perjantai 20. maaliskuuta 2009

Keväästä, kasveista, Oilista


Kevät tulee, vaikka sitä ei heti ikkunasta ulos katsoessa huomaa.

Lunta on satanut taas monta päivää, öisin tuiskuttanutkin. Vaikka juuri nyt, tätä näpytellessäni aurinko paistaakin.

Mutta kevät tulee, ja jos sitä ei muusta huomaa, niin siitä, että kuluneella viikolla olen katsonut yömyöhään rakkaan, luotamme lähteneen Oilin jäämistöstä saamiani puutarha-aiheisia videoita.

The Ground Force oli minulle tuntematon BBC:n puutarhasarja, joka vei mennessään. Tunnetteko?

Sarjan idea on simppeli: kaksi kasviasiantuntijaa ja kaksi puutarharakentajaa kutsutaan paikalle muovaamaan retuperälle menneestä tai muokkaamattomasta pihasta unelmien puutarha. Aikaa on kaksi päivää.

Mukana on aina yllätysaspekti. Toisin sanoen, aviopuoliso tai ystävä tai vaikkapa talon au pair järjestää pihan omistajan pois paikalta; Ground Force saapuu paikalle ja tekee sananmukaisesti ihmeitä. Pihalle syntyy lammikoita, siltoja, pergoloita, terasseja, huvimajoja, polkuja. Ja tietenkin viherkokonaisuuksia, puita, pensaita, perennapenkkejä. Ja ah sitä hämmästyksen määrää kun asianomainen puutarhan omistaja palaa kotiinsa – eräskin Italiassa asuva ja työskentelevä pappi luuli hetken Jumalan olleen asialla, ennen kuin iloinen Ground Forcen tiimi tuli esiin piilostaan.

Ja sanoa täytyy, että ei sitä katsojakaan hevillä usko, vaikka omin silmin näkee, miten paljon piha muuttuu kahdessa vaivaisessa päivässä.

Lunta on siis Otepäällä maassa, mutta Tiina katselee puutarhaohjelmia ja unelmoi keväästä.

Ja kun en voinut ryhtyä pihanmyllerrykseen, päätin olla armelias sisäkasveilleni ja vaihdoin niille mullat.

Jos ei Ground Force, niin sitten ainakin Pot Force!



Sottuisaa puuhaa tuo mullanvaihto, eikä asiaa helpota lainkaan se, että Eräs avustava kuono halusi osallistua hommiin. Aina kun silmäni vältti, oli iso Laamavasikka nappaamassa pöydältä jotain kiellettyä. Milloin oli lörppiin huulipoimuihin piilotettu multakokkare tai kuivia lehtiä, milloin oli pöydältä kadonnut istutusruukku tai juuripaakku. Ja jos ei Laamavasikka muuta keksinyt, niin sitten se vain pelkällä puhinalla ja puuskutuksella sai puhallettua multapölypilven ilmoihin.

Kaksi päivää kesti operaatio. Nyt on reilut 20 kasvia pesty ja putsattu, kuivat oksat leikattu, jaettu juuripaakut tarvittaessa ja lopulta istutettu isompiin ruukkuihin. Ja tältä nämä pitkään piinatut kasvit nyt näyttävät


Kasvit ruokasalin kaappien päällä ovat päässeet uusiin ruukkuihin ja uusiin asemiin



Makuuhuoneen viirivehkakin näyttää taas elävältä, kun kaikki kuolleet oksat on poistettu ja juuripaakku jaettu



Respan ikkunallakin näyttää elämä voittavan



Keittiön chiliverhojen takana lymynneet - lajitunnistusta kaipaavat - kasvit näyttävät nekin jäävän kovan talven ja huonon hoidon jälkeen henkiin.



Piinatuista kasveista tuli mieleeni eräs aamupäivä Vallattoman Mummelin luona. Aamupäivä, joka oli raskas, mutta joka muuttui hetkellisesti hysteerisen hauskaksi.

Taustaa: me VM:n kanssa olemme niin ollaksemme kasvi-ja puutarhaihmisiä, mitä se sitten tarkoittaakin. Mutta meillä molemmilla on jonkinlainen viha-rakkaus-suhde sisäkasveihimme. Me unohdamme niiden kastelun ja jätämme ne oman onnensa nojaan pitkiksi ajoiksi. Kuolleet risut me vaivihkaa siirrämme kompostiin.

Tuo yllä mainitsemani raskas aamu oli muutamainen vuosi sitten. Olin saapunut Suomeen osallistuakseni yllä mainistemani Oilin, suuren ihmisen ja taiturimaisen puutarhurin hautajaisiin. Hautajaisia vastaisen yön vietin Vallattoman Mummelin luona ja aamulla heräsimme alkukevään kalvakkaaseen ja kylmään aamuun punasilmäisinä ja surullisina. Huokailimme ja levottomina kiertelimme ympyrää odotellen Marjattaa tulevaksi ennen hautausmaalle lähtöä.

