Paul Kondas - vakava humoristi

Viljandin vanhassa historiallisessa keskuksessa, aivan Jaani-kirkon vieressä on pieni punatiilinen rakennus jonka sisältä löytyy taidemuseo, Paul Kondase keskus, joka nimensä mukaisesti esittelee naivisti Paul Kondasin (1900-1985) töitä sekä Baltian naivistista taidetta.

Suuri mansikka kuuluu sekin tavallaan Kondasin tuotantoon

Olen käynyt Viljandissa useasti ja yhtä useasti ohittanut tämän pienen museon, milloin mistäkin syystä, sisään astumatta. Pari päivää sitten avasin tuon kutsuvan vihreän oven ja päädyin vallan ihmeelliseen maailmaan.

Paul Kondase keskus on viehättävä valoisa taidemuseo, joka koostuu seitsemästä huoneesta, joista suurimmassa on Paul Kondasin töiden pysyväisnäyttely. Tällä kertaa oli Kondasin ohella esillä pihkovalaisen Irina Vinogradova-Lebedevan nukketauluja, riikalaisen Anita Paeglen satukirjamaisia piirroksia sekä virolaisen graafikon ja maalarin Erich Pehapin satavuotisnäyttely. Yläkerrasta löytyi vielä Viljandimaan oppilastyönäyttely: Villase võlu ja puidu ilu (villan taika ja puun kauneus).  Palaan ehkä näihin erikseen. Tämä kirjoitus kuitenkin keskittyy vain Paul Kondasin töihin ja elämään.

Paul Kondas oli itseoppinut harrastelijamaalari ja naivisti. Ennen kuin menen hänen elämäänsä ja töihinsä, muutama sana omasta suhtautumisestani naivismiin. En ole järin ihastunut siitä taidesuuntana. Jos naivismia voi taidesuunnaksi edes kutsua. On sanottu, että jos taiteilija tietoisesti haluaa erota kaikesta akateemisesta taiteesta ja koulukunnista ja tietää olevansa naivisti, onko hän sitä enää silloin?

Naivistiselle taiteelle on ominaista lapsenomaisuus ja leikkisyys. Teokset ovat usein hyvin koristeellisia ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia, ikäänkuin tyhjän tilan kammon tapaan. Usein yksityiskohdat ovat samanarvoisia ja ne on esitetty kaavamaisesti ja yksiulotteisesti. Työt saattavat sisältää allegorioita, symboleita tai viitteitä historiaan tai kulttuuriin. Usein niillä on kertova tehtävä, ja tarina saattaa liittyä taiteilijan elämään, uniin, ympäröivään todellisuuteen tai folkloreen.

Kuten sanottu, en ole naivismin suuri ystävä, enkä ole aiemmin innostunut perehtymään siihen sen enempää. Kun saavuin Paul Kondasin töiden huoneeseen, missä esillä oli miehen lähes koko suppea tuotanto, oli minulla jo jonkinlainen etukäteisajatus näyttelystä. Tyyliin: katsotaan nyt tämäkin. Onhan kyse kuitenkin virolaisesta taiteilijasta, ja nykyisin kaikki mikä koskee virolaisuutta tavalla tai toisella kiinnostaa minua. Antaa minulle jälleen lisää yhden uuden puzzle-palan, jolla yritän hahmottaa maata ja sen kulttuuria ja historiaa kokonaisuutena.

Ensimmäisenä minut vastaanottaa miehen tunnetuin työ: Mansikansyöjät. Tämän työn innoittamina ovat syntyneet Viljandin kadunkulmissa ja puistoissa seikkailevat suuret mansikkapatsaat, samanlaiset kuin yläkuvassa.

Mansikansyöjät 1965

Jatkan eteenpäin ja ensin etenen nopeasti, katseeni vain pyyhkäisee taulua toisen perään. Mutta sitten palaan takaisinpäin. Kuvat alkavat häiritä minua, ne sisältävät niin paljon yksityiskohtia, joita en ymmärrä. Alan miettiä taiteilijan motiiveja, miksi hän sisällyttää tuon tai tämän pienen detaljin työhönsä? Mitä hän haluaa kertoa minulle?

