Valokuvatorstain 201. haaste: jatkuu

Valokuvatorstain juhlahaasteen jälkeen palataan takaisin arkeen. Ja haastesanana on: jatkuu

Tässä vastaukseni haasteeseen. Tällä kertaa vanha kuva, kun näyttää siltä että en taida päästä ulos etsimään uusia jatkumoita. Tai katsotaan nyt.

Valgan rakastavaiset

Muita jatkumoita voi katsella täältä: Valokuvatorstai

Tänään telkut illalla auki!

Minulla on teille ohjelmavinkki jakaa! Tänään tulee televisiosta jotain mielenkiintoista, jota voin suositella! Laittakaa kalenteriin tai kännykkään hälytys klo 21.00 kohdalle tänä iltana.

Taustaa:

Muistattehan iki-ihanan Rummukaisen, tuon sydäntenmurskaajan, joka on parina talvena viettänyt meillä alppilomaa, kun Rummun vanhemmat ovat olleet työmatkalla Aasiassa?

Tänään on televisiossa nähdä, mitä he ovat Aasiassa puuhanneet.

Rummukaisen pappa on toimittaja Risto Vuorinen, joka yhdessä puolisonsa Seija Väisäsen kanssa on kuvannut muutamaisenkin erittäin mielenkiintoisen ohjelman ja dokumenttifilmin Aasiasta, tarkemmin sanottuna Vietnamista.

Ensimmäinen ohjelma, jonka kuvauksiin myös Risto Vuorinen osallistui

 esitetään tänään YLE TV2-kanavalla: Satuhäät klo 21.00-21.50

Kyse on suomalais-vietnamilaisesta pariskunnasta joka vihitään buddhalaisin menoin Ho Chi Minhin kaupungissa. Temppelivihkimisen jälkeen vietetään sukujen yhdistämisjuhla, jonka jälkeen Janin ja Tracyn kunniaksi pidetään iltajuhla.

Kuva: Seija Väisänen

Kuvasta on jo helppo päätellä että tiedossa on eksotiikkaa ja silmänruokaa, jos paljon muutakin.

Siis: nyt televisiot auki tänä iltana ja todellisia satuhäitä ihmettelemään!
Lisää tekstiä aiheesta löytyy netistä: Ylen juttuarkisto

Jälkimmäisestä Riston ja Seijan kuvaamasta dokumenttielokuvasta kerron sitten enemmän kun sen esitysaika lähenee. Sen verran kuitenkin vinkkaan, että jos Satuhäissä on upeaa silmänruokaa ja hyviä fiiliksiä, siinä jälkimmäisessä mennään sitten aivan erilaisessa maailmassa ja aivan eri aiheiden parissa.

Mutta siitä siis myöhemmin lisää. Nyt Satuhäistä nauttimaan!

Valokuvaus on keskittymisen ja huitelun taidetta

Huomista valokuvatorstain haastetta odotellessani palasin viime viikon haasteeseen eli kuvauksen prosessiin. Haasteen ajatuksena oli kertoa miksi ja miten ollaan päädytty johonkin tiettyyn kuvaan. Vastauksia tuli paljon ja ne kaikki olivat mielenkiintoisia, jokainen omalla tavallaan. Niitä täällä, suosittelen: kuvausprosesseja.

Tänään lueskelin vielä uudelleen läpi viime torstain haastevastauksia, sekä niitä, jotka olin jo nähnyt että niitä, jotka olivat tulleet aivan hiljan.

Ja se kaikki sai minua miettimään valokuvausta ja hyvän kuvan tuottamista.

En todellakaan ole asiantuntija, enkä sellaisena pyri edes esiintymään. Pois se minusta. Hus.

Valokuvaus on kuitenkin minulle niin tärkeä ja suuri harrastus, josta on tullut myös osittain työ, että väistämättäkin pyörittelen ajatuksia kuvauksesta päässäni.

Mikä tekee kuvasta hyvän? Miten hyvä kuva otetaan?

Vastaukseni on jo otsikossa. Hyvä kuva on keskittymisen ja huitelun taidetta. Paino sanassa keskittyminen.

Mitä enemmän kuvaan ja mitä vaativammaksi olen itselleni tullut, sitä tärkeämpää on kuvaa ottaessa keskittyminen. Miettiminen. Miksi otan tämän kuvan? Mitä sillä yritän kertoa? Ajatus!!! Onko kuvassani tarina, tai paremminkin: minkä tarinan haluan kuvallani kertoa?

Digikuvaaminen tekee valokuvaajan elämän helpoksi, ainakin näennäisesti. Ei tarvitse pelätä kalliin filmin kulumista. Sen kun räiskii. Joku varmaan kuvista onnistuu. Ja näinhän siinä käykin. Täytyy vain olla hyvät takamuksen lihakset kun kaivaa tietokoneen ääressä sen yhden onnistuneen kuvan sadan hutilaukauksen joukosta.

Tämä on yksi tekniikka. Ei kuitenkaan pidemmän päälle kuvaajalle kovinkaan palkitseva. Itsekin tietää, että nyt mennään vähän heppoisin eväin.

Oma kuvaamiseni on edennyt jollain tapaa näin: ennen lähdin kuvaamaan ympäristöäni. Että mitä tulee eteen? Kas, nätti heijastus lumella tai hieno pilvi taivaalla. Räps. Ihmisiä torilla tai pulu tepastelemassa vesilammikossa. Räps. Puliukko nukkuu omassa virtsalammikossaan. Räps.

Ei näistä räpsyistä huonoja kuvia tullut. Eikä niissä ole mitään väärää. Eritoten matkaillessa, kotoa kauempana ollessa, sitä toimii juuri näin, kuvaa mitä yllättävää eteen tulee. Räps. Räps. Räps.

Minulla on itselleni tärkeää kehittyä kuvaajana. Ja kun en voi aina matkustaa maailmalla ja olla tai leikkiä guerilla-kuvaajaa, joka tallentaa jotain ainutlaatuista tai omaperäistä ihan vaan sattumalta sen ääreen tultuaan, on täytynyt alkaa miettiä muita tendenssejä kuvaukseen. Jotta kuvat olisivat itseä ja muita kiinnostavia.

Ja nyt pääsemme otsikon ensimmäiseen määritteeseen: keskittymiseen.

Olen huomannut että minulle on viime aikoina kaikkein palkitsevimpia kuvaushetkiä ja kuvia olleet ne, joihin olen keskittynyt. Kun olen antanut itselleni tehtävän - tai saanut sen vaikkapa valokuvahaasteesta - ja lähtenyt sitten mietimimään miten tehtävän toteutan. Miten kuvaan aarretta? Tai tulta? Tai porttia?

Otetaan tuo viimeinen esimerkiksi. Portti. Se oli mustavalkomaanantain haasteena, johon halusin osallistua. Tuoreella kuvalla. Kuvalla joka on otettu haastetta varten.

Ensin katselin ikkunasta ulos, tulos heikko. Konkreettisia portteja ei meillä pihalla ole kuin pari, ja niistä ei ollut haasteen vastaukseksi. Niissä ei ollut ajatusta.

Sitten mietin muita portteja maailmassa, laajempia. Kirjallisuus ja taide ovat portteja uuteen maailmaan. Mietin portin olemusta, mitä ja minne portti vie. Se on kahden paikan raja. Avaako se vai sulkeeko se tien?

