Ottilia Visions hengissä + muita kuvajuttuja

Sateista ja armottoman rumaa päivääni on tänään piristänyt useampikin tilaus Ottilia Visionsin valokuvien myyntigalleriaan. Kauimmainen tuli Ranskasta asti! Vähänkö olin onnellinen ja heittää häränpyllyä silkasta riemusta.

Kiitos kaikille Ottilia Visionsiin tilauksen tehneille! Työt on laitettu eteenpäin kehitykseen ja lähtevät oikeisiin osoitteisiin n. viikon kuluttua. (Mukana OnuKoon jo hieman aiemmin To the left -työ kahdesta entisestä rakastavaisesta, joilla ei ole enää toisilleen puhuttavaa.)

Täytyy sanoa, että pikku hiljaa alkavat asiakkaat löytää myös tuon myyntigallerian (joskin kaksi tilauksista tuli suoraan eilisistä blogikuvista) - kävijämäärät Visionsissa ovat kasvaneet ja aika ajoin napsahtaa postilaatikkoon tilauskin. Enemmänkin saisi toki tulla, kuiskaan hienovaraisen vihjaavasti.

Mutta olisihan se todella hienoa, jos valokuvauksella pystyisin jatkossa hankkimaan elantoni, tai ainakin osan siitä. Varsinkin näinä aikoina, jolloin ilmat ovat kaiken kaikkiaan masentavat, eivätkä houkuttele matkaajia Otepäälle saati Villa Ottiliaan.

Kaikki tilaukset samalla ikäänkuin puoltavat sitä, että valokuvaukseen uhrattu leijonanosa päivistäni ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

Kävipä tänäänkin taas niin, että en  varvastakaan ulos laittanut, ja päivä on mennyt valokuvien katselun merkeissä, olen siis käynyt uudelleen läpi eilistä kuvasaalista. Toinen vaihtoehto olisi siivota, järjestää vaikkapa autotallia, kumman vaihtoehdon te olisitte valinneet?

Palatakseni hetkeksi eiliseen aiheeseen, eli koulutehtävän valintaan, se on nyt tehty, eikä arpa napsahtanut lopulta kumpaakaan eiliseen koskikuvaan vaan tähän:

Siinä on pitkälti samat elementit kuin eilen esittämissäni kuvissa: lumi yllä, kuohuva vesi alla ja ihmeelliset jäätimantit seinillä. Mutta kompositio on ehkä jollain lailla harmonisempi.

Ja tässä vielä lisää kuvia eiliseltä, jos sallitte. 

Tämä seuraava vain kertomaan, että jos emme me suomalaisetkaan ihan viisaita ole, mitä tulee heikkoihin jäihin, niin ei Virossakaan aina kalastajilla päätä pakota. Nämä poitsut pitävät piknikkiä ja kalastushetkeä Ahjajoen todella ohuilla jäillä, lähellä patoa. Vesi paistaa jo jään läpi monin paikoin.

Näiden poikien ohella jäälle lähti myös kaksi nuorta miestä polkupyörillä! Kimmo tiesi kertoa, että polkupyörä, missä vain pieni osa pintaa painuu jäätä vasten kantaen koko ihmisen painoa, on huomasti todennäköisempi muljahtamaan heikkoihin jäihin kuin vaikka jalankulkija saati hiihtäjä. Vaan sinne pojat polkivat, jonnekin kaukaisuuteen. Eivät ole ilmeisimminkään nähneet lapsuuteni : Parempi virsta väärää kuin vaaksa -vaaraan tietoiskua. (Muistaako kukaan muu tämän joka kevät esitetyn telkkarissa pyörineen tietoiskun?!)

Jatkan vielä muutamaisella jokikuvalla padon alajuoksulta, missä vesi virtaa jo esteettä.

Tarkkaavainen lukija saattaa arvata, että näiden kuvien ottamisessa meni tovi jos toinenkin, ja hän saattaa myös ihmetellä, mitä teki perheen pikkuväki samaan aikaan?

Poitsut lähtivät metsäkierrokselle ja sitten tulivat padon yläpuolella olevalle sillalle ihmettelemään Äiskän eli Rouva Valokuvaajan touhuja. Molempia jätkiä näyttää touhu naurattavan:

Ahja-joki jäi sitten taakse, kuten auringonpaistekin ja me jatkoimme matkaamme kartalta mielenkiintoiseksi katsomaan suuntaan. Eli muutamaiseen paikkaan täältä läheltä, jossa vaikutti olevan jotain mielenkiintoista. Yksi oli sekin Ahjajoen yläjuoksulla Kiidjärvellä, missä jokea oli padottu ja maisemat olivat komeita. Vaan aika lailla pimeitä:

Tässähän tätä kuvallista kerrontaa oli taas jokunen räpsy iloksenne.

