Nautintoja Võsun malliin

Tänään oli aika lököpäivä. Mietin hieman lähteä reissuun, kun vielä siihen on mahdollisuus, mutta päädyin sittenkin viettämään päivän Võsulla.

Ilma oli todella lämmin, mittaria en katsonut, mutta uskon lämpötilojen hiponeen +30c astetta. Kimmo soitteli Otepäältä ja kertoi että siellä oltiin päästy yli kolmenkympin rajan. Ukkonenkin oli Otepäätä kurittanut, täällä vaan aurinko paistelee siniseltä taivaalta, illan suussakin.

Lähdin rannalle kävelemään ja totesin, että merituuli mukavasti helpottaa kuumuutta. Toisaalta, merenranta on näin kovilla keleillä, kun UV:takin on ilmassa runsaasti, aika petollinen. Näkyi siellä rannalla köllöttelevän muutava melko punainen kansalainen.

Minä en rannalle jäänyt löhöilemään, kunhan otin vain muutamaisen kuvan suven letkeistä tunnelmista. Jotenkin herttaista, sellaista mitä talvella muistellaan taivaana.

Ja lapset, jotka rannalla leikkivät, heille jää Võsun rantalomat muistiin niinä ainoina oikeina lomina. Niinhän lapsuudenmuistoille tapaa käydä. Niissä ei ole pilviä, on vain kuumaa hiekkaa, meri, jäätelö, eikä huolen häivää elämässä. Ja näitä muistoja vasten peilaamme kaiken myöhemmin kokemamme. Eikä mikään vedä niille vertoja.

Rannalta kurvasin takaisin Võsun pääkadulle ja pistäydyin kaupassa. Ja huomasin, että paikalla oli myös puolalaisia off-road-miehiä kahdella maasturilla. Tämä kuva on otettu ja omistettu Otepään off-road-miehelle:

Kaupalta jatkoin matkaani kohti O-kõrtsia, Võsun parasta ruokapaikkaa, jossa minut jo tunnetaan. Tarjoilijat, jotka ovat tottuneet päivittäin vaihtuviin turisteihin, tervehtivät minua kuin vanhaa ystävää. Se tuntuu hyvältä.

Matkalla kaupalta O-kõrtsiin pysähdyn hetkeksi kukkakaupan edustalla:

Kyllä Võsu vaan on niiiiin idyllinen ja herttainen. Pieni mutta viehättävä.

Ravintolaan saavuttuani tilasin itselleni nautinnollisen päivän kunniaksi jotain spesiaalia, O-kõrtsin kesäerikoisuuden, pienen kannun sangriaa. Ja että se olikin raikasta!

Söin pitkän kaavan mukaan, alkuun tonnikalasalaatti, joka oli erinomaisen raikas ja maukas. Juuri oikeaa ruokaa tällaisena kuumana kesäpäivänä:

Pääruuaksi valitsin supersuosikkini, thaimaalaisen Tom kah -kanakeiton, jossa maistuu voimakkaasti kookosmaito, sitruuna ja itämaiset mausteet. Se on raikas ja vahva samaan aikaan, siis todella namia!

Melkomoista herkuttelua ja itsensä palkintaa - vaikken oikein tiedä mistä edes itseäni tässä nyt niin kovasti palkitsen. Kimmoa tässä pitäisi palkita - mies kun tekee Otepäällä hotellihommia, omien töidensä ohensa. Sangria-lasin yli lähetän miehelle kiitollisen ajatuksen ilmojen yli. Poden hienoista huonoa omaatuntoa, mutta vain hienoista ja vain hetken. Päivä on liian hieno pahoille fiiliksille.

Saapi näkee, tuleeko tännekin ukkonen, kuten on povattu. Kello lähenee nyt 22.00 ja taivas on yhä kirkas. Ainoastaan iltaa kohti nouseva hieman painostava kuuma seisova ilma vihjailee mahdollisesta ukkosmyrskystä.

Jään seurailemaan säätilannetta ja menen istumaan terassille ilta-auringosta nauttimaan. Näistä ihmeellisistä Võsu-päivistä, joiden tulevaisuudesta tai jatkosta en osaa vieläkään kertoa mitään varmaa, täytyy ottaa kaikki irti kun voi!