Ja samalla huomaan, että nämä näennäisen iloiset ja värikkäät työt ovat koko lailla groteskeja ja synkeitäkin. Palaan Mansikansyöjiin ja alan katsoa kuvaa tarkemmin. Näennäisesti iloinen seurue on kokoontunut kesäpäivänä viattoman herkun ääreen. Mansikat! Voiko olla kesäisempää ja suloisempaa! Mutta mansikansyöjien silmät kertovat kaikesta muusta kuin viattomuudesta. Ne kertovat himosta, pakkomielteestä, ahneudesta, kielletystä herkusta, vieteistä ja tukahdetusta tunteista.

Alan epäillä että Paul Kondas ei olekaan aivan niin iloinen velikulta kun mitä ensinäkemältä näyttäisi. Mietin myös taulujen vuosilukuja - näyttäisi siltä, että suurin osa töistä on maalattu 1950-1980 -lukujen välisenä aikana, jolloin Viro oli osa Neuvostoliittoa. Muistelen aiemmin kuulemiani taiteilijakohtaloita tuolta ajalta, jolloin oli vain yksi oikea tapa tulkita maailmaa taiteen kautta. Ja tuo tapa ei taatusti ollut Kondasin aavistuksen surrealistinen naivismi. Miten tämä on mahdollista, mietin.

Tähän täytyy saada selvitystä! Palaan museon aulaan ja käännyn museon kuraattorin Mari Vallikiven puoleen. Yritän pukea hämmennystäni sanalliseen muotoon. Kuka, mitä? Miten? Oliko Kondas poliittinen maalari? Ja jos oli, miten se oli mahdollista sen aikaisissa olosuhteissa!

Mari Vallikivi ryhtyy oppaakseni ja kertoo eloisasti ja äärettömän mielenkiintoisesti Kondasin elämästä ja tauluista. Saan tietää, että maalari oli koulutukseltaan opettaja, joka maalauksen ohella oli innostunut musiikista, teatterista ja kirjallisuudesta. Kondas kirjoitti ja ohjasi teatterikappaleita, hän kirjoitti runoja ja soitti useaa eri instrumenttia ja toimi myös oppilaidensa orkesterinjohtajana. Varsinainen renessanssihenkilö, toteaa Mari. Monipuolinen ja poikkitaiteellinen Kondas uskoi taiteen parantavaan ja hyvää tekevään voimaan.

Entä poliittisuus? Oliko Kondas poliittinen maalari? Mari Vallikivi vastaa tähänkin. Paul Kondas syntyi lähellä Põltsamaata aikana jolloin balttisaksalaisten vaikutus Virossa oli erittäin suuri ja jolloin virolaisia kohdeltiin  ikäänkuin toisen luokan kansalaisina. Kondas halveksi saksalaisia kartanonherroja. Yhtä lailla hän halveksi ns. kadakasakslasia (katajasaksalaiset), joiksi nimitettiin syntyperäisiä virolaisia, jotka yrittivät sulautua balttisaksalaisiin matkien heidän puhetyyliään ja käytöstään.

Viron okkupaation jälkeen hän ei ollut sen suopeampi uutta voimaa kohtaan vaan koki neuvostovoimat yhtä lailla Viron kansaa alistavina vieraina. Mari hakee takahuoneesta taulun: Drezden, joka on yksi Kondasin poliittisimmista töistä. Kuva kertoo näennäisesti siitä miten amerikkalaiset pommittivat toisessa maailmansodassa Dresdenin tasaiseksi. Mutta katsokaapa sitä hieman tarkemmin!

Pommit putoavat taivaalta ja rakennukset syttyvät tuleen. Ihmisiä pakenee ja putoaa rakennuksista. Ruumiita makaa kadulla. -- Kuvan alareunassa keskellä lukee: DREZDEN. Mutta mitä itse asiassa kuvassa pommitetaan? Kuvan keskellä on Estonia-teatteri liekeissä ja vasemmalla näkyy Tallinnan Oleviste-kirkon torni, oikealla Kaarlenkirkon kaksoistornit.

