Tiina lähtee Haapsaluun kera Seijan ja Rummukaisen

Hiiohoi, ja terveisiä reissun päältä! Tätä juttua kirjoittelen jo Võsulta, mutta tarina koskee reissua Haapsaluun.

Ja kyllä olikin jälleen hauska ja mielenkiintoinen reissu, josta ei puuttunut jännitystäkään.

Villa Ottiliaan eli Otepään majaamme piti viime viikonlopuksi saapua iso golfaava seurue, joka peruutti tulonsa aika viime tingassa. Harmitti, paitsi saamatta jäänyt tulo, se että tämä viikonloppu olisi ollut mitä mainioin remontti- ja talkooviikonloppu Võsulla. No, mitäpä sitä murehtimaan, asialle ei siinä vaiheessa voinut mitään.

Päätin sitten käyttää vapautuneen viikonlopun hyväkseni ja lähteä reissuun ja mennä katsomaan mitä kuuluu Haapsalun mökille eli Villa Vallattomalle. Ja sain houkutelluksi mitä mainiointa matkaseuraa, Herra Rummukaisen ja tämän mamman, hyvän ystäväni Seijan. Joista ensinmainittu on Vallattomalla käynyt useammankin kerran, jälkimmäinen taas ei.

Reissuun lähdimme perjantaina, aamupäivällä, ja päätimme ajaa suhauttaa Viron suurimman kansallispuiston eli Soomaan kautta. Alla oli minun Punainen Ranskatar eli urhea vanha Peugeotini. Ja ratissa minä.

Lähdimme liikkeelle innostunein mielin, ja ilmakin oli mitä hienoin, hieman dramaattinen, ja komeita pilviä seilasi taivaalla. Ja välillä aina pysäytimme auton kuvataksemme upeita syksyä kohti kääntyviä maisemia.

Näkymää Holdressa

Saavuimme sitten tunnin parin kuluttua pieneen Heimtali-nimiseen paikkaan jossa on parikin komeaa kartanorakennusta. Toinen on remontissa ja isojen taulujen mukaan jatkaa remontin jälkeen toimintaansa peruskouluna. Toinen on eksoottinen ulkoa - olen sen täällä joskus esitellytkin - ja on nyt yksityisomistuksessa.

Lähdimme katsomaan kartanoista ensimmäistä, sitä remontissa olevaa. Kartanon pihalla hyöri remppaäijää ja kartanon edessä oleva levennys oli täynnä autoja. Ajoin siis auton siististi sivuun tienposkeen, nurmialueelle. 

SKRÄGÄNKS  kuului auton alta. Ja auto oli jumissa.

Me kurkkimaan auton alle. Olin ajanut kantoon. Ja siinä seisoin autoineni, jumissa. Minä ensimmäistä lähellä olevaa remppamiestä ahdistamaan.. "Anteeksi nyt häirintä, mutta meille sattui väike viperus."  Nuori salskea remppa-aijä katsoo minua ymmrtäväisesti, joskin säälivästi. Ja kasaa kiviä etupyörän alle niin että saan peruutetuksi kannon yli.

Jatkamme matkaa, onnittelemme itseämme siitä että öljyä ei näy valuvan tielle, eikä bensaa. Ja ajamme seuraavalle kartanolle, joka on vallan hieno.

Eksoottinen Heimtalin kartanorakennus, jonka olen täällä joskus aiemminkin esitellyt .

Aikamme kartanoa ihailtuamme olimme valmiita jatkamaan matkaa. Varmuuden vuoksi kurkimme vielä auton alle tarkistaaksemme ettei auton uumenista valu tai vuoda mitään. Ei valunut. Mutta jotain muuta sieltä roikkui, huomasi Seija.

Tarkemmassa syynissä selvisi että kanto oli riuhtaissut irti tukun johtoja, jotka makasivat pitkin maata kuin iskiasta ja kulumaviasta kärsivät käärmeet. Ohhoo.

Seuraa soitto Kimmolle joka yrittää kaukoparantaa autoa. Ensimmäinen ohje on saada piuhat kiinni jonnekin, jotta ne eivät raahaudu maassa tai joudu pyörien alle. Me alamme etsiä autosta ja lomakasseistamme jotain millä johdot kiinnittää jonnekin. Heikolta näyttää, ei ole tyttöjen beauty-boxissa metallilankaa tai mitään vastavaa. Lopulta päädymme minun maiharin kengännauhoihin, joilla jotenkin saamme irtonaiset johdot kiinni jonnekin konepellin alle.

