Kun viime yönä käsittelin henkimaailman asioita - eli kerroin pienen kuvallisen kauhukertomuksen - käyn tänään käsiksi maallisempiin asioihin. Tarkemmin sanottuna huonekaluihin. Ja vielä tarkemmin: Huvikummun huonekaluihin. Joita on hyvin vähän.
Ei liene salaisuus, että Huvikummun osto imaisi kaikki rahavaramme, ja se vähä mitä jäljelle jäi, meni sitten remonttitarvikkeisiin. Kolme asuntoa, siis vieraskäyttöön, on aika valmiissa kunnossa, myös huonekalujen suhteen, mutta oma asuntomme, alakerran suuri sali, on kalustettu aika vähäisillä mööpeleillä, nekin pääsääntöisesti tilapäisratkaisuina.
Niinpä vaatekaapin paikkaa mallaa yksi rekki, jossa roikkuvat takkimme. Ja ruokapöytää markkeeraa puutarhakalusteet, jotka sinällään ovat ihan nätit: puinen pöytä, neljä tuolia ja penkki. Työpöytänä toimii Kimmon iso vanha Ikean työpöytä, joka oli liian iso Ottiliaan. Ja työtuoleina neljä baarijakkaraa, jotka otettu tilapäiskäyttöön keittiöstä. Työasento on kieltämättä outo ja kumara.
Mutta jotain uuttakin minulla on, ja jotain josta itse pidän kuin se kuuluisa hullu puurosta - mistä minä puolestaan en pidä lainkaan (lat. huom.) Nimittäin, minulla on upouudet ja hyvälaatuiset nahkasohvat, jotka vasta eilen kuorin paketeistaan (tahtoo sanoa: revin pois niitä suojanneet suuret kutistemuovit). Ja koeistuin ne. Hyvältä tuntui.
Jokainen jolla on koira, tietää, että ainut mahdollinen sohvavaihtoehto on nahkasohva, jos ei halua tuhlata nuoruuttaan ja terveyttään imuroimalla ja nyppimällä koirankarvoja sohvasta. Toinen vaihtoehto, tietenkin, on opettaa koira olemaan hyppäämättä sohvalle - tätä olemme harjoitelleet Latten kanssa Otepäällä jo viisi vuotta, ilman sanottavampaa tulosta. Jossain neljännen vuoden tienovilla annoimme koiralle periksi, jollainhan se sinnikkyys tuli palkita, jota Latte osoitti hivuttautuessaan jääräpäisesti sohvalle aina kun silmä vältti.
Otepäällä meidän kaikki henkilökohtaiset asiamme on survottu keittiöön ja yhteen huoneeseen, jossa sitten on vuoteemme ja kaapit, telkkari, sohva, nojatuoli ja kirjoituspöytä. Arvatenkin sohva on mallia mini ja toimii lähinnä vain istuinalustana kun katsomme telkkaria, mikä on on harvoin.
Huvikummussa asiat ovat toisin - täällä on tilaa. Ja jo pitkään unelmoin sohvaryhmästä johon mahtuisi viidestä kuuteen ihmistä istumaan ja iltaa viettämään. Toinen unelmointini kohde oli erinomaisen istuttava nojatuoli ja jalkalamppu sen vieressä. Otepäällä kun ei oikeasti ole kunnon tuolia johon vajota hyvän kirjan kanssa.
Niinpä siis jo ennen kuin talo oli meidän kiertelin aika ajoin huonekaluliikkeissä sohvia ja nojatuoleja katsomassa ja tulin muutamaan lopputulemaan:
1. Hyvää ei saa halvalla
2. Valikoimat ovat tyyylsiä
3. Kuka päätti että kulmasohva on ainoa oikea mahdollinen sohvamalli?
Ymmärrän että kulmasohva on varmasti mukava kahdelle hengelle ja lököilylle - voihan silloin toinen nostaa jalkansa suoraksi kulman toiselle sivulle. Mutta oletteko koskaan nähneeet viiden kuuden ihmisen istuvan mukavasti kulmasohvalla?
Meille ei muutenkaan kulmasohva käy laatuunsa, sillä Huvikummun salin erikoispiirteenä on kahdeksan suurta pylvästä, jotka rytmittävät huonetta. Menisi aikamoiseksi tarkkuuspeliksi virittää kulmasohva näiden pylväiden keskelle.