Makuuhuoneeseen mennessäni katselin unessa tuhisevaa miestäni ja mietin mitä ja missä mieheni juuri sillä hetkellä oli. Mitä hän nyt näkee? Ja kuvausidea tuli siinä. Otin kuvan miehestä jolle uni on portti kahden maailman välillä:

Mies joka on kulkenut portin läpi toiseen maailmaan

Otsikossa sanoin että valokuvaus on keskittymisen ja huitelun taidetta. Huitelu on aivan yhtä tärkeää kuin keskittyminenkin.

Huitelu minulle tarkoittaa sitä, että kuvaajana olen valmis ja riittävän nopea nappaamaan hetken kun se eteeni tulee. Parhaita kuvia, keskittyvien otosten ohella, tulee kun kamera on sattumalta läsnä, ja äkkiä pääsee, ehtii, pystyy onnistuu tavoittamaan tilanteen, joka ei enää koskaan toistu. Joka on siinä hetken läsnä.

Huitelukuvat ovat, ainakin minulle, onnen kantamoisia. Mutta ne ovat useimmiten ne, joita eniten kiitetään.

Sinne läiskähti!

Huitelua tai keskittymistä, se ja sama, jos valokuvaus tuottaa tekijälleen mielihyvää! Jokainen toimii omalla tavallaan, nauttii harrastuksestaan omalla tavallaan.

Tarkoitukseni ei todellakaan ole ollut esiintyä minkäänmoisena asiantuntijana. Kunhan vain esittelin omia ajatuksiani kuvauksesta, ikäänkuin itselleni niitä selventääkseni.

Odottaessani huomista torstaihaastetta viikon haastekuvalle.

Rakkauden aikaan Tartossa

Teimme eilen kävelyretken Tartossa kameran kanssa. Ajatuksena oli kuvata tyypillisiä Tarton nähtävyyksiä, Raatihuonetta ja Emajokea ja Toomemäkeä. Esitelläkseni sitä miten hieno ja kaunis kaupunki Tartto on.

Toki minä näitäkin kohteita kuvasin, mutta samalla kuvasin myös tarttolaisia ihmisiä, joihin kaikkiin näytti tarttuneen kevään henki ja hyvä mieli. Rakkauttakin kuvasin, ja kohteita oli helppo löytää. Tuntui kuin kaikki olisivat menneet hieman sekaisin auringosta, käsi tarttui käteen ja huulet hapuilivat huulia.

Nuoret ovat syventyneet suudelmaan.

Yllä olevasta toisiinsa uponneesta parista olisin voinut tehdä kuvasarjan. Otin nimittäin samasta kohtaa useita kuvia. Ihmiset kadulla vaihtuvat, mutta pari pysyy liikkumattomana. Ja minne heidän pitäisi mennäkään? He olivat löytäneet ihan oman paikkansa maailmassa, maailman parhaimman.

Nuoripari liikennevaloissa. Autot kiitävät ohi, mutta nuoret näkevät vain toisensa.

Kevät ja aurinko kutsuvat ihmisiä nauttimaan elämästään. Se ei vaadi paljon, vain pysähtymistä hetkeksi.  Kera rakkaimpien tai ilman heitä. Tarvitaan puistonpenkki ja hetki aikaa itselle.

Nuori äiti Toomemäellä

Vanha rouva ja hänen uskollinen ystävänsä nauttivat auringosta Tähtitorninmäellä.

Nuori mies Pikniku-puistossa, jossa saa nauttia alkoholia. Muualla Tartossa juominen yleisillä paikoilla on kielletty.

Ensimmäiset terassit Raatihuoneen aukiolla on jo avattu.

Samoin on kesäkahvila Rotund avannut jo ovensa. Se on siis kevät!

Kiertelemme kaupungilla ja Toomemäellä ja Tähtitorninmäellä. Minä kuvaan alas kaupunkiin, Latte ja Kimmo nauttivat kevätpäivästä omalla tavallaan. Tai ainakin Latte:

"Hiiohoi ja elämä risaseksi. Minulla on nyt Tartto-hepuli!" toteaa Latte. Kimmo seuraa hepulin etenemistä. Huomatkaa myös hieno haikara poikien takana!

Näkymää Tähtitorninmäeltä Uspenskin kirkolle ja uudelle kaarisillalle.

Naakat kuuluvat nekin Tarton kaupunkikuvaan, toisten ihastukseksi, toisten vihastukseksi. Takana Peetri kirik eli Pietarinkirkko.

Näin päivä kuluu mukavasti, kierrellen ja kuvaten niin ihmisiä kuin näkymiä. Ja jopa presidenttiä, kuten eilen kerroin.

En rasita teitä tässä tämän enempää kuvilla vaan kehotan teitä katsomaan kuvagallerian, jonka tein tästä päivästä. Kuvat etenevät kronologisessa järjestyksessä, joten niiden kautta voitte seurata matkaani Toomemäeltä Tähtitorninmäelle. Sieltä alas Pikniku-puistoon ja sieltä Raatihuoneentorille. Pääsette kulkemaan yli Kaarisillan ja ihmettelemään vapaana virtaavaan Emajokea. Mukana on myös uusimpia kahviloita ja lopulta vielä Tarton isoimmat ja moderneimmat maamerkit.

Tervetuloa siis kiertomatkalle! Pääsymaksua opastetulle kierrokselle ei ole. Mutta kommentit kuvista otetaan mielellään vastaan pääsylipun sijasta.

Kierros alkaa helposti, klikkaamalla vain tästä: Aurinkoinen maaliskuun päivä Tartossa.

Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmasta. Iltaa.

Tai ainakin melkein.

Täällä siis Viron-kirjeenvaihtajanne, joka, kuten tunnettua, elää hektisesti maailmanpolitiikan keskipisteessä. Aina siellä missä tapahtuu.

Tai ainakin melkein.

Tänään tapahtui tällaista:

Lähdettiin  Tarttoon kun minulla oli joka-toinen-viikkoinen tapaaminen professori Nahkiaisen kanssa (viroksi professor Silm). Tapaaminen meni hyvin eikä siitä sen enempää. Vaan kun oli ikävät asiat saatu pois päiväjärjestyksestä oli huvin vuoro. Lähdettiin Tarton keskustaan päämääränä syödä hyvin ja siinä välissä vähän valokuvatakin hyvin.

Näin tehtiin. Eikä siitäkään juuri tällä erää tämän enempää. Lupaan, että  laitan huomenissa tänne kunnon Tartto-by-day -pläjäytyksen kera kuvien. Sillä päivä oli kaunis ja kuvatkin onnistuivat.
Ja nyt sitten lopulta pääsemme asiaan. Eli otsikkoon. Kuinka Viron-kirjeenvaihtajanne sujahti keskelle maailmanpolitiikan arkipäivää.

Sujahdus tapahtui Tarton Raatihuoneen aukiolla, minne eksyin kuvauskeikkani lopuksi. Tarkoitus oli vain kulkea läpi aukion, kun äkkiä alkaa aukiolle tulla mustapukuista ja tärkeän näköistä väkeä yhtä tiheänä parvena kuin Tarton taivaalla lentelevät naakat. Melkein yhtä paljon ääntäkin tästä mustatakkien parvesta syntyi.

Tummaa ja tärkeän näköistä väkeä lennähtää Tarton Raatihuoneen aukiolle

Minähän vanhana paparazzina sähköistyn heti ja napsautan kameran päälle. Jotain on selvästi tapahtumassa!  Sivulauseessa voin kertoa, että periaatteessa näissä happeningeissa ei ole mitään uutta. Tarton keskustassa tuntuu aina olevan jotain menossa. Useimmat tapahtumat liittyvät yliopistoon, joka tuntuu aina juhlivan jotain vuosipäivää tai muuta perin tärkeää.