Vielä selvempää yhteiskuntakritiikkiä löytyy teoksesta: Riigivargad (valtion varkaat), jossa Lenin, Stalin ja Trotski juhlivat samalla kun kuvan alareunassa köyhä kansa kaivoksissa vetää hiilivankkureita. Tätä työtä Kondas ei koskaan signeerannut.

Mari Vallikivi esittelee Kondasin työtä Riigivargad

Kello käy viittä ja museo suljetaan. Minä jatkan matkaani, mutta mielessäni pyörii kymmeniä kysymyksiä. Mietin Kondasin elämää, joka oli yhdeltä puolen avointa ja elämänmyönteistä. Hän oli pidetty opettaja ja oppilaittensa ihailema dynamo, joka monin tavoin piristi Viljandin kulttuurielämää. Toisaalta hän oli erakko, hänen töitään ei esitetty julkisesti ennen vuotta 1983, jolloin Tarton taidemuseossa pidettiin näyttely “Väljaspool suurt kunsti” (Suuren taiteen ulkopuolella). Täysin tuntematon hän ei kuitenkaan ollut, vaikka ei koskaan myynyt yhtäkään tauluaan. Mikä ehkä yllättävää, hänet on kuitenkin  mainittu kansainvälisessä naivistien tietosanakirjassa jo vuonna 1984. (World Encyclopaedia of Naive Art, 1984). Netistä luen myön Kondasin persoonaa valottavan yksityiskohdan. Vaikka hän ei julkisesti esitellyt töitään, saattoi hän kesäöinä asettua demonstratiivisesti aukinaisen ikkunan ääreen maalaamaan kynttilänvalossa.

Omakuva 1958

Ohessa vielä muutamainen taulu Paul Kondasin näyttelystä. Näitä jokaista voisi analysoida pitkään, ja mielelläni kuulisin myös sinun tulkintasi!  Ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa lukea taideteosta vaan jokainen tulkinta on omalla tavallaan oikea ja siksi mielenkiintoinen! Valitan että jotkut kuvat olen ottanut hieman viistosti johtuen taulujen ripustuksesta melko korkealle. Sana on vapaa ja mielikuvitus nyt peliin! Klikkaamalla kuvat suurentuvat hieman tästä isommiksi.

Ü.R!

Eelkevad (alkukevät)

Elu (elämä)

Varanduste saar (omaisuuksien saari)

Paunastvere poisid (Paunastveren pojat)

Taara tammikus (en osaa kääntää sanaa taara tässä yhteydessä, joku ehkä osaa auttaa?)

Armuõis (rakkauden kukka)

Jään siis odottamaan lukijoiden tulkintoja ja ajatuksia joita kuvat tai teksti herättivät! Nyt  taidekriitikoimaan joukolla!

---

Jälkikirjoitus. Aloin katsoa uudelleen tuota Kondasin kuuluisinta työtä, Mansikansyöjät, ja mietin erilaista tulkintaa. Punainen, tuo raikas iloinen mansikanpunainen on myös kommunismin väri. Aatteen, joka virolaisille annettiin ikäänkuin "lahjana" - yhteistä hyvää jota jaetaan tasapuolisesti kaikille. Entäpä jos taulu kuvaakin yksilöiden erilaista suhtautumista kommunismiin. Virallisesti hymyillään, mutta ilmeet ovat kauhistuneita, patoutuneita, järkyttyneitä, ja hymyt ovat kitkeriä ja väkinäisiä? Eikä kaikilla ole edes mansikoita, takarivi on jäänyt niitä ilman. Sinivalkeaan pukuun (Viron lipun värejä) pukeutunut nainen edessä oikealla on vakava, ja hänellä on kirja edessään. Mitä hän lukee - mansikansyönnin ohella?

Alan kallistua tämän jälkimmäisen tulkintani puoleen...