Vielä kerran palatakseni otsikon teemaan: kiitos kaikille Ottilia Visionsin kävijöille ja tänään tilauksensa tehneille. Laitan loppuun vielä bonuskuvana teoksen: Kissa pölkyn päällä, joka sisältää kaikki elementit mitä puutarhahullu voi keväältä toivoa: multaa, lapio ja elegantti työnjohtaja

Kevättä etsimässä

Ei ole aina helppoa meillä Villin Pohjolan asukeilla. Kun kevät antaa odottaa itseään tai temppuilee kuin ailahteva nainen. Hetken lupaa, sitten jo peruu kaiken lupaamansa.

Lähdettiin tänään reippain mielin etsimään kevään ensi merkkejä, joita kameraan tallentaa. Päämääränä tuottaa mainio "kevät"-kuva, joka istuu  Digital Photography Schoolin antamaan tehtävään. Aurinkokin paisteli viehättävästi kun startattiin Villa Ottilian pihasta kohti seikkailuja.

Suunnaksi valittiin lopulta Taevaskoda, josta olen usein kertonut ja jota usein valokuvinkin täällä esitellyt. Tarkempi kohde: Ahja-joen pato, joka on nyt auennut jääkuorestaan ja syöksee vettä vinhaa vauhtia. Eikö siinä ole kevään ydin: vesi murtaa jäiset kahleensa... 

Tiedä sitten kuinka kävi. Kovasti puuhastelin kameran ja tripodin kanssa. Kunnon oppilaan tavoin hain sopivia kuvakulmia ja etsin ns. luovia ratkaisuja tehtävään. Ähisin ja puhisin ja sain lopulta jokusen kuvan aikaiseksikin. Joista esittelen teille pari mielestäni parhainta:

Ahjajoelta jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin muutamassakin pittoreskissa paikassa. Vaan aurinko alkoi leikkiä piiloleikkiä kanssamme, ja kuvista tuli sävyiltään perin melankoliset. Mutta keväästä näissäkin kuvissa mielestäni on selkeästi kysymys.

Meillä täällä Villissä Pohjolassa vain kevät on erilainen kuin vaikkapa Australiassa tai Floridassa. Meidän keväämme ei aina viserrä pirteänä kuin pikkulintu, eikä se välttämättä säteile lehtivihreän hienoissa sävyissä. Meidän keväämme joutuu puskemaan jään läpi, ja sen ensimmäiset sävelet ovat mollivoittoiset, raskaat.

Raskas on Pohjolan talvi, ja tänä vuonna ehkä aiempaa raskaampi, johtuen valtavasta lumitaakasta. Niinpä kevään täytyy todella taistella tiensä jään ja hyhmän läpi.

Eikä meillä alkukeväästä lentele sitruunaperhoset, kolibreista tai muista eksoottisista eläimistä puhumattakaan. Meillä keväästä kertoo se, että kissat tulevat paistattamaan päivää hetkeksi maaliskuun hailakkaan aurinkoon:

Entäpä kasvit, joko ne lupaavat kevättä? Aika heikosti. Ei viherrä vielä koivunlehdet, eivät nostele päitään leskenlehdet. Ainoa, joka jaksaa uskoa kevään tuloon on paju, joka alkaa kehrätä oksiinsa pieniä pajunkissoja:

Vaan onhan keväällämme silti kauniita sävyjä, jos niitä osaa etsiä puun takaa:

Tässä siis minun kuvasaalis "keväästä". Näistä pitää valita yksi joka lähettää kouluun vastauksena annettuun tehtävään.

Saapi näkee mitä muut koulukaverit ja opettajat kuvastani ajattelevat. Kun kuitenkin koko Digital Photography School on vahvasti jenkkipainotteinen, mikä näkyy myös oppilaiden kuvissa - niin paljon runsaita, kirkkaita, raikkaita värejä, kuin suoraan Pepsin mainoksista.

Mitä tekee siinä Pohjolan tyttö? Vaikea on tosiaan kehittää aiheesta iloista teemaa, jos maisemat, värit ja sävyt ovat tätä luokkaa. Kauniita, mutta eivät ehkä vastaa keskiverto-amerikkalaisen käsitystä kevään tulosta.

Huokaan siis uudelleen: ei ole helppoa meillä Villin Pohjolan asukkailla. Joille kevätkin saapuu kivulla ja tuskalla.

Auto on kunnossa - siis liikkeelle!

Eilen saapui Jeeppiin uusi tuulilasi Suomesta hajonneen tilalle. Pääsemme jälleen liikkeelle vähän pidemmällä säteellä kuin mihin omat jalkamme kantavat. Vihdoinkin.