Jumindan merihauta ja muita löytöjä

Eilinen oli Tiinalla jälleen reissupäivä. Niemi kerrallaan valloitan nyt Pohjois-Viron rannikkoa. Eilen oli vuorossa Jumindan niemimaa (Juminda poolsaar). En tiennyt mikä minua odottaa vai odottaako mitään, ja lähdin liikkeelle autuaan tietämättömänä historiasta tai näkymistä, joihin tulisin törmäämään.

Ainoa päämääräni oli käydä meren rannalla niin usein kuin mahdollista, bongata rantoja ja kauniita näkymiä. Niin kävikin, mutta bongasin paljon muutakin!

Edetään kronologisesti eli matkareitin mukaisesti. Lähdin liikkeelle Võsulta, ajoin Loksaan (ja ostin samalla neljä vihreää muovista puutarhatuolia vieraille varoiksi) ja jatkoin siitä eteenpäin, suuntana Jumindan niemen kärki.

Ajelin kilometrikaupalla kauniissa kuivassa mäntymetsässä, samanlaisessa mitä löytyy Võsulta ja mikä on tyypillistä koko Lahemaan suurelle luonnonsuojelualueelle. Ohitin tutulta kuullostavia paikkoja kuten Lohja ja Lohja-järvi sekä Kotka. Kun kyltti osoitti Virveen, käännyin sinne. Virve sijaitsee meren rannalla.

Tie Virveen oli kapea ja kiemurteleva. Pienen metsätaipaleen jälkeen tulin Virven kylään, jossa toinen toistaan sievemmät talot sijaitsivat kahdella puolen tietä. Meri näkyi vain pieninä kaistaleina talojen välissä, ja joka kohdassa, jossa voisi merelle mennä, oli isot kyltit: ERAMAA (yksityisalue). Virveläiset eivät ilmeisimminkään halua turisteja idylliseen suojaisaan kyläänsä.

Yhden kuvan sain kuitenkin napattua korkealta mäeltä merelle:

Näkymää merelle Virvestä.

Jatkoin matkaani ja tein toisen yhtä turhan koukkauksen Tapurlassa. Meri oli lähellä, mutta kameran tavoittamattomissa. Tapurlassa olisi ollut kylläkin tarjolla korkea neuvostoaikainen vartiotorni, joka nykyään palvelee näköalatornina. Katselin sitä huokaillen. Ja jätin sinne kiipeämättä. Portaat olivat todella jyrkät, ja olisivat olleet murhaa kurjille polvilleni.

Matka jatkui kohti niemen kärkeä - itsekseni mietin, että josko tässä merta nähdään laisinkaan. Kun huomasin tienposkessa kyltin: View to Naskali Bay 100m. Löin jarrut pohjaan, parkkeerasin auton tien sivuun ja lähdin katsomaan miltä Naskalin lahti näyttää. Hyvältä näytti.

Näköalatasanteelta näkee Naskalin lahdelle, jonka oikealla reunalla näkyy Loksan yläpuolinen niemimaa, vasemmalla reunalla Jumindan niemimaa.

Tovin tästä vielä eteenpäin ajettuani, jälleen suurten mäntyjen keskellä, näytti kyltti Jumindaan, sinne!

Jumindan kylä on sekin idyllinen ja kaunis. Kyltti kertoo sen tulleen valituksi yhdeksi Viron kauneimmista kylistä vuonna 2005. Minä suuntaan kohti merta. Risteyksessä oleva viitta kertoo vasemmalla olevan kilometrin päässä suurten tykkien alustoja, oikealla, samoin kilometrin päässä, merisotamuistomerkki. Valitsen oikeanpuoleisen tien.

Kilometrin kuluttua tulen leirintäalueen parkkipaikalle. Paikalla on yksi perhekunta, joka grillailee nuotiolla makkaraa. Heidän ohella paikalla ei olekaan kuin minä ja noin kymmenentuhatta hyttystä. Lähden kohti merta.