Valokuvatorstain 244. haaste: hakusana

Jokaviikkoisena valokuvallisena torstaihaasteena oli tänä torstaina hakea omasta blogista hakusana, jolla blogia eniten haetaan. En löytänyt yhtä selkeää super-sanaa, mutta tiedän suorastaan piinallisen hyvin, että on yksi aihe ylitse muiden, johon tulee ainakin takuuvarmasti kommentteja.

Onko kyse asiallisista kirjoituksista, joihin upotan aikaa tuntikaupalla faktoja tarkistaen? Ei. Onko kyse kirjoituksissa, joissa käsittelen Viron historiaa, taidehistoriaa, kirjallisuushistoriaa, politiikkaa, nykyisyyttä, menneisyyttä, lehtien uutisointia? Ei? Viron hintataso? Ei.

Ystävättäreni Seija lähetti Suomesta minulle Hesarin leikkeen, joka sanoo sen parhaiten. Koska kyse on Karvisesta (alias Latte-koirasta) on Seija hitusen joutunut alkuperäistä tekstitystä peukaloimaan:

Jos kuvatekstit ovat ruudulla suttuisia, auttaa varmasti kuvan klikkaus.

Barbara von Tisenhusenin maisemissa

Lähdin eilen reissuun. Suuntana epämääräisesti Viljandi. Ja kuten niin usein käy, en edennyt pisteestä A pisteeseen B sitä kaikkein suorinta kautta.  Ja juuri tämä on matkaamisessa - eritoten yksin matkaamisessa - sitä kaikkein hauskinta. Päättää aikataulunsa ja reittinsä itse, seurata mielijohteitaan tai vaikka hanhiparvea ja päätyä oudoille sivuteille. Istahtaa korkealle törmälle, katsoa järven kimmeltävää sineä ja todeta: "Minulla ei ole kiire mihinkään."

Mitä tulee outoihin sivuteihin, niin totuuden nimissä sanottakoon, että näin lähellä Otepäätä on enää vain vähän sivuteitä, joita pitkin en olisi huristanut. Viljandissa olen käynyt monia kymmeniä kertoja ja Võrtsjärvikin on kierretty edestä ja takaa vuoroin länsi- vuoroin itärantaa seuraillen monen monituista kertaa.

Mutta haitanneeko tuo? Jokainen reissu on uusi ja ainutkertainen eikä mikään ole koskaan ihan niin kuin ennen, ei luontokaan. Võrtsjärvi on täysin eri järvi huhtikuun auringossa kuin mitä se on vaikkapa tammikuun kipakoissa pakkasissa, jolloin tappava hyhmä hiipii sen jäistä pintaa pitkin. (Tämäkin on koettu, siis tuo liki tappava pakkanen. Ketä kiinnostaa tarina siitä kuinka Tiina ihan oikeasti kuvitteli noutajan tulleen, löytää sen: tästä) .

Ei vain luonto muutu. Myös minä muutun ja olen jokaisella reissulla hieman eri henkilö. Kuulostaako oudolta? Minäpä selitän esimerkillä:

Vielä kuukausi takaperin oli Otepäältä 18 kilometrin päässä sijaitseva Rõngun pieni kauppala (alevik) minulle vain pieni taajama, jonka läpi ajetaan, jos pyritään Tõrvaan tai Viljandiin. Rõngun suurin ja ainoa vetonaula oli Rõngu Pagar, paakaripuoti, josta saa syntisen hyviä ja rasvaisia piirakoita ja leivonnaisia. Kauppalan keskellä sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko antoi toki vihjeitä Rõngun suuruuden ajoista, kuten kauppalan laitamalla sijaitsevat Rõngun vasallilinnan rauniot. Mutta siinäpä se sitten olikin, Rõngu City. Hello and adieu.

