Sisilia osa 11: Cefalù ja olemisen sietämätön keveys

Olen saapunut tarinassani nyt Cefalùun, jossa olemme päättäneet viettää lomamme kaksi viimeistä päivää. Vain lekotellen ja elämästä nauttien. Hotelliksi on valittu St. Barbara vuorilta - hotelli on mukava, maisemat parvekkeelta ovat huikean hienot. Ainoa vain, että sen sijainti vuoren rinteessä tarkoittaa koko lailla kipuamista. Ja matkan tässä vaiheessa alkavat Tiinan tassut ja ennen kaikkea polvet olla aika väsyneet. Mutta näkymistä on maksettava hintansa. Ja näkymät ovat totta tosiaan hienot!

Näkymää partsilta yhteen suuntaan

Näkymää partsilta toiseen suuntaan

Näkymää partsilta kolmanteen suuntaan

Näkymää partsilta neljänteen suuntaan: ylös

Mutta ennen kuin päästään parvekkeelle palataan alkuun eli Cefalùn asemalle, missä Gruppo Rummukainen oli minua vastassa. Risto lähtee kuitenkin kiireen vilkkaan takaisin vuorille ja hotellille; radiosta on tulossa hänen ohjelmansa ja Risto haluaa kuulla sen. Me jäämme Seijan kanssa alas, ja suuntaamme lähimpään baariin. Olen istunut junissa koko päivän, enkä ole juonut tai syönyt matkan varrella muuta kuin sen yhden Birra Messinan junan vaihtoa odottaessani. (En minä sitä kylläkään syönyt, join vain.)

On siestan aika ja baarissa on aika hiljaista. Meidän takana istuu yksi vanhahko mies ja meistä sivuitse istuu isossa pöydässä perhekunnalta näyttävä seurue, on sisiliaista monessa ikäpolvessa. Me kertailemme Seijan kanssa päivän tapahtumia kun äkkiä viereisessä pöytäkunnassa räjähtää. Todistamme miten sisilialainen veri kuohahtaa.

Itse asiassa emme voi ymmärtää mitä on tapahtunut. Hetki sitten seurue oli kuin mikä tahansa seurue. Sitten seuraa räjähdys ja rähähdys - kun koirilla jotka vasta hetki sitten olivat tyytyväisen näköisenä nuuhkineet toisiaan ja äkkiä, kuin yhteisestä sopimuksesta, karanneet toistensa kimppuun. Kaikki tapahtuu nopeasti - nuori mies ja tämän vaimo lähtevät lähes juosten baarista. Heidän lapsensa tulevat kiljuen perässä: "Mamma, mamma!" he huutavat hädissään. Samaan aikaan isoäidiltä näyttävä nainen ottaa yllättävän ketterästi jalat alleen ja juoksee baariin sisälle ja katoaa sinne. Meidän selän takana oleva mies lähtee hänkin paikalle. Huudetaan poliisia ja poliisi tulee.

Me istumme hipihiljaa ja ihmettelemme mitä oikein tapahtui. Alkaa asioiden jälkipuinti. Paikalla on enää vain pari miestä, poliisi, tarjoilija. Ja kädet käyvät ja miehet selittävät jotain poliisille kiihkeästi. Miehet edustavat selkeästi tarinan vastakkaisia puolia, sillä aina kun miehistä lyhyempi selittää jotain poliisille, pidempi kääntyy pois ja irvistelee ja elehtii rivosti vatkaten ilmaa kuin sukukalleuttaan vemputtaisi.  (Lat. huom: Tässä kohtaa olisi Suomessa tullut jo puukosta, sen verran härskiä on  miehen elehtiminen, mutta Sisiliassa tämä ollee vain tyypillistä kehon kieltä.) Poliisi ottaa tilanteen rauhallisesti, tämä ei taida olla uutta hänelle. Hän panee tupakan palamaan ja antaa miesten jatkaa selitystä, jota riittää.

Jossain vaiheessa paikalle tulee jo toinen poliisi, ja juttu jatkuu ja jatkuu. Isoäiti palaa sisätiloista pöytään hakemaan laukkunsa, jonka on unohtanut sinne tilanteen räjähtäessä päälle.

Tilanteen jälkipuinti jatkuu kadulla

Me saamme Ristolta viestiä kukkuloilta, hän on saanut ohjelmansa kuunneltua ja sovimme tärskyt puolimatkan pizzeriaan matkalla hotellille. Pizzat syötyämme onkin jo ilta pimennyt ja minä kipuan lopun matkaa tietämättä tarkalleen minne olen menossa.

