Kerstenin äiteen kissi

Kerroin taannoin siitä, että Kerstenin ja erityisesti hänen äitinsä kissi oli tullut elämänsä päätökseen. Näin kävi ja nyt on äidillä suuri ikävä rakasta ystäväänsä.

Kersten halusi helpottaa äidin surua ja pohti taulua tai valokuvaa joka olisi kissasta muistoksi äidille. Ongelmana oli se, että kissasta ei monen monta kuvaa ollut, joiden pohjalta lähteä liikkeelle. Kersten kyseli, josko kolmesta digikuvasta olisi jostain mahdollista tuunata äidille käypä kuva A4-koossa.

Kuvat olivat heikkotasoisia. Kaksi niistä oli n. megan luokkaa, yksi alta 200 kt joten siitä ei saisi printtiä suurin surminkaan.

Ryhdyin toimiin.

Koska Kerstenin äiti ei tietääkseni seuraa tai lue blogiani, uskallan esitellä tätä kuvien työstöprosessia täällä blogissa.

Ensin kolme kuvaa, joista ylimmäisen valitsin työstettäväksi.

Jätin kaksi viimeistä suosiolla pois, toisen epätarkkuuden vuoksi, toisen kuvan mitättömän informaation vuoksi (eli siis koon vuoksi), ja keskityin ensimmäiseen.

Koska kuva on sommittelullisesti aika kehno ja kissan selkä hipoo kuvan reunaa suurensin kuvakokoa ja maalailin taustaa ympärille. Poistin putket ja sekalaisen viherkasvin. Tarkensin miten parhaiten osasin ja sain aikaan tällaisen kuvan:

Ja tästä aloin sitten muokkailla erilaisia versioita. Photoshop tarjoaa tähän paljon vaihtoehtoja, ja aiemmin en ole ollut erityisen kiinnostunut näistä kuvanmuuntajasovellutuksista - siis sovellutuksista, joiden avulla saadaan kuvaa muokattua vaikkapa vesivärityön tai öljyvärityön kaltaiseksi.

Mutta koska alkuperäinen kuva ei kaikkien parannusyritystenkään jälkeen ollut erityisen laadukas, ja koska kuvan kohde on itsekin jo henkiolento, ajattelin, että ehkäpä pieni "taiteellinen" luovuus on sallittua.

Tällaisia versioita sain aikaiseksi perin puuttellisine photoshoppaustaitoineni. Voin kuvitella, että joku toinen, kuvamanipulaatioon perehtynyt pystyisi nopeasti parempaan ja mielikuvituksellisempaan toteutukseen.

Ja ennenkuin kukaan ehtii kovasti taivastelemaan monipuolisia taitojani, kerron että tällainen kikkailu ei ole kovinkaan vaikeaa Photoshop-ohjelmalla. Aiemmin näistä ohjelman ns. taide-ominaisuuksista ei ole minulle ollut iloa, enkä niistä ole innostunut. Mutta annettuun tehtävään niistä oli apua.

Jää Kerstenin päätettäväksi kelpaako näistä joku hänelle. Tässä kuitenkin erilaisia versioita kuvasta:

Cut out

Dry brush

Glowing edges

Neon glow 

Palette knife

Pointillistinen

Watercolour

Ihan mielenkiintoinen tehtävä. Olisi myös mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muiltakin - mikä viehätti vai viehättikö mikään?

(Ja kaikki kuvat suurenevat, kuten aina, niitä klikatessa)

Kissan viimeinen matka

Ystävättärelläni Kerstenillä, josta olen täälläkin kertonut, on huoli. Hänen ja hänen äitinsä 16-vuotias kissa on tullut elämänsä päähän ja on hyvin sairas. Viimeinen matka Tarton pieneläinklinikalle tehdään perjantaina.

Ongelmana on seuraava: Virossa ei suoriteta rakkaiden kotieläinten tuhkaamista samalla tavoin kuin Suomessa. Tarton pieneläinklinikalla oli aikanaan tällainen palvelu, mutta se on lopetettu. Nyttemmin ruumiit hävitetään lähettämällä ne kaatopaikalle.

Kerstenin äiti haluaisi haudata uskollisen ystävänsä talonsa takapihalle, mutta se ei ole tähän vuodenaikaan mahdollista, lunta on paljon ja maa on kivikovaa. Eikä pienelle vainajalle ole sopivaa kylmää paikkaa odottaa ensi kevättä.

Kersten tulee Otepäälle äidin tueksi perjantaina ja lähtee sitten takaisin Suomeen sunnuntaina. Minä ehdotin, että hän ottaisi pienen vainajan mukaansa ja hoitaisi sen tuhkauksen Suomessa. Ja tuhkat voitaisiin haudata sitten keväällä, maan sulettua aiottuun paikkaan Otepäälle.

Onko kenelläkään tietoa onko tämä mahdollista Helsingissä? Tiedän, että jotkut pieneläinasemat ottavat tuhkaamisen asiakseen omille potilailleen, lähinnä eutanasian yhteydessä. Miten toimitaan sellaisten eläinvainajien kanssa jotka ovat kuolleet esimerksi kotonaan? Voiko heidätkin toimittaa tuhkattavaksi ja jos voi, minne?

