Testi akrofobisille eli korkeanpaikankammoisille

Pari päivää sitten kerroin siitä, että en ole hämähäkkien suuri ystävä - en enää pelkää niitä samalla lailla kuin nuorena, mutta ymmärrän hyvin araknofobisten ihmisten irrationaaliset pelot.

Tänään jatkan hieman samalla teemalla eli peloilla.

Fobiat, kaiken kaikkiaan, ovat mielenkiintoisia näin ulkopuolisena katsottuna, mutta todellinen riesa niistä kärsiville. Araknofoobikko on pahimmillaan jatkuvasti varuillaan, hämähäkki saattaa sinkoutua eteen hetkellä millä hyvänsä. Agorafoobikko välttää avaria tiloja, aukioita, toreja, jopa peltoja, aavikkoa, merta ja taivasta ja saattaa pahimmissa tapauksissa erakoitua kotiinsa.

Akrofobia eli korkeanpaikan kammo on ehkä yksi yleisimmistä peloista, eikä siihen yleensä suhtauduta samalla lailla väheksyen kuin esimerkiksi araknofobiaan tai agorafobiaan. Ehkä siksi, että periaatteessa korkeilla paikoilla on mahdollista pudota - joidenkin tutkijoiden mukaan akrofobia saattaa itse asiassa syntyä siitä, että henkilö on jossain vaiheessa elämäänsä pudonnut korkealta ja satuttanut itsensä. Tapaus itsessään on saattanut unohtua, mutta pelko jäädä.

A-kirjaimella alkavista fobioista voi lukea lisää pintapuolisesti vaikkapa Wikipedian artikkeleista: Akrofobia ja agorafobia ja araknofobia.

Kun pari päivää sitten esittelin hämähäkinseitin araknofobisten kauhuksi, nyt esittelen akrofobisille jotain vastaavaa. Ritilöistä koostuvan portaikon joka vie Otepään hyppyritornista alas, kiertäen ja kiertäen ja kiertäen.

Pyörryttääkö? Ja jos pyörryttää olisi mielenkiintoista tietää mikä kuvista erityisesti? Ja osaatteko selittää miksi pyörryttää? Vai tarvitaanko akrofobiselle pelolle todellinen tilanne - voiko kuva huimata ketään ylipäätänsä?

Tällaista pohdintaa siis tänä iltana. Jään odottelemaan kommentteja.

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Aikainen hämähäkki kärpäsen löytää

Otsikko antanee jo vihjeen, että hämähäkkifobiasta kärsivien ei kannata tätä postausta avata.

Ei niin, että kuvassa olisi hämis itse, vaan upea seitti, joka aamukasteessa kiilteli heinikossa.

Upeita nämä seitit, jotenkin järjellä niitä ei ymmärrä, siis miten yksi pieni hämähäkki osaa tuollaisen häkkyrän rakentaa!

Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että aiemmin pelkäsin hämähäkkejä aivan jäykkänä - nyttemmin kestän hämikset, eritoten jos ne ovat luonnossa. Sen sijaan seittejä, sellaisisia ikkunoiden välissä tai ovenkulmissa riekaleina roikkuvia en voi sietää, ne aiheuttavat vieläkin fyysistä pahoinvointia.

Toisin kuin riekalaiset roikkuvat seitit, tämä symmetrinen pitsiliina sai minussa aikaan vain ihailua - ehkä asiaan vaikutti se, että seitti oli kymmenien metrien päässä, aidan takana, ja teleobjektiivi toi mukavasti suojaa välillemme.

Mistä ihmeestä kaikki oudot pelot tulevat? Ja pääseekö niistä eroon? Ja miten?

Kokemuksia?

Araknofobia ja muut pelot

Eilen kirjoittelin siitä, mihin ihmisillä on kanttia ja pitääkö sitä ylipäätänsä olla. Ja tänään jatkan lyhykäisesti aiheesta, hieman eri kantilta. Eli fobioista.

En tiedä onko fobia edes oikea virallinen tautimääritys atavistiselle pelolle, jolle ei ole pohjaa. Joku pelkää ahtaita paikkoja, toinen korkeita. Kolmas ei suostu astumaan aukioille.

Minä olen koko ikäni pelännyt hämähäkkejä. Enkä osaa selittää pelon taustoja. Muistan että lapsuudessa äitini piti pelkoani silkkana typeryytenä, eihän hämähäkki mitään pahaa kenellekään tee!  Mutta ei auttanut selittelyt, minä vain pelkäsin näitä monijalkaisia hirviöitä niin, että koulun biologiankirjasta jouduin teippaamaan kiinni ne sivut, joilla komeili valokuvia näistä hirvityksistä, etten vahingossa niihin törmäisi.

Sanotaan että fobioista pääsee yli ne kohtaamalla. Tiedä sitten häntä. Itse kuitenkin olen päässyt pelkoni yli, ja jälleen kerran on kiittäminen välillisesti Viron matkailua, tarkemmin Villa Vallattoman ostoa Haapsalussa. Sen ostettuani minulle muistutettiin, että mökeillä on aina hämähäkkejä, eikä siellä ole ketään niitä puolestani siirtämässä sisätiloista ulos. Haluni viettää mökkielämää ylitti pelkoni kohdata hämähäkkejä.

En minä niitä vieläkään rakasta, toisin kuin Kimmo, jonka mielestä kaikki pienet mönkijät ja kipittäjät ovat alati mielenkiintoisia tutkintakohteita. Kimmo näkee niiden toimissa huumoria. Hän nauraa hekottaa kun pieni hämähäkki virittelee mahtipontisen suurta verkkoa puutarhakalusteidemme yli: "On siinä pojalla kunninanhimoiset suunnitelmat!"

En rakasta, mutta en enää pelkääkään. Itse asiassa hämähäkit ovat alkaneet jopa kiehtoa minua - tiettyyn pisteeseen asti. Hämähäkinseittejä inhoan vieläkin yli kaiken enkä suostu niitä puhdistamaan, se työ jää toisille. Ajatus siitä että sotkeuden verkkoon saa minut yhä värisemään inhosta.

Mutta kuten sanottu, en enää pelkää hämähäkkejä, ja siitä olkoon todistuksena alla oleva kuva. Kymmenen vuotta sitten en olisi edes pystynyt katsomaan kuvaa, saati sitä ottamaan.

Olen aika ylpeä itsestäni, tässä asiassa!