijaitsi Varsinais-Suomen Viro-keskuksessa, piti ovensa lukossa. Jos älysi käydä kysymässä toimiston puolelta ovien aukaisemista, pääsi näytelyä ihmettelemään.

Tammikuussa kävimme myös Tallinnassa, josta kirjoitin otsikolla Maalaistollot suurkaupungissa ja sain otettua suurenmoisia kuvia Viru-hotellin ylimmän kerroksen terassilta. Kuvia voi katsoa tästä galleriasta: Tallinna.

Samalla reissulla tutustuin Bernt Notken Kuolemantanssi-teokseen sekä Nigulisten kirkon vartijoihin, jotka suojelivat kynsin hampain taideteosta minun ahnaalta kamerasilmältäni. Siitäkin oli juttua täällä, otsikolla Hämärän rajamailla.

Tammikuussa koettiin myös vuoden pahimmat pakkaset, ja minä jäin jumiin Kivilõppeen kuvatessani Võrtsjärven talvimaisemia, joista tein myös valokuvagallerian: Võrtsjärven talvimaisemia. Luulin loppuni tulleen ja kirjoitin siitä otsikolla: Noutaja ihan siinä vieressä.

Helmikuu 2010

Helmikuussakin hiihdettiin, nyt Tarton maratoni, tai siis toiset hiihtivät, minä kuvasin. Helmikuussa kävin myös Tallinnassa, nyt Rummun Äiskän kanssa. Matkaan meidät kiritti Leonardo da Vincin omakuva, joka oli Kadriorgissa esillä. Samalla reissulla tutustuin Tallinnan eläintarhaan, jossa neuroottinen jääkarhu ja paha apina pelottelivat minua.

Helmikuussa oli Pyhäjärvellä jokavuotinen pilkkikarnevaali, Kuldkala, ja minähän pyörin sielläkin kamerani kanssa. Ja tein kuvista gallerian: Kuldkala 2010. Juttua kirjoitin tapahtumasta myös blogiin: Vielä porskuttaa Kuldkala Pyhäjärvessä.

Helmikussa ajelimme laskiaisen kunniaksi Võruun viettämään Vastlapäevaa. Peipsilläkin käytiin helmikuussa, ihanassa auringonpaisteessa, ja minä haltioidun Ninan pikkukylän maisemista ja kirjoitin aiheesta ja onnellisuuden olemuksesta otsikolla: Onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alla.

Maaliskuu 2010

Maaliskuussa alkoivat lumet sulaa ja kävin kuvaamassa Taevaskodalla vapaana virtaavaa Ahja-jokea. Tästäkin keikasta tein valokuvakansion: Maaliskuu Taevaskodalla. Samassa kuussa osallistuin ensimmäiseen valokuvatorstain haasteeseen, joka oli tuolloin 157 ja aihe oli haisuli.

Ostin Canoniin uuden vanhan zoom-putken, joka ei oikein vastannut odotuksiani, mutta olipa ainakin edullinen. Myöhemmin eräs valokuvaaja aika raadollisesti kutsui putkea optiseksi runkotulpaksi.

Huhtikuu 2010

Kuukauden paras retki oli kolmipäiväinen matka Riikaan, minne lähdin Rummukaisen perheen kanssa. Kamera naksui ja olin onnellinen. Pääsiäisjumalanpalveluksessa pääsin ortodoksisiin tunnelmiin ja kaupungilla kohtasin ihmisiä, jotka tuntuivat jakautuneen kahteen ryhmään, niihin joilla on ja niihin joilla ei ole. Jugend-kaupunginosassa menin jo aivan autuudesta sekopäiseksi. Taas kamera naksui, ja syntyi valokuvagalleria: Jugend.

Toinen huhtikuun hienoista retkistä oli vesiaiheisten näkymien bongailu Narva-joelta Jägalan putouksille ja sieltä vielä Tuhalan noitakaivolle. Valokuvista syntyi myöhemmin Haapsaluun näyttely nimellä H2O.

Jägalan putous huhtikuussa 2010

Kolmas mieleenpainuvista reissusta huhtikuussa oli käynti Soomaalla tulvien aikaan. Vettä riitti niin että entisillä ajoteillä ajeltiin nyt kanooteilla.

Toukokuu 2010

Toukokuu alkoi turhan tyyriillä vappulounaalla, jota ei koskaan saatu. Siitäkin kirjoitin blogiin ja sain sopivassa määrin myötätuntoa: Vappu Latviassa.

Toukokuun ehdoton kohokohta oli kun sain harvinaisia vieraita Suomesta. Kolkkavartion Tuonenmarjat kolkkatytöt tulivat Etelä-Viroon suorittamaan ensimmäisen luokan ansiomerkkiä.  Merkki tuli suoritettua ja hauskaa oli. Ja reissusta tein myös kuvagallerian: Kolkkatytöt Virossa.

Toukokuussa juostiin myös Tarton maratoni, tahtoo sanoa, aina urheilullinen Kersten juoksi ja minä kuvasin. Samaisen Kerstenin kanssa tehtiin ennen maratonia pyrähdys Rõugen satakielilaaksoon, jossa emme nähneet laululintusia, mutta strutseja kylläkin.

Lähimatkailua harrastimme toukokuussa ja kävimme mm. Setomaalla ja pistäydyimme lyhykäisesti Venäjän puolellakin. Meille päin puolestaan matkasi niin Heljän Hulvaton Puutarharyhmä kahden bussin kera kuin Uudenmaan Autokouluyhdistyksen ydinpoppoo n. 40 moottoripyörän kera. Oli se näky, kun isot koneet muristen painelivat pitkin Tarton vanhaa sotilaslentokenttää. Ja minä kuvasin, kuinka ollakaan, ja harjoittelin panorointikuvia pyöristä, jotka nopeimmillaan ajoivat 200 km/h elleivät yli tämänkin.

Kesäkuu 2010

Kesäkuussa puutarha kukoisti ja minä kuvailin niin kasvien hehkua kuin pörrinkäisiä kukissa. Innostuin makrokuvaukseen oikein kunnolla.

Haapsalussa aukesi H2O-valokuvanäyttelyni. Samalla reissulla ehdimme käydä pikipäin kesämökilläkin sekä ajelemassa päivän Noarootsin rannoilla, ja minä kuvasin.  

Kesäkuun retket suuntautuivat kuitenkin pääsääntöisesti Pohjois-Viroon.  19.6.2010 vihittiin Victoria ja Daniel Ruotsissa ja minä vietin syntymäpäivääni viemällä Käsmun toivomuskivikasaan toiveen.

