Virolainen kansanedustaja Hannes Rumm kysyi omassa kirjoituksessaan: Miksi suomalaiset eivät enää rakasta virolaisia (kts. edellinen blogikirjoitukseni).
Siihen kysymykseen voidaan heittää vastakysymys: Ovatko he koskaan rakastaneet? Entä virolaiset, rakastavatko he suomalaisia? Ovatko koskaan rakastaneet?
Minusta kaikki yllä olevat kysymykset ovat turhia ja lähtökohdiltaan vääriä.
Eivät kansat rakasta kansoja. Kansat koostuvat ihmisistä. Ja ihmiset rakastavat ihmisiä.
Valtiovalta, hallitus, presidentti, eduskunta edustavat virallisesti kansakunnan kulloisiakin mielipiteitä ja sympatioita. Paino sanalla virallisesti. Yksittäisten ihmisten ajatukset, jopa koko kansan mittakaavassa, eivät aina mene yhteen virallisen valtiovallan kanssa.
Otetaan vaikkapa presidentti Koiviston toimet ja teot Viron uudelleenitsenäistymisen aikana 1991. Joita on nyt moitittu, ja joille on toivottu anteeksipyyntöä. Edustivatko ne suomalaisten ajatuksia tuona aikana laajemmaltikin? Tämä jää nyt vain akateemisten arveluiden varaan. Keskustelu menee nopeasti juupas-eipäs-väittelyksi, jolla ei ole mitään arvoa.
Järkevämpää onkin kysyä: miten yksittäiset ihmiset, ne kaikki jotka yhteen laskettuina tekevät kansan, muodostavat ajatuksensa, mielipiteensä, sympatiansa ja antipatiansa?
Sanoisin: kolmella tavalla: yleisen tiedonvälityksen, yksityisten kokemusten ja kuulopuheiden kautta.
Mitä Suomessa tiedotettiin Viron tilanteesta esimerkiksi vuonna 1991? Paljonko suomalaisilla oli yksityisiä kontakteja virolaisiin – maan rajojen oltua kiinni 50 vuotta?
Olihan tietoa tuolloinkin saatavissa, mutta se oli itse haettava. Moniko sellaiseen vaivautui, ellei asia ollut jollain lailla henkilökohtainen?
Eivät myöskään kaikki kontaktit naapurimaahan katkenneet. Mutta pääsääntöisesti tietoa oli liian vähän, kontakteja oli liian vähän, ja sitä myötä kiinnostusta naapuriin oli liian vähän, että yksittäinen ihminen, Suomen kansalainen saattoi muodostaa minkäänlaisen tunnesiteen naapuriin.
Meillä suomalaisilla oli kansana tuolloin omat huolemme. Isoveli Neuvostoliitto siinä vieressä. Jonka kanssa piti osata diplomaattisesti toimia, parhaan kykynsä ja tietotaitonsa varassa. Silloin oli silloin. Nyt on nyt. Mikään ei ole niin helppoa kuin jälkiviisaus.
Heimoveliaatetta ja hurmosta – poikakirjojen perinteeseen
Mieheni serkku, nyt edesmennyt Markku Forsman oli yksi niistä suomalaisista, joilla oli kontakteja Viroon jo ennen rajojen aukeamista ja Viron vapautumista. Hän oli mukana perustamassa Tampere-Tartto-seuraa, joka sai alkunsa tamperelaisten opiskelijoiden vierailusta Neuvosto-Virossa 1989.
Tästä alkuinnostuneesta ajasta, siitä miten kaikki sai alkunsa, on seuran tuolloinen puheenjohtaja Petri Juuti kirjoittanut muistelon: http://kotisivu.dnainternet.fi/ttsry/petri.html
Markku Forsman itse muistelee noita alkuaikoja kirjoituksessaan näin. http://kotisivu.dnainternet.fi/ttsry/markku2.html
Nyt näitä alkuhurman aikaisia tarinoita lukee kuin parastakin seikkailuromaania. Tahtoa, suorastaan vilpitöntä sellaista löytyi, tahdottiin luoda yhteyksiä naapuriin. Ja kuten englantilaiset sanovat: When there is a will, there is a way eli Kun on tahtoa, on myös taitoa. Vaikka siihen tarvittaisiin salaperäisiä näyttelijättäriä, jotka ilmestyvät yllättäen oven taakse. (lue yllä oleva Markku Forsmanin muistelu, jos tämä lause ei muuten aukea.)
Niille, joita tämä aikakausi kiinnostaa, tuo murroksen aika, salaiset tai puolisalaiset kontaktit Viron ja Suomen intelligentsian välillä, suosittelen Harri Sirolan teosta Kaksi kaupunkia. Vaikka kirjan pohjavire on poikakirjojen seikkailumaailmasta, löytyy romaanista runsaasti faktaakin tuosta itsenäistymistä edeltävästä ajasta ja suomalaisten ja virolaisten maanalaisista suhteista.
