Keväästä, kasveista, Oilista

Kevät tulee, vaikka sitä ei heti ikkunasta ulos katsoessa huomaa.

Lunta on satanut taas monta päivää, öisin tuiskuttanutkin. Vaikka juuri nyt, tätä näpytellessäni aurinko paistaakin.

Mutta kevät tulee, ja jos sitä ei muusta huomaa, niin siitä, että kuluneella viikolla olen katsonut yömyöhään rakkaan, luotamme lähteneen Oilin jäämistöstä saamiani puutarha-aiheisia videoita.

The Ground Force oli minulle tuntematon BBC:n puutarhasarja, joka vei mennessään. Tunnetteko?

Sarjan idea on simppeli: kaksi kasviasiantuntijaa ja kaksi puutarharakentajaa kutsutaan paikalle muovaamaan retuperälle menneestä tai muokkaamattomasta pihasta unelmien puutarha. Aikaa on kaksi päivää.

Mukana on aina yllätysaspekti. Toisin sanoen, aviopuoliso tai ystävä tai vaikkapa talon au pair järjestää pihan omistajan pois paikalta; Ground Force saapuu paikalle ja tekee sananmukaisesti ihmeitä. Pihalle syntyy lammikoita, siltoja, pergoloita, terasseja, huvimajoja, polkuja. Ja tietenkin viherkokonaisuuksia, puita, pensaita, perennapenkkejä. Ja ah sitä hämmästyksen määrää kun asianomainen puutarhan omistaja palaa kotiinsa – eräskin Italiassa asuva ja työskentelevä pappi luuli hetken Jumalan olleen asialla, ennen kuin iloinen Ground Forcen tiimi tuli esiin piilostaan.

Ja sanoa täytyy, että ei sitä katsojakaan hevillä usko, vaikka omin silmin näkee, miten paljon piha muuttuu kahdessa vaivaisessa päivässä.

Lunta on siis Otepäällä maassa, mutta Tiina katselee puutarhaohjelmia ja unelmoi keväästä.

Ja kun en voinut ryhtyä pihanmyllerrykseen, päätin olla armelias sisäkasveilleni ja vaihdoin niille mullat.

Jos ei Ground Force, niin sitten ainakin Pot Force!

Sottuisaa puuhaa tuo mullanvaihto, eikä asiaa helpota lainkaan se, että Eräs avustava kuono halusi osallistua hommiin. Aina kun silmäni vältti, oli iso Laamavasikka nappaamassa pöydältä jotain kiellettyä. Milloin oli lörppiin huulipoimuihin piilotettu multakokkare tai kuivia lehtiä, milloin oli pöydältä kadonnut istutusruukku tai juuripaakku. Ja jos ei Laamavasikka muuta keksinyt, niin sitten se vain pelkällä puhinalla ja puuskutuksella sai puhallettua multapölypilven ilmoihin.

Kaksi päivää kesti operaatio. Nyt on reilut 20 kasvia pesty ja putsattu, kuivat oksat leikattu, jaettu juuripaakut tarvittaessa ja lopulta istutettu isompiin ruukkuihin. Ja tältä nämä pitkään piinatut kasvit nyt näyttävät

Kasvit ruokasalin kaappien päällä ovat päässeet uusiin ruukkuihin ja uusiin asemiin

Makuuhuoneen viirivehkakin näyttää taas elävältä, kun kaikki kuolleet oksat on poistettu ja juuripaakku jaettu

Respan ikkunallakin näyttää elämä voittavan

Keittiön chiliverhojen takana lymynneet - lajitunnistusta kaipaavat - kasvit näyttävät nekin jäävän kovan talven ja huonon hoidon jälkeen henkiin.

Piinatuista kasveista tuli mieleeni eräs aamupäivä Vallattoman Mummelin luona. Aamupäivä, joka oli raskas, mutta joka muuttui hetkellisesti hysteerisen hauskaksi.

Taustaa: me VM:n kanssa olemme niin ollaksemme kasvi-ja puutarhaihmisiä, mitä se sitten tarkoittaakin. Mutta meillä molemmilla on jonkinlainen viha-rakkaus-suhde sisäkasveihimme. Me unohdamme niiden kastelun ja jätämme ne oman onnensa nojaan pitkiksi ajoiksi. Kuolleet risut me vaivihkaa siirrämme kompostiin.

Tuo yllä mainitsemani raskas aamu oli muutamainen vuosi sitten. Olin saapunut Suomeen osallistuakseni yllä mainistemani Oilin, suuren ihmisen ja taiturimaisen puutarhurin hautajaisiin. Hautajaisia vastaisen yön vietin Vallattoman Mummelin luona ja aamulla heräsimme alkukevään kalvakkaaseen ja kylmään aamuun punasilmäisinä ja surullisina. Huokailimme ja levottomina kiertelimme ympyrää odotellen Marjattaa tulevaksi ennen hautausmaalle lähtöä.

Kun katseeni kiinnittyy olohuoneen pöydällä eutanasiaa kaipaavaan joulutähteen. ”Onko tämä edes enää hengissä?” kysyn Vallattomalta Mummelilta. ”Tai tuo lehtivihreänsä kadottanut traakkipuu, vai onko se edes traakkipuu? Ruskeasta väristä ja käpertyneistä ja kuivuneista lehdistä on vaikea tehdä tarkkaa lajimääritystä.”

Vallaton Mummeli saa hihityskohtauksen. ”Totta tosiaan, viherkasvini eivät taida voida kauhean hyvin.”

Ja me saamme idean. Me valokuvaamme jokaisen kituvan kasvin, teemme niistä kuvagallerian ja lähetämme sen puutarha- ja kasviystävillemme ja Oilin ystäville kera raflaavien tekstien. Kuvailemme jokaista kuolevaa ja kärsivää rehua puutarhalehtien parhaimmilla klisheillä: ”Tämä taidokkaasti kuivatettu rustiikki bambu on joka kodin katseenvangitsija.”

Ja pian saamme vastauksia. ”Koko aamun on ollut niin raskas olo Oilin vuoksi. Olen odottanut uutisia hautajaisista. Ja sitten tulee tämä. Nauroin ääneen! Kiitos!”

Ja tiedättekö, luulen tai olen itse asiassa varma, että jossain pilven reunalla nauroi Oilikin. ”On mulla siinä kaksi varsinaista kasvi-ihmistä!”