Kun katseeni kiinnittyy olohuoneen pöydällä eutanasiaa kaipaavaan joulutähteen. ”Onko tämä edes enää hengissä?” kysyn Vallattomalta Mummelilta. ”Tai tuo lehtivihreänsä kadottanut traakkipuu, vai onko se edes traakkipuu? Ruskeasta väristä ja käpertyneistä ja kuivuneista lehdistä on vaikea tehdä tarkkaa lajimääritystä.”

Vallaton Mummeli saa hihityskohtauksen. ”Totta tosiaan, viherkasvini eivät taida voida kauhean hyvin.”

Ja me saamme idean. Me valokuvaamme jokaisen kituvan kasvin, teemme niistä kuvagallerian ja lähetämme sen puutarha- ja kasviystävillemme ja Oilin ystäville kera raflaavien tekstien. Kuvailemme jokaista kuolevaa ja kärsivää rehua puutarhalehtien parhaimmilla klisheillä: ”Tämä taidokkaasti kuivatettu rustiikki bambu on joka kodin katseenvangitsija.”

Ja pian saamme vastauksia. ”Koko aamun on ollut niin raskas olo Oilin vuoksi. Olen odottanut uutisia hautajaisista. Ja sitten tulee tämä. Nauroin ääneen! Kiitos!”

Ja tiedättekö, luulen tai olen itse asiassa varma, että jossain pilven reunalla nauroi Oilikin. ”On mulla siinä kaksi varsinaista kasvi-ihmistä!”

14 kommenttia:

Crane kirjoitti...

Voi teitä! Tarina kirvoitti sekä naurun, että kyyneleet! Todellista ystävyyttä, sanoisin.

Komeita - ja ihan hyvinvoivan näköisiä - kukkia sinulla!
Minulle on joku viherpeukaloihminen sanonut, että talvella pitääkin kasveja piinata, eli pitää ravinteitta, vesittä ja valotta. Niin ja viileässä! Ohje tosin oli ajalta ennen keskuslämmitystä ja etenkin sähköpattereita.

Uskon, että kasvien viihtyminen on myös suorassa suhteessa asunnon yleiseen ilmapiiriin, ihmisten hyvinvointiin ym.

Teillä on talvisempaa kuin täällä Napapiirillä. Mutta kevät tulee nopeammin ja on varmaan ihana!
Aurinkoista viikonloppua!

Anonyymi kirjoitti...

Heh, mulla on jossain tallella ne kuvat mun "viherkasveista". Pitäis varmaan laittaa kuvaboxiin. Vain asialle vihkiytyneet sitten ymmärtävät vitsin.

Muistatko sen ruukun, jossa oli elellyt monta kymmentä vuotta amatsoninlilja. Kerran se oli kukkinut upeasti (siitäkin on kuva). Välillä se aina kuihdutti lehdet ja lähti uuteen kasvuun, mutta kahteen vuoteen ei ollut kuulunut mitään, vaikka kuinka odotin. Katsoit ruukkua ja sanoit: "ai olet jo ehtinyt kylvää siemeniä. Mitä olet laittanut kasvamaan?" Kun ystävämme Mika, näki kuvan "amatsoninliljasta", hän sanoi luulleensa kuvaa tuhkakupiksi.

Minun viherkasvikansion nimeksi tuli muistaakseni "Pirkytin viherkasvit, ei ongelmia", kun sinä olit aikaisemmin laittanut huolestuneena kuvia kasveistasi ja kyselit neuvoa "Tinden viherkasvit, ongelmia". Sinun kasvisi olivat kuitenkin siistin näköisiä, kuten nytkin nuo uuden mullan saaneet.

Minun sisäkasvini onneksi paleltuivat kuistilla putkiremontin aikaan. Eipä ole nekään enää pölyä keräämässä.

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos Crane viikonlopuntoivotuksista.

Ja VM, taas alkoi naurattaa. Totta tosiaan, hieraisin kaksikin kertaa silmiäni kun katselin multaruukkua, jossa ei ollut mitään muuta kuin kuivunutta multaa, kun sinä olit kirkkaalla äänellä ilmoittanut: "Siinä kasvaa mun amatsoninlilja."

Ja muistanpa senkin että samainen Mika kysyi epäuskoisesti: kai sulla nyt on edes yksi kasvi joka voi hyvin.

Me etsittiin ja keittiössä totta tosiaan oli yksi viherkasvi, joka ei ainakaan ollut kuolemassa, jos ei sekään olisi ehkä voittanut Chelsea Flower Showssa kunniamainintaa.