Minä siis kiertelin tuloksetta huonekaluliikkeitä. Jotka Virossa ovat pitkälti suomalaisia. Täältä löytyy Iskut ja Askot, Sotkat ja JYSKit. Ohessa on sitten myös puolalaisia ja latvialaisia huonekaluja tarjoavia myymälöitä. Ja jokunen virolainenkin. Vanhojen tavaroiden liikkeistä ei huonekaluja oikein löydy. Tartosta tiedän yhden liikkeen, joka tuo ns. antiikkimööpeleitä Hollannista ja Saksasta, ja ne ovat sivumennen sanottuna aikamoisia kolossaalisia hirvityksiä, joissa minun silmiin sattuvia koukeroisia nikerryksiä.
Aloin jo vakuuttua siitä, että jälleen kerran joudun tekemään kompromissin - luultavasti valitsemaan jonkinmoisen IKEAn edullisen sohvan, joka muutamassa vuodessa on istuttu lysyyn ja jonka hävittäminen tulee olemaan yhtä kallista kuin sen hankkiminen. Masentuneena luin artikkelin suomalaisesta halpasohvarallista ja siitä, miten sohvista tulee nykyisin nopeasti ongelmajätettä, josta on vaikea päästä eroon.
Kun sitten eksyin Tarton Lõunakeskuksessa olevaan pilipalityökaluja ja muuta rihkamaa myyvään Handymaniin. Se on pieni myymälä ahdettuna täyteen kaikenmoisia asioita, lähinnä kiinalaisia työkaluja, kurjia peltikottikärryjä ja kiikkeriä puutarhakalusteita. Hieman samaan tapaan kuin mitä Suomessa Hong Kong eli Honkkari.
Ja siellä näin kahden istuttavan mustan nahkasohvan, joka selkeästi oli osastossa: arvaa mikä ei kuulu joukkoon? Handyman ei siis ole mikään huonekaluliike. Siksi jäin sohvaa ihmettelemään ja tutkimaan. Mitä tämä täällä tekee? Sohvan päällä oli lappu: 2 +3 -istuttavat nahkasohvat yhteensä 18.000 kruunua (n. 1.200 euroa). Koeistuin sohvan ja se tuntui erinomaiselta istua. Rapsutin varovasti pitkällä kynnelläni sohvaa, ja totesin nahkan erinomaiseksi ja Latten-kestäväksi. Sen malli on konstailematon ja viehätti silmääni. Se on klassikko, eikä se edusta mitään juuri-nyt-trendiä, ei pompööseja muhkeampaakin muhkeita nahkasohvia eikä niiden vastakohtaa: tasakanttista ruskeanahkaista ns. presidenttimallia. Eikä siitä sitten sen enempää.
Aikaa kuluu ja vettä virtaa ja minä aika ajoin käyn ihan vain mielenkiinnosta katsomassa Handymanissa, joko sohvasetti on myyty. Ei ole. Se kahdenistuttava nököttää paikoillaan ja kerää pölyä ja hinta putoaa kuukausi kuukaudelta. Kruunuhinta muuttuu ajan myötä eurohinnaksi. On selvää, että myymälä itsekin on vakuuttunut siitä, etteivät sohvat kaupaksi mene, ja henkilökunta on tilanpuutteen vuoksi alkanut pinota sohvan päälle mitä erilaisempia painavia laatikoita, moottorisahoja ja ties mitä sirkkeleitä. Sohva seisoo paikallaan ja kantaa raskasta lastiaan. Eikä ole moksiskaan.
Ja niin tulemme tämän vuoden elokuuhun. Olemme saaneet hankituksi Huvikummun ja sohville olisi nyt tilaa. Luoksemme Otepäälle tulee vierailulle hyvät ystävämme Anna-Leena ja Reima, sekä Reiman pakettiauto. Ja minä mietin: nyt olisi kuljetuskin sohville. Vieläköhän ne ovat myynnissä? Kun Reima lähtee Kimmon kanssa pelaamaan golfia, lähdemme me Anna-Leenan kanssa Tarttoon ja Handymaniin. Minua jännittää. Olen varma, että sohva on myyty.
Vaan ei ole! Siellä se on, valtavan laatikkopinon peittämänä. Pyydän henkilökuntaa nostamaan painavat laatikot sohvan päältä ja odotan mielenkiinnolla miten kuopalla istuintyyny on - tämähän on parempi testi kuin se IKEAN vempain joka päivästä toiseen piiskaa yhtä piinattua nojatuolia, tiedättehän? Ja ping sanoo tyyny ja on kuin sen päällä ei olisi mitään painoa ollutkaan. Istumme Anna-Leenan kanssa sohvalle ja myös Anna-Leena toteaa sohvan erinomaisen mukavaksi.