Itsenäisyyden alkuaika – Isoveli auttaa ja sikailee
Viron itsenäistyttyä 1991 oli suomalaisten panos maan talouden nostamisessa merkittävä. Apua suorastaan vyöryi lahden yli, niin tietotaitoa kuin rahaa. Kaikki kävi nopeasti. Viron talouden ja yhteiskunnan kehittymistä kutsuttiin Baltian talousihmeeksi, jossa Suomen panos oli merkittävä. Mutta kaikella on puolensa ja puolensa.
Tietotaidon mukana tuli Viroon myös suomalaisten kaikkitietävä isoveli-asenne. Ja rahan selässä ratsasti maahan suomalainen liike-elämä, joka näki tilaisuutensa. Raha on aina itsekäs ja ajaa omaa etuaan.
Tietotaidon, rahan ja liike-elämän myötä saapui Viroon myös lautoittain seikkailunhaluisia turisteja, jotka heittivät riemuissaan häränpyllyä suomalaisittain lähes ilmaisen viinan edessä. Häränpyllyt olivat sikamaisuudessaan sitä mittaluokkaa, että niitä ei hevin unohdeta. Suomalaisesta matkailijasta tuli poro ja vodkaturisti, joka räkäili ja sikaili, ja jota kannattaa halveksia, nyt ja aina ja iankaikkisesti.
Ja missä olemme nyt?
Maidemme väliset suhteet ovat ainakin mediaa tulkitessa tulehtuneet.
Talous ja raha elävät omaa lainalaista elämäänsä ulkopuolella median vallan. Tiede ja ehkä myös taidekin saattavat pysyä median banalisoinnin ulkopuolella.
Media tarttuu, molemmin puolin lahtea, ääri-ilmiöihin ja esittelee niitä vallitsevina olotiloina. Ja jos muuta ei uutisoida, tulee näistä ääri-ilmiöistä ikään kuin virallinen kanta.
Esimerkkejä:
Suomalaisten alkuaikojen sikailukulttuurista on tullut myytti Virossa. Suomalaiset ovat poroja, jotka turvat turvollaan hakevat lähintä ravintolaa ja halvinta viinanmyyntipistettä. Kompuroivat löysät housuissaan ja oksennukset rinnuksillaan pitkin Vanhan kaupungin katuja.
Näin se ei ole. Ei laajassa mittakaavassa. Ei todellakaan.
Suomalaiset turistit ovat tuoneet Viroon viime vuonna enemmän rahaa kuin mitä Viron maatalous on pystynyt vaikuttamaan Viron bruttokansantuotteeseen. Tästä turistimassasta vain murto-osa on ns. vodkaturisteja.
Tai entä tämä: Tallinnan oopperan taloudellinen tulevaisuus on riippuvainen suomalaisista kassatuloista.
Viron lehdistössä ovat Johan Bäckmanin kaltaiset höyrypäät saaneet luvattoman paljon palstatilaa. Bäckman on yksittäinen ajattelija, joka ei todellakaan edusta Suomen kansaa. Kuten ei myöskään Leena Hietanen ja hänen ajatuksensa.
Mennään juttuni alkuun.
Kuka rakastaa ketä? Ja kenen ehdoilla?
Väitin juttuni alussa että kolme asiaa vaikuttavat suhteisiimme naapureihimme: yleinen tiedonvälitys, yksityiset kokemukset ja kuulopuheet.
Nyt olen käsitellyt näitä yleisesti. Seuraavassa jutussa käsittelen niitä sitten hieman yksityisemmin
7 kommenttia:
Olen seurannut minäkin keskustelua. Ollee hitusen yliammuttua kysyä, että rakastammeko vai emmekö toisiamme. Uskon, että lahden kummallakin rannalla on aito halu kehittää hyviä suhteitamme. Uskon, että tulemme keskenenämme hyvin toimeen ja että pidämme toisistamme. Olemme samanlaisia ja kuitenkin vähän erilaisia. Ja ainahan kaikki vieras vähän oudoksuttaa. Osaamme kummatkin mennä niinkuin kuoren alle siksi aikaa, kunnes selviää kuka on vastassa :)
Median tyhjänpäiväinen liioittelu ja harkitsemattomat (tai hyvin harkitut) provosoivat kommentit ovat mielstäni saaneet aikaan ainakin sen, että me,ja uskoakseni aika moni muukin, olemme päättäneet ottaa kantaa positiivisella asenteella. Sillä me tiedämme paremmin. Suhteissamme ruohonjuuritasolla tai pitäisikö sanoa reaalimaailmassa ei ole mitään sellaista, mistä pitäisi erityisesti huolestua. Terve mielipiteenvaihto on toki aina paikallaan :)
Mielenkiintoiset nämä kaksi viimeisintä postaustasi erityisesti pidin siitä, kun olit myös laittanut linkkejä. Jatka vaan käsittelyä :-)
On totta, että niin kauan kun ei ole henkilökohtaista kosketusta, jonkin maan kansalaiseen niin mielikuva muodostuu median luomien stereotypioiden kautta ja jutunaiheena virolaiset prostituoidut tai suomalaiset örveltäjät myyvät taatusti paremmin, kuin syvälliset artikkelit kummastakaan maasta.