Käsmun toivomuskivet

Toive oli selkeä, mutta en siitä täällä sen enempää kirjoittanut. En myöskään kertonut sitä,  miksi teimme ns. kartanokierroksia Lahemaalla. Olimme nääs löytäneet jo Huvikummun ja kävimme siihen tutustumassa useampaankin kertaan. Kartanot tulivat katsotuiksi ikään kuin oheistuotteina. Võsusta kirjoitin viattomasti otsikolla Võsu on my mind, kertomatta kuitenkaan miksi se todellisuudessa oli niin paljon mielessäni. Kerroin myös kahden talon, Beresjen ja Rajan, lähtevän myyntiin, mutta myynnin syystä en puhunut mitään.

Kesäkuun viimeisenä vietettiin vielä Kesäpäivät Otepäällä sijaitsevassa ja Mari-Ann Karupään emännöimässä Gustav Wulff-Õien kotiseutumuseossa, jossa olin auttamassa valokuva- ja taidenäyttelyn ripustuksessa. Itseltäni oli kesäpäivillä viisi työtä esillä.

Heinäkuu 2010

Heinäkuussa asiakkaita oli koko lailla paljon, ja ainakin matkailijoita ilmat hellivät: heinäkuussa alkoivat myös superhelteet ja Latte bongaili järviä pitkin Etelä-Viroa.

Heinäkuun iso uutinen blogissa oli varmaan kuitenkin paljastus siitä miten olemme hankkimassa Huvikumpua. Asian tiimoilta tehtiin useita matkoja Võsulle ja blogissa kirjoitin asiasta niin paljon, että pelkäsin jo karkottavani osan lukijoista samasta asiasta niin paljon kirjoittamalla.

Huvikumpu heinäkuussa

Elokuu 2010

Elokuu kului aika lailla heinäkuun tapaan; asiakkaita ja Huvikummulla käyntejä ja kaupanhieromisia.

Suomessakin ehdimme käväistä ja laitoimme tuolloin Lohjan talon myyntiin. Sukulaisia kävimme treffaamassa ja Latte otti kontaktia Kimmon Alzheimerin tautia sairastavaan äitiin vetäen äidin hetkeksi omista maailmoistaan tähän hetkeen.

Kesäkuun loppupuolella vietettiin Haapsalussa Valge Daamin juhlaa ja kävin pariin kertaan katsomassa näytelmän. Samalla kuvasin sen, ja tein kuvista gallerian: Valge Daam.

Anne Pangsepp rooliasussaan kovasydämisenä äitinä

Syyskuu 2010

Syksyn tullen innostuin sienestyksestä ja kävin useampaan otteeseen sienimetsässä. Mustia torvisieniä kertyi lopulta niin iso satsi että niistä on riittänyt vielä näihin päiviin asti suurusta ruokaan.

Syyskuun kohokohta oli kuitenkin Huvikummun talkoot, jotka olivat perin onnistuneet. Hienot kolme päivää, paljon saimme aikaan, vaikka paljon jäi tekemättäkin. Kiitos vielä kerran kaikille osallistuneille!

Syyskuussa riehuivat myös hurjat myrskyt kuuman kesän päätteeksi ja lehdissä käskettiin varautua sähkökatkoksiin lataamalla kännykät ja varaamalla ruokaa ja juomaa useammaksi päiväksi. Meitä myrsky ei kurmottanut paljoakaan, mutta Keski-Virosta meni metsää pilkkeiksi isolta alueelta.

Lokakuu 2010

Lokakuussa nautittiin ruskasta ja minä kipusin Harimäen näköalatorniin kuvaamaan jälleen kerran kumpumaisemaa syksyn väreissä.

Kumpumaisemaa nähtynä Harimäen näköalatornista

Võsulla eli Huvikummussa vierailtiin aina kun tilaisuus oli ja vietettiin siellä luultavasti enemmän aikaa kuin Otepäällä. Talon remontti eteni kahteen pekkaan hitaasti mutta valmista tuli kuitenkin. Olimme ylpeitä itsestämme.

Marraskuu 2010

Lumi tuli tänä vuonna jo marraskuussa ja elämä siirtyi ulkoa enemmän sisätiloihin. Nyt perheemme nuppiluku oli kasvanut neljään, vaikka vain väliaikaisesti, nuoren herra Rummukaisen tultua meille hoitoon. Võsulla molemmat eläimet nauttivat talvi-ilmoista ja lähtivät riemurinnoin tuolloin vielä aika kosteaan vaikkakin korkeaan lumeen temmeltämään.

Joulukuu 2010

Joulukuu meni jonkinlaisessa usvassa ja saamattomuuden tilassa. Võsulle emme joulukuun Monika-lumimyrskyn vuoksi päässeet ja ehkä se sai elämän tuntumaan yhdeltä pitkältä odotukselta. Odotukselta, että jotain tapahtuisi. Tulisi joulu. Tulisi uusi vuosi.

Joulukuun lopussa kuitenkin alkoi jo tapahtua; Lohjan talo saatiin juuri ennen joulua myytyä, mikä oli suuri helpotus. Võsu-projekti oli taas nytkähtänyt askeleen eteenpäin.

Ja nyt olemme joulukuun viimeisessä päivässä. Huomenna on uusi vuosi ja valtakunnassa uusi valuutta. Me mietimme illaksi ohjelmaa joka veisi koirien huomion pois paukkuvista raketeista.

Loppusanat: Blogi on kyllä itsellekin mukava muistin virkistäjä. Kuten alkupuheessa sanoin, tuntui hetken siltä että tänä vuonna ei ole tapahtunut oikein mitään. Ja nyt arkistoa selattuani huomasinkin, että mitä vielä, vuosihan on ollut mitä toimeliain.

Ilman lukijoita ei olisi blogia, joten haluan näin lopuksi kiittää lämpimästi kaikkia blogini lukijoita! Samalla toivotan kaikille

OIKEIN OIKEIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011

Kamerahaaveet toteutumassa

Ei liene salaisuus että olen intohimoinen valokuvaaja ja että valokuvaus on tuonut sisältöä muuten aika tasaiseen elämääni. Kalusto, jota olen käyttänyt on ollut vaatimatonta, mutta nyt on tilanteeseen tulossa muutos.