Parasta on hintalappu. Hinta on laskenut alle puoleen. Nyt 2 +3-setti myydään 450 euroon. On se silti minulle paljon rahaa juuri kun sitä rahaa ei sanottavammin ole, mutta - haloo - tämä on selkeästi: It´s now or never -tilanne. Ja jos en sohvia nyt osta, kadun sitä vuosikaupalla. Ja niin alamme hieroa kauppoja.
Selviää, että sitä kolmen istuttavaa sohvaa ei ole koko Tartossa. On vain tämä kahden istuttava. Yksi kolmen istuttava löytyisi Võrusta, toinen Tallinnasta. Ja tilataan se sitten kummasta kaupungista tahansa Tarttoon, vie se niin monta päivää, että niin Anna-Leena kuin Reima ja Reiman pakettiauto ovat jo tipotiessään.
Jolloin minä ehdotan, että miksi kuljettaa sohvaa liikkeestä toiseen, kun sen voi kuljettaa Tallinnasta suoraan Võsulle. Matkaakin on puolet vähemmän. Näin tehdään, sovitaan kuljetus uusille 2+3 -sohville Võsulle. Tarton näytekappale jää keräämään myymälään pölyä ja minä saan vastaavan uuden suoraan pakasta. Kolmen hengen sohvaa en ole edes nähnyt, mutta olen varma, että se on yhtä kaunis kuin pienempi sisarensa.
Viikon kuluttua Kimmo ajelee vastaanottamaan sohvia ja parin päivän odottelun ja monen puhelinsoiton jälkeen sohvat lopulta saapuvat, peitettyinä kauttaaltaan suojamuoveihin. Asemoimme ne paikoilleen, takan eteen, mutta emme poista muoveja. Talkoot ovat tulossa, enkä halua että kukaan istuu vahingossa maalitahra persuuksissaan upouusille sohvilleni. Olen suorastaan nuuka sohvien suhteen. Talkoot tulevat ja menevät ja sohvat ovat yhä muovissa. Naureskelen, että niinkö maltan ottaa suojia pois koko vuonna.
Vaan eilen koitti se hetki, suorastaan juhlallinen. Sohvat vihittiin käyttöön! Ja, voihan vitsi, että ne ovat hienot! Minun mielestäni. Ja mikä parasta, ne ovat täydellisen mukavat istua! Nyt puuttuu vain sohvapöytä niiden edestä, ja kaunis kattolamppu sohvapöydän päälle. Sekin on katsottuna Tartosta, vaan ei vielä ostettuna.
Ja lopulta, pitkän tarinan päätteeksi, esittelen sohvani teille blogin lukijoille. Voilà!
Latte mietteliäänä: saakohan noille sohville hypätä laisinkaan? Täytynee hieman tarkkailla tilannetta.
Kimmo suorittaa koeistuntaa. Sohvapöydästä vielä uupuu.
Tarinan alussa kerroin haaveilleeni myös nojatuolista, josta tulee lukutuolini. Sekin minulla on! Ja siitä saan puolestani kiittää tarinassa mainittuja Anna-Leenaa ja Reimaa, jotka lahjoittivat talkoiden yhteydessä minulle suuren muhkean viininpunaisen lukutuolin, juuri sellaisen, johon voi vajota tuntikausiksi, hyvä kirja kädessä. Olen tuolin kolmas haltija, ja tuoli senkun paranee kuluessaan käytössä.
Erinomaisen hyvä nojatuoli
Vaan eiväthän ne huonekalu-unelmat tähän jää. Seuraava unelmoinnin kohde on iso iso ruokapöytä, vähintään kuuden, mielellään kahdeksan istuttava. Näen jo sieluni silmillä sen ja sen yllä roikkuvan kauniin lampun (sekin on jo valmiiksi katsottu, vaan ei vielä ostettu). Näen pitkän pöytäliinan ja kauniin kattauksen liinan päällä. Ja näen jokaisessa tuolissa hyviä ystäviä, syömässä ja nauttimassa olostaan. Ennen siirtymistä takan ääreen, sohville. Näen huonekalujen ohella hyvää oloa, lämpöä ja ystävyyttä.
Että tällaisia visioita ja niiden täyttymyksiä tällä kertaa.