Viitisen päivää tässä on mennytkin kotona kököttäessä. Asioita on jäänyt hoitamatta. Valokuvia on kehityksessä ja niitä pitäisi noutaa Tartosta. Koiralle hankkia iso säkki ruokaa. Puhumattakaan Hellenurmen padosta, joka kuulemma Hellenurmen myllärin mukaan on nyt metkan näköinen kun vesi tilkkuu jääkerrosten alta! Sinnekin pitäisi päästä. On se jännää miten ihminen on kasvanut riippuvaiseksi autosta!

Ilmeisesti jo unissani mietin alitajuisesti tulevia ajeluita. Ja singahdinkin siis aamulla sängystä heti aamun ensimmäisten auringonsäteiden osuessa ikkunoihin, miesväen jäädessä vetämään hirsiä. Latte olisi noin periaatteesta ja kannatuksesta ollut valmis nousemaan ylös,  mutta se ei voi jättää kesken tärkeää tehtävää: isännän unen vahtimista.

Olen nyt keitellyt kahvia ja miettinyt sopivan ovelaa tapaa ajaa miespuoliset punkistaan. Herätyksen pitäisi olla lempeä mutta määrätietoinen...

Onko ehdotuksia? Tahtoo jo lähteä liikkeelle!

--

Muutama tovi myöhemmin.

Karvapoika ja -äijä nukkuvat vieläkin ja minä olen seikkaillut netissä katselemassa mm. toisten valokuvaajien otoksia Torstaihaasteeseen. Laitoin Marjattah:lle jo pitkä vastauksen hänen kuvastaan Muistojen kaappi. Käykääpä katsomassa.

Ja kerronpa nyt myös sen miksi haluan tänään mennä juuri Hellenurmen tilkkuvaa patoa katsomaan. Nimittäin, olen alkanut viime aikoina käydä koulua. Ihan vain itsekseni tietokoneruudulta. Eli olen tunnollisesti istunut Digital Photography Schoolin oppitunteja läpi ja seikkaillut muutenkin koulun sivuilla. Olen jopa avannut uuden englanninkielisen blogin jota käytän koulutehtävien suorittamiseen. Se löytyy tällaisesta linkistä: Ottilia's Visions (joka on lähes, mutta vain lähes samanniminen kuin valokuvieni myyntigalleria Ottilia Visions)

DPS antaa myös joka viikko uuden tehtävän, ja tehtävän suorittamisessa edellytetään ehdottomasti uutta kuvaa, joka on tehty tietyn aikavälin puitteissa. Tulevan viikon tehtävä on Kevät / Syksy, valita voi kumman tahansa riippuen siitä kumpi on ajankohtainen (Australiassa taitaa nyt olla syksy?).

Kevät alkaa olla nyt täälläkin käsillä, vaikka turha on vielä luonnosta etsiä suuria kevään merkkejä. Mutta ehkäpä Hellenurmessa saisin kuvan jään sulamisesta, kosken pyrkimyksestä tunkeutua jäätyneen padon läpi.

Ja siksi haluaisin niin kovasti jo herättää jätkät ja lähteä liikkeelle!

Kuvaparin vertailu - tulokset ja selitys

Tässä päivä muutama sitten pyysin teitä vertailemaan kahta kuvaa ja kertomaan kumman haluaisitte seinällenne, kumpi teitä viehättää? Otsikolla, kumpi ompi kaunehimpi. Klikkaamalla tästä pääsee ko. juttuun.

Vielä muistutukseksi, tässä kuvat:

Kuva 1:

Kuva 2:

Ja kuten lupasin, nyt kerron mistä tässä kuvaparivertailussa oli kyse.

Ensin tulokset:

kuvat saivat 9 ääntä, joista 5 meni ensimmäiselle kuvalle ja 4 jälkimmäiselle.

Tulos oli juuri sitä mitä odotinkin. Maku on yksilöllinen. Ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Miksi tällaisen kyselyn tein, siihen on selkeä syy.

Olen laajentamassa Ottilia Visions -kuvakauppaa käsittämään suuria komeita, kovalle akryylipinnalle painettuja  kuvia. Ja niitä voi jatkossa tilata Ottilia Visionsin sivujen kautta.

 Nyt me puhumme siis todella näyttävistä sisustuselementeistä! Printeistä, jotka ovat valmiita sellaisinaan nostettavaksi seinälle, ilman raameja. Suuria komeita valokuvía, tauluina valmiina sellaisinaan!

Ja olen käynyt viimeisen kuukauden ajan erinäisiä keskusteluja (mahdollisesti) tulevan painotalon kanssa. Tekniikasta, materioista, ja siitä miten kuvani soveltuvat tähän paksulle akryylipohjalle painettavaan tekniikkaan.