Lähdin rohkeasti lähestymään tätä mustatakkisten parvea, kun silmä äkkää tutun hahmon. Ensimmäinen räiskäisy on valitettavasti epäterävä, mutta se anteeksi annettakoon paparazzille, joka on kiihtynyt ja joutunut arvaamattaan keskelle maailmanpolitiikan arkipäivää. 

Sehän on tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilves - kera tuttujen aurinkolasien.

Mustatakkien suuri ryhmä pysähtyy ja minä tietenkin hiipsin myös lähemmäksi. Ja saan uudelleen tasavallan päämiehen kamerani keskiöön:

Kuvassa Toomas Hendrik ja Evelyn ja (tässä vaiheessa tuntematon) tummatukkainen naisihminen. Myöhemmin selviää että kyse on Puolan presidentin, Bronisław Komorowskin puolisosta Anna Komorowskasta. Huomatkaa myös Evelynin huikeat korot.

Tässä vaiheessa en siis vielä tiedä että olen eksynyt Puolan presidenttiparin valtiovierailun keskelle. Jotain tärkeää toki täytyy olla meneillä, sillä turvamiehiä pyörii presidenttiparin ympärillä.

Jälkikäteen ajateltuna eivät turvatoimet olleet kuitenkaan ehkä kovinkaan kaksiset. Suurennan yllä olevan kuvan ja liitän siihen toimittajan tarkan huomion ja kysymyksen: Kuka ei kuulu joukkoon?

Toomas Hendrik, Anna Komorowska ja (harmiton) Pipomannen.

Presidenttipari poseeraa hetken kuvaajille ja minähän lähestyn poppoota niin lähelle kuin uskallan, ennen kuin turvamiehet tarttuvat pompan hartioihin. Saan yhden aika tarkankin kuvan Toomas Hendrikistä:

Presidentti ottaa tiukan ilmeen poseeratessaan kameroille. Viiksivallu kuvan vasemmassa reunassa on Puolan presidentti.

Puolan presidentti, tulkki, Toomas Hendrik ja Puolan presidentin rouva.

Turvamies on havainnut Tiinan. Taustalla Puolan presidentti, tulkki, Toomas Hendrik ja rouva Puolan presidentti.

Melkein yhtä nopeasti kun mustien miesten ja naisten joukko oli paikalle pyrähtänyt, se sieltä katoaa. Kuvassa näkynyt turvamieskin jatkaa matkaansa. Minä jään miettimään, että keitäköhän nämä olivat ja mitäköhän tapahtui.

Jatkan matkaani Raatihuoneen torin poikki ja suunnistan ravintola Tsink Plekk Pangiin, jonne olemme sopineet Kimmon kanssa treffit. Mietin, että minulla on taas Kimmolle jotain jännää kerrottavaa, vaikken oikein tiedä mitä.

Tsinkissä kysyn tarjoilijalta, josko hän tietäisi mitä hässäkkää kaupungilla on ja hän kertoo Puolan presidentin valtiovierailusta.

Istumme Kimmon kanssa Tsinkin ikkunapöydässä ja odottelemme ruokia kun huomaamme, että kadun toisella puolella olevan Moka-ravintolan eteen on saapunut mies nappikuulokkeen kera. Mokan ovessa on ollut lappu: yksityistilaisuus. Tarkka paparazzi kun olen, arvaan: presidentin seurue on menossa Moka-ravintolaan syömään. Viritän kamerani ja olen valmiina.

Hetken kuluttua Mokan ovelle tulee kuikuilemaan sen omistaja ja pääkokki, tuttavamme Andrus Vaht. Eikä ole epäilystäkään, etteikö Andrus olisi täpinöissään:

Andrus ja nappikuulokemies odottavat jotain tapahtuvaksi.

Ja sieltähän saapuukin Viron presidenttipari, Toomas Hendrik käsi ojossa.

Presidenttiparilla on muikeat ja vapautuneet ilmeet. Johtuneeko siitä, että Puolan presidentti seurueineen ei tässä vaiheessa ole enää matkassa? 

Andrus on sutki ja sanavalmis mies. Jotain hän sanoo mikä saa koko seurueen nauramaan.

Seurue siirtyy sisätiloihin ja mekin saamme omat maittavat ruokamme eteemme. Meidän ravintolan ikkunasta näen Mokan ja presidenttiparin. He saavat alkuruokansa samaan aikaan kuin mekin. Pääruokakin syödään lähes samaan tahtiin.

Voi siis sanoa, että olimme presidenttiparin kanssa yhdessä syömässä.

Ainakin melkein.

Tähän sitten päättyykin raporttini Puolan presidentin vierailusta Viroon.

Huomenna jatkan sitten siitä mistä alunperin pitikin kirjoittaa, eli siitä miten hieno kaupunki Tartto on ja miten kauniita näkymiä siellä on. Tuli vain tämä yllättävä kansainvälinen ja maailmanpoliittinen raportti tähän väliin.

#65. mustavalkomaanantain haaste: Aarre

Sydämen keskiössä aarteita kaksi.

Molemmat käyvät vaan rakkaammaksi.

Kun aamun hellä hetki päättyi oli aika siirtyä Karvapojan aarrearkulle:

Muita aarteita voi tämän päivän mustavalkohaasteeseen käydä katsomassa: täältä

Peurapaistit iltakävelyllä

Kerroin tuossa taannoin, että perheemme pieni suuri mies, se nelijalkainen, on keksinyt että aidat ovat vain nysveröitä varten, ja tosi koira se menee yli aidan kuin lentäen vain. Varsinkin kun hanget ovat korkeat ja kantavat.

Pariin otteeseen on koira ottanut hatkat ja saapunut sitten kotiin puhkiväsyneenä ja onnellisena. On ollut poika peurajahdissa.

Ja peuroja meillä riittää. Villa Ottilian läheisyydessä liikuskelee kolmen kopla: iso, keskisuuri ja pieni. Useimmiten nämä kolme liikuskelevat aamu- tai iltahämärissä. Kuten tänä iltana:

Suurin peura kuulostelee onko reitti selvä.

Seuraavana hiippaa isomman jäljissä keskikokoinen. Se on suurta peuraa selvästi arempi.

Perää pitää joukon pienin, hieman toisia vaalempi vasa.

Kyllähän minä toisaalta ymmärrän Lattea, että onhan se ihan älyttömän kutkuttavaa kun peurapaistit kuljeskelevat oman kodin kulmilla. Vähän niinkuin jäätelöautot kaupungissa, herkkuja kotiovelle asti tuoden.

Tukeva humala ja muita riskisanoja

Toissa iltana Kimmo ilmoitti jääkaapilta tullessaan, että aikoo nyt ottaa tukevan humalan. Mikä sai minut nostamaan ylös toista kulmakarvaani ellei jopa molempia. Ei oikein kuulostanut ihan tyypilliseltä Kimmon lauseelta.

Asiaa selvitti kun Kimmo esitteli ostamaansa uutta A le Coqin PILS-olutta:

Purkissa kerrotaan oluessa olevan runsaasti humalaa

Suomen ja viron kieli ovat siitä hassuja sisarkieliä, että jaamme valtavan määrän yhteisiä sanoja, joiden mukana on myös ns. riskisanoja. Eli sama sana, eri merkitys. Aiheesta on kirjoitettu useampikin opus. Ulvi Wiren on kerännyt kirjoihin Hääd pulmapäeva! (Hyvää hääpäivää) ja Huvittavat raamatut (mielenkiintoiset kirjat) useimpia tällaisia riskaabeleja sanoja tai sanontoja. Ohessa: Gummeruksen lehdistötiedote riskisanasanastosta.