Toisaalta väitän, etteivät ihmiset ole aivan tampioita ja kyllä ihmiset muistavat myös viimeisimmän lööpin taakse. EU:n sulatusuunissa näkee selvästi miten samankaltainen kulttuuri lähentää kummasti, kun ympärillä on vielä vieraampia.
Ja lahden molemmin puolin, täältä Suomesta katsottuna, on näköjään yksi erittäin tärkeä päivämäärä ylitse muiden: 19.kesäkuuta!!
T.Jussi
P.S. Tämä ei nyt liity suoraan tähän keskusteluun, vaan on, Tiina, muuten
erityisen tärkeä huomio. Eikö?
Mietiskelin tuota missä sanot, etteivät kansat rakasta toisiaan, vaan ihmiset. Näinhän se on. Mutta on siinä jotain muutakin.
Rakastavatko suomalaiset rys..eikun venäläisiä? No ei todellakaan. Entäs ruotsalaisia? No jaa..ei kai me nyt niitä vihatakaan, mutta ei kyllä tasan tarkkaan rakasteta.
Me suomalaisethan ollaan oltu aina jonkun tallottavana,milloin ruotsalaisten, milloin venäläisten. Kunnes sitten saatiin hampaat irvessä pidettyä se itsenäisyys.
Ajatellaanpa virolaisia, niitä ressukoita,jotka eivätonnistuneet siinä, missä me suomalaiset.
Me sentään olemme vauras kansa, meillä on väritelkkarit ja autot ja niillä ressukoilla on vaan raivolan rysäpöksyt ja Suomen telkkari. Tai ainakin oli.
Olisiko niin, että me suomalaiset tunnemme hiukan ylemmyyttä virolaisia veljiämme ja siskojamme kohtaan? Kun emme oikein voi sitä ketään muutakaan kohtaan tuntea? Toisella puolella kun on se iso supervalta, jonka kanssa ei auta pottuilla ja toisella puolella Hannu Hanhet, jotka ovat aina iloisia, ystävällisiä ja rehtejä ja jotka aina tekevät lätkässä viimeisellä minuutilla kuusi maalia. Tai jotain sinnepäin.
Eihän meillä ole muuta kuin virolaiset, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme vähän paremmiksi, rikkaammiksi, menestyvämmäksi. Tai ainakin saivat.
Mielenkiintoinen artikkeli, osaa 2 odotellaan!
Sivuhuomautus ohi päivänpolitiikan: Jos suomalaisella on halua rehvastella virolaisten kustannuksella, kuten Outikin toteaa, voisi pieni aikamatkailu hiukan hiljentää. Niin lähellä meitä on ollut keskieurooppalainen sivistyskeskus aikana, jolloin täällä vielä kuokittiin suota (toki kunnioitettavaa työtä). Tallinna oli kukoistava hanskaupunki 1200-luvun lopulla, kun suomen ensimmäinen kaupunki, Turku, vasta oli suunnitteilla. Se mitä nimitämme sivistykseksi ja kulttuuriksi, kehittyi naapurissa ennen meitä.
Vanhana Turkulaisena en malta olla kommentoimatta Marjatn kirjoitusta :)
Turku perustettiin 1220 paikkeilla ja Tallinnastakin tuli hansakaupunki vasta 1285 sen liityttyä Hansaliittoon.
Toki Virossa jo kalparitarit ratsastelivat ja linnoja rakentelivat, kun Suomessa vielä asuttiin maakuopissa...
Mainiota, jos juttuni alkaa hetätellä kiinnostusta historiaan, niin Viron kuin Suomen.
Mutta unohdetaan hetkeksi Tallinna, ja Turkukin, jotka ovat uusia kaupunkeja Tarttoon verrattuna.
Otepäästä puhumattakaan...
Ketä kiinnostaa, ja joka ei ole lukenut, helmikuun 20. pvä kirjoitin Otepään historiasta blogiin juttua.
Ja kertauksena: meillähän ensimmäistä puolustuslinnoitusta alettiin rakentaa n. 600-luvulla.
Ja niitä kalparitareitakin on huidellut täällä eestaas niin että ohikulkijaa päästä huimaa...
Lähetä kommentti