Painotalo on kuuluisa hyvästä jäljestään. Ja painotalon ykkösäijä on innostunut asiastaan. Kuten hän itse sanoi, hän ottaa jokaisen asiakkaan asian omakseen.

Niin innostunut, että jokaisen koekuvan, jonka olen hänelle lähettänyt, hän on kokenut tärkeäksi parantaa paremmaksi, ei vain painoteknisesti vaan myös värien ja sävyjen puolesta. Hän haluaa omasta mielestään tarjota asiakkaallen Parasta. Joka hänen mielestään on hänen käsityksensä Hyvästä Kuvasta.  

Tiettyyn pisteeseen ymmärrän parantamisen ajatuksen. Mutta kun printtaajan ajatus kulkee liian kauaksi omastani, kun hänen ns. parantamansa kuva ei vastaa enää omaani, ollaan mielestäni pahasti väärällä tiellä.

Teetätin ko. painotalossa muutamaisen valokuvan paperille. Ja miten kävi?

Printtitalon IT-ekspertti halusi niitä "hieman parantaa värien ja tarkkuuden puolesta". Hänen käsittelemänsä kuvat olivat omalla tavallaan hienot -- jos sellaisista väreistä pitää -- mutta eivät ne enää olleet ne kuvat, jotka olin tilannut ja jotka asiakkaani oli tilannut.

Asiakkaani kieltäytyikin niistä vastaan ottamaan. Jouduin kehityttämään samat kuvat uudelleen toisessa laboratoriossa, jossa uskottiin käskyni: kuvia ei muuteta. Ja nämä kuvat kelpasivat asiakkaalle. Hän oli haltioissaan.

Tämä on perin kiusallista ja ikävää -- painotalo painaa hyvää jälkeä, mutta painotalon Tekijämies on kuuluisa siitä, että hän Tekee Hienoa Jälkeä. Luultavasti suurin osa asiakkaista kaipaakin tätä: he tuovat puolivalmiin kuvan Tekijämiehelle ja mies tekee niistä oman maun mukaisesti valmiin. Oman teoksensa.

Sama nyt vaan ei yksinkertaisesti päde Ottilia Visions -kuviin. Olen itse muokannut kuvat valmiiksi. Asettanut ne myyntiin. Ja asiakas odottaa saavansa juuri sellaiset kuvat käsiinsä.

Ja tätä ongelmaa olemme nyt yrittäneet selvittää Tekijämiehen kanssa.

---

Pitkä juttu. Palataan asian alkuun.

Lähetin lila-sävyisen Dirhamin kivet hänelle painettavaksi. Annoin ohjeet: sävyjä EI saa merkittävästi muuttaa. Ainoat sallimani muutokset ovat sellaisia, että ne auttavat painoa tuottamaan PRESIIS samankaltaisen kuvan kuin originaali.

Jonkin ajan kuluttua sain jälkimmäisen version nähtäväkseni. Kuva oli muuttunut oleellisesti. Juttelimme puhelimessa ja Tekijämies kertoi pohtineensa, että luultavimmin juuri näin, kun hänen versiossaan, aurinko laskee Läänemereen. Hän myös piti minulle pienimuotoisen luennon virolaisen hiekan eri väreistä.

Yritin olla kohtelias puhelimessa, vaikka mieli teki huutaa. Minä vain haluan, että painotalo painaa kuvani, ei ala rakentamaan omaa taideteostansa. ARRRRGH.

Siksi siis laitoin teille kuvavertailun. Ajattelin, että ehkä olen itse aivan väärässä. Jos vaikka 70% on sitä mieltä että Tekijämiehen versio on parempi, pohdin uudelleen, mitä asialle tehdä.

Nyt sain vastauksen, joka oli juuri mitä itse odotin. Makuja on monenlaisia.

Minun kuvani, se originaali ja ainut ja oikea - minun mielestäni - on MINUN näkemykseni illasta Dirhamissa. En ole kuvalla hakenut täydellistä luonnonmukaisuutta, vaan tunnelmaa, sadun maailmaa, outoa hetkeä, jolloin ei tiedä missä ollaan, mutta joka kiehtoo.

Ja tämän kuvan laitoin tänään tilaukseen. Painotalosta ei ole kuulunut vastausta. Lieneekö Tekijämies loukkaantunut?

----- AAAAARRGH -------

Aamuvieraita Villa Ottiliassa

Viime aikoina olen herännyt jo ennen kuutta, vaikka ei ole mitään syytä nousta niin varhain vuoteesta. Luulen, että syynä on lisääntyvä auringonvalo, joka ajaa minut ylös.

Niin minä sitten hieman väsyneenä hortoilen hiljaisessa talossa, keittelen kahvia, luen netistä illan ja varhaisaamun uutiset ja seuraan ikkunasta miten aamu kirkastuu minuutti minuutilta.