Blogissaan Kielten ihmeellinen maailma on myös nimimerkki Kirlah kerännyt yhteen useita riskisanoja ja muodostanut niistä lauseita. Lainaan alle muutaman ja toivon, ettei Kirlah pane pahakseen:

Me elasimme Lõuna-Soomes, aga nüüd kolime Edela-Soome.

Asuimme Etelä-Suomessa, mutta nyt muutamme Lounais-Suomeen.

Ma ei taha hapupiima, ma tahan piima ja viinereid.

En halua piimää, haluan maitoa ja nakkimakkaroita.

Majas oli hallitust, elame nüüd talus.

Talossa oli hometta, asumme nyt maatalossa.

 

Ma vaatasin kassi, see sai kulli kätte.

Katsoin kissaa, se sai kiinni haukan.

Ja jotta veljeskansat menisivät oikein kunnolla sekaisin, on myös monet naisten nimet Virossa miesten nimiä Suomessa, ja kääntäen. Niinpä esimerkiksi Kai, Janne ja Reima ovat virolaisia naisten nimiä. Ei siis ihme, että virolainen Kersten-ystäväni luuli pitkään, että hyvä ystäväpariskuntani Anna-Leena ja Reima on naispari.

Ehkä huvittavimpia (huvitav on muuten viroksi mielenkiintoinen) väärinkäsityksiä josta olen kuullut, syntyi kun ystävättäreni Helena takavuosina eksyi Haapsalun Kaubanduskeskuksen kosmetiikkaosastolle. Siellä ystävällinen myyjätär kyseli Helenalta, onko hän ajatellut, että alkaisi käyttää kortsukreemiä. Helena oli jotakuinkin häkeltynyt myyjän ehdotuksesta. Myyjätär jatkoi: "Ei niin että Te vielä olisitte siinä iässä, mutta aina on hyvä varautua etukäteen."  Jonkin ajan kuluttua vasta Helenalle selvisi että kortsud ovat ryppyjä ja myyjätär oli tarjoamassa Helenalle silmänympärysvoidetta.

Niin, että ei siis ihme että Kimmo eilen päätti ottaa tukevan humalan. Oli kuulemma oikein hyvää.

Säällisiä juttuja

Säähän on mainio puheenaihe silloin kuin mitään muuta sanottavaa ei ole. Ja tänään ei taida olla. Luulen, että tuo eilinen prosessikuvaushaaste vei meitsistä mehut. Tai sitten vain on pienoinen hienoinen blogiähky. Sitäkin tapahtuu.

Kun kuitenkin olen tässä yrittänyt seurata vanhan kunnon Goethen mottoa: Kein Tag ohne Rad (ei päivää ilman riviä), niin sutaisenpa tässä sitten säällisen kirjoituksen. Sillä jos jotain, niin ainakin outo on sää tänään täällä ollut.

Sataa, ei sada, sataa. Tuiskuaa, myrskyää. Paistaa aurinko. Tuiskuttaa aivan tautisesti, myrskyää. Rakeita. Aurinkoa. Tuiskua. Aurinkoa.

Ja tämä rumba on jatkunut koko päivän.

Johan tällaista keliä ihmettelevät koiratkin.

Oudointa ehkä säässä on ollut se miten nopeasti se on vaihtunut. Näiden kahden alla olevan kuvan välillä on 5 minuuttia:

Näkymää naapuriin klo 15.02

Näkymää naapuriin klo 15.07

Että tällaista säällistä jorinaa. Ei paljon villoja, lunta kuitenkin jonkin verta. Ja aimo annos tuulta.

Lähden katsomaan telkkua ja yritän selvitä huomiseksi blogiähkystäni. Soon moro.

Valokuvatorstain 200. haaste: kuvausprosessi

No vot,

olipa mukava herääminen. Tai siis aamu.

Tallustin tietokoneelle silmät sikkarassa, kuten tapani on, ja katsoin olisiko tullut sähköposteja tai kommentteja blogikirjoituksiin. Ja niitähän oli. Silmiin pisti kaksi kommenttia, jotka molemmat viittasivat vanhaan tekstiini: Temppu ja miten se tehtiin. Jossa kerroin kuvausprosessistani kuihtuneiden amaryllisten parissa.

Olin tuollon, siis amarylliksiä kuvatessani, niin täpinöissä että ehdotin kuvausprosessia ja sen esittelyä Valokuvatorstain haasteeksi. Ja tänään ehdotukseni oli valittu viikon haasteeksi:

Kopioin tähän mitä haasteessa luki:

Koska Torstaiblogeissa on tänään vuorossa 200. haaste, teemme jotain hiukan spesiaalimpaa tällä kertaa!
Aiheena on siis tällä kertaa kuva ja sen kuvausprosessi.

Haasteessa aihe on vapaa. Ainoa rajoitus on, että kuva on otettu nimenomaan tätä haastetta varten. Ottakaa kuva ja kuvailkaa joko sanoin tai kuvin, mitä toimenpiteitä kuvan tuottaminen edellytti. Prosessia voi lähteä kuvailemaan vaikka jo ideasta alkaen. Tällä tavoin voimme saada hyviä ideoita toisten kuvausprosesseista, jakaa toisille ideoita ja osaamistamme, ehkä jopa kehittyä valokuvaajina.
--

Vähänkö oli mukava herätys! Ja haaste. Heh.

No pitihän haasteeseen tarttua itsekin. Vaan ensin oli löydettävä aihe, jota kuvata. Se ei ollut vaikeaa. Päätin läimäistä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Seurailen Darren Rowsen valokuvakoulun juttuja ja useasti osallistun foorumin viikkohaasteisiin. Tällä viikolla se oli ollut: Geometric shapes eli geometrisiä muotoja.

Olin jo monta päivää pyöritellyt ajatusta mielessäni. Mistä lähtisin etsimään sopivia geometrisiä muotoja? Mielessä oli kivuta Väike Munamäen kukkulalle ja kuvata sen linkkitorni alhaalta ylös. Se jäi. Osittain siksi, että aihe on niin kulunut. Junasillat, linkkitornit, junaraiteet, ne on kaikki niin kuvattuja juuri geometrisen tai graafisen toistuvan kuvionsa vuoksi.

Kiertelin siis kotia ja etsin sopivaa geometristä kohdetta. Kun näin mieheni valmistamassa itselleen pientä aamun huikopalaa: munia.

- Mitä sulla on kädessä? Anna mulle!
- Öh, ai tää muna?
- No ei, kun se leikkuri!
- Joo, just, tietenkin. En kysy enempää.

Päätin ottaa käsittelyyn Ikean metallisen munaleikkurin. Siinä ainakin olin monenlaista muotoa, joita voi kutsua geometrisiksi.

Ja tästä se lähti:

Ensin täytyi leikkuri pestä ja puhdistaa. Sitten siihen piti löytä ajatusta. Miksi joku haluaa katsoa kuvaa munanleikkurista?

Vääntelin ja kääntelin siis munanleikkuria kädessäni ja manasin harmaata päivää ja hailukkaa luonnonvaloa, joka ei antanut kohteelle kunnon varjoja. Tiesin, että jos odottelen pidemmälle iltapäivään, alkaa varjojakin syntyä. Vaan halusin kuitenkin ryhtyä hommiin heti.

