Näytetään tekstit, joissa on tunniste lama. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lama. Näytä kaikki tekstit

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Riika - kahdenlaisia ihmisiä

Kaupunki on kokoelma ihmisiä, jotka puhaltavat kaupunkiin hengen. Eikä Riika ole poikkeus tässä, se on täynnä ihmisiä, yksilöitä jokainen, mutta nähtynä yhtenä ryhmänä, jota voi kutsua nimellä: Riian ihmiset, riikalaiset.

Kaupungit ovat yhtälailla kokoelma ristiriitoja, kontrasteja. Viime aikoina ja juuri Riiassa tämä korostuu. Ihmiset tuntuvat jakautuneen yhä selvemmin kahteen erilliseen ryhmään, joilla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole.

On ihmisiä, joilla on kiire, niitä on Riiassa paljon. Ihmisiä kiiruhtamassa töihin tai ruokatunnille. Ihmisiä nousemassa busseihin, raitiovaunuihin, juniin. Ja sitten on ihmisiä, joilla ei ole kiire mihinkään. On turisteja istuskelemassa terassikahviloissa. Ja ihmisiä puistoissa, yksin, kaksin, ryhmissä. Jotka tuntuvat vain odottavan, että aika kulkisi itsekseen eteenpäin.

Samalla tavalla jakaantuvat ihmiset Riiassa niihin, joilla on rahaa, työtä, koti, perhe. Ja niihin, joilla ei ole. Jälkimmäisten määrä on jo tilastojen mukaan jyrkässä kasvussa. Saman havaitsee myös satunnainen kulkija paljain silmin. Kerjäläisten määrä on kasvanut selvästi. Heitä näkee vanhan kaupungin reunamilla - itse turistipyydyksestä heidät on pois ajettu. Ja heitä näkee kirkkojen liepeillä, nöyrinä, hiljaisina, lyötyinä, pieni pahvimuki kourassaan.

Ihmisen on saatava jotenkin elantonsa, sen näkee toreilla. Ihmiset yrittävät myydä mitä heillä on tarjota. Kuka myy kasviksia, kuka kukkia. Kuka säilömiään kurkkuja ja kuka pelkkää kurkkujen säilöntävettä. Jokainen lati on tärkeä.

Katusoittajia näkee Riiassa myös paljon. Mutta he eivät ole eurooppalaisia Jack Kerouac -tyyppisiä reppumatkaajia keräämässä matkakassaa tai elämyksiä rämpyttämällä kitarasta Bob Dylanin parhaimmistoa. Monet Riian katusoittajista ovat vanhoja miehiä, sormet kylmästä sinisinä ja kohmeisina vanhaa hanuria tai kitaraa näppäilemässä. Heidän musiikistaan ei kupli ilo.

Olen kerännyt oheen kuvia Riian ihmisistä, niistä joilla on ja niistä joilla ei ole. Ehkä kuvat antavat ajattelemisen aihetta. Sitä mitä meillä on. Ja mitä toisilla ei ole.





























lauantai 14. maaliskuuta 2009

Päivän kuva: Ronja laulaa

Napsauta kuvaa jos haluat nähdä minut hieman suurempana, kiitos.



Herrat Helsingissä (ja Tallinnassa) laman alla nyyhkii… mä tein sen minkä aikakoira vain voi…

… eli lohdutin Äiskää pienellä laululla. Äiskä kun on koko aamun lukenut uutisia mahdollisesta devalvaatiosta, deflaatiosta ja huokaillut ihan liikaa.

Terveisin Ronja-neiti

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Hinnat laskevat - riemuitkaamme?

Emme ole Linkaman kanssa päässeet pitkään aikaan käymään Tartossa, mutta tänään oli siihen tilaisuus.

Ja koimme aikamoisen shokin tai yllätyksen -- paljon on asioita muuttunut Tartossa hyvin lyhyessä ajassa.

Näin se meni:

Lähdimme syömään lemppariravintolaamme eli itämaisiin ruokiin erikoistuneeseen Tsink-Plekk-Pangiin.

Meille Tsinkissä ruokailu on aina pienen onnellisen laulun tai tanssin arvoinen. Tässä ravintolassa osataan tehdä ruokaa, joka aiheuttaa aina pienen positiivisen maanjäristyksen makuhermoissa.

Osaamme Tsinkin ruokalistan - joka on sivumennen sanottuna pitkä - ulkoa, joten tiesimme jo ravintolaa lähestyämme jotakuinkin mitä halusimme tilata.

Vaan ovella mielemme muuttui. Ovella oli lappu, jossa kerrottiin Tsinkin tarjoavan kello 16.00 asti ”päivän tarjousta”, johon kuului kanakeitto, soija-valkosipulihöystettyä possua ja riisiä + lasi vettä, hintaan 65 kruunua.