Joskus nämä varhaiset nousut kannattavat, kuten eilen, jolloin kohtasin verannan ovelta tällaisen näyn:

Ja muutama aamu takaperin näkyi parvekkeen ikkunoista tällainen:

Huomaan, että en olekaan ainut, joka on noussut varhain ylös. Ja äkkiä ei nukutakaan enää laisinkaan.

---

Ja alla, liitteenä eläin, jota en ole omasta ikkunastani koskaan nähnyt, mutta joka liittyy tämän postauksen tiimoilta käytyyn vuohi - peura  -keskusteluun. Eli kuva luontokappaleeseta, joka minun mielestä on vuohi:

Ja tiedoksi, että tämä vuohi, tai ainakin kuva siitä, on kaupan Ottilia Visions -kuvagalleriassa.

(pieni mainospläjäys)

Valokuvatorstain 160 haaste: Caj Westerbergin runo

Valokuvatorstaissa oli tänään vaativa ja mielenkiintoinen haaste. Valokuva tuli ottaa tai rakentaa Caj Westerbergin runon pohjalta. Sama haaste oli myös runotorstaissa.

Ja ensin kyseinen runo:


muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,

ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

- Caj Westerbergin runo kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)


Kilttinä tyttönä heittäydyin siis haasteeseen minäkin: Olen ottanut nämä torstai-haasteet lähinnä opetteluna ja lähtenyt liikkeelle siitä että jokaiseen haasteeseen pyrin rakentamaan, ottamaan kuvan juuri haastetta varten. Varastoissa toki piisaa tuhansia kuvia, joista valita, vaan minun linjani on:  haasteeseen uusi kuva, joka pyrkii sukeltamaan haasteen ytimeen.

Monen tunnin uurastuksen jälkeen syntyi tällainen:

Ronjalle

6.10.1995 - 12.10.2009

Parhain peilini

oli silmiesi kirkas pinta.

Niin kaunis sinä olit.

Ja kauniina näit minutkin.

Pöydällä makaa nyt huono peili,

haljusti peilaa kylmiä kyyneleitä.

Taivaalla on tähden muotoinen reikä.

Sinnekö sinä sukelsit?

---

Minulta on nyt privaatisti kysytty monestako kuvasta rakensin valmiin kuvan ja mitä kuvamanipulaatiota siinä tarvittiin.

Kerron siis: ei mitään. Kuva on rakennettu vähän vanhan valokuvausmaailman malliin, kaikki osaset ovat olemassa ja oikeita ja paikoillaan ja kuvattu kerralla kuten ne ovat.

Ja osaset olivat: Ronjan kuva, jonka riivin irti valokuva-albumista. Pallo, jossa oli kuu ja tähdet, joita runossa mainittiin. Pieni simpukanmallinen meikkipeili, joka toimi runon kahtena toisiaan heijastavana peilinä. Ja taustana sametista ja silkistä koostuva liina, hankittu joskus Kanepin kirpputorilta, hinta ihan 50 kruunua eli ihan karvan yli 3 euroa.

Eli tämä setti toimi kuvan rakenteina:

Sitten tarvittiin tovi asettelemista, tripodi ja kovasti kumartelua ja vääntelehtimistä kummallisiin asentoihin kunnes kättä pienemmän meikkipeilin ylemmästä peilistä heijastuisi koira, pallo ja tähti ja että alapeili olisi sumea ja samea, kuten runon nykyinen peili.

---

Illan lopuksi teen, mitä kommenteissa jo vähän pelottelinkin, eli laitan oheen vielä muutamia ns. työvaiheita. Jos ei muuten, niin omaksi iloksi. Toisaalta, ehkä, ehkä jotakin samanlaisten asioiden kanssa ponniskelevaa auttaa tämä kuvaketju. Näkee, että usein tarvitaan monen monituista otosta.

Tästä se alkoi. Koirana, eli kuvana joka heijastui meikkipeilissä, toimi postikorttikoira, ihan symppis:

Vaan kuva on kaikin puolin taustoiltaan sävytön, vain pieni sievä varjo vasempaan alakulmaan.

Jatkan:

Nyt on taustassa tekstuuria, vanha pitsinen pöytäliina, jonka piti tuoda kuvaan hieman vanhan ajan tunnelmaa. Ei tuonut, rikkoi kuvaa ja vei katseen pääasiasta.

Tylsää ja liian rosoista taustaa on nyt elävöitetty mustilla kivihiilihelmillä. Helmillä on minulla tärkeä merkitys, ne ovat ensimmäinen koru, jonka olen omistanut. Isäni toi ne matkamuistona Pariisista, ollessani 6-vuotias. En ole niitä koskaan käyttänyt.