Alla kuva"studiostani" , joka ei ole sen kummallisempi paikka kuin olohuoneen parvekkeen ovien edessä oleva valkea pöytä:

Tästä se lähtii, tripodi on kaivettu esiin

Kokeilin paria objektiivia ja päädyin lopulta pitkään putkeen eli Canonin 70-200 millimetriseen. Ja sitten alkoi. Osa kuvista on kuvattu käsivaralla, osa tripodilla.

Hetki kesti ennenkuin pääsin vauhtiin. Aluksi etsin vain niitä Darren Rowsen kaipaamia geometrisiä muotoja, sitten annoin itselleni oikeuden hassutella ja etsin munanleikkurista erilaisia kuvakulmia, jotka saisivat leikkurin näyttämään joltain konkreettiselta esineeltä. Muulta kuin munanleikkuri.

Ja tällaisia syntyi:

WC-istuin

Rantatuoli, jonka kangasta tuuli heiluttaa

Lumikola

Alessin designer-tuoli, hieno mutta mahdoton istua. Voisi olla myös raskaana oleva nainen ottamassa aurinkoa.

Kiikkutuoli

Haarukka

Ja lopulta sitten vielä kuva, jonka valitsin Geometric Shapes -haasteen kuvaksi. Kuvan valintaan vaikutti erityisesti pöydänkulma ja valkean ja mustan vahva geometrinen suhde:

Valmis kuva, joka valmistui liian myöhään. Pahus.

Otoksia tuli otettua lähemmäs 50 kahden tunnin sisällä. Valintaan meni pieni tovi, ja kuvien jälkikäsittelyyn toinen. Säädetty on lähinnä tasoja ja hieman kirkkautta. Ei suurta jälkityötä. Työkaluna ikivanha Photoshop CS2, jonka käyttöön olen perehtynyt lähinnä yritys-erehdys -metodilla.

Jälkikirjoitus: Kun olin laittamassa sitten haastevastausta Darren Rowsen foorumille, huomasin, että olin päivän myöhässä. Viimeiset haaastevastaukset olisi pitänyt toimittaa jo eilen. No, haitanneeko tuo.

Tuli kuvattua munaleikkuri todella tarkkaan! Ja ehkä tässä prosessin myötä taas oppi jotain. Kuten sen, että munanleikkurista on moneen.

--

Juu, muita mielenkiintoisia kuvausprosesseja voi sitten tutkia täältä: Valokuvatorstai

--

Jälkikirjoitus 2, iltapäivällä:

Arvata saattaa että kun kuvaus oli saatu loppuun, niin eiköhän se aurinko sitten ala paistelemaan ja heittää hurjia varjoja munanleikkuriin. Kiusaa minua.

Yhden setin otin vielä näistä hurjista varjoista, ja siitä yksi kuva vielä ohessa. Sitten en piinaa enää ketään munanleikkureilla:

Down the memory lane - eli muisteluita menneisyydestä

Tuleva luokkakokous sai liikkeelle ison kasan muistoja. Voi voi kuinka ihania muistoja!

Yhdessä kurssikaverini Evan kanssa olemme niitä tänään päivän mittaan sähköpostitse jakaneet: muistatsä ku me asuttiin Tukholmassa, muistatsä ku me reilattiin Puolassa, muistatsä ku oltiin Leipzigissa stipendiaatteina...

Koska meillä tänään on täällä hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja koska muistojen pankki on nyt avattu, jaan kanssanne muiston Leningradin matkastamme. Olimme me iloisia ja huolettomia tyttöjä ja poikia silloin.

Kurssi päätti siis tehdä bussimatkan Leningradiin. Se oli minun ensimmäinen matkani itänaapuriin. Luultavasti monelle muullekin ensitutustuminen neuvostomaailmaan. Tunsimme itsemme varsinaisiksi sankarimatkaajiksi.

Hotellimme oli Pribaltiskaja, suuri neuvostokolossi hieman kaupungin ulkopuolella. Muistaakseni suomalaisten rakentama. Joku kertoi tarinaa siitä miten sukulaismies oli valmistanut hotellille huonekaluja. Tuolin käsinojiin kuulemma oli pitänyt porata valmiiksi reiät salakuuntelulaitteita varten. Totta tai legendaa, ken tietää. Paljonhan sitä puhuttiin että Isoveli valvoo. Me päätimme hyödyntää tätä tietoa.

Taustaa: meillä oli saksan kielen laitoksella opettajana Hurja Helga DDR:stä. Helga oli täysverinen aatteen nainen. Ja sehr sehr pünktlich. Ordnung muss sein. Me pelkäsimme Helgaa tautisesti. Eikä vähiten siksi että vaikka olimme erittäinkin sujuvia pääkielessämme englannissa, olimme me erityisesti Evan kanssa auttamattoman huonoja saksassa. Ja Helgan demokraattisen sankariteräksen kova katse näki nopeasti lävitsemme. Eikä Helga säästellyt sanojaan kun meitä kurmotti.

Olimme siis Pribaltiskajassa ja päätimme hoitaa Helga-ongelman päiväjärjestyksestä. Tietäen miten tarkka DDR oli siitä keitä lähetettiin länsimaihin opetustehtäviin. Ismukset eli ismit piti olla hallussa ja aatteen vahva. Silti näitä derkkuopettajia vaihdettiin joskus lennossa kun päämajassa heräsi epäilys siitä, että kyseinen opettaja oli ehkä liian länsimaalaistunut. Yhtenä päivänä opettaja vain ei ilmestynyt tunnille. Ja viikon kuluttua tuli paluupostissa toinen tilalle.

Päätimme antaa pelkäämällemme Helgalle lentävän lähdön. Ja pidimme puheita hotellin tuolinkarmeille tyyliin: Kyllä tämä Neuvostoliitto on hieno maa. Ei yhtään sellainen takapajula tai surkea kuolinkamppailuissa koriseva sosialistinen helvetti kuin mitä Helga P. sanoi. Siis Helga P. joka tulee DDR:stä ja opettaa meitä. Noudettavissa Kieli-instituutin tiloista Aurakatu 13 arkisin 08.00 - 18.00 välisenä aikana.

Kummallista kyllä, Helga katosi eräänä päivänä ja tilalle tuli Doris, joka olikin mukava ja inhimillinen opettaja. Tuskin tämä kuitenkaa oli meidän ansiotamme. Mutta yritystä meillä oli, sitähän ei voi kieltää.

Leningradiin saapuessamme meitä oli vastaanottamassa paikallinen Intouristin opas. Joka piti meille heti ensi metreillä pitkän palopuheen siitä miten vaarallinen kaupunki Leningrad on länsimaalaiselle matkaajalle. Opas painotti vakavin äänenpainoin ja moneen kertaan, että hotellista ei pidä lähteä yksin seikkailemaan kaupungille. Ja kaikkein vaarallisinta on vaihtaa rahaa paikallisilta kadunmiehiltä.

Niin pian kun opas sai viimeisen loppuhenkosen puheestaan huokaistua singahdimme me hotellista ulos. Ensin kävelevän money-exchangen luokse ruplia hankkimaan ja sitten liikkeelle. Matkassa oli Evan ja minun ohella hyvät kurssikaverimme Mauri ja Jari.

Ollaksemme kieli-ihmisiä oli valitettavaa, että kielitaitoomme ei kuulunut edes venäjän kielen alkeet. Oli siis pärjättävä ummikkona. Reippaasti kuitenkin käännyimme paikallisten puoleen kysyen tietä kaupungille. Ja meitä autettiin sydämellisesti, sääli vain että jokainen neuvoi meitä eri suuntaan ja meni tovi jos toinenkin kun me hyppelimme busseista toisiin kunnes lopulta olimme saapuneet kaupunkiin.