Sitten tarkistamaan mitä autosta on hajonnut. Selviää että parkkivalot ovat mennyttä. Sinänsä ei suuri katastrofi. Niitä ilmankin pärjää.

Seija ryhtyy autoremontikoksi.

Saamme piuhat kiinni ja jatkamme matkaa. Noin 10 metrin ajomatkan jälkeen kuuluu vieno PHIUU kun kengännauha katkeaa. Ajamme takaisin edelliselle kartanolle ja toivomme löytävämme sieltä avuliaan remppamiehen.

Minä siis jälleen selittämään että näin on käynyt ja saan yhden remppamiehen kiinnostumaan ongelmastani. Kestän säälivät ja ymmärtäväiset katseet ripseäkään väräyttämättä.

Mies kömpii auton alle ja näppärästi sitoo irtonaiset johdot auton konepellin alle kiinni. Me kerromme aikoneemme jatkaa matkaa Soomaan kansallispuiston röykkyisille teille. Ja kysymme mieheltä neuvoa: pitäisikö meidän valita hieman tasaisempi reitti, ja kiertää koko valtava kansallispuisto siltä varalta että piuhat irtoavat. Mies on varma, että sidokset pysyvät kiinni.

Minä viattomalla naamalla totean: "Se on hyvä. Saanko kuitenkin puhelinnumerosi siltä varalta että liitokset repeävät keskellä Soomaata."  Mies - jos ei nyt suorastaan kalpene, niin ainakin menee oudon näköiseksi. Ja kuin taikuri vetää taskustaan esiin ison nipun nippusiteitä kuin kukkakimpun ja ojentaa sen minulle. Ja sitten, sanaakaan sanomatta, kiireesti poistuu paikalta.

Meitä naurattaa ja jatkamme matkaa.

Miten sitten kävi ja minne päädyimme - siitä seuraavassa kirjoituksessa lisää.

Turhan hintava vappulounas

Vappu on sitten vietetty, kuka mitenkin.

Me emme viettäneet sitä erityisemmin, eikä sitä ainakaan meidän kulmilla muutenkaan näytetty juhlistettavan. Jossain päin liikkuivat vappunoidat, vaan eivät täällä. Ja ehkä jossain vietettiin myös työläisten vappua, vanhan ajan muistoksi. En tiedä siitäkään sen enempää.

Me siis olimme kuin aina ennenkin paitsi että minä olin jollain lailla apea. Totesin, että Suomessa on parhaillaan ilo ylimmillään, ja täällä ei tapahdu sitten yhtään mitään. Ja että olisihan se kiva edes jollain lailla juhlistaa tätäkin päivää. Linkama saa vakkari-neronleimauksensa (joskus minä luulen että se mies ajatteleekin vatsallaan): "Hei, mennään syömään ulos!"

Parempien ideoiden puutteessa näin päätettiin ja sitten alkoi tavanomainen pähkäily siitä, että minne. Kun kaikkialla on tullut jo käytyä. Tartto ja Viljandi ja Elva ja Valga... ei mitään uutta auringon alla, Otepäästä puhumattakaan.

Vaan sitten keksin minä mielestäni hyvän idean, lähdetään Latviaan, Rujienan pikkukaupunkiin. Kerran siellä kiertäessämme näimme ulkoa päin vallan mukavan ravintolan, jonne emme silloin poikenneet. Ehdotus saa kannatusta ja hyppäämme autoon, minun vastakorjattuun Peugeottiin ja minä ajan.

Otepäältä on matkaa Rujienaan runsaat 150 kilometriä. Valtakunnan raja ylitetään lähinnä metsässä, lähin virolainen kylä on Lilli, jossa ei ole kuin pari taloa kylää merkitsemässä.

Mutta mikä on ajaessa kun ilmakin on kauniin puoleinen ja kevät Latviassa selvästi Otepäätä pidemmällä. Koivuissakin jo pienet hiirenkorvat. Pari kertaa pysähdymme, että saan kevään hentoa viheriää kuvattua, mutta sitten alkaa kamera kenkkuilla, pelkään sen hajonneen. Vain Program-ohjelma toimii, muut säädöt ovat mykkiä.