Kun saimme Lohjan talon myytyä päätimme, että vaikka joka pennille onkin suurta käyttöä Võsun ostossa, olisi nyt ainutkertainen tilaisuus laittaa tietty summa syrjään kamera- ja objektiivihankintoihin. Tuo summa oli 2.000 euroa, joka on paljon paljon rahaa minulle.

Pitkään mietin ja pyörittelin ajatusta päässäni, se suorastaan piinasi minua. Onko järkeä sijoittaa noin paljon käteistä johonkin harrastukseen? Kyllä ja ei. Ei ja kyllä. Vaihtoehdot vuorottelivat pääkopassa. Kuinka paljon tuolla summalla saisi tehtyä kaikkea järkevää, tai vaikka matkusteltua?!

Mutta, mutta, kun valokuvaus nyt vaan on se asia, joka täyttää ajatukseni päivät päästään ja  kun se on tehnyt sitä jo niin pitkään, että voi sanoa kyse olevan muustakin kuin hetkellisestä innostuksesta, niin eikö olisi oikeus ja kohtuus satsata siihen? Kun kuitenkin kunnon objektiivit tuovat kuvalle lisäarvoa - olkoonkin, että olen yhä sitä mieltä että ihminen kuvaa, kamera tallentaa, ja jos ei ihmisestä lähde kipinää ja tulta, ei sitä yksikään laite saa kuviin puhallettua.

Kimmo oli kannustava - mies on seurannut sitä miten olen jo vuosia seurannut kamerafoorumien ostetaan - myydään -palstoja ja kameraliikkeiden mainoksia huokaillen. "Kerranko se kirpaisee", oli miehen ajatus.

Kun sitten aloin vakavasti pohtimaan miten sijoittaisin tuon jättisumman rahaa laitteistoon, huomasin nopeasti, että sehän on pikkusumma sittenkin. Kompromisseja on joka tapauksessa tehtävä. Paras vaihtoehto on sittenkin kätteni ulottumattomissa. Mutta mikä voisi olla toiseksi parasta?

Minä kuvaan siis Canonilla ja se sentään hieman helpotti valintoja - ei tarvinnut pähkäillä että Nikon vai Olympus vai Canon. Pähkäiltävää silti jäi runsaasti: käytettynä vai uutena, putki vai runko ja jos runko, täyskenno vai croppikenno. Ja jos taas objektiivi, millainen olisi minun käyttööni paras: valovoimainen ja teräväpiirtoinen tietenkin, mutta valovoimakin maksaa, puhumattakaan kuvanvakauttajista. Zoom vai prime?

Painoa piti myös miettiä; käteni eivät vieläkään ole painonnostajakunnossa, selkä ja kaula väsyvät liian painavasta combosta. Ja tiedän käytännössä, että kuvauskeikoilla olen aika haluton jatkuvasti vaihtelemaan objektiiveja, kaksi on maksimi mitä matkassa pidän mukanani.

Eilen sitten lopulta päädyin tekemään kaupat kahdesta käytetystä L-sarjan objektiivista, jotka löysin kamerafoorumin myynti-ilmoituksesta. Yhdessä ne riittävät lähes kaikkiin kuvaustarpeisiini:

- Canon EF 17-40mm f/4.0 L USM
- Canon EF 70-200mm f/4.0 L USM

Tähän settiin menikin sitten puolet kamerakassasta. Uutena jos olisin ostanut, olisi mennyt koko budjetti.

Objektiivit sijaitsevat Turussa ja lähipäivinä ystävättäreni saa ne haltuunsa - rahat lähetin ystävättäreni tilille eilen ja ovat kuulemma jo tänään perillä.

Se miten saan putket Turusta Helsinkiin olikin toinen kimurantimpi kysymys, joka sekin on nyt ratkennut. En halunnut käyttää Matkahuoltoa tai Itellaa. Kyse on kuitenkin arvotavarasta ja herkästä sellaisesta. Ja vaikka ne kuinka pakattaisiin, on aina pieni riski että posti kohtelee paketteja huolimattomasti. Helsingistä putket siirtyvät Viroon näillä näkymin ystävättäreni Kerstenin kautta.

Mutta ensin ne pitää saada Helsinkiin. Eikä ketään tuttuja tai kylänmiehiä ollut liikkeellä Turku-Helsinki-akselilla.


Ongelma ratkesi samalla kun päätin mitä tehdä kamerabudjetin loppuosalla.
Siis budjetista oli käytetty puolet. Päätin sijoittaa loppuosan uuteen runkoon. Mutta millaiseen? Siinä taas lisää pähkäiltävää. Päiväkausia luin  erilaisia arvioita, niin suomalaisia mutta lähinnä englanninkielisiä Canonin uusimmista ja parhaimmista rungoista. Niihin kaikkein parhaimpiin, täyskennoisiin, ei ole varaa vieläkään. Oli siis jälleen päädyttävä toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon.

Loppusuoralle jäi lopulta kaksi kameramallia: Canon 60D ja Canon 7D joista jälkimmäinen on 400 euroa kalliimpi. Vaa'ankieli kääntyi lopulta 60D:n puoleen. Se on keveämpi ja halvempi ja siinä on kääntyvä LCD-näyttö, joka joko on arvokas ominaisuus tai sitten ei, aika näyttää.

Runko on myynnissä suht. edulliseen hintaan Rajalassa. Kun Turustakin löytyi Rajala keksin tällaisen pakettitarjouksen: Ostan kameran rungon ja siihen vielä yhden kiinteäpolttovälisen objektiivin pakettitarjouksena (EF 50mm/1.4f)  ja kauppaan hierotaan samalla kameran kuljetus Helsinkiin Rajalasta toiseen kera kahden muun objektiivin.

Nyt kaikki näyttäisi jo selvältä, rahat runkoon ja lisäobjektiiviin ovat tänään lähteneet, ja jos kaikki menee kuten eilen, on rahat huomenna perillä ja päästään kameran ja tötteröiden postitukseen.

Suuret kiitokset menevät objektiivien yksityiselle myyjälle, joka on nähnyt vaivaa neuvotellakseen Turun Rajalan kanssa diilistä. Toiset yhtä suuret kiitokset menevät ystävättärelleni Sarille, joka vie rahat myyjille (Rajala ja yksityinen myyjä) ja valvoo että kaikki menee juuri niin kuin pitäisikin.

Kolmannet kiitokset menevät sitten Kerstenille joka lähtee arvolastin kanssa Suomesta Viroon ensi kuun alkupuolella.