Anonyymi kirjoitti...

Tosiaan, voi teitä :)

Minulla näyttää olevan aina pistokkaita juurtumassa. Jospa ne joskus itsekseen siirtyisivät ruukkuihin, ennen kuin kuolevat. Jospa vaikka eräänä aamuna Pot Force poikkeaa täälläkin. Tai joku muu. Tai roskakuski, taas kerran.

Anonyymi kirjoitti...

Ystävyys on ihana asia. On kenen kanssa nauraa ja myös kenen kanssa jakaa surut.
Varamsti Oili suorastaan hekotti pilven reunalla teidän touhuanne.

Nyt olet ollut kadehtittavan ahkera kukkiesi kanssa. Minä olen tumpula sisäkasvien kanssa. Ulkokukkaset ja kasvihuone ovat silmäteriäni.
Tuo puutarhasarja on minulle vieras, mutta sait sen kuulostamaan erittäin mielenkiintoiselta.
Nyt on aivan pakko kurka VM:n blogiin.

Sylvia kirjoitti...

Kuten Crane totesi: voi teitä!
Minäkin muistan sen kasvijutun ja kyllä siinä oli naurussa pitelemistä kyynelten seassa... Oli tosiaan mahtava ajoitus, kirvoitti monta naurua sitten vielä jälkeenpäin!
Missäs mutten ne kuvat nyt on kun weppipottikin kuolla kupsahti...

Marjattah kirjoitti...

Kyllä nyt kasvisi rehottavat tyytyväisinä! Palkitsevaa hommaa, kun sen viimein saa tehtyä. 'Laamavasikka' ja 'Eräs avustava kuono' toivat riemua sivustakatsojalle.

Toisinaan vihlaisee kaipaus, kun Oili käy mielessä. Ja kaikki nuo yhteiset puutarhamuistot ! Mutta aika lohduttaa, ja ilo jää...
Tarinasi loihtii kevättunnelman, hymyä ja kyyneliä.

Tiina Linkama kirjoitti...

Ehkäpä VM laittaa nämä historialliset kuvat blogiinsa? Näin kevään kynnyksellä kuvat saavat takuuvarmasti jokaisen viherpeukalon suorastaan tärisemään kasvun innosta ja kevään tulosta!

Anonyymi kirjoitti...

Täriskää! Nyt ne kuvat on julkaistu.

Olen kuullut mustarastaan laulavan. Se on nyt sitten oikeasti kevät!

Inkivääri kirjoitti...

Teillä olikin Oiliin läheisempi suhde, tuohon suureen puutarhuriin. Ja ihan varmasti hän hekotteli teidän mukananne:)

Mahdottoman työn olet kukkiesi kanssa tehnyt Laamavasikan sabotointiyrityksistä huolimatta, kyllä ne nyt kiittävät eivätkä muutu muumioiksi;)

Anonyymi kirjoitti...

Onkos mitään mahdollisuutta, että nuo chiliverhojen takana piileskelevät kasvit olisivat joitain tulilatvoja...?

Tiina Linkama kirjoitti...

Sailasi sen sanoi! Tulilatvoja ovat. Toisessa oli oranssit kukat, toisessa punaiset. Nimi oli vain hakusessa

Anonyymi kirjoitti...

Nyt olen ihan varma, että Oili nauroi pilven reunalta myötätuntoisesti meille ja minun "viherkasveilleni" tai pikemminkin risu- ja rusokasveilleni.

Mehän kiinnitimme huomiota Oilin ihanaan pihaan, hostiin ja kaikkiin upeisiin erikoisuuksiin.

Sisälle päästyämme ihmettelimme valtaisia taimiviljelyksiä, joita oli joka nurkassa, ikkunalaudalla ja parvekkeella. Myös kissat veivät sisällä kaiken huomion, että en muista kiinnittäneeni erikoisemmin huomiota hänen sisäkasveihinsa. Olen kuullut, että hänellä itselläänkään eivät viherkasvit suuremmin menestyneet, paitsi posliinikukat. Olen kuullut myös, että se kaikkein komein posliinikukka muuttui seuraavana päivänä Oilin kuoleman jälkeen ruskeaksi.

Anonyymi kirjoitti...

Minulle Marjatta oli ensimmäinen internetin kautta tullut puutarhaystävä, Oili toinen. Koska Oili asui minua melko lähellä tapasimme monta kertaa ja hän ehti käydä myös minun puutarhassani. Oilista jäi ihanat lämpimät muistot. Muistan kun hän ensivierailullani esitteli punaturkkista kissaansa "Tämä minun näköiseni...", hän sanoi. Kissa nosti päätään, vilkaisi Oilia ja taisi iskeä silmää. Terveisiä kaikille! Puutarhatoimittaja.