Villapaitoja

Nyt on hyvä mieli.

En ole viime joulun jälkeen kutonut mitään, mutta nyt sain valmiiksi ja jopa pääteltyä yhden villapaidan. Ja tämä paita tulee pitkästä aikaa itselle käyttöön. Viimeiset parikymmentä villpaitaa, jotka olen kutonut, ovat menneet joko lahjoiksi tai sitten myyntiin.

Tämä uusi paita on väriensä puolesta minulle mieluinen. Runsaasti ruskan värejä, soinnuttelua, kuviot ovat enemmän aavistettavissa kuin selkeäpiirteisesti nähtävissä. Ja työtä tahdittaa muutama selkeä tumma raita, joka jakaa liekehtiviä väripintoja.

Ja tässä rouva poseeraa uudessa villapaidassaan parvekkeella.




Ja lähikuva kuviosta niille, joita tällainen kiinnostaa:




Koska en ole tainnut täällä koskaan kertoa sen enempää kudinprojekteistani, niin teenpä sen nyt.

Minähän rakastan tehdä kaikkea, johon liittyy värit, oli se maalausta, valokuvausta tai vaikkapa neulomista. En oikeastaan ajattele neulomista niinkään käsityöharrastuksena, mitä se tietenkin on, vaan enemään se on tutkimusta väreistä, niiden käyttäytymisestä, niiden kyvystä ilmentää tunteita ja tunnetiloja. Kun väri vielä yhdistyy langan struktuuriin, kiiltävään tai pörröiseen tai himmeään tai himertävään saa se vielä lisäulottuvuuksia.

Jossain vaiheessa alkoi itsellä olla sen verta monta villapaitaa, että enempää ei ollut järkevää tehdä. Ja kun kysyntää, pientä sellaista, oli, aloin tehdä niitä myyntiin.

Tässä esimerkkejä kaarrokepaidoista, joka on yksi suosikkityyppi villapaidoissa:

Ruska (myyty)



Nepal (omassa käytössä)



Mielenkiintoista on että Nepal-paidan neuloin ennen kuin lähdimme itse Nepaliin. Tunsin vain Nepalin tämän väriseksi. Ja mitä löydän sitten tiibettiläisestä luostarista:



Sen sisarpaita:

Circus (myymättä)



Pihlajat ilta-auringossa (myyty)



Lumen taju (myyty)



Lumen taju oli tilauspaita, jota tein kuumana kesäviikkona. Tässä maaninen kutoja, joka yritti kutoa kaarokkeen yhden vuorokauden aikana, samalla aurinkoa ottaen. Hieman kärähti, vaikka käsissä oli talven valoa ja lunta.



Näitä olisi vaikka kuinka paljon, mutta riittäköön tämä. Laitan loppuun vielä yhden kaarrokepaidan, josta itse pidän tuotteena, vaikkei se ole lainkaan minun itseni tyyppinen.

Ruusut ja kiulukat (myymättä)




Kaikki yllä olevat olen siis suunnitellut itse -- minusta on mukava tutkia käsityölehtiä, mutta en muista koska olisin tehnyt mitään lehdestä suoraan kopioituna.

Vaan nyt koirat ja mies odottavat -- olemme lähdössä Tarttoon esittelemään uutta villapaitaa. Ajattelin että suosikkiravintolani Tsink Plekk Pang olisi juuri sopiva paikka.

Vatsa mouruten, mutta iloisena valmiista paidasta poistuu hän siis ruudusta.

Huomiseen.

Rakastavatko suomalaiset virolaisia? Osa II

Lupasin palata asiaan henkilökohtaisemmin eli kertoa, mitä minä ajattelen virolaisista.

Huomasin sen olevan vaikeampaa kuin aluksi uskoinkaan.

Ja tämä johtuu siitä, että en pidä yleistyksistä. Ja kansoista ja niiden ominaispiirteistä puhuttaessa tehdään väistämättä yleistyksiä. Olen tavannut paljon virolaisia ihmisiä, hotellissa asiakkaina, palveluammateissa, harrastuksissa ja jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Joistain on tullut tuttavia, joistain ystäviä. Näinhän se menee. Pätevöittääkö se minut puhumaan ”virolaisista” kansana, sitä epäilen.

Mutta kun lupasin kirjoittaa omista ajatuksistani, niin yritetään kuitenkin.

Yritän lähestyä asiaa näin: 5 asiaa joista pidän / en pidä virolaisissa?

Viisi hyvää asiaa:

Virolainen huumorintaju

Se on hieman erilainen kuin suomalainen, nihilistisempi, mustempi. Mutta hauskempikin. Luulen, että laulamisen ohella juuri huumorintaju, kyky pukea vaikeat asiat hirtehishuumoriin auttoi kansakuntaa pitämään kiinni yksilöllisyydestään ja kansallisesta identiteetistään vaikeina neuvostovuosina.

Kekseliäisyys

Tallinnalainen tuttavani Viki opetti minulle aikoinaan termin ”Nõukogude inimene” eli ”neukkuajan ihminen”. Termin voisi kuvitella olevan negatiivinen – mutta Viki käytti sitä positiivisessa merkityksessä. Ja selitti asiaa näin: Koska neukkuaikaan ei kaikkea saanut kaupan hyllyltä, täytyi kekseliäisyydellä ja nokkeluudella korvata se mitä ei ollut. Vähäisistä ainesosista saatiin aikaan maittava keitto – ja nyt en puhu vain ruuasta.

Tämä neuvokkuus ja kekseliäisyys heijastuu tähänkin päivään mm. korjauksen kulttuurissa. Vaikkapa autoissa. Kun Suomessa autosta hajoaa jokin osa, korjataan asia tilaamalla merkkivalmistajalta uusi osa. Täällä on mahdollista löytää mekaanikkoja, jotka taikovat uuden osan kumilenkistä, pätkästä putkea, palasta metallipurkin kantta ja vaikka purukumista, jos tarve vaatii. Ja taas toimii.

Säästäväisyys

Säästäväisyys on hyve, joka on meiltä suomalaisilta välillä unohtunut lihavien vuosien myötä. Haapsalulainen ystävättäreni Anne jaksaa motkottaa minulle siitä, miten jätän valot palamaan kun siirryn huoneesta toiseen. Se on tuhlausta.

Kerronpa anekdootin, jossa konkretisoituu niin virolainen huumori kuin säästäväisyys.

Tämä tapahtui vuosia sitten Haapsalun kesämökilläni, missä olin kesälomaa viettämässä. Tuohon aikaan sähkö ei todellakaan ollut suomalaisittain kallista, sitä paitsi, vietin aikaa kesämökillä kuitenkin niin vähän, että mökin sähkölaskut olivat todella pieniä. Niinpä käytin sähköä aika huolettomasti, ja jätin esimerkiksi yöksi ulkovalot palamaan. Joskus kirkkaana aamuna en huomannut niitä sammuttaa, ja niinpä pihavalot saattoivat olla päällä päivälläkin.

Mökkialueella tehtiin sähkötöitä ja koko Pihlakkaan sähköt katkaistiin muutamaksi tunniksi keskellä päivää. Oli ihana lämmin päivä, olin aamulla tehnyt puutarhatöitä, ja iltapäivällä menin muutamaksi tunniksi jouteliaille päiväunille. Kun paikalle tulee suomalainen naapurini Leena.

Minä vetelin siis päiväunia, ja Leena tiedustelee naapurin Matilta, tallinnalaiselta mieheltä, että missäköhän Tiina on, kun ei näy pihallaan.

Ja Matti vastaa: ”En tiedä, mutta meillä on ollut sähköt poikki kolme tuntia, ja voi olla että Tiina on kuollut.”

Sitkeys

Me suomalaiset olemme ylpeitä sisustamme, mutta sisukas on Vironkin kansa. Moni olisi sortunut neuvostovuosina, mutta tämä kansa ei.

Kulttuuri osana kansanperimää

Virolainen laulaa, se tiedetään. Musiikki, kirjallisuus, runous ovat mielestäni enemmän jokaisen virolaisen arkipäivää kuin mitä Suomessa. Oma kirjallisuus tunnetaan paremmin kuin mitä Suomessa – kuinka moni suomalainen on lukenut vaikkapa Sillanpäätä? Tai Linnan kaikki teokset? Varsinkin nuoremmista ihmisistä. Täällä tuntuu, että sellaista ihmistä ei olekaan joka ei osaisi Oskar Lutsin koko tuotannon läpi. Samoin runoudella on täällä vankka asema.

Kun ajatellaan miten pieni Viron kansa on, on sillä esittää valtava määrä kirjailijoita, runoilijoita, säveltäjiä ja teatterintekijöitä, joista se voi olla ylpeä.


Viisi heikkoa asiaa:


Sisäänpäinkääntyneisyys

Suomalaisia moititaan juroksi kansaksi, mutta jos suomalaiset ovat juroja ja nyhjäävät omissa oloissaan, tekevät sitä myös virolaiset. Virolainen ei hevin avaa kotinsa ovia vieraille, ei ota avosylin vastaan yössä kulkevaa kulkuria. Virolainen pitäytyy oman perheensä ja sukunsa, omien ystäviensä ja omien tuttaviensa piirissä.

Tapasin taannoin suomalaisen, Tallinnassa pitkälti yli 10 vuotta asuneen valokuvaajan, jolle valitin, että ottaen huomioon kuinka kauan olen jo Virossa asunut, en ole montaakaan kertaa saanut esimerkiksi kutsua virolaiseen kotiin. Tämä suomalaismies lohdutti minua kertomalla, että hänen ystäväpiirinsä koostuu pitkälti venäläisistä, jotka hänen mielestään olivat huomattavasti avomielisempiä, lämpimämpiä ja vieraanvaraisempia kuin mitä virolaiset.

Pelokkuus

Tämä on melko kova väite, mutta seison sen takana. Ja samaan hengenvetoon lisään, että pelokkuuteen on tietenkin historialliset syynsä. Pelko on ollut niin konkreettinen osa tämän kansan historiaa, että siitä ei hevin päästä irti.

Pelokkuus näkyy haluttomuutena puuttua epäkohtiin, vääryyksiin. Ollaan vaan, eikä keikuteta venettä, ettei käy itselle hullusti. Käännetään katse pois, leikitään ettei huomata vääryyttä, kun ei oikein rohjeta puuttua asiaan.

Tässä mielestäni suomalainen on erilainen. Vaikka suomalainenkin saattaa tiettyyn pisteeseen ummistaa silmänsä oman mukavuutensa nimissä, sisuuntuu hän jossain vaiheessa kuitenkin: ”Ei perkele, noin vaan ei tehdä!” Ja puuttuu asioihin.

Sofi Oksasen ja Imbi Pajun uusin kirja on nimeltään: ”Kaiken takana oli pelko”. Kirjaa vielä lukematta luulen tietäväni mistä kirjan nimi kertoo. Onhan pelottelu ja terrori olleet aina totaalitaaristen valtioiden tapa suitsea kansan suu. Ja hyvin on suu suitsettu – sama pelokkuus jatkuu yhä.

Ja kun ei uskalleta puuttua epäkohtiin, epäoikeudenmukaisuus, vääryys ja häikäilemättömyys rehottavat yhä yhteiskunnassa. Poliitikot tekevät mitä lystäävät, virkamiesten moraali ja etiikka on kyseenalaista, ainakin länsimaisten mittapuiden mukaan.