Koittaa seuraava aamu jolloin minullekin selviää hotellimme komea sijainti; parvekkeelta todellakin aukeaa upeat näkymät. Voisimme jäädä hyvinkin parvekkeelle lekottelemaan, aurinko lämmittelee ihanasti ja meri siintelee alhaalla. Mutta emmehän me jää - ei meistä taida sittenkään olla lekottelijoiksi. Kaupunki odottaa tutkimista. Laskeudumme vuorelta alas ja alamme perehtyä Cefalùn koordinaatteihin ja nähtävyyksiin.

Vanha linnake parvekkeelta nähtynä

Marssimme hanhenmarssia alas vuorilta ja Risto toimii oppaanamme. Me esitämme Seijan kanssa turisteja pommittaen Ristoa kysymyksillä: "Kuka tämän rakensi? Ja koska?" Ristosta saisi hyvän oppaan - hienosti mies kiertelee kysymykset ja antaa yleispäteviä vastauksia tyyliin: "Onhan tämä jo aika vanha, oli täällä jo viimeksi käydessäni."

Cefalù on siis turistikohde ja jos Cefalùun aikoo mennä, on se hyväksyttävä. Turisteja on kaikkialla ja ravintoloiden hinnatkin ovat asetettu turistitasolle. Toisaalta, Cefalù on sievä kaupunki, joka koostuu pitkästä pääkadusta, josta lähtee kapeita katuja, jotka kaikki johtavat alas rannalle. Saaren keskellä on korkea vuori, jonka reunalle itse kaupunki on vuosituhansien aikaan levittäytynyt. Kaiken kruunaa upea Välimeren sininen meri, joka ensimmäisenä päivän velloi korkeita aaltoja, toisena matkapäivänä taas oli täysin tyyni.

Vain meren suunnalta kuvatusta postikortista näkee saaren ja sen keskellä olevan vuoren koko muodon. Vuoren huipulle ovat ystävmme normannit rakentaneet jälleen linnoituksen.

Seija ja Risto pysähtyvät hetkeksi vanhan hautausmaan edessä - ylhäällä näkyy normannilinnoituksen muureja

Viiniköynnös muodostaa kahvilan terassille miellyttävän varjon

Ruukkukuja

Kapea kuja vie merelle

Marlon Brando on tuttu näky kaikkialla Sisiliassa

Normannien rakentama katedraali on Cefalùn ykkösnähtävyys

Katedraali sisältä

Keskusaukiota katedraalin edessä

Pikku hiljaa olemme kulkeneet pääkadun ylhäältä alas ja saavumme meren rannalle. Näkymät ovat hienot, ja meri, se on niin kauniin värinen!

Seija ja Risto lähestyvät merta

Laavaa pakkautuneena rantaan - mutta mistä tulivuoresta, se jää minulle arvoitukseksi

Näkymää bastillionilta majakan suuntaan

Ihmisiä on kerääntynyt rannoille, mutta tuuli käy kovana ja nostattaa aaltoja

Istahdamme hetkeksi rantakahvilaan, minun polvia on alkanut särkeä, ja Seijalla päätä. Pian tiemme eroavat, minä jatkan vaeltelua varsinaisella uimarannalla, mutta Seija ja Risto lähtevät hotellille. Seija-paran päänsärky yltyy ja epäilemme että kyse on auringonpistoksesta. Illan tullen päänsärky vain kovenee entisestään ja Risto pohtii jo ambulanssin tilaamista. Seuraavana aamuna Seijan olo on kuitenkin jo kohentunut, onneksi! Ja kotimatka voi alkaa ilman hirveää jomotusta.

Mutta takaisin tähän päivään! Minä jatkan rannalla kävelyä, käyn kastamassa varpaani Välimereen, ja olisin varmasti lähtenyt uimaankin, jos uimapuku olisi sattunut olemaan repussa. Hotellilla siitä ei ole paljoakaan iloa.

Istun pitkään rantakahvilassa ja nautin tuulesta ja merestä ja sen kohinasta. Kuvailen rantaelämää, ihmisiä, jotka ovat tulleet nauttimaan olemisen sietämättömästä keveydestä. Chillaan! Ehkä ensimmäisen kerran tällä matkalla. Ah nautintoa!