Kyltti kertoo, että olen lähellä Helsinkiä. Ehkä lähempänä kuin Virossa on ylipäätään mahdollista olla:

Jatkan matkaani ja tulen niemen kärkeen, jossa on suuri kivi muistomerkkinä toisessa maailmansodassa kuolleille. Vaikuttava kivi, kauniit ruusut. Luen erittäin kursorisesti kyltin jossa kerrotaan miinoista Jumindan edustalla ja miinoihin ajaneista laivoista. Mielessäni ajattelen, että jos Kimmo olisi nyt täällä, tutkisi hän kyltit pitkään ja hartaasti. Minä sen sijaan otin kylteistä kuvia, kuten usein teen, ja päätin lukea ne sitten ajan kanssa kotona.

Miinoja muistomerkin yhteydessä. Kotona vasta ymmärrän missä olen ollut, ja mistä muistomerkissä on kysymys.

Tänään vasta aloin tarkemmin tutkia Jumindan muistomerkin tekstejä ja etsin lisää tietoa netistä. Ja olen aivan järkyttynyt. En tällaistakaan tiennyt tapahtuneen!

Jumindan edustalla, Suomenlahdella on kesällä 1941 koettu maailmanhistorian suurin miinatuho, joka johti nykytietojen mukaan yli 16.000 ihmisen kuolemaan.

Lainaan tekstiä netistä, Suomi 24-keskustelupalstalta (vuodelta 2008):

TV1 lähettää tänään dokumentin ”Kujanjuoksu kuolemaan” kello 18.30. Dokumentti kertoo Helvetistä Suomenlahdella, maailman suurimmasta miinatuhosta, joka tapahtui kesällä 1941 Suomenlahdella. Yli 60 alusta upposi Jumindan miinakenttään, ja uusimpien arvioiden mukaan jopa 16 000 ihmistä hukkui. Tuhansia perheitä koskettaneesta tragediasta ei sotien jälkeen juuri puhuttu. Voittajat ja voitetut halusivat molemmat unohtaa tapahtuman, ja Suomenlahti sai kätkeä synkän salaisuutensa.
Operaatio Barbarossan alkaessa Suomi ja Saksa olivat varautuneet Tallinnan evakuointiin ja rakentaneet suuren miinakentän Viron rannikolle.
http://www.wlb-stuttgart.de/seekrieg/4107-bilder/juminda.jpg
Elokuun 28. päivänä klo 14 lähti ensimmäinen pääsaattue Tallinnan reidiltä kohti Leningradia. Kaikkiaan matkaan lähti yli 200 alusta neljänä lähes peräkkäisenä saattueena. Saattueet ajoivat suoraan saksalais-suomalaiseen miinakenttään. Miinojen lisäksi saattuetta moukaroivat Saksan lennosto ja rannikkotykistö. Myös suomalaiset VMV-veneet tekivät iskuja saattueen aluksia kohti. Dramaattisinta on, että lähes kaikki Neuvostoliiton sota-alukset pääsivät karkuun ja miinakentässä tuhoutuivat erityisesti siviilialukset.
- Itämeri oli noina päivinä kyynelten meri. 

Samasta aiheesta kirjoittaa myös Helsingin Sanomat kansainvälisillä sivuillaan englanniksi: Juminda. 

Tästä en muista Kimmonkaan puhuneen, lieneekö tapaus tuttu hänellekään? Onko tosiaan niin että tästä tragediasta ei sotien jälkeen juuri puhuttu, kuten yllä todetaan. Ainakin minulle tämä hurja tragedia oli täysin uusi asia.

Mutta palataan nyt takaisin eiliseen retkeeni. Minä siis katselin merelle, en miettinyt meren uhreja vaan ajattelin, että tuolla 64 km päässä on Helsinki:

Rannalta palasin takaisin parkkipaikalle ja jatkoin jalkaisin metsän poikki majakalle, jonne osoitti kyltti. Metsätaipaleella tutustuin, kuten yllä jo kirjoitin, niihin Jumindan tuhansiin ahnaisiin hyttysiin, jotka olivat minua odottaneet metsän siimeksessä. Melkein jo käännyin takaisin, mutta onneksi en, sillä kohtasin hassuimman majakan, mitä olen Virossa nähnyt:

Jumindan erikoinen pitkä ja laiha majakka, kuin suuri tulitikku metsässä.