Rõngun kirkko lokakuussa 2011

Näin siis kuukausi takaperin. Ja sitten luin Aino Kallaksen proosaballadin - kuten hän itse teostaan kutsui - Barbara von Tisenhusenin, ja äkkiä Rõngu herää henkiin. Sillä juuri täällä, Rõngussa, ja sen lähellä Rannussa ja Võrtsjärvellä elää korpinmustatukkainen puhdasotsainen neitsykäinen, ihanainen Barbara kera julmien veljiensä. Täällä Barbara kokee kielletyn rakkauden, kirkonmäellä poimii kevätkukkia rinta kuumana kiihkosta kohoillen. Linnassa asuu Barbaran sydämetön veli ja linnan pihalla Barabara todistaa raakaa karhujen taistelunäytöstä. Ja lopulta Võrtsjärven pohjaan painuu tämä keskiaikainen impye, rakkaudessaan vahvana mutta yhteiskunnan väärinymmärtämänä.

Kuka olisi uskonut tätä Rõngusta, mietin kun katselen sen aika ankeaa keskustaa ja sen hieman nukkavierua asujamistoa. Jatkan matkaani linnamäelle ja hetken vaellan Barbaran jalanjäljissä.

1300-luvulla rakennetusta ja Tõdwenien suvulle kuuluneesta linnoituksesta, joka alun perin rakennettiin Tarton piispanistuimen suojaksi ja jonka jesuiitat vuonna 1625 räjäyttivät ilmaan, ei ole paljoakaan jäljellä, vain pala sisäpihan muuria. Mutta paikka itsessään on upea, eikä vähiten valtavien kartanonpuiston puiden ansiosta. Voin vain arvailla niiden ikää, tammet voivat helposti olla kolme jopa neljä sataa vuotta vanhoja.

Ja siis täällä Barbara von Tisenhusen eli ja koki kohtalonsa tuon vanhan balladin mukaan.

Liivinmaan sodassa (1558-1583)  linnoitus torjui venäläisten hyökkäyksen. Vuodesta 1583 se oli jesuiittojen käytössä. Kun Ruotsin sotaväki oli vuonna 1625 saamassa linnoituksen haltuunsa, näkivät jesuiitat parhaaksi itse räjäyttää linnoitus taivaan tuuliin.

Sinivuokkojen muodostamaa väripintaa linnamäellä

Vanhan kartanonpuiston valtavat puut ovat monisatavuotisia

Aikani Rõngun linnoituksilla fiilisteltyäni jatkan matkaani kohti Viljandia. Seuraava poikkeama reitille tulee kun näen kyltin Tamme paljand. Sinne.

Paljand on törmä tai jyrkänne jossa paljastuu kerrostuneet kivilajit. Tunnetuimpia paljandeja ovat täälläkin monasti esittelemäni Suuri ja Pieni Taevaskoda. Tamme paljand sijaitsee Võrtsjärven itäreunalla ja sen juuressa kulkee kahden kilometrin pituinen viitoitettu kävelyreitti.

Olen käynyt Tamme paljandeilla aiemminkin, monta vuotta sitten. Silloin matkassa oli mies ja kaksi koiraa. Minä kuljin kapeaa polkua pitkin kameran kanssa ja Kimmo taiteili perässä kahden koiran ja kahden remmin kanssa. Ronja kulki sievästi kuten aina ja nuuskutteli kiinnostuneena nähtävyyksiä ja Latte heitteli ilmaveivejä niin että sen remmi kietoutui jokaisen puskan ja risun ympärille. Matka eteni huonosti ja paljandit jäivät sen tarkemmin tutkimatta.

Nyt laskeuduin törmän juurelle yksin ja kuljin hitaasti törmän reunamaa. Taevaskodan jälkeen Tamme paljand on ehkä hituinen pettymys - näinkö matala tämä jyrkänne olikin, pohdin itsekseni. Mielenkiinnolla kuitenkin luin opaskylttiä, jossa kerrotaan näiltä rannoilta löydetyistä harvinaisista kalojen fossileista, jotka ovat peräisin keskidevoniselta ajalta (n.398–385 miljoonaa vuotta sitten). Aina oppii jotain uutta. Vanhoja fissuja, sano.