Avuttomuus ja haluttomuus

Mainitsin virolaisena hyveenä nokkeluuden ja kekseliäisyyden – joka on ollut osaltaan sivutuote neukkuajoista. Paradoksaalisesti toinen neuvostovuosien sivutuote on joidenkin ihmisten avuttomuus ryhtyä konkreettisesti asioihin käsiksi.

Avuttomuus ja haluttomuus konkretisoituvat ehkä räikeimmin palveluammateissa. Joskin, ja onneksi, tämäkin on muuttumassa.

Sama kyvyttömyys ja avuttomuus ovat nähtävissä myös tavassa, jolla esimerkiksi nyt suhtaudutaan talouslamaan – nyt tarvitaan tekoja, ei puheita. Konkreettisia tekoja, ei puhetta, ei filosofointia, ei epämääräisiä teesejä tai hienolta kalskahtavia projektisuunnitelmia, jotka jäävät vain suunnitelmiksi. Tekoja!

Kateus ja kaunaisuus

Täällä on sanonta: ”Eestlase lemmiktoit on teine eestlane.” Käännettynä: Virolaisen lempiruoka on toinen virolainen. Tähän teesiin törmää useasti myös täkäläisessä lehdistössä.

Saman tien totean, että kateus ja kyräily ovat yhtä lailla suomalaisten kansallissynti. Meillä todetaan, että kateus on kiimaakin kovempi. Tai että kateus vie kalatkin vedestä.

Luulen, että kateus on myös paljon sotkenut Viron ja Suomen vuosisataisia muuten hyviä suhteita. Jos suomalaisilla on ollut isoveli-asenne, on virolaisilla ollut yhtä lailla pikkuveli-trauma. Kun ei muuta osata tai voida, niin sitten ainakin kadehditaan.

Huono itsetunto ja herkkähipiäisyys

Virolaiset ovat yllättävän haluttomia selvittämään avoimesti omia historiallisia traumojaan. Asioista on vaiettu ja yritetty jatkaa elämää eteenpäin, menneisyyttä sen enempää analysoimatta.

Kun sitten suomalaiset ovat lähteneet tutkimaan Viron lähimenneisyyttä, on jokaiseen tutkimukseen suhtauduttu suuttumuksella. Tai sitten ollaan kiinnostuttu vain kaikkein provokatiivisimmista kirjoituksista ja niitä laajasti lehdistössä reposteltu. Vaikka muutaman provosoijan ohella on olemassa moninkertaisesti hyvää, kiihkotonta ja asiallista historiantutkimusta.

En kiellä etteikö suomalaisissa nykypäivän historiantutkijoissa olisi monenlaista huitelijaa – esimerkiksi itse pidän aiemmin mainitsemieni Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen historiankäsityksiä vähintäänkin kummallisina.

Mutta se, miten näihin provosoiviin kirjoituksiin ollaan Virossa ylireagoitu, kertoo sekin omaa tarinaansa.

Kun suomalainen lehtimies Sami Lotila kirjoittaa iltapäivälehdessä provosoivasti virolaisista käytöstavoista, on vastauksena yli 800 nettikirjoitusta, joiden sisältö on suurimmaksi osaksi painokelvotonta tekstiä. Porot ja vodkat ja haistattelut muodostavat pääosan kirjotuksista. Ja mistä se Lotila kirjoittikaan, ai niin: huonoista käytöstavoista.

Aiemmassa kirjoituksessani totesin mielipiteiden toisista kansoista perustuvan kolmeen asiaan: tiedonvälitykseen, omiin kokemuksiin ja kuulopuheisiin. Niin myös minun mielipiteeni.

Ja, ettei väärinkäsitystä tule, en todellakaan väitä että yllä mainitsemani viisi negatiivista asiaa olisivat suomalaisille tuntemattomia. Samaa huonoa itsetuntoa olemme me poteneet ja se on vaikuttanut esimerkiksi suhtautumisessa ruotsalaisiin. Samaa sisäänpäinkääntyneisyyttä me olemme kansana poteneet.

Mutta kaiken kaikkiaan, luulen, että olemme omassa historiallisessa syklissämme edenneet vaiheeseen, jolloin olemme hiljalleen pääsemässä näistä pienen, syrjäisen ja nuoren kansakunnan perussynneistä eroon.

Ja sanoisinkin, että tässä on se ero virolaisten ja suomalaisten välillä.

Olemme molemmat samalla tiellä kohti avoimempaa, demokraattisempaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa, mutta me suomalaiset olemme historiallisen taustamme vuoksi askeleen edempänä kuin virolaiset veljemme.

Latte kirjoittaa keväästä

Morjensta eli hojo hojo ja huomenta kaikille,

Onkin aikaa kun olen viimeksi tänne mitään kirjoitellut. Ei niin etteikö minulla olisi sanottavaa. Minullahan on mielipide vähän joka asiaan, sitä vain ei riittävän usein kysytä.

Niin kuin tuo ”kevät”, jota johtokunta ja varsinkin sen naispuolinen jäsen odottelee kuin yökkö aamunkoita. Varmaan ihan jees, siis kevät.

Mutta, hei ja haloo, ja hau, miettikää nyt vähän, ei se kevät tule odottamalla. Nyt on nyt ja sitten joskus on sitten joskus.
Joskus minä mietin, että ihmiset eivät osaa heittäytyä hetkeen. Jotenkin ne jaksavat aina kurottaa ajatuksensa jonnekin tuonpuoleiseen. Joko menneeseen tai sitten tulevaan. Ennen oli kaikki paremmin, tai huomenna, kevään tultua tai laman mentyä on asiat sitten paremmin.

Höh.

Juuri nyt on asiat mitä mainioimmin. Minun mielestä. Entistä en viitsi muistella, ja sanovat, että koirien muisti on muutenkin aika vajavainen, mitä en allekirjoita lainkaan. Minä muistan vallan mainiosti minne piilotin kuukausi sitten johtokunnan grillihaarukan. Siellä se on tallessa ja odottaa noutamista, kun siltä tuntuu.

Ja tulevaisuutta en jaksa murehtia. Aurinko nousee, aurinko laskee ja siihen väliin mahtuu valtavasti kaikenlaista nastaa.

Kuten majavia, joita näin muutama ilta sitten pellolla. Hitsit, jos en olisi ollut narun päässä olisin tehnyt lähempää tuttavuutta, totta vie. Peuratkin on ihan jees, niitäkin olisi mukava jahdata, mutta ne ovat niin jokapäiväistä huvia, että niistä ei jaksa samalla lailla innostua kuin majavista.

Kuulkaa, jos teille tulee sellainen olo, että lunta on ja on ja on ja sitä on liikaa, ja olisi ihanaa jos se sulaisi pois ja tulisi se kauan odotettu kevät, niin tehkää kuten minä: nauttikaa siitä mitä teillä on!

Vaikka näin:


















Lupaan, että aivot tuulettuvat, loppuu turha kitinä keväästä, on vaan mahtava fiilis -- ja sitten ei kun ruokakupille, ja se on siinä!

Terveisin liikuntaterapeutti ja itsenäinen ajattelija

Cafe Latte, 2,5 vuotta
Otepään Avustava Koira

Rakastavatko suomalaiset virolaisia? Osa I

Virolainen kansanedustaja Hannes Rumm kysyi omassa kirjoituksessaan: Miksi suomalaiset eivät enää rakasta virolaisia (kts. edellinen blogikirjoitukseni).

Siihen kysymykseen voidaan heittää vastakysymys: Ovatko he koskaan rakastaneet? Entä virolaiset, rakastavatko he suomalaisia? Ovatko koskaan rakastaneet?

Minusta kaikki yllä olevat kysymykset ovat turhia ja lähtökohdiltaan vääriä.

Eivät kansat rakasta kansoja. Kansat koostuvat ihmisistä. Ja ihmiset rakastavat ihmisiä.

Valtiovalta, hallitus, presidentti, eduskunta edustavat virallisesti kansakunnan kulloisiakin mielipiteitä ja sympatioita. Paino sanalla virallisesti. Yksittäisten ihmisten ajatukset, jopa koko kansan mittakaavassa, eivät aina mene yhteen virallisen valtiovallan kanssa.

Otetaan vaikkapa presidentti Koiviston toimet ja teot Viron uudelleenitsenäistymisen aikana 1991. Joita on nyt moitittu, ja joille on toivottu anteeksipyyntöä. Edustivatko ne suomalaisten ajatuksia tuona aikana laajemmaltikin? Tämä jää nyt vain akateemisten arveluiden varaan. Keskustelu menee nopeasti juupas-eipäs-väittelyksi, jolla ei ole mitään arvoa.

Järkevämpää onkin kysyä: miten yksittäiset ihmiset, ne kaikki jotka yhteen laskettuina tekevät kansan, muodostavat ajatuksensa, mielipiteensä, sympatiansa ja antipatiansa?

Sanoisin: kolmella tavalla: yleisen tiedonvälityksen, yksityisten kokemusten ja kuulopuheiden kautta.

Mitä Suomessa tiedotettiin Viron tilanteesta esimerkiksi vuonna 1991? Paljonko suomalaisilla oli yksityisiä kontakteja virolaisiin – maan rajojen oltua kiinni 50 vuotta?

Olihan tietoa tuolloinkin saatavissa, mutta se oli itse haettava. Moniko sellaiseen vaivautui, ellei asia ollut jollain lailla henkilökohtainen?

Eivät myöskään kaikki kontaktit naapurimaahan katkenneet. Mutta pääsääntöisesti tietoa oli liian vähän, kontakteja oli liian vähän, ja sitä myötä kiinnostusta naapuriin oli liian vähän, että yksittäinen ihminen, Suomen kansalainen saattoi muodostaa minkäänlaisen tunnesiteen naapuriin.

Meillä suomalaisilla oli kansana tuolloin omat huolemme. Isoveli Neuvostoliitto siinä vieressä. Jonka kanssa piti osata diplomaattisesti toimia, parhaan kykynsä ja tietotaitonsa varassa. Silloin oli silloin. Nyt on nyt. Mikään ei ole niin helppoa kuin jälkiviisaus.

Heimoveliaatetta ja hurmosta – poikakirjojen perinteeseen

Mieheni serkku, nyt edesmennyt Markku Forsman oli yksi niistä suomalaisista, joilla oli kontakteja Viroon jo ennen rajojen aukeamista ja Viron vapautumista. Hän oli mukana perustamassa Tampere-Tartto-seuraa, joka sai alkunsa tamperelaisten opiskelijoiden vierailusta Neuvosto-Virossa 1989.

Tästä alkuinnostuneesta ajasta, siitä miten kaikki sai alkunsa, on seuran tuolloinen puheenjohtaja Petri Juuti kirjoittanut muistelon: http://kotisivu.dnainternet.fi/ttsry/petri.html

Markku Forsman itse muistelee noita alkuaikoja kirjoituksessaan näin. http://kotisivu.dnainternet.fi/ttsry/markku2.html

Nyt näitä alkuhurman aikaisia tarinoita lukee kuin parastakin seikkailuromaania. Tahtoa, suorastaan vilpitöntä sellaista löytyi, tahdottiin luoda yhteyksiä naapuriin. Ja kuten englantilaiset sanovat: When there is a will, there is a way eli Kun on tahtoa, on myös taitoa. Vaikka siihen tarvittaisiin salaperäisiä näyttelijättäriä, jotka ilmestyvät yllättäen oven taakse. (lue yllä oleva Markku Forsmanin muistelu, jos tämä lause ei muuten aukea.)

Niille, joita tämä aikakausi kiinnostaa, tuo murroksen aika, salaiset tai puolisalaiset kontaktit Viron ja Suomen intelligentsian välillä, suosittelen Harri Sirolan teosta Kaksi kaupunkia. Vaikka kirjan pohjavire on poikakirjojen seikkailumaailmasta, löytyy romaanista runsaasti faktaakin tuosta itsenäistymistä edeltävästä ajasta ja suomalaisten ja virolaisten maanalaisista suhteista.

Itsenäisyyden alkuaika – Isoveli auttaa ja sikailee

Viron itsenäistyttyä 1991 oli suomalaisten panos maan talouden nostamisessa merkittävä. Apua suorastaan vyöryi lahden yli, niin tietotaitoa kuin rahaa. Kaikki kävi nopeasti. Viron talouden ja yhteiskunnan kehittymistä kutsuttiin Baltian talousihmeeksi, jossa Suomen panos oli merkittävä. Mutta kaikella on puolensa ja puolensa.

Tietotaidon mukana tuli Viroon myös suomalaisten kaikkitietävä isoveli-asenne. Ja rahan selässä ratsasti maahan suomalainen liike-elämä, joka näki tilaisuutensa. Raha on aina itsekäs ja ajaa omaa etuaan.

Tietotaidon, rahan ja liike-elämän myötä saapui Viroon myös lautoittain seikkailunhaluisia turisteja, jotka heittivät riemuissaan häränpyllyä suomalaisittain lähes ilmaisen viinan edessä. Häränpyllyt olivat sikamaisuudessaan sitä mittaluokkaa, että niitä ei hevin unohdeta. Suomalaisesta matkailijasta tuli poro ja vodkaturisti, joka räkäili ja sikaili, ja jota kannattaa halveksia, nyt ja aina ja iankaikkisesti.

Ja missä olemme nyt?

Maidemme väliset suhteet ovat ainakin mediaa tulkitessa tulehtuneet.

Talous ja raha elävät omaa lainalaista elämäänsä ulkopuolella median vallan. Tiede ja ehkä myös taidekin saattavat pysyä median banalisoinnin ulkopuolella.

Media tarttuu, molemmin puolin lahtea, ääri-ilmiöihin ja esittelee niitä vallitsevina olotiloina. Ja jos muuta ei uutisoida, tulee näistä ääri-ilmiöistä ikään kuin virallinen kanta.

Esimerkkejä:

Suomalaisten alkuaikojen sikailukulttuurista on tullut myytti Virossa. Suomalaiset ovat poroja, jotka turvat turvollaan hakevat lähintä ravintolaa ja halvinta viinanmyyntipistettä. Kompuroivat löysät housuissaan ja oksennukset rinnuksillaan pitkin Vanhan kaupungin katuja.

Näin se ei ole. Ei laajassa mittakaavassa. Ei todellakaan.

Suomalaiset turistit ovat tuoneet Viroon viime vuonna enemmän rahaa kuin mitä Viron maatalous on pystynyt vaikuttamaan Viron bruttokansantuotteeseen. Tästä turistimassasta vain murto-osa on ns. vodkaturisteja.

Tai entä tämä: Tallinnan oopperan taloudellinen tulevaisuus on riippuvainen suomalaisista kassatuloista.

Viron lehdistössä ovat Johan Bäckmanin kaltaiset höyrypäät saaneet luvattoman paljon palstatilaa. Bäckman on yksittäinen ajattelija, joka ei todellakaan edusta Suomen kansaa. Kuten ei myöskään Leena Hietanen ja hänen ajatuksensa.

Mennään juttuni alkuun.

Kuka rakastaa ketä? Ja kenen ehdoilla?

Väitin juttuni alussa että kolme asiaa vaikuttavat suhteisiimme naapureihimme: yleinen tiedonvälitys, yksityiset kokemukset ja kuulopuheet.

Nyt olen käsitellyt näitä yleisesti. Seuraavassa jutussa käsittelen niitä sitten hieman yksityisemmin

Suomen ja Viron suhteissa rytisee ja raikaa

Virolainen kansanedustaja ja kolumnisti Hannes Rumm kysyi 19.3. Õhtulehdessä ”Miksi suomalaiset eivät enää rakasta Viroa” ja jatkoi samasta aiheesta laajemmin blogissaan.

Taloussanomien Baltian kirjeenvaihtaja Lenina Rautonen käsitteli kyseistä artikkelia ja sen taustoja asiallisessa ja kiihkottomassa kirjoituksessaan 19.3. jonka voi lukea klikkaamalla tästä.

Pohjana molemmille kirjoituksille on suomalaisen, Virossa asuvan toimittajan Sami Lotilan erittäin provokatiivinen kirjoitus 4.3. Õhtulehdessä otsikolla (otsikko käännetty virosta suomeen): Hyeenan moraali ja simpanssin tavat.

Kirjoituksessaan Lotila penää virolaista moraalia ja tapoja. Lotilan mukaan virolainen yhteiskunta on vähäosasaisille ja puutteenalaisille armoton kuin hyeena, joka repii uhrinsa ja jättää sen sitten preerialle kuolemaan. Virolaisia tapoja, jotka näkyvät mm. ajokulttuurissa Lotila pitää simpanssin tasoisina.

Lotilan kärjistävä ja pilkallinen kirjoitus on arvattavasti nostanut tällä puolen lahtea pienoisen myrskyn vesilasissa – netissä julkaistuun artikkeliin on tullut kommentteja yli 800. Suurin osa kommenteista on tuohtuneita. Iso osa myös asiattomia vastaheittoja tyyliin: ”Menkää porot kotiin, jos ei kelpaa.” Mutta mahtuu mukaan myös asiallisia pohdintoja ja arvioita Lotilan teeseistä ja niiden paikkansapitävyydestä tai pitämättömyydestä.

Sofi Oksanen ja Jutta Zilliacus ovat myös osaltaan hämmentäneet lähipäivien Suomi-Viro-soppaa.

Entinen kansanedustaja Jutta Zilliacus toivoi Aamulehden haastattelussa presidentti Koivistolta anteeksipyyntöä tämän kannanotoista Viron uudelleen itsenäistymisen aikoihin vuonna 1991. Sofi Oksanen on myös todennut anteeksipyynnön olevan kunnioittava ele Viron suuntaan.

Toissapäiväisen TV 1:n Ykkösaamussa presidentti Koivisto totesi, ettei aihetta anteeksipyyntöön ole.

Ja juuri kun tästä päästiin niin tänään järjestetään Helsingissä Viro-aiheisia mielenosoituksia useampiakin.

Mielenosoitusten taustalla on Viron suurlähetystön järjestämä keskustelutilaisuus entisessä elokuvateatteri Orionissa, jossa aiheena on Neuvostoliiton rikokset Viroa kohtaan. Samassa yhteydessä julkistetaan myös Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Viron menneisyyttä käsittelevä artikkelikokoelma: ”Kaiken takana on pelko.”

Tästä suivaantuneena on Viron suhteita aktiivisesti hämmentävä Johan Bäckman ponkaissut venäläisen Nashi-järjestön eli ns. Putin-nuorien kanssa mielenosoituksen, jonka pitäisi startata iltapäivällä Sanomatalolta ja päättyä Orion-teatterille, jossa seminaari pidetään. Bäckmanin mukaan seminaari on Venäjä-vastainen. Mielenosoitukseen osallistuu tukijoukkoina myös Suomen islamilainen puolue.


Nashi-nuorten tulosta Suomeen kirjoitti Lasse Leipola Vihreässä langassa 17.3.2009.

Tälle mielenosoitukselle on puuhattu myös vastamielenosoitusta, kertoo Lapualla vaikuttava Kai Pöntinen (kok) tänään Uuden Suomen verkkosivulla.


Niin että kuka sanoi että Suomen ja Viron suhteet ovat nuukahtaneet? Että suomalaiset eivät enää rakasta Viroa tai ole siitä ja sen menneisyydestä tai tulevaisuudesta kiinnostuneet?!

Haluaisin niin kovin mielelläni olla itse paikan päällä seuraamassa ja todistamassa mistä näissä mielenosoituksissa ja seminaarissa on kyse. Onko kyse vain pienten porukoiden puuhailuista vaan onko tässä isomman rytinän alku?

Mutta selvästi näyttää siltä että Suomen ja Viron suhteissa ollaan aktiivisia, monin tavoin.

Tietoisesti olen tässä kirjoituksessani yrittänyt pysyä neutraalina, vaikka minulla on mielipiteeni niin Lotilasta, Bäckmanista kuin Oksanen-Zilliacus-Koivisto -anteeksipyyntökeskustelustakin. Niistä ehkä myöhemmin.

Tarkoitukseni oli nyt lähinnä tarjota linkit aiheeseen. Linkkejä availemalla voi jokainen luoda itse oman mielipiteensä. Joita tietenkin mielenkiinnolla kuulisin.

Ollaan siis kuulolla!

Keväästä, kasveista, Oilista

Kevät tulee, vaikka sitä ei heti ikkunasta ulos katsoessa huomaa.

Lunta on satanut taas monta päivää, öisin tuiskuttanutkin. Vaikka juuri nyt, tätä näpytellessäni aurinko paistaakin.

Mutta kevät tulee, ja jos sitä ei muusta huomaa, niin siitä, että kuluneella viikolla olen katsonut yömyöhään rakkaan, luotamme lähteneen Oilin jäämistöstä saamiani puutarha-aiheisia videoita.

The Ground Force oli minulle tuntematon BBC:n puutarhasarja, joka vei mennessään. Tunnetteko?

Sarjan idea on simppeli: kaksi kasviasiantuntijaa ja kaksi puutarharakentajaa kutsutaan paikalle muovaamaan retuperälle menneestä tai muokkaamattomasta pihasta unelmien puutarha. Aikaa on kaksi päivää.

Mukana on aina yllätysaspekti. Toisin sanoen, aviopuoliso tai ystävä tai vaikkapa talon au pair järjestää pihan omistajan pois paikalta; Ground Force saapuu paikalle ja tekee sananmukaisesti ihmeitä. Pihalle syntyy lammikoita, siltoja, pergoloita, terasseja, huvimajoja, polkuja. Ja tietenkin viherkokonaisuuksia, puita, pensaita, perennapenkkejä. Ja ah sitä hämmästyksen määrää kun asianomainen puutarhan omistaja palaa kotiinsa – eräskin Italiassa asuva ja työskentelevä pappi luuli hetken Jumalan olleen asialla, ennen kuin iloinen Ground Forcen tiimi tuli esiin piilostaan.

Ja sanoa täytyy, että ei sitä katsojakaan hevillä usko, vaikka omin silmin näkee, miten paljon piha muuttuu kahdessa vaivaisessa päivässä.

Lunta on siis Otepäällä maassa, mutta Tiina katselee puutarhaohjelmia ja unelmoi keväästä.

Ja kun en voinut ryhtyä pihanmyllerrykseen, päätin olla armelias sisäkasveilleni ja vaihdoin niille mullat.

Jos ei Ground Force, niin sitten ainakin Pot Force!

Sottuisaa puuhaa tuo mullanvaihto, eikä asiaa helpota lainkaan se, että Eräs avustava kuono halusi osallistua hommiin. Aina kun silmäni vältti, oli iso Laamavasikka nappaamassa pöydältä jotain kiellettyä. Milloin oli lörppiin huulipoimuihin piilotettu multakokkare tai kuivia lehtiä, milloin oli pöydältä kadonnut istutusruukku tai juuripaakku. Ja jos ei Laamavasikka muuta keksinyt, niin sitten se vain pelkällä puhinalla ja puuskutuksella sai puhallettua multapölypilven ilmoihin.

Kaksi päivää kesti operaatio. Nyt on reilut 20 kasvia pesty ja putsattu, kuivat oksat leikattu, jaettu juuripaakut tarvittaessa ja lopulta istutettu isompiin ruukkuihin. Ja tältä nämä pitkään piinatut kasvit nyt näyttävät

Kasvit ruokasalin kaappien päällä ovat päässeet uusiin ruukkuihin ja uusiin asemiin

Makuuhuoneen viirivehkakin näyttää taas elävältä, kun kaikki kuolleet oksat on poistettu ja juuripaakku jaettu

Respan ikkunallakin näyttää elämä voittavan

Keittiön chiliverhojen takana lymynneet - lajitunnistusta kaipaavat - kasvit näyttävät nekin jäävän kovan talven ja huonon hoidon jälkeen henkiin.

Piinatuista kasveista tuli mieleeni eräs aamupäivä Vallattoman Mummelin luona. Aamupäivä, joka oli raskas, mutta joka muuttui hetkellisesti hysteerisen hauskaksi.

Taustaa: me VM:n kanssa olemme niin ollaksemme kasvi-ja puutarhaihmisiä, mitä se sitten tarkoittaakin. Mutta meillä molemmilla on jonkinlainen viha-rakkaus-suhde sisäkasveihimme. Me unohdamme niiden kastelun ja jätämme ne oman onnensa nojaan pitkiksi ajoiksi. Kuolleet risut me vaivihkaa siirrämme kompostiin.

Tuo yllä mainitsemani raskas aamu oli muutamainen vuosi sitten. Olin saapunut Suomeen osallistuakseni yllä mainistemani Oilin, suuren ihmisen ja taiturimaisen puutarhurin hautajaisiin. Hautajaisia vastaisen yön vietin Vallattoman Mummelin luona ja aamulla heräsimme alkukevään kalvakkaaseen ja kylmään aamuun punasilmäisinä ja surullisina. Huokailimme ja levottomina kiertelimme ympyrää odotellen Marjattaa tulevaksi ennen hautausmaalle lähtöä.

Kun katseeni kiinnittyy olohuoneen pöydällä eutanasiaa kaipaavaan joulutähteen. ”Onko tämä edes enää hengissä?” kysyn Vallattomalta Mummelilta. ”Tai tuo lehtivihreänsä kadottanut traakkipuu, vai onko se edes traakkipuu? Ruskeasta väristä ja käpertyneistä ja kuivuneista lehdistä on vaikea tehdä tarkkaa lajimääritystä.”

Vallaton Mummeli saa hihityskohtauksen. ”Totta tosiaan, viherkasvini eivät taida voida kauhean hyvin.”

Ja me saamme idean. Me valokuvaamme jokaisen kituvan kasvin, teemme niistä kuvagallerian ja lähetämme sen puutarha- ja kasviystävillemme ja Oilin ystäville kera raflaavien tekstien. Kuvailemme jokaista kuolevaa ja kärsivää rehua puutarhalehtien parhaimmilla klisheillä: ”Tämä taidokkaasti kuivatettu rustiikki bambu on joka kodin katseenvangitsija.”

Ja pian saamme vastauksia. ”Koko aamun on ollut niin raskas olo Oilin vuoksi. Olen odottanut uutisia hautajaisista. Ja sitten tulee tämä. Nauroin ääneen! Kiitos!”

Ja tiedättekö, luulen tai olen itse asiassa varma, että jossain pilven reunalla nauroi Oilikin. ”On mulla siinä kaksi varsinaista kasvi-ihmistä!”

Vuosaaren bussissa 70-luvulla

Minä asuin lapsuuteni Helsingin Vuosaaressa, aikana ilman metroa. Bussi 96V lähti Rautatieasemalta ja puuskutti läpi Itäväylän perille periferiaan. Punainen bussi, keltaiset raidat kyljissään.

Äitini reissasi bussilla päivittäin. Kuten sadat muut lähiönaiset. Aamulla töhin, illalla kotiin. Aamulla töihin, illalla kotiin. Ja toistetaan.

Ja tapahtuipa näinkin: erään äitini työpäivän päätteeksi, bussin ollessa täynnä töistä kotiin palaavia väsyneitä työssä käyviä lähiöäitejä nousi Rautatieasemalta bussiin iloinen kaljaveikko, joka halusi hetimiten ottaa kuljettajaan kontaktia.

Bussi oli täynnä, ei yhtään istumapaikkaa, ja iloinen puliveivari notkuu kuljettajan selän takana.

Bussi nytkähtää liikkeelle ja puliveivari alkaa jutella ns. mukavia kuskille. Huojuu ja hoippuu.

Kuski hermostuu, mutta ajaa eteenpäin. Ensimmäinen pysäkki on Kaisaniemessä ja kuski pysäyttää bussin ja ilmoittaa juopolle, että tämän pitää joko istua alas ja vaieta, tai poistua bussista.

Puliveivari mölähtelee epäselvästi ja romahtaa istumaan vapautuneelle penkille kuskin takana.

Bussi jatkaa matkaansa. Juoppo innostuu jälleen ja minuutin penkillä istuttuaan nousee jälleen ylös ja alkaa taas ottaa kuljettajaan kontaktia.

Bussikuski pysäyttää jälleen bussinsa, seuraava pysäkki on Kaasulaitoksella ja käskee juopon joko poistua bussista tai istuutua alas.

Juoppo istahtaa jälleen alas itsekseen mutisten.

Kuka tuntee Itäväylää, tietää, että Kaasulaitoksen jälkeen tulee pitkä pätkä Itäväylää, jossa ei voi pysähtyä. Ensimmäinen mahdollinen pysäkki on Herttoniemessä. Tämän tietää juoppokin.

Kun bussi jatkaa matkaansa Kaasulaitokselta eteenpäin pomppaa juoppoveikko jälleen iloisena ylös ja alkaa taas huojahdella kuskin takana haastellen hauskoja. Kuskin mitta on täysi.

Kello on jotain 18.00 ja bussi on täynnä töistään palaavia työn raskaan raatajia, jotka vain haluaisivat olla hiljaa ja päästä nopeasti kotiin. Kaikki seuraavat sivusilmin juopon hoippumista kuljettajan niskan takana, mutta kukaan ei puutu asiaan.

Lopulta tulee bussi Herttoniemeen ja kuski ajaa bussinsa ensimmäiselle mahdolliselle pysäkille, kirauttaa jarrut pohjaan, avaa ovet ja ilmoittaa juopolle: ULOS!

Koko bussilastillinen ihmisiä seuraa tilannetta, jokainen silmiensä raoista, ikäänkuin tämä olisi jokapäiväistä eloa, kukaan ei sano mitään, ei auta kuskia, ei tee mitään.

Juoppo kieltäytyy poistumasta bussista. Humalansa korkeimmassa veisuussa hän ilmoittaa kuskille, että vain pakottamalla hänet voi bussista poistaa. Tule ja tappele! Juoppo on huomattavasti isompi kuin kuski.

Ja bussillinen ihmisiä vaan istuu kuin elokuvateatterissa tekemättä mitään.

Kuski komentaa, äyskii, komentaa, mutta juoppo vain riemuitsee ja puristaa kaiteesta kiinni ja haistattaa kuskille pa*kat.

Kuskilla pinna katkeaa. Hän pamauttaa bussin ovet kiinni, ja ilmoittaa kiukusta pihisten, mutta rauhallisuutta tavoitellen: jos ei sovi poistua bussista, sitten lähdetään poliisilaitokselle.

Ja näin tapahtuu.

Bussi kurvaa Herttoniemen liikenneympyrästä vasemmalle, poliisilaitokselle, mukanaan lastillinen töistä palaavia matkustajia. Ja juoppo puliveivari, joka ei suostu bussista poistumaan.

Äitini on yksi matkustajista ja hän kertoo: "Kun on vuositolkulla samalla bussilla ajanut samaa reittiä, samaan aikaan, viikko viikon perästä, kuukausi kuukauden perästä, on bussin reitiltä poikkeaminen todella erilaista. Mutta oudointa kaikesta oli se, että yksikään matkustaja ei bussissa näkyvästi reagoinut tilanteeseen."

Bussi ajoi Herttoniemen poliisilaitoksen eteen, kuski hyppäsi bussista ulos, marssi poliisilaitokselle, ja hetken kuluttua tulivat sinitakit poistamaan bussista juoppoa, joka pisti parhaansa vastarintaan.

Sitten niin kuski kuin juoppo katosivat poliisilaitoksen uumeniin ja bussilastillinen kotiinpalaavia matkaajia istuivat bussissa, poliisilaitoksen pihalla lähemmäksi tunnin.

Ja jälleen siteeraan äitiäni: "Koko juopon show oli jotain poikkeavaa kotimatkalle. Mutta oudointa oli se, että meitä istui lähemmäs 40 ihmistä bussissa, lähemmäs tunnin poliisilaitoksen pihalla, ja kukaan ei sanonut mitään. Ihmiset olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut, tuijottelivat ikkunoista ulos naamat peruslukemilla. Yksikään ihminen ei asiaa kommentoinut, ei aloittanut keskustelua vaikkapa vierustoverinsa kanssa."

"Ja TÄMÄ", sanoi äitini, "oli OUTOA".

Tämä tapahtui joskus 70-luvun puolivälissä. Olemmeko sen jälkeen muuttuneet? Vai olemmeko me suomalaiset vieläkin kansa, jota voi siirtää ja kuljettaa paikasta toiseen, ilman että rohkenemme sanoa ääneen mitään?

Suomusilmä

Aimarii heitti blogissaan Pollen Suuret Saappaat tänään haastesanaksi Suomusilmä, josta toivoi pakinaa tai juttua. Tartuin haasteeseen ja kirjoitin sanan innoittamana seuraavanlaista:



Suomusilmä
lat. Oculus Caecus

Suomusilmä on Suomessa elävä eläinlaji, joka on tasaisesti levinnyt koko maahan. Suomusilmä ei kuitenkaan ole vain Suomelle tyypillinen laji, vaan suomusilmiä löytyy koko Euroopan alueelta kuin myös Uudelta mantereelta.

Suomusilmälle on tyypillistä heikko näkö ja vielä heikompi päättelykyky. Suomusilmä suunnistaakin lähinnä ennakkokäsitystensä ja vakautuneiden periaatteidensa avulla. Johtuen heikosta orientoitumiskyvystään suomusilmä lyö päänsä useasti seinään tai, kuten yleistä on, Suomen ikihonkaan, mistä johtuen lajille on kehittynyt poikkeuksellisen vahva ja kova kallo, jota ei järjen ääni läpäise.

Suomusilmät hakeutuvat mielellään lajitoveriensa pariin ja vaikka suomusilmä voi pariutua myös muiden ns. suomuttomien lajien kanssa, on lajille tyypillistä hakea kumppani juuri omasta piiristään.

Suomusilmän erikoispiirre on sen kyky pudottaa suomukset silmiltään. Tällöin sen näkökyky ja kuulo paranevat merkittävästi. Usein näin käydessä muut suomukkaat lajitoverit alkavat hylkiä suomutonta yksilöä ja usein se erotetaan laumasta. Tällaiset yksilöt hakeutuvat usein vaihtoehtoisten liikkeiden pariin. Myös Blogistaniassa näyttäisi olevan runsaasti suomuttomia yksilöitä, jotka vaihtavat ajatuksia ja mielipiteitä toisten vastaavien yksilöiden kanssa.

Viimeaikaisten tutkimusten valossa näyttää siltä, että lajin elämänlaatu paranee merkittävästi jos se kykenee pudottamaan suomuksensa. Toisaalta, lajille on tyypillistä, että suomukset saattavat kasvaa takaisin.


----

Otepään lumitilanne

Meilläpä kävi mukavat hiihtomiehet Suomesta, jotka ymmärtääkseni olivat kovastikin tyytyväisiä Otepään latuihin ja lumitilanteeseen. Ja ymmärtääkseni myös meihin.

Vaan sitä hiihtomiehet valittivat, että Suomesta matkalle lähtiessään oli netistä vaikea löytää tietoa Otepään lumi- ja latutilanteesta.

Ja mikä on hiihtomiehille tärkeää? Tietenkin lumi.

Ja totta onkin, että Otepään lumitilanne on piilotettu outojen linkkien taakse.

Minäpä autan muita saman ongelman kanssa pähkäileviä:


Ensinnäkin Tehvandin eli Otepään hiihtostadionin on-line linkki, josta näkyy kameran kautta tilanne laduilta löytyy näin: http://www.tehvandi.ee/.


Lumesta ja säästä löytyy myös tietoa http://www.ilm.ee/ -sivuilta. Sieltä vaan klikkailemaan karttaa Otepään kohdalta.

Ehkä suomalaisia hiihtomiehiä lohduttaa tieto, että eivät virolaisetkaan ole kurssissa Otepään lumitilanteen kanssa.

Meillä kävi tässä taannoin vieraita Tallinnasta, jotka olivat aivan ihmeissään, että miten Otepäällä voi olla lunta, kun Tallinnassa ei ole.

Ja kampaajalla käydessäni pohti luottokampaajani Astrid sitä, että hänen tallinnalaiset kaverit eivät voi uskoa, että Otepäällä, etelässä, voi ylipäätänsä olla lunta, kun sitä ei pohjoisemmassa ole.

Summa summarum: Otepään lumitilanne on varjeltu salaisuus, joka tekee hallaa (hmh, huono sana) Otepään matkailulle.

Lupaan, että uusille Villa Ottilian kotisivuille tulee monipuolisesti linkkejä paikkakunnan ilmaan, kesäisin ja talvisin.

Ja ehkä minun blogini jos ei päivittäiset, niin ainakin viikottaiset tarinat Otepäästä kera kuvien antavat myös jotain tietoa kulloisestakin tilanteesta. Eli pysykää kanavalla, jos olette suunnittelemassa matkaa tähän suuntaan. Tai laittakaa suoraan kysymys minulle, vaikkapa osoitteeseen: info@villaottilia.ee

Kuva otettu tänään n. klo 18.30 lähimetsästä

Ja kuvalle vielä säätiedotus suoraan Villa Ottilian sääasemalta:


Lunta on toistaiseksi runsaasti. Öisin lämpötilat putoavat n. -1 - -3c asteeseen ja päivällä lämpötila nousee pari astetta plussan puolelle.

Varsinais-Suomen hiihtomiesten mukaan ladut olivat hyvässä kunnossa, aamusta asti hoidettuja. Minun arvion mukaan tänne kannattaa tulla hiihtämään kirkkaassa maaliskuun auringossa, hyvillä hangilla ainakin vielä kaksi viikkoa.

Varauksia vastaanotetaan... reservation@villaottilia.ee

Päivän kuva: Ronja laulaa

Napsauta kuvaa jos haluat nähdä minut hieman suurempana, kiitos.

Herrat Helsingissä (ja Tallinnassa) laman alla nyyhkii… mä tein sen minkä aikakoira vain voi…

… eli lohdutin Äiskää pienellä laululla. Äiskä kun on koko aamun lukenut uutisia mahdollisesta devalvaatiosta, deflaatiosta ja huokaillut ihan liikaa.

Terveisin Ronja-neiti

Terveisiä Haapsalusta!

Tervitused Läänemaalt!

Blogissa on ollut viime päivinä hiljaista, kun lähdin muutamaiseksi päiväksi Länsi-Viroon eli kesämökilleni Haapsalun Topuun.

Villa Vallattomasta ja sen ostamisesta olen kertonut blogissa toisaalla eli klikkaa tästä jos haluat tietää miten kaikki alkoi. Tarinassa esiintyvät henkilöt Tuhkimo ja miehensä Aatos, ja saman pariskunnan kanssa vietin nämäkin pari päivää.

Naistenpäivän aamuna hyppäsin siis Tartossa bussiin ja köröttelin Tallinnaan, missä Tuhkimo ja Aatos, tuo maailman taitavin ja työteliäin mies, poimivat minut linja-autoasemalta kyytiinsä. Ja sitten tukka putkella Haapsaluun. Tämä olikin vuoden ensimmäinen mökkivisiitti.

Reissun aiheena oli omenapuiden leikkaus, josta en ymmärrä mitään. Mutta Aatos ymmärtää. Mutta minuakin tarvittiin. Sillä täytyyhän joka projektilla olla asioista mitään ymmärtämätön piällysmies, joka tepastelee ympyrää ja katsoo päältä kun toiset tekevät työt.

Ja mukavaahan meillä taasen oli, vaikka ilmat eivät sanottavammin suosineet. Tai paremminkin: tulopäivänä paistoi aurinko kirkkaan siniseltä taivaalta, mutta seuraavana aamun heräsin sankkaan lumisateeseen. Se siitä keväästä, tältä erää.

En antanut lumisateen vaivata. Vaan lähdin itsekseni vaeltelemaan Topun rannalle, joka sivumennen sanottuna on täydellisen ihana ja idyllinen.

Topun kylä sijaitsee n. 14 km Haapsalusta lounaaseen Topun lahdella. Alue koostuu pääsääntöisesti kesämökeistä, jotka ryhmiteltiin aikojen alussa Aianduskombinaateiksi, sittemmin termi on muuttunut Aiandusühistusiksi. Systeemi on vähän samantapainen kuin Suomen siirtomaapuutarhat ja niiden mökit, paitsi että Topussa kesämökit ovat kyllä ihan reilun kokoisia kunnon mökkejä.

Merelle on Villa Vallattomalta ehkä kilometri polveilevaa metsätietä pitkin. Taivaisiin asti kurkottelevia koivuja, joiden helmoissa tiheä vihreä katajavyöhyke. Tämä on tyypillistä Topulle ja Läänemaalle. Lisää kuvia Topusta viime kesältä voi katsoa, ken haluaa täältä. Ja tästä klikaten saa taas kuvia Haapsalun kaupungista.




Nyt maisemat olivat harmaammat ja lumiset. Mutta silti kauniit. Kun Tuhkimo ja Aatos vielä nukkuivat, otin minä kamerani mukaan ja lähdin kävelylle lumiseen maisemaan, suuntana Topun ranta.

Pysähdyin ihailemaan katajia, jotka vuosi vuodelta ovat yhä pulleampia ja pulleampia. Kaivoin kameran esiin ja aloitin keskittyneen kuvauksen.



Lunta ripotteli hiljalleen. Kesämökit, jotka nukkuivat ruususenunta lumivaipan alla, jäivät taakse. Vain oravien ja peurojen jälkiä näkyi metsätien hangessa. Tunsin olevani täysin yksin tässä valkeanharmaassa aamussa. Minä ja kamerani.

Kun äkkiä täysin äänettömänä on selkäni takana suuri karvainen eläin, joka kurkottaa minua kohti suuret käpälät tanassa, iso suu auki, täynnä valkeita hampaita.

”KARHU” vilahti kuumeinen viesti aivoihin. Ja heti perään, kun tajusin, ettei musta karvaeläin ollut ihan karhun kokoluokkaa: ”KARHUNPOIKA!”

Silmäni naulautuivat suuriin ruskeisiin silmiin, jotka tuntuivat tuikkivan silkkaa iloa. Vaaleanpunainen pitkä kieli roikkui pedon suusta. Ja pedon suu tuntui olevan yhtä naurua korvasta korvaan. Karvainen häntä vispasi ympyrää. ”Ihanaaaa! Ihminen!!! Ihanaa!!! Actionia!!”

Olin juuri joutunut Topun ystävällisimmän karvaturrin hellyysiskun kohteeksi.



”No morjensta sinullekin! Olen menossa rantaan, tuletko mukaan?” kysyn minä.

Lisää raivoisaa hännänheilutusta, hypähtelyä ja sitten Turre lähtee näyttämään minulle tietä, tule mennään!.

Ja niin me kävelemme rannalle, kahteen pekkaan, Turre edellä, minä perässä. Välillä Turre poikkeaa metsään ja hetken kuluttua taas hypähtää sieltä esille.

Rantaviivaa seuraillen me vaeltelemme rannalla pitkän tovin, aamusta, hiljaisuudesta ja toisistamme nauttien.





Palattuani Vallattomalle ovat Marja ja Aatos jo saaneet aamukahvit juotua ja ovat valmiita omenapuiden leikkuuseen. Minäkin päätän tehdä jotain hyödyllistä – ja alan rakentaa lumiukkoa.

Lunta sataa taas, ja se on nyt märkää. Käsineet kastuvat, vaihdan ne toisiin. Ja sitten vielä toisiin työrukkasiin. Lumihenkilö alkaa muovautua hiljalleen, mutta kädet alkavat olla jo punaiset kylmyydestä. Ja minulla oli juuri flunssa...



Ja niin lumiukko jää hieman kesken. Suunnitelmissa oli muovata lähinnä Michelangelon David-patsaan tyyppinen taideteos, mutta ei siitä ihan sellainen tullutkaan. Enemmän se näytti humanoidilta.

Ja, katsokaa, sukunäössä löytyy!




Jotta tällainen lyhykäinen talviloma minulla. Nopeastihan kaksi päivää menee hyvässä seurassa. Ja tänään oli siis paluu kotiin, jälleen Tallinnan kautta.

Terveisiä vaan Haapsalusta

Tiina


PS. Tapasin kaupungilla käydessäni myös haapsalulaisen ystävättäreni Annen, josta olen aiemmin kertonut Teater Randlasen Otepään vierailun yhteydessä. Nyt kerroin Annelle kohtaamisestani Turren kanssa. En ollut päässyt vielä tarinan loppuun kun Anne jo parahti: ”Ei kai!!!??? Et kai taas palaa kotiin uuden koiran kanssa!! Mitä Kimmo sanoo??!!”

No, tällä kertaa ei tuliaisina tosiaankaan ollut koiraa. Heh.

Naisten päivä - etuaikaan

Olipa ihan mielettömän hulvaton päivä tänään!

Suu on vieläkin kaikesta nauramisesta ihan mykkyrällä, silmät sirrillään ja massussa lämmin olo.

Tällainen tyttöjen kanssa touhuaminen on minulle harvinaista huvia. Naisten kanssa vaatekaupoissa riehaantuminen. Pääsääntöisestihän minä vain Linkaman kanssa kotona nyhjään. Ei se ymmärrä huulipunista yhtään mitään. Ei meikkivoiteista tai edes kauden väreistä, saati uusimmista kankaiden grafiikoista; onko 70-luku in vai out. Turha sitä on Linkamalta kysyä.

Käytiin tänään siis tyttöporukalla vähän shoppaamassa. Tarkoittaa: Seija (=Rummukaisen mamma), Seijan virolainen ystävätär Valli ja minä.

Eikä me shopattu missä tahansa. Mielikuvituksettomat ja tietämättömät suuntaavat Tallinnan ja Tarton huippuputiikkeihin. Asiantuntijat taas osaavat etsiä Kanepin kylän käytettyjen vaatteiden kaupat. Kanepissa näitä second hand-puoteja on kaksi. Toinen sijaitsee sortumavaaran alaisessa ladossa. Toinen ihan oikean talon kellarissa.

Älkää, hyvät lukijat, nyrpistäkö nenäänne! Sillä nämä myymälät ovat mielettömiä merkkituotteiden, ihanien löytöjen aarreaittoja. Tuhnuisissa tiloissa, pinottuna, vaatepuille piiloitettuina on aarteita!!!

Ja niin vain kävi, että shoppaaminen karkasi käsistä. Ei riittänyt enää pienet ostoskassit tyttösille, tarvittiin järeämpää kalustoa kantamaan ostokset pois kaupasta.



En kerro fantastisen päivän löydöistä enempää, vain siksi, että koko päivä tarvitsisi niin paljon enemmän aikaa tullakseen aidosti todennettua. Vähän sentään täytyy teitä kiusata: Ostimme merkkifarkkuja 10 kruunulla (parit Dieselit, yhdet Levikset ja yhdet Miss Sixtyt, DKNY:t olivat mui bueno, vaan liian pienet, damn it), nahkatakkeja 10 kruunulla, villapaitoja 5 kruunulla... Ja mitä vielä ostimmekaan -- oi, sitä kaikka ei edes rohkene tässä kertoa. Kuva saattaa kertoa sekin jotain.



Ostaminen (järjettömän halvalla) oli yksi asia. Meidän hulvaton hyvä mieli, nauru ja kikatus oli toinen.

Ja miten me nauroimmekaan! Kaikesta mitä löysimme. "Katso! Katso! Hei, tää on just kuin luotu sulle, sovita! IIIhana! Ei ooooo tosi!!!!"

Parasta kaikessa oli se että kauppojen muut asiakkaat, Kanepin tädit nauroivat ja riehaantuivat meidän kanssamme! Jopa myyjä-täti, joka oli kuuro, nauroi tämäkin, kuulematta kaikkea. Tälle riitti meidän riehaantuminen.




Kerronpa tällaisenkin tarinan Kanepin second-hand-puodista: hyvä olo ja hilpeä tunnelma tarttuu.

Meidän riehaantumisen innoittamana yksi kaupassa olleista vanhemmista daameista nostaa poistomyyntilaatikosta valtavat, ruskeat polviin asti ylettyvät naisten puuvillaiset alushousut, kokoa XXXXL ja kovalla äänellä huutaa: "Naised, kuulge, ma leidsin endale stringid: Naiste päevaks!" (Käännös: Naiset, kuulkaa, löysin itselleni stringit. Naisten päiväksi!)

Meillä siis tosiaan oli hyvä päivä. Ja epäilemättä oli kaupassa muillakin.

Tässä kaksi onnellista naista, hyvinkin Naisten Päivän tunnelmissa, vaikka ehkä aavistuksen etuaikaa.



Huomatkaa turkit naisten päällä. Ehkä ostimme ehkä emme. Ehkä aidot, ehkä eivät.

Mutta hienot ovat naiset turkeissaan, joka tapauksessa! Vai ken julkeaa vastaan väittämään?!!!

Sitä paitsi, me vietimme nyt kunnolla Naisten päivää, vaikka hitusen etuaikaan.

Otepää esittely HS Oma Maailmassa

Huomenta Otepäältä (vaikka kuva onkin illalta)!

Yritän yhä keksiä tapoja millä tuoda esiin Otepäätä matkailukaupunkina eri foorumeissa. Ja ilman rahaa. Wikitraveliin on juttua tulossa. Sen sijaan kotisivujen synnyttäminen sai kolauksen, josta yritän tokeentua. Eikä siitä juuri nyt tämän enempää.

Siis, etsin foorumeita, joissa voisin levittää Otepään ilosanomaa. Ja keksin Hesarin Oma Maailma-sivustot. Ja sinne sitten kirjoitin tällaisen jutun:


Otepää on monipuolinen ja luonnonkaunis lomakaupunki Etelä-Virossa, Valgamaalla.

Se sijaitsee korkealla Otepään ylängöllä ja on siksi talvisin varmaluminen. Otepään maasto on muuten tasaiselle Virolle poikkeava: mäet seuraavat toinen toistaan, niiden välisissä laaksoissa on puolestaan pieniä ja kirkasvetisiä järviä ja jokia. Suurin järvi on Pyhäjärvi aivan kaupungin kyljessä.

Otepää tunnetaan parhaiten talvilomakohteena, mutta kaupungilla ja sen ympäröivällä luonnonpuistolla on paljon tarjottavaa myös kesäisin. Eikä kannata unohtaa syksyä tai kevättäkään.

Otepää elää pitkälti matkailusta, ja siksipä sillä on tarjota matkailijalle kaikki mitä matkailija etsii: majoitusliikkeitä on kaupungissa monenkokoisia ja tasoisia.

Ravintoloita, kahviloita, baareja on kaupungissa useita,joista osa isojen hotellien yhteydessä.

Otepäältä saa myös kauneus- ja hyvinvontipalveluita Suksi-, lumilauta-, polkupyörä- ja rullaluistinvuokraamoja on useita.

Suomalaisten omistama ja suosima ja perhehotelli Villa Ottilia löytyy keskustan läheltä, Otepään luonnonpuistosta. Katso http://www.villaottilia.ee.

Otepään vetonauloja on talvella loistavat hiihtoladut, joita on kymmeniä eritasoisia, osa niistä myös valaistuja. Tunnetuimmat hiihtokeskukset ovat Tehvandi ja Kääriku. Kaupungin vierestä löytyy myös kaksi laskettelumäkeä, Väike Munamägi ja Kuutsemäe. Lapsille on kaksi hisseillä varustettua tubing-mäkeä, joissa voi ajella vinhasti pyörivillä kumidonitseilla.

Kesällä Otepäällä kannattaa suunnistaa Pyhäjärvelle, jonka sanotaan olevan Viron kaunein. Pyhäjärven ranta on saanut vuosi toisensa jälkeen ns. Sinisen lipun, mikä tarkoittaa, että ranta täyttää kaikki tärkeät kriteerit: vesi ja ranta ovat puhtaat, sieltä löytyy pukukopit, suihkut, ravintolat, veneen- ja kanootinvuokraus, hengenpelastajat jne.

Myös hölkkääjille, kävelijöille, luontosamoilijoille, polkupyöräilijöille ja rullaluistelijoille löytyy monenlaisia opastettuja ratoja ja reittejä.

Otepään läheltä löytyy myös 18-reikäinen, erittäin kaunis, mutta vaikeaksi sanottu Otepään golfkenttä. kts. www.otepaagolf.ee

Otepään Seikkailupuistossa on useita eritasoisia ratoja, joilla voi ottaa mittaa itsestään. Helpoimmat radat sopivat myös lapsille, mutta ns. musta rata edellyttää jo vanhempaa ja kokeneempaa seikkailijaa. Kts. www.seikluspark.ee

Ihmiset Otepäällä ovat ystävällisiä, vaikka suomen kielellä kaikkialla ei pärjää. Tallinnan ja jopa Pärnun ja Haapsalun kaltaista "väsymistä" suomalaisiin turisteihin ei Otepäällä ole ainakaan toistaiseksi nähtävissä. Ehkä tämä johtuu myös siitä, että Otepäällä käyvät turistit ovat itsekin hieman erityyppisiä kuin esim Tallinnassa päivämatkoilla käyvät.

Otepäälle tulevat ihmiset lepäämään tai virkistymään tai liikkumaan. Perhekohteena Otepää onkin aivan erinomainen.

Kulttuurinnälkäisille ja löytyy myös monenlaista -- lähistöllä on useita historiallisesti mielenkiintoisia kohteita. Ja Tarton yliopistokaupunki ja sen monipuolinen tarjonta on lähellä, 42 km päässä. Yhtä kaukana on maakunnan keskus, Valga, joka sijaitsee aivan Latvian rajalla.

Sain jutun sinne läpi, vaan jostain syystä ei kappaleenvaihdot tulleet esiin, koko juttu pamahti ruutuun yhtenä pitkänä pötkönä. Kuin tiiliskivi ahdettuna täyteen pientä printtiä. Yritin html:llä pakottaa kappaleenvaihtoja, mutta turhaan.

Lopulta ratkaisin homman niin, että siinä missä olisi pitänyt olla kappaleenvaihto oli: --

Toivon, että se ainakin hiukkasen pilkkoo tiiliskiveä.

Kuka tuntee Napsun? Sinnekin olen jossain vaiheessa saanut lykättyä pienen tekstin. Tänään lisäsin sinne kuvia parisen kappaletta, jotka odottavat moderaattorin hyväksyntää.

Kuten sanottu, yrittänyttä ei laiteta. Ja minä nyt ainakin yritän.

Lisää vinkkejä foorumeista, jonne voisin tekstiä lykätä, otetaan vastaan nöyrän kiitollisena ja niiaten niin että polvet natkuvat.

Pitkät, mustat ja ainakin takamuksille asti

Tiedättekö, aurinko paistaa jälleen aivan uskomattoman hienosti. Hanget hohtavat, räystäät tippuvat. Minun flunssanikin on jo hieman parempaan päin.

On ollut viime aikoina niin tukkoinen olo, että se näkyy jo uloskin päin. Mitä tehdä? Minä lähden kampaajalle!

Muistan kuinka äitini kertoi aikanaan tarinaa käynnistään kampaajalla. Viereiseen tuoliin istahti tyttölapsi, iältään ehkä seitsemän tai kahdeksan vuotta. Sellainen tyypillinen suomalaistyttönen, vaaleat lyhyehköt hiukset, pienillä sojottavilla saparoilla kahden puolen päätä.

Tytön äiti antoi tytön itse kertoa kampaajalle toiveistaan, mistä tyttö oli selvästikin ylpeä. Ja kirkkaalla lapsenäänellä tyttö ilmoitti tahtovansa: pitkät mustat hiukset, jotka yltävät ainakin peppuun asti.

Samantyyppiset toiveet on nyt minullakin mielessä. Jos ei nyt mustia eikä takapuoleen asti, niin toivoisin kampaajan loihtivan minulle elämäniloa, reippautta, muutaman vuoden voisi ottaa kasvoistakin, pari kiloa pois vyötäröltä, silmiin kirkkautta ja sädehtintää.

Mitenköhän tämä kaikki sanotaan viroksi?

*lähtee hankkimaan uutta lookia*

Miten varata hotellihuone?

Maris heitti eilen pahan – tai siis hyvän ajatuksen, joka on askarruttanut mieltäni tämän päivän.

Miten ihmiset haluavat varata matkansa ja hotellinsa?

Maris tietokoneajan ihmisenä suosii tripadvisor.com ja booking.com –tyyppisiä varausjärjestelmiä, joilla nopeasti saa tietää onko hotellissa tilaa, varaus tapahtuu online, eli tiedät heti oletko saanut huoneen vai et. Ja voit usein myös lukea muiden kävijöiden arvostelut hotellista.

Jäin miettimään miten sellainen sopisi meille? Kuinka paljon se toisi meille lisäasiakkaita? Ja mitä se maksaisi?

Tein haun molempiin järjestelmiin sanalla OTEPÄÄ ja sain vastaukset, joita osasin odottaa. Booking.comissa oli vain kaksi suurinta kylpylää listautunut järjestelmään. Tripadvisoriin kolme.

Ja tämä tietenkin johtuu siitä, että järjestelmiin kirjautuminen on kallista ja jotta sellainen kannattaa, tulisi asiakasliikennettä olla paljon ja eri puolilta maailmaa. Näissä Otepään suurimmissa hotelleissa on vuodepaikkoja useita satoja. Meillä on niitä vain nuo 14. Painimme siis aivan eri kokoluokassa

Toiseksi, meidän asiakkaistamme tulee iso osa Suomesta, ja jos meillä on joku kohderyhmä, johon haluamme panostaa, on se juuri suomalaiset. Yksinkertaisesti siksi, että suomalainen suosii suomalaista. Nämä suuret kansainväliset hakujärjestelmät on suunnattu pitkälti englanninkieliselle maailmalle, lähinnä amerikkalaisille, joita on paljon ja joilla on varaa matkustaa.

Jäin sitten miettimään, miten voisimme helpottaa asiakkaiden varauksen tekemistä ilman Amadeukseen tai muihin jättijärjestelmiin kirjautumista. Yksi mahdollisuus olisi laittaa uusille nettisivuille varauslomake, jonka asiakas täyttäisi ja sitten lähettäisi meille. Se tulisi sähköpostiimme.

Tämä kuitenkin edellyttäisi sitä, että asiakas on jo löytänyt kotisivumme, eli se ei ratkaisisi ongelmaa, miten asiakas saadaan napattua alun alkaen kotisivuille.

Muistelin meidän taannoista Ranskan-matkaamme. Yksi matkaa edeltävästä iloista oli käydä lukemassa eri varausjärjestelmien asiakaspalautteita. Silloin selailin monta päivää hostels.com –sivustoja. Luin kommentteja ja lopulta löysin juuri sopivan hotellin meille.

Ja tästä sain nyt uusille kotisivuilleni idean, joka on helppo toteuttaa: vieraskirja! Kun Ottilian sivuja ensimmäisen kerran suunnittelin, oli se mielessäni, mutta jäi kuitenkin jostain syystä pois.

Minusta itsestänikin olisi todella mukava lukea mitä asiakkaamme ovat meistä kirjoittaneet, miten meitä muistelevat. Olen aika varma siitä että kommentit olisivat pääsääntöisesti positiivisia. Jos on mitä päätellä talomme fyysisestä vieraskirjasta. Sinne ovat asiakkaat kirjoitelleet joskus pitkiäkin juttuja, piirrelleet ja usein runoilleetkin.





Maris toivoi sivuilleni myös useita alakategorioita, ja niitä onkin todella sinne tulossa. Eli sinne tulee oma osansa Villa Ottilialle – siis faktat: montako huonetta, millaisia huoneita, mitä maksaa, missä sijaitsemme Otepäällä (kartta). Sitten tulee lyhyt esittely meistä. Sitten tulee runsaasti materiaalia Otepäästä (kartta Virosta), ajo-ohjeet, miten tänne pääsee busseilla, junalla, moottori- tai polkupyörällä. Omat osansa saavat eri vuodenajat – eli mitä tehdä milloinkin. Mukaan tulee pitkä lista tapahtumista Otepäällä, mitä tehdä, minne mennä. Lisäksi sinne tulee myös osio päiväreiteistä ja retkistä, joita olemme asiakkaillemme valmiiksi suunnitelleet – eli asiakkaan tarpeiden ja ajankäytön mukaan rakennettuja päiväretkiä kaikkiin ilmansuuntiin niin että reittien varrelle jää mahdollisimman paljon mielenkiintoisia kohteita.

Emo kysyi mitä asiakkaat tiedustelevat varaustaan tehdessä? Myös nämä asiat on huomioitu sivustolla. Eli yritän etukäteen jo vastata mahdollisimman moneen kysymykseen.

Mistä tuli jälleen mieleen tuo online-varausjärjestelmä. Sen suurin heikkous minusta on täydellinen henkilökohtaisuuden puute. Meidän varauksemme ovat harvoin vain että joku kysyy että onko tilaa, minä vastaan että on, ja asiakas tekee varauksen. Varauksiin liittyy useimmiten, tulivat ne puhelimella tai sähköpostilla, monenlaista keskustelua. Ilmoista, tapahtumista, asiakkaan etukäteistoiveista ja odotuksista. Niiden kautta asiakas saa käsityksen siitä minne on tulemassa ja me saamme myös käsityksen siitä ketä tänne on tulemassa.

Hintoja ajattelin myös tuoda hieman alaspäin seuraavassa nettipäivityksessä. Kuten kirjoitin ravintoloista, joiden hinnat laskevat nyt ja jotka myyvät aterioiden sijaan nykyisin alennuksia, sama trendi on nähtävissä hotelleissa.

Viimeisillä Tourest-matkamessuilla oli yksi tärkeimpiä keskustelunaiheita hintojen lasku ja paikoitellen suoranainen polkeminen. Nyt näyttää siltä että alalla on jonkinmoinen paniikki.

Kuten pohdin ravintoloiden kohdalla, tulee hintojen laskemisen tiellä jossain vaiheessa kuitenkin seinä vastaan myös hotellialalla.

Hinta on tietenkin kilpailutekijä, mutta ei ole myöskään mieltä tehdä tappiollista työtä. Kun hintaa hilataan aina vain alemmas, täytyy myös jostain muusta tinkiä. Eli sanalla sanoen taso laskee. Aamiaisilla kinkut vaihtuvat makkaraan, huonelämpötiloja lasketaan, siivouksesta tingitään. Olen kuullut sellaisiakin huhuja, että joissain majoitusliikkeissä käytetyt lakanat ajetaan vain mankelin läpi ja käytetään uudelleen. Ehkä se on vain huhu, toivon niin. Ei ole kiva ajatus maata jonkun toisen lakanoissa.

Tämä on siis todellisuus, jossa elämme. Hintojen laskuun on paineita. En ole ahne, mutta en kyllä näe mitään mieltä tehdä tätä työtä myöskään tappiollisesti. Enkä halua myöskään laskea Villa Ottilian tasoa alaspäin – haluan olla ylpeä siitä mitä teen, että voin tarjota asiakkaalle parastani kaikin tavoin.

Tällä hetkellä suurin lohdutus tässä hankalassa kilpailutilanteessa ovat kanta-asiakkaamme. Meillä on koko joukko asiakkaita, jotka ovat käyneet Ottiliassa jo vähintään kolme kertaa. He eivät osta hintaa, he etsivät lomalleen parasta mahdollista paikkaa, ja ovat sellaiseksi meidät havainneet. Se onko huonehinta 5 tai 10 euroa enemmän tai vähemmän kuin naapurilla ei heitä kiinnosta. He tietävät että saavat rahalleen vastinetta

Ongelma onkin nyt lähinnä uusasiakashankinta, kuten termi hienosti kuuluu. Miten kertoa muille asiakkaille uskottavasti se, minkä kanta-asiakkaamme tietävät?

Tällaisia ajatuksia siis uusien kotisivujen suunnittelun tiimoilta

Matka Otepäälle - kuvina!

Alun alkaen oli mielessä minulla otsikoida tämä bloggaus vetävästi, jotain joka herättää lukijan mielenkiinnon. Tämä otsikko oli vahvasti mielessä:

Suutarin vaimon kengät


Mutta sitten, aiheeseen liittyen mietin parhainta google-optimoitua otsikkoa Otepäästä, ja päädyin pitkän pähkäilyn jälkeen näinkin latteaan, mutta toivon mukaan hakukonemyönteiseen otsikointiin.

Sillä Otepäästä ja matkailusta tänne on tässä jutussa kysymys.

Olen päättänyt tehdä jotain, että väki löytäisi tiensä niin Otepäälle kuin Villa Ottiliaan.

Osana tätä kirjoitus- ja pohdintaprojektia rakensin nettiin uuden kuvagallerian, joka esittelee Otepäätä laajasti kaikkina vuodenaikoina, ja se löytyy tästä.



Ja nyt siis palaan Suutarin rouvan kenkiin, jos sallitte:

Google ja sen kyky löytää hotellimme on pyörinyt viimeiset päivät mielessäni.

Asiakkaita on tänä vuonna ollut Villa Ottiliassa aiempaa vähemmän, vaikka talvi on ollut ilmojensa puolesta mitä mainioin. No, lamaa voi aina syyttää, mutta minä syytän myös itseäni. Ja hieman myös Perheen Viisainta Miestäkin.

Emme ole markkinoineet riittävästi – ja Googlen hakukoneessa emme tule ensimmäisten joukossa esille. Koittakaa. Naputelkaa vaikkapa Otepää ja majoitus. Ei tule Villa Ottilia ihan heti esiin. Valitettavasti, totean.

Ja nyt tullaan sitten suutariin ja suutarin lapsiin, tai siis tässä tapauksessa suutarin vaimoon eli Yours Truly’iin.

Perheemme Viisaimmalla Miehellä, koodinimi Posselillahan (vielä jaksan riemua repiä tuosta termistä) on oma mainostoimisto. Päivät pitkät mies siis naputtelee mitä vetävimpiä mainostekstejä eri yritykselle, suunnittelee kampanjoita ja kehittelee markkinointistrategioita. Ja kun ei sitä tee, pohtii muuten vaan viisaita markkinoinnista ja sitten postailee ajatuksiaan omalle saitilleen ja oman blogiinsa (löytyvät linkkilistani, mutta en pahapäisyyttäni vahingossakaan laita niistä linkkiä juuri tähän) ja osallistuu alan kansainväliseen keskusteluun eri nettifoorumeilla.

Vaan Perheemme Viisaimman Naisen yrityksen markkinointi on jäänyt lapsipuolen asemaan. Syynä on toki enemmänkin oma saamattomuuteni asian suhteen. Olisinhan minäkin voinut ottaa aktiivisesti asian esiin, tai suorastaan tehdä homman itse. Ainoastaan nettinikkaroinnin osalta nostan kädet pystyyn, mutta siihenkin löytyy ulkopuolelta apua.

Meillä on ollut pian kolme vuotta nykyiset kotisivumme pystyssä (löytyvät tästä eli selkokielellä: www.villaottilia.ee).

Sivut ovat mielestäni raikkaat ja toimivat, ne ovat yhä ajankohtaiset ja ne ovat, mistä itse olen ylpeä, käännetyt useammalle kielelle. Tästä työstä lähtee kiitosta moneen valtakuntaan! Kiitos Sylvia! Kiitos Soili!

Mutta sivujamme ei ole päivitetty piiitkiin aikoihin, ja tästä kuulemma Google ei tykkää.

Ja päätin ryhtyä sanoista tekoihin – eli kirjoitin uudelleen suomenkieliset sivut. Tekstit ovat nyt valmiina, ja yritän saada yhden tutun nettinikkarin käsiini. Olemme tehneet jossain vaiheessa kättä päälle ja oravannahkoja väliin -sopimuksen sivujen uudistamisesta.

Uusi teksti on entistä informatiivisempi, ainakin tämä oli pyrkimykseni.

Uskon vakaasti, ja samalla ajatuksella oli aiemmatkin kotisivut tehty, että ei riitä että Villa Ottilian kotisivuilla kerrotaan kymmenen kaunista ja hyvää hotellista. Sivujen täytyy olla informatiiviset myös Otepään ja Etelä-Viron matkailun suhteen.

Siis marssijärjestys on tämä: ensin täytyy vakuuttaa ihmiset siitä, että Otepäälle kannattaa tulla. Ja vasta sitten voi kertoa, että paras paikka täällä yöpymiseen on kahden karhun majatalo, eli siis Villa Ottilia.

Uudet kotisivutekstit siis kertovat Villa Ottilian ohella monenmoista Otepäästä ja Etelä-Virosta. Sieltä löytyy neuvoja ja ohjeita matkan järjestämisestä, aina laivalippujen tilaamisesta alkaen. Runsaasti palstatilaa saavat vinkit siitä mitä kaikkea täällä voi tehdä kaikkina eri vuodenaikoina. Laskettelumäet, pulkkamäet, luontoreitit, fillarireitit jne. esitellään.

Ryhmämatkoille on oma osionsa. Samoin mukana on runsaasti linkkejä muihin paikkakunnan yrittäjiin, eli ohjeita siitä mitä tehdä, jos haluat vuokrata sukset tai laskettelulaudan, mennä kampaajalle, hierojalle tai etsit kuntosalia.

Koska uskon vakaasti myös kuvan ja tekstin yhteistoimintaan, on toiveenani saada sivuille mahdollisimman paljon hyviä kuvia.

Viimeiset kaksi päivää olen istunut pienessä kuumepöpperössä tietokoneen ääressä ja kaivanut sen uumenista satamäärin erilaisia kuvia, jotka voisivat sopia kuvitukseksi kotisivuille. Lähikuvia pörriäisistä ja ruusuista, maisemakuvia, kuvia hotellista itsestään, sen huoneista. Kuvia Otepään maamerkeistä, kuvia lähistön nähtävyyksistä. Kuvia jotka vastaavat kysymykseen: miksi tänne kannattaa tulla.

Tein kuvista gallerian aluksi ihan vain nettinikkaria varten. Hänen on kootusta galleriasta helppo valita sopivimmat. Mutta sitten mietin, että hei, tämähän on ensimmäinen kuvagalleria, joka on näin laaja, ja esittelee Otepäätä kaikkina vuodenaikoina. Ja päätin laittaa sen tänne blogiinkin.

Ja niiltä joilla jutun alkumetreillä unohtui linkki, tässä toistamiseen: klikaten.


Kuvia on paljon, mutta nopeastihan niistä selviää kun vaan klikkailee eteenpäin. Ensin on omina osioinaan kevät, kesä, syksy, talvi. Sitten tulevat tapahtumat, lähikuvat, kuvat nähtävyyksistä jne. Lopuksi kuvat meistä nauramassa kameralle sekä kuvat Villa Ottiliasta, niin sisältä ja ulkoa.

Olisin aivan vallan ilahtunut, jos innostuisit kertomaan ajatuksisi siitä mitä sinä haluaisit lukea Villa Ottilian kotisivuilta! Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä sivujen sisällössä, rakenteessa ja ulkoasussa? Kaikki vinkit, viisaudet, vihjeet ja varoitukset otetaan äärimmäisen kiitollisina vastaan.

Jään siis odottelemaan

t. Sinulle uskollinen eli Yours Truly (kuten ylhäällä jo kerroin) :-)

Ars Fennica Viroon!

Löysin lehdestä tällaisen uutisen:

Ars Fennica virolaiselle Mark Raidperelle

Kuvataiteen arvostettu Ars Fennica 2008 -palkinto on myönnetty virolaiselle mediataiteilijalle Mark Raidperelle. Palkinto luovutettiin ensimmäistä kertaa Suomen rajojen ulkopuolella, Tallinnassa.

Vuonna 1975 syntynyt Mark Raidpere on opiskellut valokuvausta ja elokuvataidetta kotikaupungissaan Tallinnassa. Hänet tunnetaan videotöistään laajalti, sillä hänellä on ollut Viron rajojen ulkopuolella näyttelyitä muun muassa Ranskassa, Kreikassa ja Britanniassa. Merkittävin yksityisnäyttely oli Viron edustajana Venetsian biennaalissa Italiassa vuonna 2005.

Suomessa Raidperen teoksia on nähty viimesyksyisessä Art Fennica -näyttelyissä Amos Andersonin taidemuseossä, ARS 06 -näyttelyssä Kiasmassa ja Ars Baltica. Can You Hear Me -kiertonäyttelyssä vuonna 1999.

Palkinnon luovutustilaisuuteen osallistui myös Suomen presidentti Tarja Halonen puolisoineen. Samalla avattiin virolaisen taiteen museossa Kumussa Tallinnassa Ars Fennica -ehdokkaitten näyttely.

Ehdokkaita oli viisi, Raidperen lisäksi Maria Duncker (syntynyt vuonna 1963), Tea Mäkipää (1973) ja Seppo Renvall (1963) sekä latvialainen Katrina Neiburga (1978). Ehdokkaat valitsi nelijäseninen raati ja lopullisen valinnan teki Hou Hanru San Franciscon kulttuuri-instituutista.

Hou Hanru sanoo päätyneensä vaikeassa tehtävässään Raidpereen, koska tämän taiteella on harvinaislaatuinen ilmaisuvoima ja yhteys tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

34 000 euron Ars Fennica on Suomen ja Baltian suurin kuvataidepalkinto. Sen tarkoituksena on kannustaa nuoria taiteilijoita. Palkintoa on jakanut vuodesta 1991 asti Henna ja Pertti Niemistön kulttuurisäätiö.


Mutta kuka on Mark Raidpere?

Minulle aiemmin tuntematon kuuluisuus. Aloin siis ottaa asiasta selvää, etsin netistä erilaisia linkkejä, artikkeleita, kuvia.

Ja selvisi, että Raidpere kyntää kulttuurin ja kuuluisuuden sarkaa kahdella eri pellolla.

Yhdeltä puolelta hän on Viron yksi suosituimmista, ja ymmärtääkseni myös parhaiten palkatuimmista ja halutuimmista muotikuvaajista, joiden työ liitty glitziin ja glamouriin. Elämän kauniimpaan tai ainakin turhamaisempaan ja pinnallisempaan puoleen. Hän liikkuu sujuvasti täkäläisen jetsetin piireissä.



Kuva kuvattu Õhtuleht-lehden sivuilta, alkuperäinen kuva Anu Saagimista Mark Raidpere


Toiselta puolelta hän on kunnianhimoinen ja palkittu valokuvaaja ja videotaiteilija, joka omissa töissään analysoi itseään ja perhettään ja sitä kautta suhdettaan maailmaan. (Tämän opin jonkun näyttelyn pressitiedotteesta.)

Kuuluisin, vuodelta 1997 peräisin oleva kuvasarja on ”Io” (italiaksi: minä), jossa Raidpere on kuvannut itseään alastomana ja kärsivänä hahmona. Hän on laiha, irvokas, alaston, kalju, kuin keskitysleirivanki, joka poseeraa joissain kuvissa kuin muotinuket ja valokuvamallit. Käsissä ja kehossa tupakalla poltetut arvet.

Kuvat on otettu tietoisen rujosti, kehitys on jätetty ikään kuin puolitiehen, taustat ja valot ovat nekin räikeät, sävyttömät, kuin paljaan hehkulampun alta kuvattuina.

Tässä muutamia kuvia, jotka olen kuvannut omalta tietokoneruudultani, luodakseni itsenäisen uuden kuvan ja välttääkseni samalla kaikki copyright-ongelmat.










Muita tunnettuja ja eri puolilla maailmaa, mm. Venetsian biennaalessa 2005 kiertäneitä Raidperen töitä ovat hänen kylmänapaattiset videonsa perheestään.

Keskusteluja äidin kanssa Lasnamäen kerrostalossa, keittiönpöydän ääressä, ilottomassa valossa. Huonotasoisella ääninauhalla äiti ja poika puhuvat toistensa ohi.

Toinen tunnettu videoteos on tallenne Raidperen skitsofrenisen isän keskusteluista ja yksinpuheluista.

Transformation–niminen kokonaisuus puolestaan on kuvamanipulaatiota, sarja sulauttaa Raidperen omat kasvokuvat lähiystäviinsä; syntyy eräänlaisia mutantteja: minä ja minun julkkiskaverit.





Tällainen on siis Ars Fennican eli Suomen ja Baltian suurimman kuvaamataidepalkinnon pokannut taiteilija hyvin lyhykäisesti nähtynä.

Ja mitä minä hänestä ja hänen töistään ajattelen?

En osaa oikein sanoa – tietokone on tietokone, ja sen kyky toistaa esimerkiksi valokuvia on vajavainen, videoista puhumattakaan. Ehkä työt avautuisivat eri tavoin nähtyäni ne todellisina printteinä ja kunnon videoesityksinä. Luulenkin, että edessä on kulttuurimatka Tallinnaan ja KUMUun, jossa on nyt Raidperen näyttely.

Mutta näin nopeasti tietokoneelta nähtynä – en ole otettu näkemästäni. Mitä enemmän näkemääni ajattelen, sitä vähemmän olen.

Minusta 34.000 euron palkinto -- joka on valtava summa rahaa täkäläisille tai miksi ei myös suomalaisille nuorille taiteilijoille -- olisi voinut mennä jollekin muullekin kuin hyvin ansaitsevalle muotivalokuvaajalle ja julkkikselle, joka käärii sievoiset summat kuvaten Anu Saagimia haarat levällään.

Raidperen ns. taiteelliset ambitiot tuntuat kiertävän ainakin toistaiseksi hyvin pientä ja ahdistunutta spiraalia oman minuuden ympärillä. Minä ja äiti. Minä ja isä. Minä ja kaverit. Minä ja vartaloni. Minä ja mutkikas seksuaalisuuteni.

Rujous, surkeus, ahdistus tuntuvat kovin omakohtaisesti koetuilta, varmasti ovatkin olleet hyvää taideterapiaa asianomaiselle, mutta totuus on, että varsinkin ne videot vaikuttavat aika mielenkiinnottomilta muille.

Eikö tätä angstia olla jo nähty ihan riittämiin?

Alla linkkejä kuviin ja arvosteluihin:

Arvosteluja

ja tällainen

ja tästä löytyy kuvia