Selvittyäni hyttysinvaasiosta palsin autolle ja lähdin ajelemaan kotia kohti, lasketellen alas Juminda poolsaaren länsireunaa. Ja täällä törmäsin sitten mitä upeampiin rantoihin ja rantanäkymiin. Pysähdyin Leesissä, Kiiu-Aablassa ja Kolga-Aablassa kuvailemassa merimaisemia ja ihmisiä, jotka nauttivat kesästä - siitä huolimatta, että radiossa kerrottiin  UV-säteilyn olevan kyseisenä päivänä kovempaa kuin koskaan. Ilmatieteen laitos muistutti,  että vaaleaihoinen ihminen kestää tällaista 8,6 UV-säteilyä vain 17 minuuttia ilman vaaraa.

Suuria kiviä Leesissä.

Tyttö hyppelee kivillä Leesin rannalla.

Poika tasapainoilee kahden kiven välissä Leesissä.

Pitkä kuuma hiekkaranta Kiiu-Aablassa.

Hiekkalinna Kiiu-Aablassa

Viimeinen pysähdykseni on Kolgassa, jossa yllättäen kohtaan hienon rappiokartanon. Ja jälleen: jotain ihan uutta, josta en ole tiennyt.

Kolgan kartano

Tällainen oli siis eilinen ajoretkeni. Lähdin liikkeelle tietämättä sen tarkemmin, minne olen menossa tai mikä minua kohtaa siellä. Ja löysin historiaa, josta en tiennyt, hassun majakan, komeita uimarantoja ja ihmeellisen rappiokartanon. Ei hullumpi saalis, vai mitä sanotte.

Kyllä Viro jaksaa aina yllättää - vaikka olisi täällä kuinka paljon kierrellyt ja nähnyt! Ja se kai hienointa täällä onkin!

Neuvostotukikohta Loksassa

Kun toissa päivänä kiertelin Loksan ympäristössä törmäsin upeisiin maisemiin, ruusuihin ja kimmeltäviin ja syvänsinisiin rantavesiin. Mutta törmäsin myös outoihin neuvostoaikaisiin rakennuksiin, bunkkereihin ja pömpeleihin, joiden muinoisia tehtäviä saatoin vain arvella.

Oikein mielessäni harmittelin, ettei Kimmo ollut matkassa mukana, sillä Kimmo on kiinnostunut sotahistoriasta ja Kimmolle joku outo pömpeli avautuu aivan eri tavoin. Jo maaston muodosta mies osaa arvailla ja päätellä sotilaalllisesti strategisia kohteita ja vanhojen vallihautojen tai bunkkereiden sijainteja.

Kiltti vaimo kun olen (ja kameran muistikortissa kun oli tilaa) napsailin kuuliaisesti kuvia näistä ihmeellisistä rakennuksista ja ajattelin laittaa kuvia sitten yksityispostissa menemään. Mutta matka muuttui kilometri kilometriltä aina vain kiinnostavammaksi neukkunäkökulmaa ajatellen ja laitan kuvat nyt tänne uskoen, että ne saattavat kiinnostaa myös blogin lukijoita.

Nimittäin tuo lyhyehkö kierros Lahemaan luonnonsuojelualueella Loksan pohjoispuolisella niemellä oli aivan hurjan kiinnostava myös rakennusten ja rakennuskannan muuttumisen myötä.

Kun lähdin liikkeelle Loksasta kohti Viinistun vierasvenesatamaa ajelin superidyllisten kylien läpi. Turbuneeeme ja Viinistu koostuivat toinen toistaan suloisemmista pihapiireistä, jotka oli todella hyvin hoidettuja. Olisi voinut kuvitella olevansa vaikka Visbyssä (ne ruusut!) tai jossain ruotsalaisessa hyvinvoivassa pikkukylässä - ainoa että rakennuskanta oli tyypillisesti virolaista. Mutta pihapiirit olivat sieviä kuin Carl Larssonin tauluista lainattuja, nurmikot pieteetillä hoidettuja, pihalla tyylikkäistä koristeita kuten vaikka vanhat vankkurit täynnä kesäkukkia. Talojen ikkunat kiiltelivät puhtauttaan ja pienehköillä, kylki kyljessä olevilla tonteilla tuntui vallitsevan rauha ja järjestys.