Eva, Tiina ja PECTOPAH-kyltti. Kuva luultavasti otettu Viipurissa.

Yhden sanan me kuitenkin osasimme: PECTOPAH eli ravintola. Ja kun sopiva PECTOPAH-kyltti tuli eteen ja ravintolan ovella jonotettiin liityimme mekin jonoon. Aina välillä ovi aukesi ja portsari ilmoitti jotain ilmeisen kielteistä jonottajille, jotka sitten haihtuivat paikalta yksi toisensa jälkeen. Me seisoimme lopulta ainoina jonossa. Ja portsari avaa oven ja ilmoittaa meillekin jotain.

Me nostelemme hartioitamme ymmärtämättömyyden merkiksi. Njet ponimai. Portsari kysyy meiltä jotain venäjäksi ja Mauri innokkaana, että DA DA. "Mitä se sanoi?" me kysyimme. Mauri: "Varmaan jotain suomalaisten ja neuvostokansojen yhteistyöstä."

Ja sitten ovi aukeaa ja meidät päästetään sisään. Pian selviää että olemme tulleet yksityistilaisuuteen, tarkemmin sanottuna häihin. Haa!

Ravintola oli useassa kerroksessa ja häävieraiden täyttämää. Morsiuspari juhli yhdessä huoneessa, pienen levysoittimen voimin. Yläkerroksissa sitten soittikin bändi ja me jorailimme niin keskenämme kuin neuvostotoverien tanssiin kutsumina mm. Abban tahtiin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin tämä hauska iltakin. Oli palattava hotellille. Kello läheni varmaan kahta ja äkkiä muistamme että jossain vaiheessa yötä Nevan sillat nousevat ylös ja pääsy kaupungista ulos katkeaa. Etsimme taksia, jota ei ole näköpiirissäkään.

Paikalla on kuitenkin miliisiauto, tai itseasiassa jonkinlainen sotilasmaasturi. Me kysymme sotilailta neuvoa.Seuraavaksi huomaamme istuvamme maasturin takapenkillä, kaikki neljä. Sitten lähdetään ajelulle. Käydään kasarmilla kun toinen soltuista lähtee hakemaan pientä radiota. Ja sitten jatketaan matkaa, välillä kahdella pyörällä kaarteissa kaahaten. Ja ehditään nipin napin siltojen yli ennen kuin sillat nousevat.

Yhteistä kieltä meillä ei ole mutta toinen sotilaista soittelee radiota ajanvietteeksemme.

Sovimme auton takapenkillä, että viimeinen autosta poistuja antaa sotilaille rahaa kiitokseksi kyydistä. Sopimamme summa seteleitä taitellaan pieneen pakettiin ja Jari sujauttaa sen viimeisenä autosta noustuaan kätellessään soltulle käteen. Kun soltut kaartavat hotellin edestä näyttää Mauri, joka nousi autosta ensimmäisenä, omaa kättään. Kätellessään Mauria yksi sotilaista oli sujauttanut puolestaan Maurille kouraan yhden olympiaruplan. Häkellyttävää ystävällisyyttä.

Kolmisen päivää me Leningradissa suhasimme. Mutta niistä kaikista kokemuksista, joita matkaan liittyi, tulisi liian pitkästi tarinaa että sitä tänne kirjoittaa. Jääköön siis tämä pieneksi makupalaksi tästä ikimuistoisesta reissusta.

PS. On vielä pienen jälkikirjoituksen paikka. Leningradin retkemme tehtiin karmeissa paukkuvissa pakkasissa. Nevalta puhaltava kylmä tuuli vain lisäsi kylmyyttä. Kaikki eivät olleet osanneet varautua keleihin riittävän lämpimästi. Ei varsinkaan Jari joka oli lähtenyt reissuun pikkukengissä.

Matkan jälkeen Instarin oma poikabändi, The Tukiboys, sanoitti uudelleen Juicen kappaleen Ei elämästä selviä hengissä. Kertosäkeistö meni: Ei Leningradista selviä hengissä, ei Leningradista selviä hengissä, ei ainakaan pikkukengissä...

Ja lopuksi vielä kuva tästä legendaarisesta poikabändistä:

Luokkakokousta pukkaa

Tänään on ollut outojen uutisten päivä. Ensin tuo verovirastohomma, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin. Ja sitten tieto mahdollisesta tulevasta luokkakokouksesta.

Jälkimmäinen uutinen meni suunnilleen näin: sain sähköpostia yhdeltä kurssikaverilta, Maurilta, joka kertoi että joku toinen saman kurssin kollega oli kertonut, että kolmas samalta kurssilta valmistunut tyyppi oli miettimässä mahdollista porukan, vanhan jengin, kokoon tuomista.

Valmistumisesta on jo lähes 30 vuotta. Aivan käsittämätöntä. Tuo ajan katoaminen. Vuosien vieriminen. Vesi ja silta ja Jumalan hiljaiset myllyt ja aika parantaa haavat vai mitä lie.

Ajatus opiskelukaverien tapaamisesta herätti nopeasti pienen tsunamin kaltaisen muistivirran. Oli vuosi 1982. Paikka Turku. Täsmäpaikka: Turun kieli-instituutti, joka opiskelujemme aikana muuttui osaksi Turun yliopistoa ja sai komealta kalskahtavan nimen: Turun yliopiston kääntäjänkoulutuslaitos, mikä lukee myös päästötodistuksissamme.

Sieltä me siis valmistuimme vuonna 1982. Muut jo keväällä. Minä reputin  loppukokeen keväällä ja sain sen nipin napin läpi syksyllä. Ja lopulta paperit kouraani.

En ole koskaan oikein kehdannut tunnustaa kenellekään, paitsi ehkä Kimmolle heikoilla hetkilläni, että tuo loppukokeen reppaus oli minulle nöyryyttävä ja häpeällinen takaisku. En suinkaan ollut kurssimme heikoin oppilas, jos en ehkä priimuskaan. Minä pärjäsin siinä missä muutkin, joskus jopa paremmin, joskus huonommin. Mutta että reputtaa loppukoe! Sitä en osannut aiemman opintotaustani vuoksi odottaa, eivätkä sitä välttämättä odottaneet muutkaan. Mutta niin siinä kuitenkin kävi.

Olen useasti miettinyt mitä tapahtui? Meninkö paniikkiin? Yritinkö liikaa? En vieläkään osaa vastata. Loppukoe ei mielestäni ollut edes vaikea.

Joka tapauksessa, kurssijuhlasta jäin pois, muiden siellä juhliessa, ja sen jälkeen tunsin itseni pitkään jotenkin kääntäjien paarialuokkaan kuuluvaksi. Vaikka oikeasti tiesin, että minulla on tuntuma kieleen, niin englannin kuin suomen.

Ja näissä tunnelmissa siis erosin kurssitovereistani vuonna 1982. Ja nyt pitäisi tavata uudelleen.

Jos tämä olisi elokuva, niin nyt lipuisivat pilvet tiheään tahtiin taivaalla, seinäkalenterin lehdistä lentelisivät sivut, kuukaudet, vuodet ja lopulta tultaisiin vuoteen 2011.

En ajattele elämässäni useastikaan vuosia kieli-instituutissa tai niitä seuranneita vuosia Turun yliopistossa. Korkeakouluilta sain joitain papereita matkaani, joita saatoin esitellä työnantajille työnhakutilanteissa. Joskus joku opittu asia tai käsite saattaa nousta yhä mieleen enemmän opittuna kun elettynä. Mutta muuten, anteeksi vain koko akateeminen koulutus, minusta tuntuu, että oppi meni selästäni samaan tapaan kuin vesi sillä proverbiaalisella hanhella. Hukkaan.