Mutta pieneen Rujienaan pääsemme kunnialla ja löydämme ravintolan Tris Draugi (Kolme ystävää) vaivattomasti. Pihamaa näyttää viihtyisältä, mutta on liian viileää jäädä ulos syömään. Siirrymme sisätiloihin.

Sisällä ravintolan nimen mukaisesti istuu kolme baarinpitäjän ystävätärtä tylsistyneen näköisinä lonkeroita imuttaen. Baarinpitäjä pälyilee meitä pelästyneenä, kääk, turisteja, ja vetää nopeasti kasvoilleen parhaimman latvialaisen puunaamailmeensä.

Seisomme tiskillä ja tiedustelemme ruokalistaa. Menu? Menyy? FOOD???  Johon baarinpitäjä puistelee mykkänä päätään.Lopulta hän kerää yhteen kaikki kaksi osaamansa englanninkielistä sanaa ja ilmoittaa suorastaan ylpeänä: kitchen closed.

Avot. Olemme ajaneet 150 km turhan takia. Toista ravintolaa ei pienessä kaupungissa ole, eikä myöskään matkan varrella. Linkama on kärttyinen, eikä tilaa yhtään mitään. Minä tilaan itselleni juotavaa ja käytän tilaisuutta hyväkseni ja käyn ravintolan vessassa.

Se siitä vappulounaasta tai päivällisestä.

Lähdemme ajamaan takaisin ja vaihdamme kuskia eli on Kimmon vuoro ajaa takaisin. Mies on nälkäinen ja sitä myötä kiukkuinen ja minuakin alkaa suoraan sanoen kyrsiä koko matkanteko. Kamera hajalla ja vatsa tyhjä. Eikä kännykkäkään suostu lähettämään tekstareita, mikä lie vika siinäkin. Tekisi mieli nakata koko roska ikkunasta ulos.

Aika mykkinä ajamme siis takaisin Viroa kohti, nyt eri reittiä, että tulisi vaihtelua, ja suunnistamme kohti kaksoiskaupunki Valka/Valgaa.

Neljä kilometriä ennen Valkaa hajoaa auton takakumi. Emmekä saa varapyörää esiin, sillä pultti joka pitelee varakumilokeroa takapaksissa kiinni on ruostunut umpeen.

Jostain peltojen poikki singahtaa paikalle pieni musta koira räksyttämään jalkoihimme. Ohi pyyhältävät autot nostavat hiekkapilviä, joita nielemme tien poskessa.

Pitkän tovin hätävilkkuja vilkuteltuamme ja autoa kierrettyämme paikalle tulee latvialainen nuori mies joka yrittää kammeta ruostunutta pulttia paikoiltaan. Siinä onnistumatta. Hän soittaa jollekin ja joku tulee paikalle jonkin ajan päästä. Koko aikana ei puhuta mitään, koska meillä ei ole yhteistä kieltä.

Kolmen miehen voimin pultti saadaan lopulta auki, vararengas esiin ja vararenkaaseen jopa ilmaa.

Latte on ollut koko renkaanvaihto-operaation hermoheikko ja hepulissa. Pieni musta koira, joka räksyttää auton ympärillä, ärsyttää Lattea, eikä se ymmärrä mitä ihmettä nämä puhumattomat ja aika synkeän näköiset miehet puuhaavat auton kimpussa. Iso koira haukkuu niin, että auto keikkuu tunkin päällä.

Operaation loputtua kiitämme auttajiamme ja yritämme tarjota heille rahaa, mutta he kieltäytyvät siitä ja lähtevät paikalta yhtä mykkinä ja ilmeettöminä kuin siihen tulivat. Hyvä kuitenkin että tulivat. Jatkamme matkaa.

Kaksi kilometriä ennen Valkaa puhkeaa vararengaskin.

Nilkutamme kolmella pyörällä ja yhdellä vanteella Valkaan ja sieltä Valgaan. Kumi on jo lähellä savuamista, ja koliseva ja notkuva saapumisemme Valgaan tuottaa paikallisille samanlaista iloa kuin sirkuksen saapuminen kaupunkiin. Asiantuntevasti pieni poika ilmoittaa kun nousemme autosta: Teil on kumm tühi.

