sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Vuosaaren bussissa 70-luvulla

Minä asuin lapsuuteni Helsingin Vuosaaressa, aikana ilman metroa. Bussi 96V lähti Rautatieasemalta ja puuskutti läpi Itäväylän perille periferiaan. Punainen bussi, keltaiset raidat kyljissään.

Äitini reissasi bussilla päivittäin. Kuten sadat muut lähiönaiset. Aamulla töhin, illalla kotiin. Aamulla töihin, illalla kotiin. Ja toistetaan.

Ja tapahtuipa näinkin: erään äitini työpäivän päätteeksi, bussin ollessa täynnä töistä kotiin palaavia väsyneitä työssä käyviä lähiöäitejä nousi Rautatieasemalta bussiin iloinen kaljaveikko, joka halusi hetimiten ottaa kuljettajaan kontaktia.

Bussi oli täynnä, ei yhtään istumapaikkaa, ja iloinen puliveivari notkuu kuljettajan selän takana.

Bussi nytkähtää liikkeelle ja puliveivari alkaa jutella ns. mukavia kuskille. Huojuu ja hoippuu.

Kuski hermostuu, mutta ajaa eteenpäin. Ensimmäinen pysäkki on Kaisaniemessä ja kuski pysäyttää bussin ja ilmoittaa juopolle, että tämän pitää joko istua alas ja vaieta, tai poistua bussista.

Puliveivari mölähtelee epäselvästi ja romahtaa istumaan vapautuneelle penkille kuskin takana.

Bussi jatkaa matkaansa. Juoppo innostuu jälleen ja minuutin penkillä istuttuaan nousee jälleen ylös ja alkaa taas ottaa kuljettajaan kontaktia.

Bussikuski pysäyttää jälleen bussinsa, seuraava pysäkki on Kaasulaitoksella ja käskee juopon joko poistua bussista tai istuutua alas.

Juoppo istahtaa jälleen alas itsekseen mutisten.

Kuka tuntee Itäväylää, tietää, että Kaasulaitoksen jälkeen tulee pitkä pätkä Itäväylää, jossa ei voi pysähtyä. Ensimmäinen mahdollinen pysäkki on Herttoniemessä. Tämän tietää juoppokin.

Kun bussi jatkaa matkaansa Kaasulaitokselta eteenpäin pomppaa juoppoveikko jälleen iloisena ylös ja alkaa taas huojahdella kuskin takana haastellen hauskoja. Kuskin mitta on täysi.

Kello on jotain 18.00 ja bussi on täynnä töistään palaavia työn raskaan raatajia, jotka vain haluaisivat olla hiljaa ja päästä nopeasti kotiin. Kaikki seuraavat sivusilmin juopon hoippumista kuljettajan niskan takana, mutta kukaan ei puutu asiaan.

Lopulta tulee bussi Herttoniemeen ja kuski ajaa bussinsa ensimmäiselle mahdolliselle pysäkille, kirauttaa jarrut pohjaan, avaa ovet ja ilmoittaa juopolle: ULOS!

Koko bussilastillinen ihmisiä seuraa tilannetta, jokainen silmiensä raoista, ikäänkuin tämä olisi jokapäiväistä eloa, kukaan ei sano mitään, ei auta kuskia, ei tee mitään.

Juoppo kieltäytyy poistumasta bussista. Humalansa korkeimmassa veisuussa hän ilmoittaa kuskille, että vain pakottamalla hänet voi bussista poistaa. Tule ja tappele! Juoppo on huomattavasti isompi kuin kuski.

Ja bussillinen ihmisiä vaan istuu kuin elokuvateatterissa tekemättä mitään.

Kuski komentaa, äyskii, komentaa, mutta juoppo vain riemuitsee ja puristaa kaiteesta kiinni ja haistattaa kuskille pa*kat.

Kuskilla pinna katkeaa. Hän pamauttaa bussin ovet kiinni, ja ilmoittaa kiukusta pihisten, mutta rauhallisuutta tavoitellen: jos ei sovi poistua bussista, sitten lähdetään poliisilaitokselle.

Ja näin tapahtuu.

Bussi kurvaa Herttoniemen liikenneympyrästä vasemmalle, poliisilaitokselle, mukanaan lastillinen töistä palaavia matkustajia. Ja juoppo puliveivari, joka ei suostu bussista poistumaan.

Äitini on yksi matkustajista ja hän kertoo: "Kun on vuositolkulla samalla bussilla ajanut samaa reittiä, samaan aikaan, viikko viikon perästä, kuukausi kuukauden perästä, on bussin reitiltä poikkeaminen todella erilaista. Mutta oudointa kaikesta oli se, että yksikään matkustaja ei bussissa näkyvästi reagoinut tilanteeseen."

Bussi ajoi Herttoniemen poliisilaitoksen eteen, kuski hyppäsi bussista ulos, marssi poliisilaitokselle, ja hetken kuluttua tulivat sinitakit poistamaan bussista juoppoa, joka pisti parhaansa vastarintaan.

Sitten niin kuski kuin juoppo katosivat poliisilaitoksen uumeniin ja bussilastillinen kotiinpalaavia matkaajia istuivat bussissa, poliisilaitoksen pihalla lähemmäksi tunnin.