Ja nyt pitäisi, saisi, voisi tavata vanhat kurssikaverit. Tsuh-tsuh-tsunami, muistoja lähtee liikkeelle.

---

Luokkakokous! Tai tarkemmin, kurssikavereiden tapaaminen!

Miten moninaisia ristiriitaisia ajatuksia risteilee heti päässä. Tietenkin on kivaa, jännää ja mielenkiintoista tavata vanhoja kurssikavereita lähes 30 vuoden takaa.

Kurssimme, tuo 18 hengen poppoo, joka kävi läpi oman koulutusputkensa, koostui nuorista ihmisistä, jotka tulivat kuka miltäkin puolelta Suomea. Siitä huolimatta kurssihenki oli aina hyvä. Ei syntynyt klikkejä. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän kaikkien kavereita, jos oikein muistan.

Siksi minua  nolottaa se, miten itsekeskeinen ensireaktioni oli kutsun kurssijuhliin saatuani. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan pohdin ensimmäiseksi sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Voi kauheaa: olen vanhentunut. Mutta niinhän ne ovat muutkin. Olen saavuttanut jotain, mutta olenko saavutuksistani ylpeä? Voinko mennä paikalle pystypäin? Ja vielä tärkeämpää: kuinka tärkeää on se pystypäisyys. Ja jos vielä jatketaan: mitä hittoa se pystypäisyys oikeasti tarkoittaa?

Ihminen on pieni ja heikko, ja sen lajin edustajista allekirjoittanut on vallan hieno esimerkki. Niinpä en ensi töikseni kutsun saatuani miettinyt sitä, miten mukavaa olisi tavata muita. Vaan mietin sitä, mitä nyt olen, miltä nyt näytän, mikä minä olen verrattuna muihin kurssilaisiini, jotka mielikuvituksessani ovat tehneet kaikkea sitä, mistä minä vain haaveilin, tai mitä minulta odotettiin.

Arvaan, että osalla on esitellä haitarin verrallinen valokuvakimaraa lapsistaan ja mahdollisesti lastenlapsistaan. Minulla ei ole. Otan mukaan koirieni Ronjan ja Latten kuvat. Tässä tämä jälkikasvuni.

Arvaan, että osalla on esitellä toisen haitarillisen verran ansioluetteloaan. On eksoottisia maita ja työpaikkoja. On menestystä ja jänniä, haasteellisia työtehtäviä. Sellaisia joihin meidät koulutettiin.

Mitä minä vien tapaamiseen? Itseni. Tarinani. Joka ei ole huikea menestystarina. Muttei myöskään missään tapauksessa tarina epäonnistumisesta. Se vaan on tarina minun eletystä elämästäni.

Mikä tärkeintä, tarinan loppuun ei ole vielä kirjoitettu pistettä -- se jatkuu.

Ja kun oikein tiukasti ja tarkasti katson tuomisiani kurssijuhlaan, olen sitä mieltä ettei niissä ole mitään hävettävää.

Kun ja jos minulta kysytään: "Mikä sinusta isona tuli?", vastaan: "Suhteellisen onnellinen ihminen. Ja aika rohkea."

Lähden - en lähde - lähden kurssijuhliin

-- se jää tulevaisuuteen

Paniikki, pakokauhu, kauhu!

Pitäisikö laittaa paperipussi päähän ja hengitellä hitaasti? Om mani padme um ja kaikki rauhoittavat loitsut nyt peliin.

Saimme hetki sitten viestin Suomen veroviranomaiselta, joka on sitä mieltä, että meidän tulee maksaa  omaisuuden myynnin voittoveroa jouluna myymästämme Lohjan talostamme. Koska emme asuneet siellä kahta vuotta ennen Viroon muuttoa.

Tämähän ei pidä alkuunsakaan paikkaansa! Taatusti asuimme. Mutta verovirastolla on kirjoissa ja kansissa eri päivämäärät sisäänmuutosta ja poismuutosta kuin mitä meillä. Eikä meillä ole mitään papereita todistaa tämän vastaista. Ehkä teimme Lohjalle sisäänmuuttoilmoituksen liian myöhään, voi meitä huolimattomia ja laiskoja. En tiedä, en muista, en löydä papereita.

Paniikki, pakokauhu, kauhu!

Rahaahan se vaan on, pitäisi todeta. Mutta kun ei ole! Lohjan talon myyntirahat istuvat pankissa kuin pienet pelokkaat hiirulaiset odottaen että ne saisivat riittävästi seuraa. Tahtoo sanoa,  että saisimme riittävästi kokoon nappuloita, joilla voimme toteuttaa unelmamme: Huvikummun hankinnan.

Huvikumpu, unelmamme, tuntuu päivä päivältä karkaavan kauemmaksi käsistämme

Niille blogin lukijoille, jotka ovat liittyneet seuraan vasta viime aikoina pieni kertaus menneeseen.

Viime kesäkuussa löysin netistä unelmieni talon, jonne haluan muuttaa ja josta haluan tehdä Maailman Hienoimman Lomakohteen: Huvikummun. Tai nimi on vielä työn alla, jos tarkkoja ollaan. Onhan siitä ollut jo täällä blogissakin nimikilpailu, joka yhä odottaa voittajan julkaisemista.

Teimme kesällä talosta etukaupat, maksoimme käsirahan ja sitten aloimme ankarasti kerätä loppuja pikku pähkinöitä alias ensin Viron kruunuja, nyttemmin euroja saadaksemme lunastettua talon itsellemme.

Siinä välissä pidettiin talkoot: taloa maalattiin ja kunnostettiin sisältä reippaasti.

Ja sitten alkoi odotus. Odotus siitä, että saamme Lohjan talomme myytyä ja että saamme Beresjen ja Rajan talomme myytyä. Lohja meni jouluna kaupaksi, Beresje ja Raja odottavat yhä ostajiaan.

Ja koko tämän ajan Huvikumpu, tai mikä sen nimeksi koskaan tuleekaan, odottaa. Ja minä odotan.

Olen lopettanut aktiivisen unelmoinnin, sillä totta puhuakseni, minulla on nyt pelko persuuksissa. Näinkö nyt kävisi, että Tiina otti liian ison palan kakkua ja on nyt siihen tukehtua? Ei voi olla! Kakku on hyvää, ja jos ihminen ei sitä ahnehdi, ei se sitä myöskään saa. -- Olipa ontuvaa metaforaa oikein enemmänkin. Mutta ymmärtäkää: olen paniikissa ja runoratsulla on hinkuyskä tai muuten vain pahemman luokan kompuratauti. (Lisää ontuvia metaforia.)

No, takaisin asiaan. Saimme tiedon verovirastolta, että emme muka ole asuneet aikanamme Lohjalla tarpeeksi pitkään. Mikä ei pidä paikkaansa.

Nyt pitää miettiä seuraavaa liikettä veroviraston suhteen. Sillä jokainen verovirastolle maksettu euro vie meidät yhä kauemmaksi unelmastamme.

Ja sen sanon, että jos Huvikumpu lipuu sormiemme välistä, minä olen pitkään ja syvästi masentunut. Tai onneton. Tai vihainen.

Ei, se vaihtoehto ei ole edes mahdollinen. On vain keksittävä joku uusi kaarre tähän kiinteistöseikkailuun.