Cefalù Beach

 Pojat potkivat palloa

Pärskeitä meressä

Tyttö harkitsee uimaan menoa

Elämää punaisen päivänvarjon alla

Katedraali  näkyy hyvin rannalle

Vastentahtoisesti palaan rannalta Cefalùun - toisaalta, nälkäkin alkaa jo hieman kurnia massussa. Risto laittaa väliaikatietoja Seijan voinnista ja ilmoittaa että he eivät enää lähde hotellilta minnekään, Seijan olo on tosiaan huono. Niinpä lähden etsimään itsekseni sopivaa ravintolaa jossa nauttia viimeisen kokonaisen matkapäivän ateriasta.

Kipuan taas katuja ylös ja alas ja hiljalleen alan ärsyyntyä ihmispaljoudesta. Turisteja on kaikkialla, vaikka on siesta, ja kaikki kaduilla kaupiteltu rihkamakin muistuttaa kaupungin turistiluonteesta. Mietin, että näin juuri, pari päivää Cefalùssa on riittävä aika. En ehkä sittenkään jaksaisi tätä lomailun sietämätön keveyttä montaa päivää peräkkäin.

Ei välttämättä niin kauhean tyylikästä

Väkeä on kuin meren mutaa

Rannalta palanneet lomailijat ovat ripustaneet pyyhkeensä ja uimapukunsa kuivumaan

Kun turistit pörräävät kaduilla kuumeissaan, ottavat paikalliset herrat siestan rauhallisesti

Minulla menee melko kauan löytää juuri sopiva ravintola ultima notten juhla-aterialle. Olen saanut päähäni että haluan mereneläviä, tarkemmin sanottuna mustekalaa. Valitsen lopulta normanniravintolan, joka on juuri avannut ovensa siestan jälkeen. Olen alussa ravintolan ainut asiakas, mutta ateriani aikana alkaa ravintolaan valua lisää väkeä. Mustekala, joka eteeni tuodaan, on haasteellisen näköinen. Mutta hyvää se on!

Ravintola ei ole ihan halpa, se on gourmet-ravintola, ja hovimestari on tietoinen siitä. Hän on näennäisen kohtelias mutta kieltämättä katsoo minua, rannassa ryvettynyttä, pitkin nenänvarttaan. Kun paikalle tulee saksalainen pariskunta, joka asettuu viereiseen pöytään, hovimestari ikäänkuin mielenosoituksellisesti palvelee heitä yliystävällisesti. Minulle ei suoda hymyäkään. Tämä jää jotenkin kismittämään takaraivoon.

Ultima Notten mustekalapötkylä

Alan palailla takaisin hotellille. Risto pyytää että tuon tullessani pizzan puolimatkan pizzeriasta, ja näin lupaan tehdä. Minua seisotetaan kuumassa pizzeriassa nelisenkymmentä minuuttia pizzauunin vieressä- ilmeisesti pöydissä istuvat asiakkaat tarjoillaan ensin ja take-away -asiakkaat ovat rupusakkia. Alkaa nousta lämpö. Kun tivaan pizzaani jälleen, selviää, että se on unohdettu. Lopulta saan lätyn kouraani ja alan talsia pimentyvässä yössä hotellille hieman - enkä ihan vain hieman - ärtyneenä. Kaikkialla muualla minua on kohdeltu hyvin ja jopa kohteliaasti, vaikka en ehkä reppumatkaajana täytä kaikkia iltapukeutumisen standardeja. Mutta nyt, kahteen kertaan, minut ikäänkuin syrjäytettiin ja henkilöäni ylenkatsottiin. Tästä Cefalù ei saa pisteitä.

Hotellilla selviää, että Seija alkaa voida onneksi jo paremmin ja pizzakin pysyy massussa. Menemme kaikki aikaisin iltapuulle. Minä hetken chättään Kimmon kanssa tietokoneelta. Ja sitten nukkumaan. Odottaa seuraava päivä, kotimatkapäivä!

Latte kertoo: I'm in love

Hojo hojo ja hiiohoi,

kuten meillä päin sanotaan. Tai siis minä sanon. Siis minä, Latte.

Äiskä ja Iskä ovat kauhean kiireisiä, ihme meininkiä, hösäävät tietokoneilla ja ovat vakavia ja sitten iloisia ja sitten vakavia, ja sitten hösäävät lisää tietokoneella. Ja soittelevat outoihin paikkoihin ja puhuvat kieliä, joita en ymmärrä. Eikä minulla ole aavistustakaan mistä on kyse, tai ehkä pieni aavistus, että se liittyisi jotenkin Võsuun ja taloon, jossa on torni. En kuitenkaan ala tässä nyt esittelemään arvailujani, mitäpä minä, koira, näistä asioista tiedän.