Puita sinnittelemässä paljandin pinnassa

Vimmattu elämäntahto se tälläkin puulla

Aikani törmän juurella kuljettuani kapusin takaisin törmän päälle ja hetken ihastelin auringonkiloa Võrtsjärven pinnalla. Kaislat rakensivat järven pintaan kultaista ristikkoa ja tuuli kohisi korvissa. Ylhäällä lentelivät hanhiparvet kuka minnekin. Ikään kuin eivät itsekään olisi oikein tienneet minne mennä. Ja minä totesin, minulla ei ole kiire minnekään.

Näkymää Tamme paljandin päältä

Kaislat muodostavat järven pintaan ohutta kultaista ristikkoa

Võrtsjärveä paljandeilta toiseen suuntaan

Hanhet ihan kysymysmerkkinä - minne tästä pitäisi mennä?

Oli aika jatkaa matkaa. Hetken jo mietin, että jättäisinkö Viljandin suorastaan väliin ja menisin sinne joskus toiste. Oltiin jo pitkälti iltapäivässä, ja olin saanut jo kameraan vangittua muutamaisenkin hienon näkymän.  Sielukin tuntui olevan täytetty hyvistä ravitsevista näkymistä.

Hetken empimisen jälkeen jatkoin kuitenkin matkaa suuntana Viljandi. Hyvä niin, sillä päivän mielenkiintoisin anti tuli sittenkin Viljandista, tarkemmin sanottuna Paul Kondasen taidemuseosta. Mutta koska se on jo sitten jo ihan toinen tarina päätän tämän jutun kuviin Jõesuusta, Võrtsjärven pohjoiskärjen tuntumassa, jossa oli viimeinen pysähdykseni ennen Viljandia.

Saavumme siis Viljandiin seuraavassa kirjoituksessa. Siihen asti, hasta la vista - ja pysykää kanavilla!

Lintutorni Jõesuussa

Oudot ohuet puut, kuin hatarat runotytöt, esittämässä eteeristä ellei suorastaan haurasta tanssiaan: Oodi Keväälle

Kevään merkkejä etsimässä, osa 2: Otepää

Jatkan kevätsarjaani - tai siis kevään merkkien sarjaa. Kirjoitin eilen kuinka kävimme lauantaina Rõugen Satakielilaaksossa kuuntelemassa lintujen liverrystä. Aurinko paistoi kauniisti ja vaikka metsät olivat vielä aikamoista risukkoa, niitä täplittivät huikaisevan kauniit sinivuokkolämpäreet.

Sunnuntaina lähdin kävelylle Otepään maastoihin, kiertelin tovin Pyhäjärveä ja yritin päästä Murrumetsään. Ilma oli jälleen aurinkoinen, mutta tuuli puhalteli iltapäivällä jo aika napakasti enteillen sadetta.

Otepää on Viron korkeimmalla sijaitseva kaupunki, ja se näkyy monessa - kuten vaikka kevään saapumisessa. Kun Tartossa - vain 40 kilometriä Otepäältä - kukkivat jo tulppaanit, meillä ovat vauhdissa vasta krookukset ja lumikellot.  No, eroa ei lopulta ole yleensä kuin päivissä. Tuleehan se kevät meillekin, vaikka aavistuksen hitaammin kuin muualle Etelä-Virossa.

Pyhäjärvi oli vielä jäässä, rannan tuntumassa oli jo sulaa, mutta järven selällä vielä selkeää sohjoista jäätä. Veikkaan että viikossa koko järvi on jo vapaana, nyt se vielä ponnistelee rikkoakseen talven viimeisen  kahleen.

Aurinko kultaa keltaiset kaislat

Pyhäjärven kartanonpuiston lampi on jo vapaa ja heijastelee kylmää mutta kirkasta kevätaurinkoa.

Jatkan matkaani kartanonpuiston poikki ja suuntaan Murrumetsän polulle, jonne vievät pitkospuut tai kuten Virossa sanotaan: lautatie. Jo ensi metreillä epäilen pitkospuiden kantavuutta. Näinkö on että minun palattava pian takaisin ellen halua jalkojeni kastuvan?