Ja jälleen siteeraan äitiäni: "Koko juopon show oli jotain poikkeavaa kotimatkalle. Mutta oudointa oli se, että meitä istui lähemmäs 40 ihmistä bussissa, lähemmäs tunnin poliisilaitoksen pihalla, ja kukaan ei sanonut mitään. Ihmiset olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut, tuijottelivat ikkunoista ulos naamat peruslukemilla. Yksikään ihminen ei asiaa kommentoinut, ei aloittanut keskustelua vaikkapa vierustoverinsa kanssa."

"Ja TÄMÄ", sanoi äitini, "oli OUTOA".

Tämä tapahtui joskus 70-luvun puolivälissä. Olemmeko sen jälkeen muuttuneet? Vai olemmeko me suomalaiset vieläkin kansa, jota voi siirtää ja kuljettaa paikasta toiseen, ilman että rohkenemme sanoa ääneen mitään?

9 kommenttia:

Marjatta kirjoitti...

Hauska kertomus. Ja hauska sattuma, että mietimme bussimatkailua yhtä aikaa;-) Tosiaan, samanlaisia tuppisuita oltiin jo 70-luvulla. Mutta ei välttämättä kaikkialla kehä kolmosen ulkopuolella!
Voisimmekin tahoillamme viritellä haasteita.

Tiina Linkama kirjoitti...

Ei se ollut sattuma. Unohdin tähän vaan laittaa alkupuheeksi, että luin sinun bussijuttusi ja aloin vastata siihen tällä kertomuksella.

Kun huomasin että oma kertomukseni pitenee, siirsinkin sen kommenteista suoraan omaan blogiini.

aimarii kirjoitti...

Maukkaasti, hyvin sanakääntein kerrottu tarina.
Tuttua minullekin tuo vaitiolo eteläisen Suomen bussissa. Siksi yllätyin matkatessani kerran Rovanimeltä Utsjoelle, bussi oli suht tyhjä, kun maseudulta siihen nousi vanhemman puoleinen mies. Hän istui muitta mutkitta minun viereeni, eikä tyhjälle penkkiriville, vaikka niitä olisi ollut valita.
Eräällä maitolaiturilla odotteli emäntä, joka pysäytti bussin, kehui leiponeesa pullaa ja pyysi kuskin kahville! Mutta mutkitta kuski pistäytyi hörppäämässä kahvit ja matka jatkui. Se oli mukava reissu.

maris kirjoitti...

Hauska tarina! Ja myös niin kuvaava.

Olisikohan ollut niin, että jokainen niistä matkustajista mietti itsekseen, että miksi kukaan ei sano mitään! :)

mm kirjoitti...

Mitä jos jotakuta olisi alkanut naurattaa. Olisiko tullut yhteinen hysteerinen naurukohtaus vai hyytävien katseiden kokoelma.

Anonyymi kirjoitti...

Aikanaan 80-luvulla kuljin Comon kanssa yhtä matkaa töihin. Olimme eri firmoissa mutta samassa rakennuksessa töissä.

Bussimatkan aikana emme juuri puhuneet sanaakaan. Itse ajattelin sen niin, että se bussimatka oli hyvä hetki latautua päivää varten ja vain ajatella omia ajatuksiaan.

Ja vaikka puhelias olenkin, en edelleenkään jaksa hirveästi ventovieraiden kanssa bussissa jorista, jos nyt en tuttujenkaan. On kiva joskus olla vaan ihan issekseen.

Tolkku kirjoitti...

Nykyäänhän tuohon episodiin kuuluisi ehdottomasti kuumana pärisevät kännykät: Ensin kännikala solkkaa saldorajansa pahki, vasta sitten siirtyy sönkkäämään kuskille.

Matkustajista seitsemän kertoo kovaan ääneen ja paheksuvaaan sävyyn sen hetkisille puhelinkumppaneileen, mikä *itun idiootti onkin osunut samaan bussiin.

Kuski kuumenee, kaivaa nokialaisensa kupeeltaan, ajaa tiensivuun, soittaa hälytyskeskukseen.

Poliisipartion nuorempi osapuoli tekee ajantasaisraporttia bluutuuttiinsa samalla, kun hakevat pokan pois.

Viimehetkellä kolme bussin matkustaa näppäävät poisraahattavasta juoposta kuvat kännykkäänsä, yksi lähettää sen Iltikseen, toinen kaverilleen ja kolmas seiskapäivään.

Älkää kuulkaa tulko väittämään, että suomalaiset ei puhu bussissa, ne ei vaan puhu keskenään.

Crane kirjoitti...

Huisia, elettiinkö me silloin vielä kuin Neuvostoliitossa. Olin 70-luvun alussa 6kk Moskovassa ja sinun kiinnostava tarinasi herätti kaikki mielikuvat bussilla matkustamisesta siellä.

Lupaan pian kantaa oman korteni kekoon kertomalla pari matkatarinaa...

Minä muuten asuin Vuosaaressa vv. -67 - 69. Tuttuja bussimatkoja....

Paula kirjoitti...

Samanmoisella tavallakos meitä voisi kuskata vaikka kaasukammioon? Suomalaiset on hyvää sakkia jonottamaan ja odottamaan, oli syy mikä hyvänsä...