Ja vot, näin ovat kamerahaaveeni toteutumassa:

-upouusi kehittynyt kamera 60D
-upouusi valovoimainen perusobjektiivi 50mm/1.4f
ja
-kaksi L-sarjan (eli Canonin parhaan sarjan) objektiivia, joiden uskon piirtävän kuvaa kuin unelma.

Nyt tässä vaan istutaan käsieni päällä ja odotetaan. Ja tiedättehän sen odottavan ajan - vaikka olisi tälläinen tosi cool, ei mistään koskaan yhtään saati ältsisti innostuva tapaus kuin minä - se on pitkä!

Euro tulee - eli punainen passi ja vieras valuutta

Ystävättäreni Anne aikanaan kommentoi Viron EU:hun liittymistä: "Aiemmin oli meillä punainen passi ja vieras valuutta. Sitten saimme sinisen passin ja oman rahan. Nyt meillä on taas punainen passi ja kohta vieras valuutta."

Viro siirtyy euroaikaan tammikuun ensimmäisenä päivänä. Siirtymisaika on kaksi viikkoa, jolloin kaupoissa kelpaavat sekä kruunut että eurot. Ja sen jälkeen on Viron kruunu historiaa.

Vuoden kahtena viimeisenä päivänä eivät automaatit toimi, joten käteistä tulee varata riittävästi tai sitten käyttää ostoksissa korttia. Tästä on kuulutus paikallisessa Konsumissakin monta kertaa pitkin päivää. Vuoden ensimmäisestä päivästä alkaen kelpaavat kaupoissa niin eurot kuin kruunut. Siirtymävaihe on lyhyt - se kestää vain kaksi viikkoa. Sen jälkeen eli 15.1.2011 lähtien ainoa käypä valuutta kaupoissa on euro. Pankeissa voi toki kruunuja vaihtaa euroiksi aina 31.12.2011 asti. Sen jälkeen kruunuja voi vaihtaa vain valtionpankissa.

Mitä rahamuutos tulee käytännössä merkitsemään, siitä on tietenkin paljon arveluita. Taloustieteilijät ja analyytikot povaavat pienten ja keskisuurten suomalaisten yritysten investoivan Viroon aiempaa hanakammin, kun valuutta on kiinteä ja devalvaatiopelkoja ei ole. Aika näyttää.

Ihmiset, nämä tavalliset kuluttajat, ovat huolissaan siitä, että hinnat tulevat kallistumaan. Myös rahan arvoa on vaikea alussa hahmottaa, ja pelätään että eurolla sumutetaan härskisti, kun siihen mahdollisuus on.

Jos Suomessakin meni tovi, että  ymmärrettiin euron ja markan suhde, on se laskutoimituksellisesti paljon hankalampaa Virossa jossa yksi euro on 15,57 (tällä hetkellä ostokurssi) ja jatkossa 15,6466 (vuoden vaihteen jälkeen virallinen muuntokerroin). Laskepa siinä nopeasti ,mitä maksaa euroissa sepik-leipä, joka nyt maksaa 8,90 kruunua!? Joko laskit? Minä en siihen pysty, vaan tarvitsen siihen laskukonetta.

Rahan arvon ymmärtäminen on siksikin vaikeaa, että Virossa rahayksiköt ovat olleet niin paljon pienempiä kuin Suomessa aikanaan.

Poistuvien kruunujen mukana poistuu myös Viron pienin seteliraha, jota me tuttavallisesti olemme kutsuneet happamaksi äijäksi.

  K.E. von Baer (1792-1876), tiedemies, löytyy kahden kruunun setelistä. Jonka arvo 0,13 euroa.

Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen siitä, että kaikkein pienimmät rahayksiköt katoavatkin - eihän happamalla äijällä ole viime aikoina saanut ostettua kuin muovikassin, joka yleensä on maksanut 1,50 kruunua. Jos ei ole tarkka, ja muista laittaa hapanta äijää liikkumaan, käy, kuten minulle usein, että kukkaro paisuu pikku hiljaa ja antaa mukavan pullean tunteen, kunnes kalsea totuus valkenee: seteliosastossa on kymmenenkin hapanta äijää eli kokonaista 20 kruunua (1,28 euroa).

Jos hapan äijä on setelirahana pieni, vielä pienemmäksi menevät rahayksiköt kolikoissa. Viron pienin kolikkoraha on tällä hetkellä 10 senttiä, joka on 0,0064 euroa.

0,0064 euroa

 

Suomessa, ennen euron tuloa, katosi aikanaan ensin pennin kolikko ja sitten viiden pennin kolikko. Jos en väärin muista, oli 10 penniä pienin rahayksikkö, joka oli liikenteessä ennen euroa.

Muistan lukeneeni joskus jonkun Suomen pankin johtajan hieman leikkimielisen arvion siitä, koska hän tiesi, että oli aika poistaa joku kolikko käytöstä. Ja se oli silloin, kun rahan arvo oli niin pieni, ettei sitä enää vaivauduttu kadulta ylös nostamaan.

Olen muistanut tämän nähdessäni yhä useammin 10 sentin kolikoita kauppakeskusten edustalla tai parkkipaikoilla maassa makaamassa. Olen nostanut kolikoita ja ajatellut että pennissä (tai tässä tapauksessa sentissä) miljoonan alku. Ja että jos jaksan koukkia näitä kymmensenttisiä 15 kappaletta maasta, saan sillä rahalla jo muovipussin.

Noin puolet virolaisista on tyytyväinen euron tuloon, selviää gallupeista. Toinen puoli taas ei. Tätä useampi pelkää hintojen nousua. Ja nähtiinhän se Suomessakin - ensimmäisenä vuonna näytti melkein siltä että hinnat olivat laskussa, ja sitten ne alkoivat hilautua ylöspäin. Pultsarit eivät enää kähisseet: "Heitä markka!" vaan "Heitä euro!" Kirppareilta katosi markan romukorit ja niiden tilalle tulivat euron romukorit.

Jostain luin myös sen arvion, että Virossa tulee olemaan yllätys palkkojen pienuus verrattuna muihin Euroopan maihin - nyt kun vertailu on helppoa.

Suomalaisille Viron-matkaajille euro tuo selkeyttä ja helpostusta kaupan käynnissä. Sen olemme huomanneet jo ihan omalta ruohonjuuritasoltamme. Esimerkiksi, ehdotamme että asiakkaamme lähtevät huonon ilman sattuessa kylille taksilla, arvioimme taksin maksavan n. 40 kruunua. Asiakkaat ovat epäilevän näköisiä - ehkä me kävellään kuitenkin. Ja sitten käännämme hinnan euroiksi eli hinta on n. 2,50 euroa. Jolloin puhkeaa naurunremakka: "Tilatkaa ihmeessä se taksi, tilatkaa vaikka kaksi!"