Murrumetsään vievä lautatie kulkee tulvaveden pinnassa

Vihreistä tuppaista ei näy kuin päälaet

Tulvavesi on noussut korkealle ja aiemmin niin kapoisesta ojasta on tullut laaja lammikko

Tie katkeaa hieman sillan jälkeen ja palaan takaisin kuivalle maalle. Murrumetsään menen joskus toiste.

Sillalla kohtaan kaverin, joka sekään ei halua kastella varpaitaan

En siis pääse haluamaani metsään, joka kevään tullen muuttuu valko- ja keltavuokkomereksi, jota sinivuokot vielä täplittävät. Epäilen, että onkin vielä liian varhaista metsäkukkien loistolle. Muutaman valko- ja keltavuokon huomaan kuitenkin ojan reunamalla. Kirkkaimpina kuitenkin kukkivat vaatimattomat mutta niin herttaiset leskenlehdet. Kaikki varmoja kevään merkkejä:

Leskenlehdissä käy kuhina

Kevään ensimmäiset valkovuokot

Virossa keltavuokko on yleinen kevätkukkija, toisin kuin Suomessa

Palaan kartanonpuistoon ja jään pitkäksi aikaa istumaan lammen rannalla olevalle penkille. Katselen auringon leikkiä lammen pinnalla ja kuuntelen kevääseen olennaisesti liittyvää ääntä - lintujen liverryksen ohella kuuluu kartanonpuiston lammesta jatkuva iloinen kurnuttelu. Sakut käyvät lemmenkipeinä.

Vanha sotatammi peilailee rujoa runkoaan lammen pinnasta

Sammakko kurkistaa kaislojen keskeltä

Saku rinta rottingilla rakkaudesta

Aikani sammakoitten lemmenlaulua kuunneltuani palaan kotia kohti. Viimeinen bongaamani kevään merkki ilahduttaa minua suuresti. Kaksi västäräkkiä keikuttelee pyrstöjään kartanonpuiston sillalla. Iloisena totean itsekseni: västäräkistä vähäsen!

Peipposesta puoli kuuta, västäräkistä vähäsen

Joten, kaikkien tekemieni luontohavaintojen pohjalta voisin sanoa, että kyllä, kyllä se kevät on täällä! Ja kohta meilläkin kukkivat tulppaanit ja narsissit! Minä vain olen niin malttamaton!

#114. mustavalkomaanantain haaste: merkki

Vanhan liikennelaulun sanoin: Muista aina, liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä...

Muita mustavalkoisia merkkejä löytyy täältä: Mustavalkomaanantain 114. haaste

Värillisiä taas löytyy tänään aiemmin kirjoittamastani jutusta, se heti tämän perässä: Kevään merkkejä etsimässä

Kevään merkkejä etsimässä: Osa 1 - Võru ja Rõuge

Tämä kevät antaa odottaa itseään. Tai sitten minä vain olen iän myötä käynyt vuosi vuodelta malttamattomammaksi. Toisaalta, hieman samanlaista viestiä tulee muualtakin: kaikki ovat jo lopen kyllästyneitä vesisateeseen, räntään ja lumeen, joka ei tunnu koskaan katoavan.

Täällä Syvässä Etelässä kevät tulee yleensä hieman etuajassa Etelä-Suomeen nähden. Mutta tänä vuonna paino on sanoilla vain hieman. Kevät on tanssinut outoa jenkkaa: kauniiden päivien jälkeen on otettu taas hyppy tai kaksi taaksepäin. Eilen ja toissa päivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti että ulkona pärjäsi pelkällä t-paidalla. Tänään sataa vettä ja koira luimistelee korviaan terassin ovella. Sekään ei halua kastua.

Suunnatkaamme siis katseemme menneeseen viikonloppuun. Lauantaina oli lämmin ja päätimme ottaa auringosta kaiken irti. Varustimme auton yhdellä koiralla ja hyvällä matkamielellä ja lähdimme etsimään kevään merkkejä Võrusta ja Rõugesta.

