Latte kertoo: Menee vähän niinko huonosti

Hojo hojo eli moi, minä, Latte!

On taas vierähtänyt aikaa siitä kun olen viimeksi tänne kirjoittanut, joten ajattelin, että voisin kertoa hieman omia kuulumisiani.

Ei mene kauheen hyvin. Ikävä kyllä. Niin mielelläni kertoisin vain hyviä uutisia.

Mikä mättää? Voi kun osaisin sen hyvin selittää, mutta kun en itsekään oikein omaa tilannettani ymmärrä, on minun vaikea pukea sanoiksi sieluani hiertävää ongelmaa. On vähän niinko epävarma olo.

En oikein muista mistä tai koska tämä alkoi, ehkä uudesta vuodesta. Kun ulkona paukkui. Ja kun sanoin paukkui, tarkoitan paukkui hirvittävällä tavalla. Vietin uuden vuoden keittiön nurkassa ja uskoin Johtokunnan puheisiin siitä, että tämä on tässä ja sitten se on ohi. Suljin silmäni oikein oikein kiinni, peitin kuononi tassuihini ja hoin hiljaa itsekseni: tämä on tässä ja sitten se on ohi.

Mutta ei se ollut.

Täällä on paukkunut koko viime kuun epämääräisin välein. Ei yhtään kivaa. Juuri kun alan rauhottua, pamahtaa taivaalle läikkyviä ja räiskyviä hirviöitä ja minä lähden sängyn alle. Ja sitten taas tutistaan pitkään. Johtokunta selittää, että kun täällä Otepäällä on kaikenlaisia kisoja, niiden päätteeksi pamautetaan taivaalle ilotulitusraketteja. Mutta ei selitykset minua auta. Kun pelottaa.

On tämä niin noloa. Kun minun piti olla Batdog ja Maailman Kaunein Kultainen Leijona, ja sitten huomaankin olevani aikamoinen vellihousu. Enkä halua, vaan sitten olen.

Sitten kävi tällainenkin juttu. Sain Johtokunnalta lahjaksi iiison komean vasikan luun, savustetun. Ostivat sen Tarton kiltiltä koirakaupan tädiltä.

Luu, joka hyökkäsi kimppuuni

Sain sitten luun järsittäväkseni ja ensin taas ihan vähän jännitin sitä, kun se oli iso ja kova ja Uusi Asia. Mutta hetken kuluttua pääsin kaluamisen makuun ja sitten olikin tiedossa muutama ihana puuhakas namipäivä luun kanssa touhutessani.

Mutta sitten, yhtenä iltana, luuta itsekseni kalutessani - Johtokunta oli toisessa huoneessa televisiota katsomassa - luu kävi kimppuuni. Siitä lähti jotain terävää ja ikävää joka pisti ikeniini tai kitalakeeni ja se sattui. Pelästyin ja äkkiä nakkasin ison luun lattialle. Kauhea kopsahdus! Ja samalla heilahti kukkapöytä ja tuli muutakin ääntä ja melua ja minä taas pelästyin lisää.

Sen jälkeen en ole halunnut luuhun koskea. Enkä lähestyä edes paikkaa, jossa tuo ikävä tapaus tapahtui. Mikä tarkoittaa, että kun minun pitää ohittaa se kohta asuntoa, otan tassut alle ja rymistän aivan kahjona pelottavan paikan ohi. Ja sitten liukastelen ja on taas kurjaa.

Voi voi minua. Ei nyt mene kauhean hyvin.

Johtokunta paijailee ja juttelee mukavia, ja yrittää olla kuin en pelkäisikään. Sanovat, että voivottelu vain lisää minun hermostumistani. Silloinkin kun taivaalla paukkuvat valohirviöt, he vain laittavat lisää ääntä radioon tai telkkuun ja muuten kuittaavat pelkoni kuin isosta asiasta ei olisi lainkaan kysymys.

On tämä vähän noloa, kun kuitenkin olen näin iso poika.

Antakaa anteeksi ja terkkuja kaikille fan-clubini jäsenille. En lainkaan ihmettelisi vaikka haluaisitte nyt antaa jäsenkirjanne pois. Olen tainnut pettää odotuksenne.

Muuta en tähän lopuksi keksi sanoa kuin tämän: jokaisella meillä on omat pelkomme. Ei ole sankaria. On vain ihmisiä ja koiria jotka yrittävät voittaa pelkonsa. Siinä on sankaruutta kyllikseen.

Rakkain terveisin teitä tervehtäen

Latte, pieni suuri koira

PS. Ja nää kelit on ihan syvältä!

Araknofobia ja muut pelot

Eilen kirjoittelin siitä, mihin ihmisillä on kanttia ja pitääkö sitä ylipäätänsä olla. Ja tänään jatkan lyhykäisesti aiheesta, hieman eri kantilta. Eli fobioista.

En tiedä onko fobia edes oikea virallinen tautimääritys atavistiselle pelolle, jolle ei ole pohjaa. Joku pelkää ahtaita paikkoja, toinen korkeita. Kolmas ei suostu astumaan aukioille.