Mutta totta puhuaksemme, kuva halkoutuu nyt aivan liikaa, siinä on häiritseviä elementtejä, jotka eivät vie katsetta mihinkään, enintään vain sekoittavat kokonaisuutta. Ei kelpaa.

Uusi yritys:

Nyt on pääfokus tähdissä ja kuussa. Ja edessä on helmikorvarengas, joka säteilee valoa. Aika kiva... vai? Mutta koira on aika hakusessa. Ja kukaan ei nyt arvaa, että peilin pinnalla on kyyneleitä, varsinaisna putouksena. Seuraava yritys:

Ja tätä pähkäilyä jatkuu, taustan fokuksen jne. osalta.

Kunnes tulee selkeä päätös: mitä ihmettä kuvaan jotain tuntematonta postikorttikoiraa, kun voin kuvaan sisällyttää itselleni merkityksellisene elementin.

Menen ja revin albumista Ronjan kuvan ja aloitan alusta.

Ja lopputulos on ylhäällä.

Että tällainen kuvapolku.

Puuh.

Odotus. Latte ja Annie Lennox.

Me kaikki odotamme jotain - onnellinen on se, joka osaa elää tätä hetkeä ja juuri nyt.

Karvapoikamme, jonka elämänkatsomus, tunteet ja toiveet ovat jostain aivan eri ulottuvuudesta kuin omamme, ja jonka tunteita tulkitsemme sillä vähäisellä tiedolla ja tajulla, joka on ihmiselle suotu, kokee asiat eri tavoin. Hänelle ero on aina mysteeri ja ahdistus.

Ronja-rakkaani, tuo edesmennyt karvaystävä, ei kestänyt eroa kovinkaan hyvin. Nuorena se yksin jäätyään riuhtoi ja repi irti kaiken mistä hampaalla kiinni sai, purkaakseen eroahdistusta. Latte, iso holtiton karvapoikamme on erilainen, se odottaa, järkähtämättä. Kuin sfinksi, se asettuu parvekkeen ovien eteen ja nostaa pitkän kaulansa laama-asentoon nähdäkseen ikkunasta ulos. Ja sitten se odottaa ja istuu liikkumatta, välillä tunteja.

Kimmo on tänään luennoimassa markkinoinnista suomalaisille matkaajille - heh, me alamme olla jo alan asiantuntijoita, ainakin pienissä piireissä kuten Valgamaalla - ja Iso Poika jäi kotiin odottamaan Iskää.

Minä jäin kotiin kirjoittamaan yhtä artikkelia matkailusta Viroon -- en ole enää seminaarien suuri ystävä, olen niiden suhteen, ainakin Virossa, pettynyt, paljon puhetta, vähän villoja -- ja niin minä jäin Ison Pojan seuraksi odottamaan Iskää kotiin tulevaksi.

Siinä se istuu, Iso Poika, parvekkeen ovien edessä, ja odottaa. Ei liiku.

Katsokaa kuvaa ja kuunelkaa samalla tätä kappaletta; Annie Lennoxin: Every Time we say Goodbye

Minua itseäni alkoi itkettää, mutta minä nyt olenkin tällainen tunteellinen höpsö. Mutta ehkä kuva ja musiikki teissäkin saa liikkeelle suuria tunteita? Jos niin, kertokaa!

(En osaa laittaa linkkiä musiikkiin niin, että kuva jäisi näkyviin. Lennoxin video on kuvamaailmaltaan puolestaan niin vahva, että se vie ajatukset jälleen uusiin stratosfääreihin. Mutta musiikkia kuunnellessane, miettikää silti tätä kuvaa, miettikää pientä suurta koiraa jolle jokainen Goodbye on pieni kuolema.)

Kumpi ompi kaunihimpi?

Tarvitsen apuanne, haluaisin kovasti tietää mielipiteenne siitä kumpi alla olevasta kahdesta kuvasta miellyttää teitä enemmän? Riittää kun kertoo kumpi, vielä parempi olisi jos saisin vielä perusteluja!

Minulla on kysymykseeni syykin, mutta kerron sen myöhemmin, joten nyt ilman mitään selityksiä esitän kaksi versiota samasta kuvasta ja kysyn: kumman haluaisitte seinällenne? Eli kysyn yksinkertaisesti, kummasta pidätte enemmän?

Versio 1:

Versio 2:

Uusia näkymiä uudella objektiivilla

Otsikko kertookin jo kaiken: sain tänään käteeni uuden (vanhan) teleobjektiivin, joka saapui jo sunnuntaina Kersten-ystävättäreni matkassa Suomesta Tarttoon. Ostin sen siis käytettynä suomalaisen valokuvafoorumin kautta, kuten aiemmankin obiskani. Tarkoitus oli mennä uutta putkea hetimmiten sunnuntaina hakemaan, mutta kohtalo päätti toisin, ja viskasi Kimmon auton tuulilasia isolla kivellä.