Võru on pieni kaupunki 40 km etelään Otepäältä. Se on mukava päivävierailukohde ja sitä se oli aiemmin erityisesti yhdestä erittäin hyvästä syystä. Võrussa sijaitsee tai tarkemmin sanottuna sijaitsi yksi lempiravintolamme: Sudentassu eli Hundijalg, josta sai mitä ihanimpia grilliherkkuja paistettuna nenän edessä hiiligrillillä.

Niinpä järkytyksemme oli melkoinen kun meille selvisi että koko Hundijalg oli suljettu ja talokin puoliksi purettu. Epäuskoisina kiersimme ympyrää entisen ruokamekkamme edessä ja kävimme varmuuden vuoksi vielä tien toisella puolella sijaitsevassa kukkakaupassa tiedustelemassa, josko ravintola olisi vaihtanut vain osoitettaan. Mutta ei. Hundijalg on lopettanut toimintansa. Huokaus. Ei siis alkanut kovinkaan lupaavasti reissumme.

Palataan kuitenkin otsikkoon, näihin kevään merkkeihin. Entistä Hundijalgaa vastapäätä olevasta kukkakaupasta ja sen ulkopuolelta löysin päivän ensimmäiset keväiset värit. Keltaista, keltaista ja kaunista.

Keltainen on, paitsi pääsiäisen, niin myös kevään väri.

Võrun kukkakauppa on yksi suosikkejani - eikä vähiten sen läpivuotisen väriloiston ansiosta

Hundijalan tuottaman pettymyksen nieltyämme jatkoimme matkaamme Tamulan järvelle. Kesällä rannalla käy kuhina, ja jo nyt tuntui kevät herättäneen kauden ensimmäiset joskin vielä hieman kalpeat rantaleijonat:

Kevään ensimmäiset nuoret rantaleijonat Tamula-järven hiekalla

Seuraava etappimme kevään merkkien etsinnässä löytyi Rõugesta. Tämä pieni paikkakunta on kuuluisa Satakielilaaksostaan, joka keväisin täyttyy siivekkäiden laulutaiturien liverryksestä. Wikipedia tietää kertoa, että satakielen lauluaika alkaa Suomessa yleensä toukokuusta, mutta Rõugen laaksossa laulaa lurittivat linnut jo täysin rinnoin. Itse laakso oli vielä aavistuksen ankean näköinen. Ruskeaa maisemaa kuitenkin täplittivät siniset mättäät, varmoja kevään merkkejä nämäkin:

Kevään ensimmäisiä ja rakastetuimpia kukkijoita

Kimmo ja Latte suuntaavat Satakielilaakson pohjalle

Laakson yleisväri on vielä ruskea, mutta puro pulputtaa keväisesti

Ja Erään on ihan pakko päästä veteen!

Latte tutustuu Satakielilaakson tuoksuihin ja maisemiin tunnollisesti

Rõugen nuoriso on kivunnut Satakielilaakson molempiin torneihin kevätpäivästä nauttimaan

Sinivuokkoja, puron solinaa, satakielen liverrystä, nuorisoa rannoilla ja näköalatorneissa. Kaikki varmoja kevään merkkejä. Mutta yhdestä Virolle ominaisesta kevään merkistä vielä uupui. Haikaroista. Niitä olimme toki nähneet matkan varrella useita. Joissain pesissä jo haudottiin ja äitihaikaran pää vain pilkotti risupesän yli. Toisia vasta korjailtiin ja paranneltiin pesimiskauden alkajaisten kunniaksi.

Viitinan pienestä kylästä löysin etsimäni - komean haikaran komeassa asunnossaan. Ja näihin kevättä täynnä oleviin haikarakuviin päätän ensimmäisen osan kevään merkeistä. Se jälkimmäinen osa kattaa sitten kevään merkkejä omalta Otepäältä.

* Alkaa hyräillä Ultra Bran kappaletta: Haikara *

"Harvoin haikara laskeutuu katolle..." laulaa Ultra Bra

"... sen huuto rikkoo hiljaisuuden" jatkuu laulu

Kevään merkeistä komein: suuri valkea lintu sinisellä taivaalla - se aina sykähdyttää uudelleen ja uudelleen