Sumfaraa ja heippa!
Minä, Latte. Ja nyt Suomesta. Matkailu avartaa, sanotaan. Joten olen nyt avartuneessa mielentilassa. Olen nääs Suomessa! Hauska paikka tämä Suomi. Kaikki puhuvat täällä samaa kieltä kuin Johtokunta. Ja kaikissa autoissa on suomalaiset rekkarit. Johtokunta kun Virossa tapaa aina bongata suomalaisen rekisterinumeron kun sellaisen näkevät. Täällä niitä näkee tosi paljon.
Muita huomioitani Suomesta: täällä voi sataa kuten saapuessamme. Tai sitten täällä voi paistaa aurinkokin, kuten eilen, kun kävimme sukulaisissa. Että siinä mielessä sääolosuhteet vastaavat virolaisia.
Täällä on enemmän autoja tiellä ja sitten täällä on moottoriteitä. Niillä ajetaan lujaa. Iskä tykkää. Äiskä taas sanoi muuttuneensa vuosien saatossa niin maalaiseksi, että sitä ihan hirvitti Helsingin keskustan liikenne. Minä en sanonut mitään, kun ei minulta mielipidettä kuitenkaan kysytä. Kunhan istuin takapenkillä turvavöissä ja sieltä käsin tein omia havaintojani.
Mutta edetään kronologisesti tapahtumain kulussa. Ordnung muss sein, sanoo saksalainen. Ja samaa periaatetta kannatan minäkin.
Näin se meni.
Keskiviikkona ihan kamalan kamalan aikaisin Johtokunta pomppasi sängystä ja alkoi toimittaa lähtöä. Laukut oli pakattu jo edellisiltana joten aamutoimet käsittivät lähinnä kahvin juontia, minun ruokintaa ja ulkoilutusta. Oikeasti ei minulla ole mikään erityinen ruokahalu kello 03.30 aamutuimaan, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että kun ruokaa on tarjolla, ei kannata kruusailla, Nokka kuppiin ja mussuttamaan.
Kello 04.00 istuimme siten koko perhekunta autossa ja lähdimme ajelemaan valkenevassa aamussa Tallinnaa kohti. Ilma oli sumuinen ja kettuja ja kissoja ja muita tyyppejä, jotka liikkuvat näinä aamun varhaisina tunteina kipitteli tien yli silmät vain auton valoissa välähdellen.
Tallinnassa oltiin juuri silloin kuin pitikin, Minä kävin vähän verryttelemässä jalkojani ja pissimässä turhaa lastia jo ennen Tallinnaa, että jaksan koko laivamatkan tehdä tyhjin rakoin.
Laivaan ajo jännitti minua, kuten aina, kun sinne laivan ruumaan ajaa niin paljon autoja ja siellä juoksentelee tärkeän näköisiä miehiä keltaiset heijastinliivit päällä. En pidä niistä, minkä sitten kovaäänisesti ilmoitinkin. Niin että auto nytkyi ja heilui ja ihmiset tuijottivat minua ja heiluvaa Riemu-Kuplaa (well, oikeasti Riemu-Peugeotia) kauhuissaan.
Minulle oli hankittu kansiliputkin, siltä varalta että laivan ruumassa on kuuma. Mutta en minä halunnut autosta pois. Minä tunnen oloni turvalliseksi autossa. Ja niin sitten tapahtuikin. Vaikka Iskä oli kotona laivalippujani (440 kruunua) maksaessaan todennut, että tällä hinnalla Lattella on oikeus mennä a la Carteen syömään ja tilata mitä ikinä haluaa. Iskä tarkoitti että liput olivat hänen mielestään turhan tyyriitä.
No, en sitten päässyt a la Carte -pöytään. Mutta ei se minua hirmuisesti harmita. Autossa on parempi olla kuin satojen matkustajien joukossa. Ja kun ulkona vielä satoi, ei kannella istuminenkaan oikein inspiroinut minua.
Alla maisemia, joita Johtokunta katseli laivan kannella ensin Tallinnassa ja sitten Helsingissä.
Sitten tultiin Suomeen ja ajettiin laivasta ulos. Lähdettiin Lohjalle, missä Johtokunta tapasi kiinteistövälittäjän joka lupasi myydä Johtokunnan Lohjan talon. Paikalla kävi myös yksi potentiaalinen ostajakandidaattikin. Minä en tavannut kumpaakaan, vaan vietin tämän transaktion ajan autossa.