Yritän pienellä - paniikista hieman ohuella ja kimeällä äänellä - todeta: Kyllä tässä vielä jotain keksitään.

Joohan? Uik.



Graffitit - töhryjä vai taidetta?

Liettuan matkamme sai minut myös pohtimaan - vaikka vain pintapuolisesti - graffiteja. Joita oli kaikkialla Liettuassa, pienissä ja suurissa kaupungeissa. Syrjäisillä tienpätkillä, hylätyissä taloissa, tai uhmakkaasti vedeltynä vasta renovoidun talon seinään.

Graffiti tuntuu tulleen jäädäkseen. Voisin kuvitella, että kaupunkisosiologiaa tutkiville graffitit tarjoavat valtavan tutkimusalueen. Miksi ja mitä graffitit kertovat ajastamme ja elinympäristöstämme?

Ymmärtääkseni graffitien syntykoti on New Yorkissa. Graffiteja alkoi ilmestyä paikoille, jotka olivat jollain muotoa rappeutuneita, kuin huutomerkkeinä katseelle: vanhojen junavaunujen kylkiin, tehdasalueille, joiden seinät jo muutenkin rapisivat.

Sieltä ne hiljalleen levittäytyivät yli koko kaupungin, kaikille pinnoille, uusille ja vanhoille. Ja graffiteille syntyi monenlaisia alalajeja, joita on Wikipediassa lueteltu:

- Tägi tulee New Yorkissa toimineelta lähetiltä, joka rupesi kirjoittamaan "TAKI 183" ympäri kaupunkia, 183 oli hänen katunsa numero.
- Piissi puolestaan viittaa englannin kielen sanoihin master piece tai piece of art, jotka tarkoittavat mestariteosta tai taideteosta yleensä.
- Throw-up on piissin tapainen, mutta pienempi, yleensä yksivärinen, nopeasti tehty graffiti.
- Tagi on tussilla tai spray-maalilla kirjoitettu nimimerkki ja piissi mikä tahansa suurikokoinen graffiti, joka on yksi- tai monivärinen.
- Muraali on iso graffiti, johon kuuluu paljon värejä ja hahmoja.

New Yorkista graffitit sitten levisivät yli koko maailman. Äkkiä maailmassa oli miljoonia 'taiteilijoita', joilla oli pensselinä spraypullo ja kanvaasina koko maailma. Joiden ei ole tarvinnut opiskella taidehistoriaa tai kultaista leikkausta.
 
Nyt graffitit ovat jokapäiväistä urbaania kaupunkimaisemaa. Niin myös Liettuassa.
 

Tageja lasiseinässä Kaunasissa

Mikä on minun suhteeni ja suhtautumiseni graffiteihin?
 
Ensimmäinen graffiti, jonka selkeästi muistan, on Helsingin Temppeliaukion kirkon betoniseinään kirjoitettu sana: BIAFRA. Se oli minusta tuolloin oikein tehty. Elettiin 70-luvun alkupuolta ja Biafrassa oli nälänhätä, minun muistissani ensimmäinen, jota seurattiin median voimin ja joka kosketti länsimaista ihmistä laajemmasti.

Temppeliaukion kirkko ja etenkin sen kuparista tehty katto olivat mahtipontisia hankkeita, joissa rahankäytössä ei sumeiltu. Haluttiin luoda nähtävyys vailla vertaa; kirkolla ja kaupungilla oli varaa käyttää rahaa tähän hankkeeseen pilvin pimein. Biafralle lähtenyt avustus oli siihen verrattuna minimaalinen ellei suorastaan naurettava.
 
Ja graffiti: BIAFRA oli rujo, mutta tehokas muistutus tästä.
 
Tässä siis nuoruuteni ensimmäinen muisto graffitista: se oli uhmakas ja rohkea kansalaisteko.
 
Sitten Temppeliaukion kirkon rakentamisen on virrannut vettä siltojen alla ja maalia spraypurkkien suuttimista. Ja kaupungeista ja seinäpinnoista kautta koko maailmankannen on tullut graffitien värittämää sekalaista viestien pohjaa, viestien, joilla useinkaan ei ole mitään syvempää ideologiaa. Kunhan on vain halu vetää oma Eskon puumerkkinsä seinään. Jättää jälki.
 
Jos 13-vuotiaana BIAFRA-teksti oli minusta huima ja rohkea veto, niin nyt 53-vuotiaana suhtaudun graffiteihin murskaavan negatiivisesti. Ne ovat minusta 99% söhryjä ja tuhruja, joista suurimman osan tuottavat elämässään turhautuneet, kolmen, korjaan, kahden aivosolun omaavat luuserit, joilla ei ole mitään muuta tapaa jättää itsestään jälkeä kuin söhrimällä seiniä. Anarkiaa, joka ei johda mihinkään.
 
Hankkikaa piirustuspaperia, tuhahdan. Menkää kouluun ja hankkikaa elämä, puhahdan. Jos maisema ei miellytä, tehkää sille jotain jolla se paranee. Töhryä töhryn päälle ei ole ratkaisu.
 
Koska minusta tuli näin tiukkapipo, mietin? Milloin lopetin kuvittelemasta että anarkistisesti vedetyt kuvat järjestelmän julkisivuun ovat urbaania taidetta tai rohkeaa kannanottoa? Ehkä silloin kun itse ymmärsin miten paljon maailmassa on parannettavaa, tuhottavan ja tuhrittavan sijasta. Kun tajusin miten paljon aikaa, rahaa, työtä ja työlle omistautumista  vie kunnostaa vanha talo, ja miten nopeaa on siihen vetää spraymaalilla mitätön, mitäänsanomaton tagi, joka tekee työn tyhjäksi.
 
Pitikästi olen paasannut. On aika kuvien. Ohessa kuvakirjoa Liettuan matkalta, erilaisista seinistä ja niiden pinnoissa olevista viesteistä:
 
 

Sekalaista sälää Rekeznen kaupungin seinissä

Vilnassa, hylätyn paviljongín seinässä, nokkii loskaista maastoa kiivi

Kaunasin vanhan kaupungin syrjäkatujen surkeus korostuu kaikkialle levittyvistä graffiteista

Graffiteille on paikkansa, silloin kun ne eivät tuhoa vaan lisäävät jotain kaupunkikuvaan. Kuten tässä.

Kirjoitin yllä että 99% graffiteista on söhryä. Siihen yhteen prosenttiin löytyy sitten hienoja esityksiä.

Kaikista tuhansista graffiteista, joita matkallemme jäi, tämä oli kaikkein omituisin ja lajissaan ainutlaatuisin.

---
 
Summa summarum:
 
Baltian köyhissä kaupungeissa graffitien määrä on huima. Mistä se kertoo? Köyhyydestä? Turhautumisesta? Vai jostain alkeellisesta New Yorkin matkimisesta?
 
Samaan aikaan nämä samat Baltian köyhät kaupungit yrittävät rakentaa itselleen ihmisen elettäviä elinympäristöjä. Korjata taloista asumiskelpoisia. Teistä kuljettavia. Urakka on valtava. Ja rahaa on vähän. Maailma on visuaalisesti ihan riittävän urbaani ja murheellinen ilman kaiken kattavaa suttuista tagi-viidakkoa.
 
Ugh, olen puhunut ajatukseni graffiteista. Voitte nyt listiä minut kukkahattutätinä. Tiukkapipona. Urbaanin kaupunkikulttuurin esteettisten arvojen väheksyjänä.

Sana on vapaa. Vaan ei sprayputeli. Ei ainakaan minun läheisyydessäni.