Ensi vuoden kaksi ensimmäistä viikkoa tuottavat varmasti harmaita hiuksia kaikille kaupan alalla työskenteleville, kuljetettaessa kahta valuuttaa rinnakkain. Kassakoneita on jo uusittu tai uudelleen ohjelmoitu euroihin. Mutta miten pärjää kaupan kassatäti, jolla täytyy olla kaksi erillistä kassalipasta? Suositus on, että vaihtorahat annetaan aina euroissa, vaikka kruunuilla maksaisikin, mutta periaatteessa on mahdollista maksaa euroissa ja pyytää vaihtorahat vanhassa valuutassa. On siinä kaupantädillä räknäämistä.

Uuteen vuoteen ja uuteen rahaan on aikaa nyt 4 päivää, 7 tuntia ja 56 minuuttia. Juuri nyt.

Euro tulee, olemmeko valmiita?

Kinkku on kunkku tapanina

Minulla ja joulukinkuilla on pitkä ja läheinen suhde. Tahtoo sanoa, minä pidän joulukinkusta. Kovasti. Oikein kovasti. Suorastaan ältsisti.

Lapsena en voinut ymmärtää sitä miksei joulukinkkua voida syödä joka päivä, enkä ymmärrä sitä oikein vieläkään.

Eräänä vuonna, kun joulukinkkuja myytiin poskettomaan ale-hintaan, ehdotin Linkamalle, että ostetaan niitä useampi ja pannaan pakkaseen pahan päivän varalle. Ehdotukseni ei saanut vastakaikua. Enemmänkin jonkinlaista vinoilua mansikoista jouluna ja kinkusta juhannuksena, ja mitä vielä turhanaikaista urputusta. Kärpästen surinaa korvissani.

Muistan myös hyvin ensimmäisen joulunalusajan Linkaman kanssa, valmistauduimme ensimmäiseen yhteiseen jouluun. Jouluun joka tulisi muokkaamaan kaikki tulevat. Ja muistan sen hartaan hetken kun seisoimme ensimmäistä kertaa pakastealtaan edessä kinkkua valitsemassa. Linkama tähyili joitain parin kolmen kilon minipossuja kun minä suunnistin heti seitsemän kilon kinkkujen luo. "Seitsemän kiloa!" huudahti Linkama epäuskoisena, "Kahdelle hengelle? Ei tule koskaan syödyksi ja haaskoon menee!"

Monessa olen antanut myöten Linkamalle, mutta tässä en. Seitsemän kiloa ostettiin ja paistettiin ja se myös syötiin. Eikä tehnyt tiukkaa. Ja vähintään seitsemän kiloa se on ollut joka vuosi.

Tämä vuosi näytti kuitenkin huonolta. Kuten olen aiemmin kertonut, Virosta en ole näinä kuluneina kuutena vuotena onnistunut löytämään kinkkua siinä muodossa jossa se jouluna tulee tarjota, ja niinpä kinkku on tuotu kaverien matkassa Suomesta hyvissä ajoin. Vaan ei tänä vuonna.

Kriisi näytti lähestyvän. Kinkuton joulu. Melkein, mutta vain melkein, olin siihenkin jo henkisesti valmistautunut. Kunnes saimme oivan syyn lähteä kinkunhakumatkalle - siinä samassa myimme sitten Lohjan talomme.

Kinkkumme, joka sai työnimen Elmeri, ostettiin Jokelan Valintatalosta. Ennen Valtsua etsimme kinkkua saman kylän K-kaupasta, mistä ne olivat loppu. Paniikki alkoi nousta ikävästi pintaan. Muistin kauhukertomuksia jouluista, jolloin kaupat eivät olleet osanneet varata riittävästi potsia joulupöytään. Silmäkulmassa melkein jo nyki.

Valtsusta kinkku kuitenkin löytyi. Ystävällinen myyjätär kuitenkin epäili sitä, saammeko seitsemän kilon jäätyneen potsin sulatettua ennen joulua. Myyjätär ehdotti saunan lauteita: "Kyllä aina keinot keksitään", hän lohdutti.

Elmerin kanssa sitten reissattiin talokauppoja tekemässä ja ajeltiin ees-taas pitkin Lohjaa ja Tuusulaa ihmetellen miten ja milloin  päästään kotiin. Aina tilaisuuden tullessa Elmeri kannettiin sisätiloihin sulamaan.

Jouluaattona paistomittari näytti että Elmeri oli jo sulanutta poikaa ja sen sisälämpötila oli tarvittavat +10C.  Elmeri pääsi uuniin. Ja tänään, tapanina Eltsu nostettiin juhlapöytään kera lanttu-, porkkana- ja perunalaatikoiden, jotka nekin Suomen tuliaisia. Ostamamme bataattilaatikko - outo tuttavuus kaiken kaikkiaan - jäi maistamatta. Se oli ehtinyt jo saada hometta kylkeensä.

Elmeri nostaa juhlatunnelmaa

 Kinkku on siis tämän tapanin kunkku. Ja se tuntui myös hallitsevan karvapojista isomman ajatusmaailmaa turhankin paljon. Missä kinkku, siellä Latte. Taitaa olla poika tullut äitiinsä tai siis emäntäänsä tässä asiassa.

Hetkeksi on pää kääntynyt pois pääasiasta, mutta uskokaa huviksenne, vain hetkeksi.

Sydäntenmurskaaja Rummukainen

Tämän joulun ehdoton hitti on ollut kahden puolen lahtea nuori herra Rummukainen. Missä ikinä käymmekin, vie kaiken mahdollisen valovoiman muulta perheeltä Vähä-Jätkä alias Torpedo alias Nokkaeläin alias Sotamies Rummukainen.

Minä ja Kimmo luovutamme mielellämme paikkamme parrasvaloissa Rummulle, Latte sen sijaan on vähän nyreissään, kun se jää ihmiskohtaamisissa aina hieman statistiksi.

Mutta valovoimainen on Pieni Herra, ja ihana. Olen usein sanonutkin Rummun Äiskälle, että Rummu ei ole tältä planeetalta. Se tulee jostain Koira-Tähdeltä, josta se on lähetetty ihmisten keskuuteen älykkyytensä ja suuren sydämensä vuoksi.