Minä olen koko ikäni pelännyt hämähäkkejä. Enkä osaa selittää pelon taustoja. Muistan että lapsuudessa äitini piti pelkoani silkkana typeryytenä, eihän hämähäkki mitään pahaa kenellekään tee!  Mutta ei auttanut selittelyt, minä vain pelkäsin näitä monijalkaisia hirviöitä niin, että koulun biologiankirjasta jouduin teippaamaan kiinni ne sivut, joilla komeili valokuvia näistä hirvityksistä, etten vahingossa niihin törmäisi.

Sanotaan että fobioista pääsee yli ne kohtaamalla. Tiedä sitten häntä. Itse kuitenkin olen päässyt pelkoni yli, ja jälleen kerran on kiittäminen välillisesti Viron matkailua, tarkemmin Villa Vallattoman ostoa Haapsalussa. Sen ostettuani minulle muistutettiin, että mökeillä on aina hämähäkkejä, eikä siellä ole ketään niitä puolestani siirtämässä sisätiloista ulos. Haluni viettää mökkielämää ylitti pelkoni kohdata hämähäkkejä.

En minä niitä vieläkään rakasta, toisin kuin Kimmo, jonka mielestä kaikki pienet mönkijät ja kipittäjät ovat alati mielenkiintoisia tutkintakohteita. Kimmo näkee niiden toimissa huumoria. Hän nauraa hekottaa kun pieni hämähäkki virittelee mahtipontisen suurta verkkoa puutarhakalusteidemme yli: "On siinä pojalla kunninanhimoiset suunnitelmat!"

En rakasta, mutta en enää pelkääkään. Itse asiassa hämähäkit ovat alkaneet jopa kiehtoa minua - tiettyyn pisteeseen asti. Hämähäkinseittejä inhoan vieläkin yli kaiken enkä suostu niitä puhdistamaan, se työ jää toisille. Ajatus siitä että sotkeuden verkkoon saa minut yhä värisemään inhosta.

Mutta kuten sanottu, en enää pelkää hämähäkkejä, ja siitä olkoon todistuksena alla oleva kuva. Kymmenen vuotta sitten en olisi edes pystynyt katsomaan kuvaa, saati sitä ottamaan.

Olen aika ylpeä itsestäni, tässä asiassa!

Võsusta hajanaisia havaintoja

Tänään on siis menossa jo toinen postaus aiheesta Huvikumpu ja Võsu.

(Sille uudelle lukijalle, joka eksyy tälle sivulle yllättäen tietämättään tarinoiden taustoja, suosittelen tutustumista parin viime päivän juttuun, vähän kuin taustaksi. Kyse on siis isosta elämänmuutoksesta ja uudesta seikkailusta, joka on nyt alkamassa.)

Jatkan edellisestä postauksesta.

Saimme siis toimitettua rahat rouva kartanonrouvalle ja lähdimme jatkamaan matkaa Võsuun.

Matkan varrelle asettui parikin kylttiä, jotka todistivat, että Võsu ei todellakaan sijaitse in-the-middle-of-nowhere, vaan suorastaan se on tukevasti keskellä Euroopan sydäntä:

Emme kutenkaan tienristeyksessä päättäneet lähteä Kotkaan. Vaan teimme lyhyen poikkeaman Käsmuun eli Käsmun kapteenikylään, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Katso tarinaa Käsmusta vaikkapa tästä.

Käsmun rannoilla

Käsmu siis sijaitsee n. 4 km Võsusta ja on omanlaisensa nähtävyys. Hienoja villoja, paljon turisteja, komea ranta. Ja Käsmussa pidetään monenlaisia musiikkitapahtumia ja juhlia, joiden uskomme tuovan asiakkaita myös Võsuun ja Huvikumpuun.

Ja onhan Käsmussakin hienoa:

Ken on lukenut Latten kertomuksen: Sata järveä ja lukenut sen loppuun tietää, että viime aikoina Johtokunta (me) ja perheen pienin (Latte) olemme olleet hieman eri linjoilla vedessä temmeltämisestä. Niinpä Käsmussa poika oli ja pysyi remmissä, mikä Poitsua kovasti ihmetytti:

Latte pohtii: Mikä on vikana? Tässä vesi. Olet sinä. Ja minä.  Ja meri. Mutta mitä tekee remmi tässä hommassa?!!!

Meidät tunnistetaan

Palatessamme Vana-Jüri Otsasta eli Käsmun niemenkärjestä autolle syntyy metsäpolulla pieni häslinki kun paikallinen utelias uros tulee ottamaan kontaktia Latteen. Rakastunutta ja kiihkeää. Ei ymmärrä Käsmun uros sitä, että Latte ei ole narttu, vaan hieman vaan munaton uros.

Siinä kieppuessamme Latten ja rakastuneen kosijan keskellä, hätistäen innokasta rakastajaa kauemmaksi, tulee vastaan suomalaisseurue. Ja meitä ohittaessaan yksi seurueesta huikkaa: "Hei! Kiitos hyvästä blogista!"