Mutta sitten jo riemu repesi! Pääsin uimaan ja bongasin seuraavan järveni, oikean Suomi-järven! Haa! Lohja-järven! Ja sanoa täytyy, Suomi-järvet ovat ihan yhtä kivoja kuin Viro-järvetkin, vaikka meidän järvien rannalla ei ole tehtaita.
Sitten ajettiin Nuppulinnaan Marja-tädin luo ja oltiin siellä yötä. Minulle tuttu paikka. Olin muuten ihan mallikelpoisesti jos ei lasketa yhden Marja-tädin lapsenlapsen pehmolelun nyysimistä ja uudelleen muotoilua. Marja-täti ei ollut vihainen. Johtokunta ei ollut hirveän ylpeitä. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei se pehmoporo ollut minua varten sohvalla!
Koittaa seuraava päivä eli eilinen, Käytiin sukulaisissa. Olen niistä aiemmin kertonutkin. Muistatteko? Ne ovat tyyppejä, jotka kuuluvat samaan perheeseen eli laumaan, vaikka eivät aina enää asukaan yhdessä.
Ensin mentiin tapaamaan Äiskän Äiskää. Ja siellä sain leikkiä Ronjan vanhalla piippasiilillä. Jiihaa. Ja sain leipäjuustoa! JIIHAA! Ja olisin saanut taatusti varmaan paljon muutakin herkkua, ellei Johtokunta olisi ollut paikalla. Nääs, Äiskän Äiskään menee ihan täydestä minun kuuluisa Antonio Banderas -katseeni, joka on vähintäänkin vetoava. Ja kun kerron katseellani, että minua todella huikoo, Äiskän Äiskä on valmis tyhjentämään vaikka koko jääkaapin ruokakuppiini. Johtokunta oli taas nuiva, ja aika tylysti ilmoitti: "Ei sillä mikään nälkä ole! Juuri lähtiessämme söi hyvän aamiaisen."
Seuraavaksi mentiin tapaamaan Iskän Iskää. Minä jäin autoon odottamaan koska Iskän Iskä asuu korkeassa kerrostalossa ja minä en oikein pidä siitä hissistä, joka on pieni ja kulkee kuilussa ja pitää melua. Ei autossa odottelu minua haitannut. Auto oli varjossa ja ikkunat auki ja sieltä sitten ihmettelin herttoniemeläistä elämänmenoa.
Ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. Mentiin tapaamaan Iskän Äiskää, joka asuu sairaalassa. Se on sellainen paikka, missä ihmisistä pidetään erityishuolta. Ja Iskän Äiskä tarvitsee sellaista, sillä hän sairastaa altzheimerin tautia ja on sairastanut jo aika pitkään. Iskän Äiskä elää omissa maailmoissaan, jonne muilla ei ole asiaa.
Minä en saanut sairaalaan tulla sisään, mutta sitten Johtokunta tuli ulos Iskän Äiskän kanssa. Heti huomasin, että Iskän Äiskä tarvitsee sen kaltaista hellyyttä ja lempeyttä ja ymmärrystä, jota me koirat osaamme antaa. Menin siis reippaasti mutta rauhallisesti nuuskuttelemaan Iskän Äiskää, kutittelin hänen käsiään viiksikarvoillani, katsoa killittelin syvälle silmiin ja silloin Iskän Äiskä havahtui ja huomasi minut. Katsoi minua kuin tuttua ja melkein, melkein hymyilikin!
Sitten jo tunnisti Iskänkin, ja niin Iskä ja Iskän Äiskä pusuttelivat toisiaan ja saivat hetkeksi yhteyden. Se oli kaikki hyvin kaunista. Äiskälläkin oli tippa silmässä. Ja myöhemmin kun Iskän Äiskä palasi osastolle sanoivat hoitajat, että Iskän Äiskän silmiin oli syttynyt hetkeksi valo.
Tällainen oli siis eilinen sukulaispäivä. Illaksi tultiin taas Marja-tädin luokse. Ja tänään lähdetään takaisin Viroon. Mennään Haapsaluun Kari-sedän syntymäpäiville. Mutta se on jo ihan eri tarina.
Joten ei muuta tällä erää kuin Hasta la vista, Babies! Pidetään yhteyksiä!
t. Latte