Niemen kärjessä, Pärispealla, oli sitten jo hyvin vanhaa rakennuskantaa. Pihapiirit ja tontit olivat suuria, jotkut vain osittain hoidettuja ja tunnelma oli paljon arkaaisempaa, viehättävää toki.

Vanhoja aittoja Pärispealla, tien reunamilla.

Pihapiiriä Pärispealla.

Keinu Pärispean pihapiirissä

Pärispea on niemen kärjessä ja sieltä lähdin ajelemaan takaisin kohti Suurpeata ja Loksaa. Kapea tie mutkitteli lähellä rantaa, suurten mäntyjen keskellä. Tien poskessa näin hylätyn tiilirakennuksen, joka näytti selkeästi olevan neuvostoajalta. Päätin tutkia sitä lähemmin ja jätin auton tienposkeen. Tämä pysähdys vei minut aivan uskomattomiin maisemiin.

Rakennus lähellä tietä, joka antoi ensimmäisen vinkin siitä, että täällä on ollut jotain sotilaallista toimintaa

Outo bunkkeri. Näitä oli alueella useampia.

Tämä pysähdys oli kannaltani onnistunut sattuma. Kun olin kiertänyt sinänsä mitättömän tiilirakennuksen suuntasin kohti merta, jonka ääni kuului tielle asti. Ylitin kuivan kumpuilevan hiekkavyöhykkeen, joka kasvoi jäkälää ja mäntyjä. Hyvin samantyyppinen maisema kuin mitä löysimme aikanaan Hiiunmaalta.

Suuntasin siis hiekassa kohti merta jalkojani ripeästi liikutellen. Sillä hiekka kuhisi muurahaisia, jotka nopeasti lähtivät kiipeämään paljaita kinttujani pitkin. Ja ne pistivät, pirulaiset! Taisin olla näky kun yritin kumarrella kameran kanssa maan tasalle saadakseni jäkälät tähtäimeen, samalla ottaen nopeita steppiaskelia murkut jaloista karistaakseni.

Kun olin saanut ylitettyä muurahaisvyöhykkeen saavuin rannalle, joka palkitsi vaivani moninkertaisesti. Ihmeellisiä rantakasveja, vihreänsinisiä ruohoja, jotka toivat mieleen agavet ja muut eksoottiset kasvit aivan toisilta leveysasteilta. Meri möyrysi ja minä kuvasin.

Täältä jatkoin matkaani ja kuinka ollakaan tulin vielä isommalle neuvostoajan tukikohdalle. Aivan niemen kärjessä seisoo tyhjä suuri tiilirakennus joka on aikanaan valvonut merta ja siellä kulkijoita. Aloin vakuuttua siitä, että Loksa on ollut aikanaan yksi Viron suljettuja alueita.

Ja taas matka jatkuu, ja käy aina vain kiinnostavammaksi, suorastaan kummitusmaiseksi. Seuraava pysähdys neukkuajan muistomerkeillä on Suurpeassa, missä vaaleanpunainen rakennus seisoo tien poskessa. Sitä ihmettelemään ja kuvaamaan:

Olen jo jatkamassa matkaani kun huomaan kauempana suuria romahtaneita kasarmeja, lähden sinne.

Tämä on toinen suurista romahtaneista kasarmeista tai esikuntarakennuksista. Voin vain arvailla sen aiempaa käyttöä.