Joka tapauksessa, olen sitä mieltä, että meikään ei olla viime aikoina kiinnitetty sellaista huomiota, johon olen tottunut. Päinvastoin, minua on moitittu siitä, että pyörin Johtokunnan jaloissa. Ja kun meillä kotona on käynyt heinäkuussa paljon näitä kesävieraitakin, minua on siirrelty huoneesta toiseen ja pihalle kuin jotain matkatavaraa, etten olisi asiakkaidenkaan tiellä. Ei ole ollut kivaa. Mutta minkäs teet. Tämä se on kai sitten koiran osa, olen ajatellut itsekseni, kun olen römpinyt sängyn alle murjottamaan.

Voin siis kertoa, että mieleni ei sanottavammin parantunut, kun Johtokunta ilmoitti muutama päivä sitten, että taas olisi tulossa kivoja kesävieraita. En alkanut viuhtoa häntääni, osoittaakseni riemua, jota en tuntenut. En vaikka Johtokunta mainitsi että kyseessä olisi tuttuja ihmisiä.

Vieraat tulivat, siis nämä tutut, ja jo ovien läpi olin aistivinani tuttuja tuoksuja. Voisiko olla... ei  kai... kyllä!!! Kyseessä on minun lempitätini, Marita, ja Maritan kiva mies Juha. Jotka kävivät viime vuonna luonamme ja viipyivät silloin Villa Ottiliassa viisi päivää.

Meillä käy niin paljon vieraita, etten minä jaksa niitä kaikkia muistaa - useimpia en edes kasvokkain tapaa. Mutta Marita-tädin muistin hyvin: sillä Marita-täti on kiva. Tosi kiva. Ihan ältsin kiva. Überkiva. Marita-täti antaa minulle herkkupaloja - viimeksi toi kuivattua kalaa ja nyt pussillisen mainioita puruluita.

Minä siis riemulla Marita-tätiä ja Juha-setää tervehtämään. Enkä haukahtanut kertaakaan, enkä pelännyt Juha-setää oikeastaan yhtään, vaikka minä miehiä vähän tapaan arkailla.

Jos Iskä ja Äiskä eivät ole ehtineet minulle viime päivinä huomiota jakaa, sain sitä sitten Maritalta senkin edestä. Marita rapsutti ja rupsutti minua, ja kuunteli kaikkia juttujani. Marita-tädin mielestä en ollut yhtään jaloissa. Vaan olin seurueen Tärkein Henkilö.

Kun aurinko alkoi laskea, tulin siihen tulokseen, että Marita täti ei ole vain kiva, vaan iiiiihana. Ja Juha-setäkin on hurrrjan mukava. Vaikkei lahjokaan minua herkuilla. Eikä juttele minulle yhtä paljon kuin Marita-täti. Mutta Juha-setä on aika cool, minun mielestäni. Ja se on hienoa.

Koitti seuraava aamu ja Marita-täti ja Juha-setä kertoivat jatkavansa matkaansa. Olin murheen murtama, mutta lohdutukseksi minut vietiin uimaan. Ja siellä ja silloin, metsän keskellä olevan Kõverjärven rannalla, minä tajusin, että I'm in love.

Laitan meidän uintireissusta vähän kuvia, niin ymmärrätte, mistä on kyse.

Marita-säti kertoo minulle leikin säännöt. Eikä ole yhtään niin tiukka kuin mitä Iskä näissä hommissa.  Hyppiä päin ei kuitenkaan saa. Mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Marita-täti valmistautuu heittoon. Minä valmistauduin syöksymään pallon perään.

Ja sitten lähtee.

Mutta sitten Marita-täti höntsää minua. Onko teitä höntsätty? Narutettu? Huijattu?

Marita-täti näyttää heittävän pallon, vaan ei heitäkään. Minä syöksyn pallon perään, molskahdan veteen pitkässä kaaressa ja lähden etsimään palloa. Mutta palloa ei löydy. Uin ympyrää pää korkealla ja etsin etsin. Vähän jo hädissänikin olen, hukkasinko minä nyt rakkaan palloni?! Ja Marita-täti nauraa minulle rannalla kaksin kerroin, ja heiluttelee palloa käsissään. Minua on todellakin höntsätty.

Juha-setä tulee paikalle ja toruu Marita-tätiä: "Miten sä noin koiraa kiusaat! Heitä jo se pallo!"