Se ON edullista. Normaalisti olemme tottuneet tilaamaan suunnilleen näin:

- molemmille alkukeitot, joiden hinnat vaihtelevat valinnan mukaan 40-60 kruunua.
- pari pääruokaa, hinnat 70 – 130 kruunua
- oheen vielä riisiä tai nuudeleita maun mukaan, hinnat 40 – 70 kruunua.

Yleensä laskumme on lopuksi huidellut siinä 500 – 600 kruunun tienovilla. Ja nyt saimme koko hoidon 130 kruunulla.

Olimme tietenkin tyytyväisiä ja tartuimme tarjoukseen kiinni.

Ruoka oli toki ihan hyvää – mutta siltikään se ei ollut ihan sitä mihin olemme Tsinkissä tottuneet. Maukasta, mutta jotenkin pliisua.

Tarjoilu kesti pitkän tovin, yksi tyttölapsi tuntui olevan vastuussa kaikista pöydistä. Ja mihin yksi tyttö ehtii? Ravintola oli täynnä ihmisiä, ei ihme, kun tarjous oli noinkin hyvä, mutta uusia asiakkaita ei ehditty ottaa vastaan, kun aiempien asiakkaiden jäljiltä oli vielä vanhat astiat pöydissä. Naistenhuoneesta uupui niin wc-paperit kuin käsipaperit. Ei yksi tyttö kaikkeen ehdi.

Mutta edullista oli, ja se meitä tietenkin ilahdutti. … Mutta jotenkin käynnistä jäi silti hieman halju mieli. Onhan se mukavaa kun saa jotain todella halvalla, mutta…

Vatsat pullollamme lähdimme kaupungille vielä kävelemään, ja silloin vasta tajusimme, että Tsink Plekk Pang ei ole ainoa ravintola, joka on laskenut hintojaan --- ja tasoaan.

Törmäsimme tällaisiin kyltteihin lähes jokaisen ravintolan ovella:








Jotenkin valtavan masentavaa. Häthätää teipatut ale-kyltit eivät luo kovin hyvää tunnelmaa Vanhan Tarton tyylikkääseen turistiytimeen. Vaikka tietenkin kuluttajana pitäisi olla iloinen siitä, että hinnat laskevat.

Mutta ei tarvita hirvittävän suurta ymmärrystä tajuamaan, että jos hinnat laskevat ja laskevat, jotain muuta laskee samalla. Yksi onneton tyttö yrittää palvella asiakkaita, hiki hatussa, kiukkuisena tai epätoivoisena. Ruuan taso laskee. Eihän muuten pärjätä. Jos ollaan lähdetty alennusten tielle.

Ja sille tielle tulee jossain vaiheessa loppu.

Olen varma siitä, että ennen tätä talouslamaa elettiin Tarton ravintoloissakin jotain kupla-aikaa, jolloin hinnat olivat liiankin korkeat. Ja hienoa että kupla puhkesi.

Mutta nyt näkyy Tarton keskustan ravintoloissa paniikki – kaikessa vähennetään, henkilökunnassa, ruoka-aineissa, siivouksessa - ja väistämättä samalla laskee myös taso.

Ja on muistettava, että Tarton keskustan ravintolat ovat eläneet pitkälti turisteista, joille hinnat ovat aina olleet alhaiset! Ulkomaalaiset asiakkaat eivät etsi hintaa vaan lähinnä elämyksiä.

Herää siis kysymys: kauanko tämä kehitys voi jatkua ennekuin keskustan ennen kauniit, tyylikkäät, tasokkaat ravintolat alkavat sulkea oviaan?

Tai sitten ravintolat vaihtavat tyyliään. Nyt oli jo moni viihtyisä ruokaravintola yrittänyt houkutella asiakkaita pelkällä halvalla kaljanhinnalla. Eli pian ruokaravintoloista tulee kaljakuppiloita, pahoin pelkään. Kolme kaljaa kahden hinnalla. Neljäs kalja ilmaiseksi… hooh.

Sitäkö me turistit ja matkailijat haluamme? Halpaa on, mutta vessat ovat tukkeessa ja palvelua ei enää ole? Naapuripöydässä örveltää agressiivisesti Igor, johon kukaan ei kiinnitä huomiota, saati että poistaisi ravintolasta.

Mutta halpaa on.





Asiakkaan kannalta tietysti on hienoa, että pienemmällä panostuksella voi nyt käydä ulkona syömässä. Mutta jotenkin, ainakin minusta tuntui, että olin jos en tanssimassa, niin syömässä toisten haudoilla.

Eikä se ruoka maistunut enää suussa erityisen hyvältä.