Autosta noustuamme toteamme että myös toinen etulampuista on säleinä. Ilmeisesti siihenkin on iskenyt kivi.

Alamme etsiä taksia ja sellaisen löydämmekin. Taksimatka Otepäälle maksaa 600 kruunua.

Tänään on Kimmo sitten lähtenyt uudelleen meidän autoremppaäijän kanssa vaihtamaan hajonneen renkaan tilalle yhtä talvirengasta. Kimmon autolla kun taas ei voi ajaa kun siinä on katsastus mennyt umpeen. Puuuh.

Jään tässä odottelemaan, että tuleeko kotimatkalla sakot Peugeotin sekarengastuksesta.

Tällä hetkellä vappulounaamme, jota emme siis koskaan saaneet, on maksanut:

500 kruunua bensoihin + yksi osittain rikkinäinen kamera (voi vain arvella mitä korjaus maksaa) + n. 2000 kruunua uusiin renkaisiin (voi vain arvella kauanko kestää ennenkuin ne saapuvat) + 600 kruunua taksiin + autoremppaäijän bensa- ja työkulut tältä päivältä.

Ja kaiken kukkuraksi, minulla on nälkä! -- Eihän me mihinkään ruokakauppoihinkaan eilen ehditty kun kotiin ehdittiin vasta yön tultua. Kahviakaan en ole saanut, kun ei ole maitoa...

Että Glada Vappen vaan, näin jälkikäteen!

Auto on kunnossa - siis liikkeelle!

Eilen saapui Jeeppiin uusi tuulilasi Suomesta hajonneen tilalle. Pääsemme jälleen liikkeelle vähän pidemmällä säteellä kuin mihin omat jalkamme kantavat. Vihdoinkin.

Viitisen päivää tässä on mennytkin kotona kököttäessä. Asioita on jäänyt hoitamatta. Valokuvia on kehityksessä ja niitä pitäisi noutaa Tartosta. Koiralle hankkia iso säkki ruokaa. Puhumattakaan Hellenurmen padosta, joka kuulemma Hellenurmen myllärin mukaan on nyt metkan näköinen kun vesi tilkkuu jääkerrosten alta! Sinnekin pitäisi päästä. On se jännää miten ihminen on kasvanut riippuvaiseksi autosta!

Ilmeisesti jo unissani mietin alitajuisesti tulevia ajeluita. Ja singahdinkin siis aamulla sängystä heti aamun ensimmäisten auringonsäteiden osuessa ikkunoihin, miesväen jäädessä vetämään hirsiä. Latte olisi noin periaatteesta ja kannatuksesta ollut valmis nousemaan ylös,  mutta se ei voi jättää kesken tärkeää tehtävää: isännän unen vahtimista.

Olen nyt keitellyt kahvia ja miettinyt sopivan ovelaa tapaa ajaa miespuoliset punkistaan. Herätyksen pitäisi olla lempeä mutta määrätietoinen...

Onko ehdotuksia? Tahtoo jo lähteä liikkeelle!

--

Muutama tovi myöhemmin.

Karvapoika ja -äijä nukkuvat vieläkin ja minä olen seikkaillut netissä katselemassa mm. toisten valokuvaajien otoksia Torstaihaasteeseen. Laitoin Marjattah:lle jo pitkä vastauksen hänen kuvastaan Muistojen kaappi. Käykääpä katsomassa.

Ja kerronpa nyt myös sen miksi haluan tänään mennä juuri Hellenurmen tilkkuvaa patoa katsomaan. Nimittäin, olen alkanut viime aikoina käydä koulua. Ihan vain itsekseni tietokoneruudulta. Eli olen tunnollisesti istunut Digital Photography Schoolin oppitunteja läpi ja seikkaillut muutenkin koulun sivuilla. Olen jopa avannut uuden englanninkielisen blogin jota käytän koulutehtävien suorittamiseen. Se löytyy tällaisesta linkistä: Ottilia's Visions (joka on lähes, mutta vain lähes samanniminen kuin valokuvieni myyntigalleria Ottilia Visions)

DPS antaa myös joka viikko uuden tehtävän, ja tehtävän suorittamisessa edellytetään ehdottomasti uutta kuvaa, joka on tehty tietyn aikavälin puitteissa. Tulevan viikon tehtävä on Kevät / Syksy, valita voi kumman tahansa riippuen siitä kumpi on ajankohtainen (Australiassa taitaa nyt olla syksy?).