Eilen selvisi että uutta tuulilasia saamme odotella pidempäänkin, enkä minä malttamaton jaksanut obiskaani odottaa vaan hyppäsin bussiin ja kävin hakemassa putken kotiin.

Kyse on Canonin 55 - 250 mm 1:4 -5.6 IS -putkesta, joka ei vieläkään ole paras mahdollinen tele, mutta jo merkittävästi parempi kuin tähän asti käyttämäni jokapaikan Sigma 18 -200 mm.

Istuimme hetken Kerstenin kanssa Tarton Tasku-kauppakeskuksen Rahva Raamat -kahvilassa (joka on siis Rahva Raamat -kirjakaupan yhteydessä) ja jutut olivat sitä paljon mielenkiintoisia, että en (melkein) muistanut uutta teleä edes kokeilla.

Ihan vähän vaan:

Kerstenillä oli hieman kiire, akateeminen uurastus kutsui, ja niinpä kahvihetkemme jäi lyhyeksi ja minä lähdin bussiasemalle. Pienen kierroksen ehdin kuitenkin tehdä Emajoen rannalle ja sieltä sitten nappasin tällaisen kuvan uudella objektiivilla:

Laitan vielä lopuksi tämän päivän lempikuvani, vaikka se ei laadullisesti niin hyvä olekaan. Kuvan nimi on: It's over, babe, ja sitä katsellessa huomaan alkavani hyräille Beyoncen kappaletta To the left, to the left...

Räystäät (muun muassa) tippuvat

Sää on aina sopiva puheenaihe, tai ainakin sen pitäisi olla. Jotenkin kuitenkin luulen, että nyt ei säästä kannata ihan kauheasti alkaa Linkaman kanssa keskustella.

Ilmat ovat lyöneet vahvasti plussan puolelle ja katolta tulee nyt lumikuormaa alas, jysähdellen isoina paloina. Mukana tietenkin jäätäkin.

Eilen tuli lumikuorman myötä takapihalle yksi kattotiili. Tänään tuli etupihalle iso jääkokkare. Ja suoraan Linkaman Jeepin päälle:

Ei sitten tänään lähdetä Tartoon katsomaan Alice in Wonderland -leffaa.

Eikä itse asiassa paljoakaan lohduta, että vasta pari päivää sitten sanoin, että ehkä kannattaisi tässä vaiheessa jättää Jeeppi vähän kauemmaksi talon reunasta, kun ei koskaan tiedä mitä sieltä katolta tulee alas...

Ja niistä räystäistä kun oli puhe, nekin tosiaan tippuvat:

Niin, että juteltaisiinko jostain muusta kuin säästä?

Mysterio Ottilia vai ehkä intergalaktinen kohtaaminen

Rakkaat blogiystäväni,

Rakennan teille tämän harmaan lauantaipäivän kunniaksi ja riemuksi mysteerion, arvaustehtävän, jos niin haluatte. Tulen seuraavien tuntien aikana jatkamaan mysteeriota, antamaan lisää vinkkejä. Väliin saa huudella kommentteja. Lopuksi tuloksena on asetelma. Tai ehkä jotain muuta...


Kuva 1: Mysteerioni alkaa tällaisesta tilanteesta: mitä tässä tapahtuu? Mistä on kyse?

Näyttäisi olevan munasoluja, vai onko, ja jos on, niin kenen?

---

Kuva-arvoitus jatkuu. Edellinen kuva oli otettu eilen illalla. Tämä myös, hieman myöhemmin.

Kuva 2:

Onko kyseessä hedelmöitys? Ja jos on, missä on siittiöt?

----

Jatketaan, veikkauksia ei ole vielä tullut. Ja nyt tarkennan arvauskisan sääntöjä: arvauksia saa huudella väliin. Jos joukossa on OIKEA arvaus, sitä en julkista ennenkuin kisa on loppu. Hakuarvaukset kylläkin. Ja lopuksi suitsutan oikealle arvaajalle kunniaa ja kiitosta.

Annetaan ensimmäinen sanallinen vihje: kuvia ei ole manipuloitu ja ne on otettu perustavallisella objektiivilla: canonin 18 - 55mm:llä ns. kittilinssillä, eli halvimmalla mahdollisella peruslinssillä mitä Canonilta löytyy.

Seuraa uusi vihjekuva, joka asettuu ajallisesti kahden edellisen väliin. Ja tässä toinen sanallinen vihje: aika on merkityksellinen tälle mysteeriolle.

Kuva 3:

Mehiläiskasvattamo?

....

No niin, kello on nyt lauantaina 20.3.2010 tarkalleen 14.57 ja on aika uuden vihjekuvan:

Kuva 4:

Jotain kummaa on nyt kehitteillä... ja se näyttää kelluvan

---

Kello on nyt 15.22 ja on vuoro kuvan 5:

Kyse on siis lasista! Ja keltaisia pieniä ruusuja sen pohjalla?

Arvauksia yhä odotellaan.

----

Kello on 15.30 ja ensimmäinen arvaus on tullut: pieniä lohikäärmeitä ehdotetaan syntyvän. Hyvä, vaan ei osunut vielä ihan maaliin.

Ruusuja enemmänkin näyttäisi olevan tulossa, ja lasikin näkyy jo lähes kokonaan, kuva 6:

---

Kello on 15.45 ja tähän asti tullut vain yksi arvaus. On vuoro seuraavien vihjeiden:

muistattehan, että kerroin alussa, että aika on merkityksellinen mysteriolle. Seuraava kuva on tältä aamulta, ja mitä sieltä löytyykään, onko Hullu Professori aloittanut lohikäärmekasvattamon, sittenkin. Ainakin väri sopisi pienille lohikäärmeille.

On vuoro vihjekuvan 7:

---

Kello 16.00 on vuorossa kuva 8:

Nyt alkaa mennä jo vallan oudoksi, vai mitä? Onko kyseessä Hullun Professorin geenikasvattamo? Vai suorastaan intergalaktisesta interventiosta?

Veikkauksia yhä odotellaan. Kello on 16.00

--

Ja taas kello käy eteenpäin, nyt se on 16.10 ja jälleen aukeaa uusi näkymä, kuva 9:

Joulukuusenkoristekasvattamo?

Kello on 16.30 ja olen jo ihan liian pitkään johdattanut teitä harhaan. Tai sitten en ole. Sellainen se on mysteeri. Mutta joku ehkä haluaa tietää, mitä kuuluu kuvassa nro 1:n geenikasvattamolle? Sinnehän kuuluu pelkästään hyvää. Jokainen pieni geenipallero on kasvanut ja vahvistunut ja kerännyt voimaa. Ehkä kyse tosiaan onkin intergalaktisesta geenikokeilusta? Ehkä meidän pitäisi olla jo huolissamme?

Tässä todistusvoimaa kultaisten palleroiden kasvuvoimasta, kuva 10.

Siellä ne nätisti ovat kauniissa pallossaan, ketään häiritsemättä.

---

Ja kasvavat ja kasvavat...

Kello 16.35, kuva 11

---

Kello on 17.00. 

Luulin hallitsevani geenimanipulaation, myös intergalaktisten olomuotojen kanssa. Mutta nyt on hallinta kadonnut käsistäni...  Ensimmäiset intergalaktiset yksilöt ovat jo karanneet laboratoriostani ja aloittaneet uuden elämän...

Kuva 12:

Kuva 13 - nyt niitä on jo kolme, ja määrät taitavat vain lisääntyä:

Kello on 17.40  lisää kuvia intergalaktisista ystävistämme

----------------------

Kello 18.00 - oudot intragalaktiset hahmot aettuvat riviin:.

---

Koittaa seuraava aamu, ja arvaukseksi on esitetty kalanmaksaöljykapsuleita, joita pallukat hieman muistuttivatkin yhdessä vaiheessa elämäänsä. Vaan kalamaksapalluroita eivät ole, eivätkä syötäviä.

Eilisillalta kaksi kuvaa, joko alkaa hahmottua mistä on kyse? Jos kyse ei sittenkään ollut intergalaktisesta interventiosta, vaan ihan olemassa olevasta kaupasta ostettavasta tuotteesta:

Joko löytyy oikea arvaus? Vai jatkanko vihjeiden antamista?

Jatketaan, tämä kuva myös eilisillalta (tämän aamun kuvia täytyy odottaa hieman, sillä kamerasta sippasi hetki sitten akku):

Alkaa selvitä, että kyse näyttäisi olevan konjakkilaseista. Mutta mitä niissä on?

----

On aika paljastaa arvoitus. Olen melko varma, että blogisti Sylvia olisi tiennyt vastauksen, mutta hän oli matkoilla.

Tässä kuva tältä aamulta:

Kaikki pallukat on vettyneet, ja on aika ottaa ne käyttöön:

Kyse on siis vettyvistä geelipalloista, joita voidaan käyttää taimikasvatuksessa tai leikkokukkien asetelmissa veden sijasta. Niiden esteettisista arvoista voidaan olla montaa mieltä.

Mutta lupasin teille alussa asetelman, ja tässä se on: kukka-asetelma:

Mysteeri on ratkennut.