Ja Marita täti lepertelee rannalta:  "Voi Latte-kulta, anteeksi, Marita-täti oli tuhma. Tule tänne, täällä se pallo on."

Marita-täti lupaa heittää pallon.

Minä tulen takaisin rannalle. Marita lupaa heittää, ja minä loikkaan veteen, ja palloa ei kuulu. Ja Marita-täti nauraa kähättää taas rannalla. Marita-täti on kauhee, Marita-täti on ihana. Nainen minun makuuni. Arvaamaton ja mielenkiintoinen.

Ymmärrän nopeasti että leikin säännöt ovat muuttuneet. Jos sinä et heitä palloa, en minäkään tuo sitä sinulle takaisin suorin vartaloin, tiputa palloa jalkoihisi. Ähäkutti, nauran, kun tarjoan Maritalle palloa, vaan en sitten annakaan.

Alkaa teissaus, jossa nopein ja näppärin saa pitää pallon.

Ja tätä leikkiä jatkettiin pitkään ja hartaasti. Välillä taas uidaan pitkiä kaaria järvellä. Juha-setä jo kyselemään että väsynkö minä koskaan. Ja olisin voinut vastata, että niin kauan kuin Marita-täti jaksaa kanssani peuhata, niin kauan jaksan minäkin tätä hevosenleikkiä jatkaa.

Sillä, I'm in Love.

Oletteko koskaan miettineet, miltä näyttää se kuuluisa: The look of love? Voin kertoa, tältä se näyttää.

Latte kertoo: Uusi järvi bongattu

Moikkis

Minä! Latte.

Eilen sain bongattua vihdoinkin uuden järven - muistatehan että minulla on suunnitelmissa käydä 100 järveä läpi! Kerroin siitä aiemmin ja jutun voi lukea vaikka klikkaamalla: tästä.

Kerronpa siis eilisestä.

Eilinen oli aika lailla pitkäveteinen päivä kannaltani, jos lopun uimakeikkaa ei lasketa. Johtokunta pakkasi minut aamutuimaan autoon ja lähti ajelemaan Peipsille, kohti Rajaa, niiden pientä taloa, joka on nyt myynnissä. Iskä halusi leikata Rajasta ruohot pois.

Tässä tuo talo ulkoapäin - ennen ruohon leikkuuta

Ja tässä vähän sisäkuvaa

Ei minua sisään edes päästetty. Mutta koska autossakin oli kuuma istua paikoillaan niin Äiskä sitten lähti ajeluttamaan ja uittamaan minua Peipsille, Mustveen hiekkarannalle samaan aikaan kun Iskä trimmaili ruohikkoa.

Mustveen hiekkarantaa

Minähän olen jo uinut aiemminkin Peipsissä, joten tästä en saanut bongausmerkintää. Mutta kyllä se silti viilensi.

Vesirajassa lillui muutama kuollut kala - niitä kuulemma on nyt paljon Peipsin rannoilla, ilmeisesti poikkeuksellinen kuumuus on siihen syynä, ja yritin yhtä kalaa haukata, mutta huudothan siitä tuli. En siis päässyt maistamaan sushia suoraan järvestä. Siitä sitten hieman kyrsiintyneenä kiskaisin Äiskänkin veteen kanssani, kengät ja housut jalassa. Arvatkaa tuliko siitäkin huutoa? Tuli.

Sitten palattiin takaisin Rajalle ja Iskä oli saanut siihen mennessä pihankin leikattua. Se oli ihan vihreä ja kamalan hikinen, ja meni sitten Iskäkin Peipsiin kastautumaan, Rajan omalle rannalle:

Rajan rantaa

Sitten lähdettiin lopulta kotia kohti. Kierrettiin lyhykäisesti Varnjassa katsomassa kaveriani Rummukaista. Vietiin samalla Rummun äiskälle Rajan avaimet. Ja sitten kotiin

Minulla alkoi olla todella kuuma, eikä yhtään kivaa enää. Ja silloin Äiskä keksi Pangodin kohdalla, että viedään Latte uimaan Pangodin järveen. "Jee! Mun yhdestoista järveni!" huusin minä takapenkiltä, ja niin tapahtui, pääsin Pangodin järveen.

Ja vitsit, oli kyllä TOOOOOSI kivaa!!!

Ja loput kuvani ovatkin tästä päivän parhaasta hetkestä. Oi jatkuisipa kesää vielä pitkään!!!!

Kyllä uinti on mun lempparijuttu! Siinä on niin monta puolta, joista yksi hauskimmista on Iskän kastelu!