Kevät alkaa olla nyt täälläkin käsillä, vaikka turha on vielä luonnosta etsiä suuria kevään merkkejä. Mutta ehkäpä Hellenurmessa saisin kuvan jään sulamisesta, kosken pyrkimyksestä tunkeutua jäätyneen padon läpi.

Ja siksi haluaisin niin kovasti jo herättää jätkät ja lähteä liikkeelle!

Räystäät (muun muassa) tippuvat

Sää on aina sopiva puheenaihe, tai ainakin sen pitäisi olla. Jotenkin kuitenkin luulen, että nyt ei säästä kannata ihan kauheasti alkaa Linkaman kanssa keskustella.

Ilmat ovat lyöneet vahvasti plussan puolelle ja katolta tulee nyt lumikuormaa alas, jysähdellen isoina paloina. Mukana tietenkin jäätäkin.

Eilen tuli lumikuorman myötä takapihalle yksi kattotiili. Tänään tuli etupihalle iso jääkokkare. Ja suoraan Linkaman Jeepin päälle:

Ei sitten tänään lähdetä Tartoon katsomaan Alice in Wonderland -leffaa.

Eikä itse asiassa paljoakaan lohduta, että vasta pari päivää sitten sanoin, että ehkä kannattaisi tässä vaiheessa jättää Jeeppi vähän kauemmaksi talon reunasta, kun ei koskaan tiedä mitä sieltä katolta tulee alas...

Ja niistä räystäistä kun oli puhe, nekin tosiaan tippuvat:

Niin, että juteltaisiinko jostain muusta kuin säästä?

Pergaleelle pikkusormi

Asioita, jotka yhä jaksavat naurattaa ainakin tätä suomalaista Virossa: hassut tuotemerkit.

Telkkarissa on pyörinyt joulunajan suklaalevy-Pergaleen mainos. Kyse on liettulaisesta suklaalevystä, jonka luvataan tuottavan hyvää mieltä kaikille, joille sellainen lahjoitetaan.

Pari postausta aiemmin vannoin uusien elämäntapojen nimeen, ja niihin kuuluu myös sokerista luopuminen, kuten myös kaikesta muusta ylimääräisestä hiilihydraatista.

Hyvin menikin siihen asti kunnes Kerstenin äiti ja sisko tulivat kylään ja toivat tullessaan lahjakassin, joka sisälsi pullon punaviiniä ja Pergale-suklaalevyn.

Viinistä en kerro sen enempää. Mutta suklaalevy sai elää hiljaiseloa ruokakaapin takimmaisessa nurkkauksessa tovin, kunnes eilen sitten iski repsahdus. Suklaanhimo alkoi tykyttää ohimossa, ja kuin zombie lasittuneine silmineen huomasin vaeltavani tahdottomana ruokakaappiin ja etsiväni sieltä Pergaleen esille.

MUMS.

Tiedättehän miten laulussa lauletaan: Annoin Pergaleelle pikkusormen, se vei koko käden!

Siitä olikin sitten helppo tehdä hyppy suurempaan kiusaukseen eli aivan mahtavaan Karl Fazerin Nordic Gourmet -suklaarasiaan, jonka saimme uuden vuoden jälkeen suomalaisilta asiakkailtamme lahjaksi.

 

MUMS MUMS MUMMMMMS

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, tiedän. Aamulla koin armotonta morkkista ja yritin sitä helpottaa laulamalla Aki Sirkesalon kappaleen tahtiin: "Annoin Pergaleelle pikkusormen, se vei koko käden." Johon aina yhtä sanavalmis Kimmo korjaamaan: "Eiköhän sinun tapauksessa kannattaisi laulaa: Annoin Pergaleelle pikkusormen, se pullisti mahan."

Olen nyt palannut nöyrästi ruotuun ja lupaan jatkossa olla vaipumatta Pergaleen houkutuksiin! Toivottakaa minulle mielenlujuutta ja rautaista itsekuria!