Tässä vaiheessa maisemat alkoivat käydä todella kummitusmaisiksi. Ajelin kapeita ja kuoppaisia teitä ja tulin talorykelmän kohdalle, joka oli kuin jostain Tarkovskin elokuvasta. Niin totaalista rappiota, vanhoja romahtaneita taloja, joiden pihalla monenlaista romua vuosikymmenten takaa, auton istuimia, lahoavia lautakasoja - ja niiden keskellä vuohia. Joku siis asuu täällä! En uskaltanut tässä kohtaa nousta autosta vaan kuvailin vuohia auton ikkunan läpi ja kuvista tuli epätarkkoja. Ehkä siihen vaikutti hienoinen hermostukseni - en todellakaan halunnut tavata tämän talon isäntää. Tässä kuitenin muutama kuva tästä alueesta, valitan niiden laatua.

Siis hieman erilaista maisemaa kuin Turbuneemen Carl Larsson-idylli.

Kotiin tultuani yritin googlailla Loksan neuvostoajasta, mutta tietoa oli aika vähän. Niinpä jätän tämän jutun tällaiseksi kuvaraportiksi. Juttelimme Kimmon kanssa puhelimessa, että mikäli hänellä aika ja kiinnostus riittää, kaivaa hän ehkä lisää tietoa tämän kuvasarjan taustaselvistykseksi: eli keitä ja koska on Loksan ympäristössä asunut ja mitä siellä ollaan tehty.

Taivaalta satoi höyheniä

Koin eilen illalla jotain perin outoa ja ihmeellistä.

Olin yksin Võsulla, suuressa salissamme ja ajatuksissani pysähdyin ikkunan ääreen. Ja näin miten taivaalta leijaili suuri lumivalkea höyhen alas. Hiljalleen se tanssi tuulessa, leijaili rauhallisena alas. Ja äkkiä taivaalta lejaili toinen ja kolmas ja neljäs ja viides untuvanpehmeä, suuri ja kirkkaan valkoinen höyhen. Näky oli rauhoittava, uskomattoman kaunis.

Kurkistin taivaalle, joka oli kirkas, enkä nähnyt linnun lintua siellä. Jäin ajattelemaan näkyä ja mietin, että tuntuu kuin enkeli olisi lentänyt talon yli. -- Voisiko, voisiko tämä olla merkki, mietin. Vaikken ole taipuvainen näkemään merkkejä, taikauskoisuudesta puhumattakaan.

Illalla sain sähköpostin, joka saattaa muuttaa koko elämäni tai ainakin tilanteen Võsulla. Juuri kun olin jo menettämässä toivoni, kuljin unelmien puutarhassa, sille hiljaa jo hyvästejä sanoen, kyynelsilmin, tulee viesti, joka saattaa muuttaa kaiken.

Ei saa mennä asioiden edelle, mikään ei ole vielä selvää. Mutta nyt minulla on jälleen toivoa. Jännittävää on elämä. Aivan ihmeellistä.

Minua on useasti pyydetty panemaan ajatuksiani, kirjoituksiani yksien kansien väliin. Kirjoita kirja! on moni minua kannustanut. Luulen, että Võsun seikkailusta, Huvikummusta saisin sellaisen aikaiseksi. Sillä matkan varrella on ollut niin paljon, mistä en ole täälläkään kirjoittanut, aivan ihmeellisiä käänteitä. Hurmioitumisen hetkiä ja epätoivoa. Ei puutu tarinasta käänteitä. Viimeiset metrit näyttävät olevan jo suoranaiista vuoristorataa.

En nyt lupaa, mutta melkein kuitenkin, että jos tällä seikkailulla on onnellinen loppu, kirjoitan sen ylös, jos ei muille niin ainakin itselleni muistoksi. Olkoon sen työnimi: Vuosi Võsulla, ikäänkuin kunnianosoituksena Peter Maylelle ja hänen iki-ihanalle romaanilleen: Vuosi Provencessa.

Nuo taivaasta sataneet höyhenet velvoittavat sitä. Ei taivaalta joka päivä höyheniä sada!

---

Jälkikirjoitus: Hetki sitten menin etsimään höyheniä. En löytänyt ensimmäistäkään. Vaikka illalla näin kuinka ne laskeutuivat ikkunan alle, koristekatajien oksille ja juureen.

