En tiedä onko fobia edes oikea virallinen tautimääritys atavistiselle pelolle, jolle ei ole pohjaa. Joku pelkää ahtaita paikkoja, toinen korkeita. Kolmas ei suostu astumaan aukioille.
Minä olen koko ikäni pelännyt hämähäkkejä. Enkä osaa selittää pelon taustoja. Muistan että lapsuudessa äitini piti pelkoani silkkana typeryytenä, eihän hämähäkki mitään pahaa kenellekään tee! Mutta ei auttanut selittelyt, minä vain pelkäsin näitä monijalkaisia hirviöitä niin, että koulun biologiankirjasta jouduin teippaamaan kiinni ne sivut, joilla komeili valokuvia näistä hirvityksistä, etten vahingossa niihin törmäisi.
Sanotaan että fobioista pääsee yli ne kohtaamalla. Tiedä sitten häntä. Itse kuitenkin olen päässyt pelkoni yli, ja jälleen kerran on kiittäminen välillisesti Viron matkailua, tarkemmin Villa Vallattoman ostoa Haapsalussa. Sen ostettuani minulle muistutettiin, että mökeillä on aina hämähäkkejä, eikä siellä ole ketään niitä puolestani siirtämässä sisätiloista ulos. Haluni viettää mökkielämää ylitti pelkoni kohdata hämähäkkejä.
En minä niitä vieläkään rakasta, toisin kuin Kimmo, jonka mielestä kaikki pienet mönkijät ja kipittäjät ovat alati mielenkiintoisia tutkintakohteita. Kimmo näkee niiden toimissa huumoria. Hän nauraa hekottaa kun pieni hämähäkki virittelee mahtipontisen suurta verkkoa puutarhakalusteidemme yli: "On siinä pojalla kunninanhimoiset suunnitelmat!"
En rakasta, mutta en enää pelkääkään. Itse asiassa hämähäkit ovat alkaneet jopa kiehtoa minua - tiettyyn pisteeseen asti. Hämähäkinseittejä inhoan vieläkin yli kaiken enkä suostu niitä puhdistamaan, se työ jää toisille. Ajatus siitä että sotkeuden verkkoon saa minut yhä värisemään inhosta.
Mutta kuten sanottu, en enää pelkää hämähäkkejä, ja siitä olkoon todistuksena alla oleva kuva. Kymmenen vuotta sitten en olisi edes pystynyt katsomaan kuvaa, saati sitä ottamaan.
Olen aika ylpeä itsestäni, tässä asiassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti