Ars Fennica Viroon!

Löysin lehdestä tällaisen uutisen:

Ars Fennica virolaiselle Mark Raidperelle

Kuvataiteen arvostettu Ars Fennica 2008 -palkinto on myönnetty virolaiselle mediataiteilijalle Mark Raidperelle. Palkinto luovutettiin ensimmäistä kertaa Suomen rajojen ulkopuolella, Tallinnassa.

Vuonna 1975 syntynyt Mark Raidpere on opiskellut valokuvausta ja elokuvataidetta kotikaupungissaan Tallinnassa. Hänet tunnetaan videotöistään laajalti, sillä hänellä on ollut Viron rajojen ulkopuolella näyttelyitä muun muassa Ranskassa, Kreikassa ja Britanniassa. Merkittävin yksityisnäyttely oli Viron edustajana Venetsian biennaalissa Italiassa vuonna 2005.

Suomessa Raidperen teoksia on nähty viimesyksyisessä Art Fennica -näyttelyissä Amos Andersonin taidemuseossä, ARS 06 -näyttelyssä Kiasmassa ja Ars Baltica. Can You Hear Me -kiertonäyttelyssä vuonna 1999.

Palkinnon luovutustilaisuuteen osallistui myös Suomen presidentti Tarja Halonen puolisoineen. Samalla avattiin virolaisen taiteen museossa Kumussa Tallinnassa Ars Fennica -ehdokkaitten näyttely.

Ehdokkaita oli viisi, Raidperen lisäksi Maria Duncker (syntynyt vuonna 1963), Tea Mäkipää (1973) ja Seppo Renvall (1963) sekä latvialainen Katrina Neiburga (1978). Ehdokkaat valitsi nelijäseninen raati ja lopullisen valinnan teki Hou Hanru San Franciscon kulttuuri-instituutista.

Hou Hanru sanoo päätyneensä vaikeassa tehtävässään Raidpereen, koska tämän taiteella on harvinaislaatuinen ilmaisuvoima ja yhteys tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

34 000 euron Ars Fennica on Suomen ja Baltian suurin kuvataidepalkinto. Sen tarkoituksena on kannustaa nuoria taiteilijoita. Palkintoa on jakanut vuodesta 1991 asti Henna ja Pertti Niemistön kulttuurisäätiö.


Mutta kuka on Mark Raidpere?

Minulle aiemmin tuntematon kuuluisuus. Aloin siis ottaa asiasta selvää, etsin netistä erilaisia linkkejä, artikkeleita, kuvia.

Ja selvisi, että Raidpere kyntää kulttuurin ja kuuluisuuden sarkaa kahdella eri pellolla.

Yhdeltä puolelta hän on Viron yksi suosituimmista, ja ymmärtääkseni myös parhaiten palkatuimmista ja halutuimmista muotikuvaajista, joiden työ liitty glitziin ja glamouriin. Elämän kauniimpaan tai ainakin turhamaisempaan ja pinnallisempaan puoleen. Hän liikkuu sujuvasti täkäläisen jetsetin piireissä.



Kuva kuvattu Õhtuleht-lehden sivuilta, alkuperäinen kuva Anu Saagimista Mark Raidpere


Toiselta puolelta hän on kunnianhimoinen ja palkittu valokuvaaja ja videotaiteilija, joka omissa töissään analysoi itseään ja perhettään ja sitä kautta suhdettaan maailmaan. (Tämän opin jonkun näyttelyn pressitiedotteesta.)

Kuuluisin, vuodelta 1997 peräisin oleva kuvasarja on ”Io” (italiaksi: minä), jossa Raidpere on kuvannut itseään alastomana ja kärsivänä hahmona. Hän on laiha, irvokas, alaston, kalju, kuin keskitysleirivanki, joka poseeraa joissain kuvissa kuin muotinuket ja valokuvamallit. Käsissä ja kehossa tupakalla poltetut arvet.

Kuvat on otettu tietoisen rujosti, kehitys on jätetty ikään kuin puolitiehen, taustat ja valot ovat nekin räikeät, sävyttömät, kuin paljaan hehkulampun alta kuvattuina.

Tässä muutamia kuvia, jotka olen kuvannut omalta tietokoneruudultani, luodakseni itsenäisen uuden kuvan ja välttääkseni samalla kaikki copyright-ongelmat.










Muita tunnettuja ja eri puolilla maailmaa, mm. Venetsian biennaalessa 2005 kiertäneitä Raidperen töitä ovat hänen kylmänapaattiset videonsa perheestään.

Keskusteluja äidin kanssa Lasnamäen kerrostalossa, keittiönpöydän ääressä, ilottomassa valossa. Huonotasoisella ääninauhalla äiti ja poika puhuvat toistensa ohi.

Toinen tunnettu videoteos on tallenne Raidperen skitsofrenisen isän keskusteluista ja yksinpuheluista.

Transformation–niminen kokonaisuus puolestaan on kuvamanipulaatiota, sarja sulauttaa Raidperen omat kasvokuvat lähiystäviinsä; syntyy eräänlaisia mutantteja: minä ja minun julkkiskaverit.





Tällainen on siis Ars Fennican eli Suomen ja Baltian suurimman kuvaamataidepalkinnon pokannut taiteilija hyvin lyhykäisesti nähtynä.

Ja mitä minä hänestä ja hänen töistään ajattelen?

En osaa oikein sanoa – tietokone on tietokone, ja sen kyky toistaa esimerkiksi valokuvia on vajavainen, videoista puhumattakaan. Ehkä työt avautuisivat eri tavoin nähtyäni ne todellisina printteinä ja kunnon videoesityksinä. Luulenkin, että edessä on kulttuurimatka Tallinnaan ja KUMUun, jossa on nyt Raidperen näyttely.

Mutta näin nopeasti tietokoneelta nähtynä – en ole otettu näkemästäni. Mitä enemmän näkemääni ajattelen, sitä vähemmän olen.

Minusta 34.000 euron palkinto -- joka on valtava summa rahaa täkäläisille tai miksi ei myös suomalaisille nuorille taiteilijoille -- olisi voinut mennä jollekin muullekin kuin hyvin ansaitsevalle muotivalokuvaajalle ja julkkikselle, joka käärii sievoiset summat kuvaten Anu Saagimia haarat levällään.

Raidperen ns. taiteelliset ambitiot tuntuat kiertävän ainakin toistaiseksi hyvin pientä ja ahdistunutta spiraalia oman minuuden ympärillä. Minä ja äiti. Minä ja isä. Minä ja kaverit. Minä ja vartaloni. Minä ja mutkikas seksuaalisuuteni.

Rujous, surkeus, ahdistus tuntuvat kovin omakohtaisesti koetuilta, varmasti ovatkin olleet hyvää taideterapiaa asianomaiselle, mutta totuus on, että varsinkin ne videot vaikuttavat aika mielenkiinnottomilta muille.

Eikö tätä angstia olla jo nähty ihan riittämiin?

Alla linkkejä kuviin ja arvosteluihin:

Arvosteluja

ja tällainen

ja tästä löytyy kuvia