Pienen eläimen suora, hieman surumielinen katse sulattaa paatuneimmankin sydämen. Vai mitä sanotte?

Toinen korva alhaalla, toinen ylhäällä, perusasento

Tarvittaessa nostetaan molemmat höröttimet pystyasentoon.

Katse joka sulattaa kovimmankin sydämen.

Oman möksän uumenista on hyvä seurata ulkomaailmaa.

Oma pesä on paras pesä.

Hui!

Kenguru-impersonaatio

Rummulla on kaksi petiä, yöpeti makuuhuoneessa, ja päiväpeti keittiössä, jääkaapin läheisyydessä. Kun jääkaappi aukeaa, on se aina yhtä mielenkiintoista. (Peti on kellahtanut jossain vaiheessan nurin narin, mutta toimii se näinkin.)

Vielä pari viikkoa jatkuu Rummukaisen alppiloma Otepäällä. Ja sitten saapuvat rakkaat Iskä ja Äiskä idänmatkaltaan. Jotenkin tuntuu kuin Rummukainen tietäisi sen.

Haikea tulee ero olemaan, kuten viime vuonnakin. Mutta arvaan, ettei tänäkään vuonna Rummun askel ole raskas kun se lähtee perheensä mukana omaan kotiinsa. Oma perhe on oma perhe. Me sijaisvanhemmat olemme pyrkineet tekemään parhaamme, että nuori herra viihtyisi luonamme.

Jouluherkkuja masut pullollaan

Näin on jälleen yksi aattoilta siirtynyt muistojen joukkoon. Mitä tästä aatosta muistan vuosien jälkeen? Enpä osaa arvata - ehkä rauhallisuuden ja vähyyden. Ainakin valmisteluiden suhteen. Tähän jouluun emme valmistautuneet mitenkään erityisemmin etukäteen. Joulusiivous tehtiin häthätää vasta aattoaamuna, ja joulukoristeet, joita niitäkin oli aiempaa vähemmän otettiin esiin aamun aikana. Lahjat, ne vähät mitä tänä vuonna annoimme toisillemme, hankittiin edellispäivänä ja paketoitiin aattopäivänä. Ruokaa alettiin laittaa vasta iltapäivällä, mukaanlukien kinkku, joka valmistui vasta iltamyöhään.

Silti joulu sai tulla ja tulihan se.

Aaton ateria koostui vain kaloista, pienistä määristä silliä ja lohta. Eksoottisempaa puolta edustivat marinoidut nahkiaiset, lohenmäti ja simpukat. Juomina pullo hyvää viiniä minulle ja muutama pullo hieman harvinaisempia oluita Kimmolle. Ja jälkiruokana suklaakonvehteja. Sellainen mutkaton juhlamenu.

Myöskään kuusta, ei edes aimepien vuosien kaltaista pöytäkuusta, meillä ei tänä vuonna ollut. Kuusen sijasta oli pöydällä suuri malja täynnä joulupalloja, joista kynttilänvalo kauniisti heijasteli. Kimmo naureskelikin, että vaikka kuusta ei olekaan, nostetaan kuusenkoristeet perinteiselle paikalleen.

Maisemat, valkeat hanget, loivat nekin omalta osaltaan rauhallista ja levollista joulutunnelmaa. Lunta satoi koko päivän. Iltaa kohden kevyt tuiskutus muuttui kovemmaksi ja yltyi yön aikana. Nyt lunta on taas ennätysmäärät ja hyvä että saamme ovet auki koirien pihalle mennä. Koirat eivät pane pahakseen, emmekä mekään. Meillä ei ole syytä lähteä minnekään, joten ei haittaa vaikka hetkeksi hautautuisimme lumen keskelle.

Tapaninpäivänä saamme kuitenkin vieraita tai paremminkin vieraan, kun Kersten tulee kylään. Sitä ennen täytynee kaivaa kola esiin tai ohjeistaa Kerstenia saapumaan suksilla.

Aattona Villa Ottiliassa

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE BLOGIN LUKIJOILLE!

Todellakin, lämpöiset jouluntoivotukset kaikille Otepäältä!

Jäi melkein hilkulle että itse pääsimme eilen kotiin Suomesta, jonne meille tuli yllättävä ja kiireinen matka kun Lohjan talolle löytyi ostajat. Kaupat tehtiin keskiviikkona iltapäivällä. Jotenkin lapsenuskoisina kuvittelimme kauppojen jälkeen lähtevämme ensimmäisellä laivalla takaisin Viroon. Kuvittelumme osoittautui harhakuvaksi. Mitään paikkoja laivoille ei ollut yhdellekään laivalle ennen joulua.

Siinä me sitten olimme aika avuttomina että minne me päämme jouluksi painamme, kahden koiran kera. Onneksi kiinteistövälittäjän matkatoimistokontaktit tulivat apuun ja muutaman tunnin kuluttua meille oli saatu napattu peruutuspaikka eiliseltä aamulautalta. Kotiin pääsimme vasta iltamyöhään ja nyt alamme tässä hiljalleen valmistautua jouluun.

Hyvillä mielin siis toivotan kaikille rauhallista ja lempeää joulunaikaa!

Ohessa vielä pieni videopätkä Tiinan, Kimmon, Latten ja Rummukaisen joulutanssista, klikkaa tästä: Linkamilla jytää jouluna (video nähtävissä vain rajoitetun ajan).

Nojatuolimatka Nepaliin - viimeinen eli 13. osa

Harmaiden talvipäivien ratoksi käyn uudelleen läpi vuonna 2007 tekemäämme matkaa Nepaliin. Aiemmat matkapäivät näet peruuttamalla eli klikkaamalla jutun lopussa olevaa vanhempi viesti -linkkiä. Tai valitsemalla vasemmalla olevasta arkistolistasta haluamasi matkapäivän.

---


7.11.2007 Bhaktapur ja matka kotiin


Koittaa viimeinen aamu Nepalissa ja sanomme hyvästi Kathmandulle ja Vaishali-hotellille. Vielä kerran pakkaamme pakaasimme pienen bussimme katolle, ja lähdemme Vuntsin matkaan.

Ennen lentokenttää oli vuorossa vielä yksi temppelialue Bhaktapurin historiallisessa kaupungissa.