---

Apropos, eilen kerroin lähteväni Valli Vidilin valokuvanäyttelyyn. Hieno oli näyttely, esillä jänniä töitä, sellaisia makrokuvia, jotka olivat enemmän värejä kuin muotoja, hieman kuin surrealistisia maalauksia. Onnea Vallille toivotan näin julkisestikin!

Mukavasti mieltä ylevöittänyt taidereissu sai kuitenkin nolon lopun. Kääntyessämme Otepäältä kohti kotikatua tuli vastaan perävaunua vetävä pakettiauto, joka kohdallamme lähti luisuun ja peräkärryn tanko paukautti sitten meidän Jeepin kylkeen rikkoen etupeilin.

Tänään oli tarkoitus lähteä Kolkjan vanausulisten museoon keräämään materiaalia yhteen lehtiartikkeliin, vaan peilittömänä en voi lentää eikä Kimmo ajaa, ja niinpä sitä sitten tänäänkin istutaan kotona... Voihan Pergale! sanon vaan!

Latviassa lyhykäisesti

Niin lähdimme tänään kuvausreissulle Latviaan, kuten edellisessä kirjoituksessa lupailin. Suunnitelmissa oli ajaa aina lähelle Riikaa eli Siguldaan ja Turaidaan ja kuvailla linnoja jännässä usvahämyssä.

Toisin kävi.

Lähdimme toki liikkeelle reippain mielin. Ensimmäinen pysähdys oli Valkan ja Valmieran välisellä tieosuudella, joka minua on aina kiehtonut maastonsa vuoksi. Kumpuilevaa maisemaa, mäennyppylöitä, jotka saattaisivat olla vanhoja puolustusasemia, nyt jo täysin aluskasvillisuuden valtaamina. Punakylkisiä mäntyjä, jäkälää ja sammalia, jotka muodostavat ihmeellisiä pehmeitä harmaita ja vihreitä pumpulilänttejä metsään, joka olisi muuten kuin kuiva kangasmetsä, paitsi ettei se lainkaan ollut kuiva, vaan märkä ja hieman pehmeä.

No juu, Luonto-Uuno yrittää sanoilla kuvata, vaan parempi on kun laittaa kuvan:

Tämä oli siis ensimmäinen pysähdys ja pysähtyessämme auton jarrut sanoivat SKRIIK ja sitten sanoi Linkama IIIK. Sanoi se paljon muutakin, painokelvotonta. Takapyörän jarrurummusta oli hypännyt vaijeri irti, mikä käytännössä tarkoitti, että toinen takajarruista oli lopettanut toimintansa.

Pohdimme kääntymistä takaisin kotiin, mutta päätimme vielä hetken jatkaa matkaa. Pääsimme Valmieraan saakka ja hieman siitä eteenpäinkin, mutta sitten alkoi kuulua auton peräpäästä niin pahaenteistä ääntä, että ei auttanut kun kääntyä kesken reissun takaisinpäin.

Kuvasato jäi siis perin laihaksi. Valmierassa kävelimme hetken Gauja-joen rantaa pitkin, kapungin keskellä, ja tällaisia kuvajaisia heittivät puut jokeen:

Ja sorsat uiskentelivat joella rikkoen heijastuksia tehokkaasti:

Valmierasta siis palasimme kotia kohti. Lyhyt pysähdys Strencissä, josta löysimme luontopolun, joka vei Gauja-joelle jälleen. Koiratkin pääsivät jaloittelemaan.

Kaunishan joki oli Strencin kohdalla vaikka värit olivatkin loppusyksyisiä ja taivas tasaharmaa:

Vielä yksi pieni yksityskohta Strencin luontopolulta:

Kotiin ehdimme melkein ennen pimeää. Viimeinen lyhyt kuvauspysähdys oli Viron puolella, Sangastessa, lähellä Otepäätä. Kuvassa Sangasten kirkko iltahämärissä:

Huomenna lähtee auto korjattavaksi. Toivottavasti ei ole kallis operaatio.

Ja sitten lähdemme ehkä uudelleen liikkeelle -- ja mukana on luultavasti silloin jo uusi objektiivi.

Tuskin malttaa odottaa!