Maisemat Loksahtaa paikalleen

Olen yhä Võsulla! Enkä ole tehnyt työtä lainkaan! Vaan nauttinut ihanasta ihanasta vapaudesta ja vielä ihanammasta ilmasta. Rauhasta ja hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Ja pitkistä illoista, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa nukkumaan mennessä. Nukkunut pitkään. Ja herännyt ihanaan aurinkoiseen aamupäivään.

Oih onnea, oih iloa. Oih Võsua ja Lahemaata. Se vaan vie mukanaan!

Tämä tarina ja kuvasarja on eiliseltä.

Kun olin saanut hierottua unen taikapölyn silmistäni ja juotua ämpärillisen kahvia olin pirteä kuin se kuuluisa peipponen ja valmis seikkailuihin.

Jännää - kun on yksin menee aina ensin yksi päivä haikaillessa puolison ja seuran perään, ja sitten sitä alkaa kummasti nauttia yksinäisyydestä! Vapaudesta! Ja mahdollisuudesta seikkailla ihan yksikseen! (Monta huutomerkillistä lausetta - kertoo minun riemullisesta tunnelmasta.)

Lähdin siis liikkeelle, ja miten hyvä olo on kun ei ole päämäärää suurtakaan, mutta autossa tankki täynnä bensaa. Tie on avoin. Naapuripenkillä kartta, jota voi katsoa jos siltä tuntuu.

Aloitin suuntaamalla kohti Loksaa, joka on pieni vironvenäläisten asuttama merenrantakaupunki, jota elättää iso telakka. Loksassa olen yleensä käynyt vain ostoksilla, sillä siellä on suuri Grossi-kauppa, josta löytyy kaikki mitä ihminen voi haluta. Ja joskus vähän enemmänkin.

Nyt hain Grossista matkajuomaa ja jäätelön, ärisin rahaa pummaavalle hanttapulille ja jatkoin siitä eteenpäin ja aloin kiertää pientä niemeä, jonka kuvittelin kiertäväni tunnissa. Kierrokseen meni viisi tuntia, mutta ne tunnit olivat jokainen täynnä huimia ja upeita näkymiä! Pieni kierros, suuria elämyksiä!

Katsokaa itse! Aika hienoa, eikö vain!?

Ruusuja, ihania kukkivia ruusuja oli kaikkialla! Tässä Turbuneemen rantaa ja ruusupensas uimarannalla.

Toinen ruusupensas kurottelemassa kohti merta.

Myös päivänkakkarat kukkivat suurina mättäinä.

Ja vielä yksi ruusukuva, nyt kera kukkivien vuohenputkien.

Hentoa sineä Turbuneemen rannalla.

Viimistussa on taidemuseo meren rannalla. Ja museon pihalle oli John Smith unohtanut matkalaukkunsa.

John Smith on kotoisin Prahasta?

Viimistun taidemuseon pihalla oleva kivimuodostelma.

Viimistussa on myös vierasvenesatama.

Jatkan matkaani Pärispealle, ja löydän ihmeellisen hiekkamaaston, jossa kasvaa jäkälää, mäntyjä ja muurahaisia. Vikkeliä muurahaisia!

Pärispean rantaa reunustaa sininen rantakasvien vyöhyke, kaislojako nämä sinivihreät kovareunaiset ruohot ovat?

Rantakiviä Pärispeassa.

Ja jälleen ruusuja!

Hylätyllä neuvostoajan sotilasalueella kasvaa yksi yksinäinen lilja.

Ruusuja, ruusuja ja aallonmurtaja.

Näissä ankarissa olosuhteissa kasvavissa ruusuissa on jotain ihmeellisen herkkää.

Jatkan matkaa ja tulen Suurpean rannoille.

 

Yksinäinen auringonottaja Suurpean rannalla.

Tässä oli vain murunen eilisistä kuvista. Jätin tietoisesti pois kuvia neuvostoajan jäljistä näillä rantavesillä. Ja kirjoitan niistä ja niiden rappiosta erillisessä postauksessa. Tämä oli nyt tällainen kauniiden kuvien kimara, ja niitähän ei ole koskaan liikaa, vai onko!? -- Ja otsikkoon mennäkseni, kaikki tämä aika ankean pienen Loksan yläpuolella ehkä 20 kilometrin säteellä.