Minä häkellyn ja ilahdun ja nauran: "Kiitos! Lattestako meidät tunnistitte?" johon mies: "Niin, ja teistä!" Naureskelemme kohtaamista ja vaihdamme muutaman sanan siitä miten hieno Viro onkaan. Niin Otepää kuin Lahemaakin.

Autolle tultuamme toteamme Kimmon kanssa yhteen ääneen, että sinne meni sekin mahdollisuus porsastella nimettöminä Otepään ulkopuolella. Meistähän on tullut suoranaisia julkkiksia Virossa!

Ei niin, että meidän unelmaloma olisi porsastella kotipaikkamme ulkopuolella.

Jatkan vielä muutamalla lauseella vironsuomalaisten elämästä suurennuslasin alla.

Täkäläisessä lehdistössä on aivan eri standardit suomalaisten törttöilyille kuin mitä on omille maanmiehille. Jos suomalainen joutuu vaikeuksiin, on se sitten liikenteessä tai muissa olosuhteissa, se on uutinen. Ja jos uutiseen saadaan mukaan Kuningas Alkoholi, sitä korttia käytetään!

Niinpä me olemme olleet kaikki nämä viisi vuotta hyvin tarkkoja siitä miten käyttäydymme, eritoten Otepäällä. Emme ole halunneet antaa jutun juurta yhdellekään pahantahtoiselle kielikellolle. Me emme istu paikallisissa ravintoloissa iltaa pitkää. Emme törttöile. Porsastelusta puhumattakaan.

Mutta palataan takaisin Käsmuun. Tulemme niemeltä pois ja minulle tuntematon ihminen tunnistaa minut. Iloisesti tervehtii. Olen siis julkkis. Jonkinmoinen. Kummallista kyllä, se ei tunnu lainkaan pahalta. Eikä varsinkaan sen jälkeen kun jo toisistamme loitontuessamme mies vielä kajauttaa: "Teet hienoa työtä!"

Võsu odottaa

Käsmusta jatkoimme matkaa Võsuun, tulevaan kotipaikkaamme ja lähdimme vaivihkaa katselemaan Huvikumpua hieman kauempaa. Siellä oli tällä hetkellä kesävieraita, joten sisään tai pihalle emme uskaltautuneet. Mutta herttainen se oli kauempaakin katsottuna:

Huvikumpu  nähtynä meren puolelta

Kävimme katsomassa tietenkin myös merenrantaa; halusimme nähdä miltä näyttää Võsun rantaelämä yhtenä heinäkuun kuumimmista päivistä.

Hyvältä näytti! Ranta ei ollut piukkaan ahdettu auringonottajia, vaan se oli juuri sellainen kuin olin sen kuvitellut olevankin. Pitkä kaistale hiekkaa, kimmeltävää merta, hiekkasärkkiä. Kyllä tätä kehtaa tuleville asiakkaille tarjota ja mainostaa:

Aurinko hellii kylpijöitä Võsun rannalla

Saksalainen seurue kahlaa hiekkasärkän lämpimissä vesissä

Täällä riittää hiekkaa yksityisyyttäkin kaipaavalle auringonottajalle

Pojat ovat tulleet pyörillä hiekkasärkille

Hieno on siis meidän tuleva hiekkarantamme - jos Luoja suo, että tästä tulee meidän rantamme. (Vaikea kirjoittaa sormet ja varpaat ristissä.)

Kiertelimme sitten hieman lisää Võsun pääkatua, joka on ihana rauhallinen mutta silti kesäisin eloisa bulevardi, jonka varrelle jää kukkakauppa, pari kahvilaa tai grilliä, pieni tori, jäätelökioski, yökerho.

Tyypillinen näkymä kesäisen Võsun pääkadulta. Viirissä mainostetaan Käsmun musiikkijuhlia.

Vanhasta paloasemasta on tehty Kunstikuur eli taideaitta.

Yksityiskohta Kunstikuurin ovesta

Kahviloitakin näyttää Võsussa olevan kesäisin monen monta. Niistä myös talvisin toimii O-kõrts eli eli O-kievari, joka on saanut nimensä siitä, että kievarin kolmen omistajan etunimet alkavat kaikki O-kirjaimella.

Tällainen on siis Võsu, nopeina havaintoina ja nopeilla siveltimenvedoilla maalattuna (jos nyt sanat ja kuvat vastaavat millään lailla sivellintä.)

Olen niin toiveikas. Ja olen niin varovainen ja epäuskoinen. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, mikään ei ole varmaa, sataprosenttisen varmaa, ennenkuin viimeinen Eskon puumerkki on vedetty lopulliseen sopimukseen.

Tarina siis jatkuu... pysykää kanavilla ja toivottakaa minulle onnea hankkeelle. Tässä vaiheessa riittää peukkujen pitäminen siihen, että saamme kaupan vietyä loppuun asti!