Alan itsekin etsiä netistä näistä palveluista, mutta ajattelin kysyä jos ehkä jollain lukijalla olisi tietoa siitä miten tällaisessa tilanteessa voisi toimia.

Hieman surullisissa ajatuksissa

Tiina

Ottilia Visions hengissä + muita kuvajuttuja

Sateista ja armottoman rumaa päivääni on tänään piristänyt useampikin tilaus Ottilia Visionsin valokuvien myyntigalleriaan. Kauimmainen tuli Ranskasta asti! Vähänkö olin onnellinen ja heittää häränpyllyä silkasta riemusta.

Kiitos kaikille Ottilia Visionsiin tilauksen tehneille! Työt on laitettu eteenpäin kehitykseen ja lähtevät oikeisiin osoitteisiin n. viikon kuluttua. (Mukana OnuKoon jo hieman aiemmin To the left -työ kahdesta entisestä rakastavaisesta, joilla ei ole enää toisilleen puhuttavaa.)

Täytyy sanoa, että pikku hiljaa alkavat asiakkaat löytää myös tuon myyntigallerian (joskin kaksi tilauksista tuli suoraan eilisistä blogikuvista) - kävijämäärät Visionsissa ovat kasvaneet ja aika ajoin napsahtaa postilaatikkoon tilauskin. Enemmänkin saisi toki tulla, kuiskaan hienovaraisen vihjaavasti.

Mutta olisihan se todella hienoa, jos valokuvauksella pystyisin jatkossa hankkimaan elantoni, tai ainakin osan siitä. Varsinkin näinä aikoina, jolloin ilmat ovat kaiken kaikkiaan masentavat, eivätkä houkuttele matkaajia Otepäälle saati Villa Ottiliaan.

Kaikki tilaukset samalla ikäänkuin puoltavat sitä, että valokuvaukseen uhrattu leijonanosa päivistäni ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

Kävipä tänäänkin taas niin, että en  varvastakaan ulos laittanut, ja päivä on mennyt valokuvien katselun merkeissä, olen siis käynyt uudelleen läpi eilistä kuvasaalista. Toinen vaihtoehto olisi siivota, järjestää vaikkapa autotallia, kumman vaihtoehdon te olisitte valinneet?

Palatakseni hetkeksi eiliseen aiheeseen, eli koulutehtävän valintaan, se on nyt tehty, eikä arpa napsahtanut lopulta kumpaakaan eiliseen koskikuvaan vaan tähän:

Siinä on pitkälti samat elementit kuin eilen esittämissäni kuvissa: lumi yllä, kuohuva vesi alla ja ihmeelliset jäätimantit seinillä. Mutta kompositio on ehkä jollain lailla harmonisempi.

Ja tässä vielä lisää kuvia eiliseltä, jos sallitte. 

Tämä seuraava vain kertomaan, että jos emme me suomalaisetkaan ihan viisaita ole, mitä tulee heikkoihin jäihin, niin ei Virossakaan aina kalastajilla päätä pakota. Nämä poitsut pitävät piknikkiä ja kalastushetkeä Ahjajoen todella ohuilla jäillä, lähellä patoa. Vesi paistaa jo jään läpi monin paikoin.

Näiden poikien ohella jäälle lähti myös kaksi nuorta miestä polkupyörillä! Kimmo tiesi kertoa, että polkupyörä, missä vain pieni osa pintaa painuu jäätä vasten kantaen koko ihmisen painoa, on huomasti todennäköisempi muljahtamaan heikkoihin jäihin kuin vaikka jalankulkija saati hiihtäjä. Vaan sinne pojat polkivat, jonnekin kaukaisuuteen. Eivät ole ilmeisimminkään nähneet lapsuuteni : Parempi virsta väärää kuin vaaksa -vaaraan tietoiskua. (Muistaako kukaan muu tämän joka kevät esitetyn telkkarissa pyörineen tietoiskun?!)

Jatkan vielä muutamaisella jokikuvalla padon alajuoksulta, missä vesi virtaa jo esteettä.

Tarkkaavainen lukija saattaa arvata, että näiden kuvien ottamisessa meni tovi jos toinenkin, ja hän saattaa myös ihmetellä, mitä teki perheen pikkuväki samaan aikaan?

Poitsut lähtivät metsäkierrokselle ja sitten tulivat padon yläpuolella olevalle sillalle ihmettelemään Äiskän eli Rouva Valokuvaajan touhuja. Molempia jätkiä näyttää touhu naurattavan:

Ahja-joki jäi sitten taakse, kuten auringonpaistekin ja me jatkoimme matkaamme kartalta mielenkiintoiseksi katsomaan suuntaan. Eli muutamaiseen paikkaan täältä läheltä, jossa vaikutti olevan jotain mielenkiintoista. Yksi oli sekin Ahjajoen yläjuoksulla Kiidjärvellä, missä jokea oli padottu ja maisemat olivat komeita. Vaan aika lailla pimeitä:

Tässähän tätä kuvallista kerrontaa oli taas jokunen räpsy iloksenne.

Vielä kerran palatakseni otsikon teemaan: kiitos kaikille Ottilia Visionsin kävijöille ja tänään tilauksensa tehneille. Laitan loppuun vielä bonuskuvana teoksen: Kissa pölkyn päällä, joka sisältää kaikki elementit mitä puutarhahullu voi keväältä toivoa: multaa, lapio ja elegantti työnjohtaja