Olimme jo edellispäivänä huomanneet saaneemme yliannostuksen temppeleistä, ja tunne vahvistui Bhaktapurin helteessä. Kun muut vielä jaksoivat ihmetellä sen sadannetta Shivaa, me Kimmon kanssa saimme raavittua taskujemme pohjalta yhden olutpullon edestä rupioita, ja vietimme senkin ajan jälleen kattoravintolan rauhassa, maailman menoa ylhäältä tarkkaillen.

Kimmo ottaa kontaktia Mt Everestiin

Bhaktapur oli toki valtavan hieno historiallinen temppelialue, joten meidän valintamme ei liittynyt millään lailla Bhaktapurin upeuteen.

Bhaktapurista sitten suuntasimme kohti lentokenttää, joskin jouduimme alkumetreillä tekemään u-käännöksen. Lembi oli unohtunut bussiaseman naistenhuoneeseen ja bussi lähtenyt liikkeelle ilman häntä. Ihmeen stoalainen ja rauhallinen Lembi oli kun palasimme häntä noutamaan.

Ja sitten Kathmandun lentokentälle ja odottelua. Odottelua ja lisää odottelua. Lento Delhiin myöhästyy.

Alamme olla aivan turtanoita istuessamme neljättä tuntia kentällä tuijottaen lasittunein silmin Delayed-tekstiä valotaululla. Lopulta olemme kuitenkin ilmassa ja muutaman tunnin kuluttua Delhissä.

Taas odottelua ja jonottelua erinäköisissä passi- ja turvatarkastuksissa, joita riittää. Lentokenttä on suuri, mutta ihmismassat vielä suuremmat. Jonoja kaikkialla, hermostuneita ihmisiä, väsyneitä ihmisiä, eksyneitä ihmisiä kaikkialla.

Ja lopulta, hyvin hyvin pitkän ajan kuluttua olemme koneessa, joka vie meidät Helsinkiin.

Puolentoista vuorokauden matkanteon ja valvomisen jälkeen olemme Helsingissä, ja tunnemme olomme aika lailla epätodelliseksi. Istumme transithallin kahvilassa ja odottelemme vielä nelisen tuntia ennen kuin kone Helsingistä Tallinnaan lähtee. Niin lähellä mutta niin kaukana.

Puhelinsoittoja. Tekstareita koiranhoitaja-Marjalle ja muille kavereille. Hengissä ollaan.

Helsingistä vielä lyhyt lento Tallinaan. Perillä, kylmässä marraskuun ilmassa otamme ryhmästä matkan ainoan ryhmäkuvan, jätämme matkalaisille hyvästit ja kipuamme Tarton bussiin. Tarton linja-autoasemalla odottaa meitä Marjan mies Aatos ja Aatoksen tuttu punainen pakettiauto.

Olemme väsyneitä, onnellisia, häkeltyneitä zombeja, ja meillä on äkkiä kova ikävä kotia ja koiria.

Otepäällä meitä odottaa hyväntuulinen Marja ja kaksi onnesta läkähtyvää karvakuonoa. Rysäytämme matkalaukkumme olohuoneen lattialle. Olemme kotona! Vihdoinkin. Terveisiä Nepalista!


Tiina Linkama


PS. Lämmin kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea matkakertomusta, alusta loppuun, lopusta alkuun tai pätkiä välistä. Matkakertomuksen kirjoitin jo aika päivää sitten, nyt sitä täydensin ja lisäsin mukaan kuvia. Suurin urakka tässä blogiin tuodussa matkakertomuksessa olikin kaikkien kuvien läpikäyminen ja valinta.

Toivon, että saitte käsityksen Nepalin monipuolisuudesta, kauneudesta ja ainutlaatuisuudesta. Me itse olimme hyvin vaikuttuneita paikasta. Parin viikon matkasta - niin lyhyt se kuitenkin oli - on riittänyt muisteltavaa ja pureskeltavaa meille useammaksi vuodeksi. Kuviin uudelleen palaaminen on herättänyt runsaasti muistoja ja tarinanpätkiä, joita kaikkia valitettavasti ei voi yhteen matkakertomukseen liittää. Nytkin olen vienyt aikaanne riittävästi.

PPS. Huomenna on jouluaatto ja minulle oli tärkeää, että sain tämän eksotiikkakansion valmiiksi ennen sitä. Eihän tämä nyt varsinainen joulukalenteri ollut, mutta pyrin joka päivä saamaan tänne tarinan, joinakin päivinä jopa kaksi, jotta saisin vietyä tämän urakan loppuun aaton aatoksi. Aattona on sitten muut aiheet.

Nyt se tosiaan on tehty! Vielä kiitos kaikille, jotka olette tätä matkakertomusta jaksaneet seurata päivästä toiseen!

Nojatuolimatka Nepaliin - osa 12

Harmaiden talvipäivien ratoksi käyn uudelleen läpi vuonna 2007 tekemäämme matkaa Nepaliin. Aiemmat matkapäivät näet peruuttamalla eli klikkaamalla jutun lopussa olevaa vanhempi viesti -linkkiä. Tai valitsemalla vasemmalla olevasta arkistolistasta haluamasi matkapäivän.


--

6.11.2007 Kathmandun nähtävyydet: Boudhan Stupa, Pashupathinathin temppelialue, Durbar-aukio


Reittimme, eri matkakohteet ja niiden ajoittuminen 14 päivän ajalle on valittu taitavasti – kiitos siitä nepalilaiselle matkatoimistolle. Vasta viimeisenä päivänä alamme, kaiken muun nähtyämme, tutustua Kathamandun omiin nähtävyyksiin.

Alkumatkassa kävimme katsomassa Apinatemppelin eli Swayambunathin temppelin ja Patanin Durbar Squaren. Jo ne tuntuivat yhtenä päivinä nähtynä uuvuttavan runsailta – ihminen voi todellakin vastaanottaa informaatiota vain tietyn määrän.

Nyt matkamme lopussa tutustumme Kathmandun ehkä tärkeimpiin nähtävyyksiin.

Ensimmäisenä on vuorossa Boudha-stupa, suurin, ja pyhin kaikista. Jälleen upea rakennus, jonka huipulta katsovat Buddhan vaativat silmät. Stupaa ympäröi laaja temppelialue – stupa itsessään on kiinteä rakennus, ei temppeli – ja katkeamaton rivi matkamuistomyymälöitä. Ihmisiä on paljon, niin turisteja kuin aitoja pyhiinvaeltajia. Ja Om Mani Padme Hum -musiikki soi.

Stupaa kierretään aina myötäpäivään. Niin me turistit kuin pyhiinvaeltajat, joita on stupalla tosiaankin paljon. Kiertoliike on katkeamaton ja sitä on mielenkiintoista seurata temppelin katolta. Temppeleissä rukoillaan, eikä niihin ole pääsyä turisteilla. Minun onnistuu kurkistaa vaivihkaa erääseen temppeliin, jossa on menossa opetushetki. Tiibettiläiset temppelithän ovat eräänlaisia yliopistoja, joissa opetus on keskeisessä asemassa.

Olimme tässä vaiheessa olleet reissussa jo lähes pari viikkoa, ja mielestämme olimme jo kokeneita Nepalin kävijöitä. Silti Kathmandun Boudhan temppelien huijarit onnistuivat vedättämään meitä.

Pysähdyimme hetkeksi erään temppelin juurelle ja äkkiäkö meitä oli neuvokas nuori mies neuvomassa. Olemme tottuneet nepalilaisten avuliaisuuteen ja kohteliaasti katsomme sinne minne mies osoittaa. Mies houkuttaa meitä kurkkaamaan myös temppelin takapihalle – missä ei ollut mitään näkemistä – ja sen jälkeen vaatiikin opastuksesta 2000 rupiaa (enemmän kuin kuukauden keskipalkka Nepalissa). Kimmo on valmis antamaan hyvän tahdon eleenä miehelle 20 rupiaa, mutta mies pitää sitä loukkauksena. Kimmo toteaa, ettei halua miestä millään muotoa loukata ja laittaa rauhallisesti rahan taskuunsa. Vikkelänä mies juoksee peräämme ihmisvilinään: ”Okei, okei, anna se 20 rupiaa sitten tänne.”

Sama jatkui seuraavassa temppelissä. Nousimme oma-aloitteisesti temppelin portaita ylös, ja mies joka oli seissyt portaiden alapäässä ja osoittanut laiskasti portaita sormellaan vaati ”opastuksesta” jälleen rahaa. Ohitimme tämän kolkosti nauraen. Harmitti vain, että kaikki mielenkiintoisimmat paikat kuhisevat onnenonkijoita, kerjäläisiä ja tyrkyttäviä rihkamakauppiaita. Vaikea on herkistellä upeiden rakennusten juurella, kun koko ajan on joku nykimässä hihasta.

Temppelialueella on paljon ihmisiä, osa turisteja, mutta hyvin suuri osa pyhiinvaeltajia.

Temppelia kierretään aina myötäpäivään, kuten kierretään ja pyöritetään myös kaikkia rukousmyllyjä.

Vanha nunna suutelee pientä stupaa Boudhan temppelialueella.

Jokaisen tiibettiläisen ja hyvän buddhalaisen edellytetään, jos mahdollista, käyvän Boudhan stupalla ainakin kerran elämässään. Tässä asustuksestaan päätellen tiibettiläisiä maanviljelijöitä kiertämässä temppeliä.

Kathmandu-päivä jatkui seuraavaksi Pashupathinathin hindutemppeleille, missä oli mahdollista seurata polttohautausta. Jäimme pitkäksi toviksi katsomaan pienen lapsen kremaatiota, jonka aikana lapsi asetettiin korkealle halkopinolle, vaatteet heitettiin jokeen, lapsi peiteltiin joessa kastelluilla heinillä ja sitten tuikattiin tuleen. Poltto-operaatio oli mitä ilmeisimmin asianomaisille perin tavanomaista puuhaa, sillä perheen äiti istui penkillä naputellen kännykällään tekstiviestejä setien lukiessa sanomalehteä. Samalla pieni tyttö kärysi siinä heidän edessään. Vain isä hääri nuotion ympärillä, kohennellen sitä aika ajoin. Kun keko oli palanut loppuun siivottiin nuotio lakaisemalla loput tuhkat ja hiilet jokeen. Ja sitten olikin jo seuraavaan potilaan vuoro. Hinduille keho on vain sielun kulkuväline. Kun sielu on siirtynyt kehosta, on keho vain jätettä, josta täytyy hankkiutua eroon.

Varsinaiselle temppelialueelle ei ollut asiaa ellei ollut hindu. Polttohautaukset sen sijaan sijoittuivat kaikki yllä olevan kuvan kaltaisille kielekkeille, joista tuhka lopuksi lakaistiin jokeen. Jotenkin irvokasta, näin länsimaisen ihmisen näkökulmasta, oli se millä puuhakkuudella toiset etsivät joesta sinne vainajien tuhkan mukana lakaistuja kolikoita.

Pashupathinathilta siirryimme Kathmandun Durbar-aukiolle, joka oli arkkitehtuuriltaan hyvin Patanin aukion kaltainen, sillä erotuksella että Patanissa alue oli rajattu vain jalankulkijoille, kun taas Kathmandun temppeliaukiolla sallittiin niin kaikenkarvainen liikenne kuin liiketoiminta.

Torikauppiaita oli levittäytynyt jokaiseen mahdolliseen vapaaseen kohtaan ja kauppiaiden lomassa sukkuloivat autot, mopot, riksat ja selässään raskaita taakkoja kantavat kulit. Äänten, ihmisten ja jatkuvasti tööttäilevien autojen kakofonia alkoi ahdistaa. Totesimme Kimmon kanssa nähneemme Nepalissa temppeleitä riittämiin ja pakenimme melua korkealle kattoravintolalle, josta aukeni hyvät näkymät kuhisevalle torille. Näin oli mukavampaa, kylmä olutlasi edessä, seurata maailman menoa alapuolella.

Hedelmäkauppiaita Kathmandu Durbar Squarella.

Kaikkea mahdollista on torilla kaupan

Riksat odottelevat asiakkaita

Nainen myy pähkinöitä

Kesken ostosten tiimellystä nainen ja mies hiljentyvät palvomaan Kalia.

Näkymää aukion takalaidalle kahvilan korkeuksista: Tänne eivät enää hulina ja mopojen tööttäykset kuulu kuin vaimeana meluna.

Viimeinen päivä Kathmandussa oli kääntynyt iltaan. Palasimme viimeistä kertaa Vaishalin ylelliseen hotelliin, teimme viimeiset matkamuisto-ostokset, rupattelimme tovin mukavan kirjakauppiaan kanssa, jonka luona olimme käyneet ostoksilla useita kertoja. Aloimme pakata. Oli aika lähteä kotiin.

Miten kotimatka sujui, siitä seuraavalla kerralla, joka onkin sitten viimeinen osa tätä pitkää matkakertomusta.