Kaupungit ovat yhtälailla kokoelma ristiriitoja, kontrasteja. Viime aikoina ja juuri Riiassa tämä korostuu. Ihmiset tuntuvat jakautuneen yhä selvemmin kahteen erilliseen ryhmään, joilla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole.
On ihmisiä, joilla on kiire, niitä on Riiassa paljon. Ihmisiä kiiruhtamassa töihin tai ruokatunnille. Ihmisiä nousemassa busseihin, raitiovaunuihin, juniin. Ja sitten on ihmisiä, joilla ei ole kiire mihinkään. On turisteja istuskelemassa terassikahviloissa. Ja ihmisiä puistoissa, yksin, kaksin, ryhmissä. Jotka tuntuvat vain odottavan, että aika kulkisi itsekseen eteenpäin.
Samalla tavalla jakaantuvat ihmiset Riiassa niihin, joilla on rahaa, työtä, koti, perhe. Ja niihin, joilla ei ole. Jälkimmäisten määrä on jo tilastojen mukaan jyrkässä kasvussa. Saman havaitsee myös satunnainen kulkija paljain silmin. Kerjäläisten määrä on kasvanut selvästi. Heitä näkee vanhan kaupungin reunamilla - itse turistipyydyksestä heidät on pois ajettu. Ja heitä näkee kirkkojen liepeillä, nöyrinä, hiljaisina, lyötyinä, pieni pahvimuki kourassaan.
Ihmisen on saatava jotenkin elantonsa, sen näkee toreilla. Ihmiset yrittävät myydä mitä heillä on tarjota. Kuka myy kasviksia, kuka kukkia. Kuka säilömiään kurkkuja ja kuka pelkkää kurkkujen säilöntävettä. Jokainen lati on tärkeä.
Katusoittajia näkee Riiassa myös paljon. Mutta he eivät ole eurooppalaisia Jack Kerouac -tyyppisiä reppumatkaajia keräämässä matkakassaa tai elämyksiä rämpyttämällä kitarasta Bob Dylanin parhaimmistoa. Monet Riian katusoittajista ovat vanhoja miehiä, sormet kylmästä sinisinä ja kohmeisina vanhaa hanuria tai kitaraa näppäilemässä. Heidän musiikistaan ei kupli ilo.
Olen kerännyt oheen kuvia Riian ihmisistä, niistä joilla on ja niistä joilla ei ole. Ehkä kuvat antavat ajattelemisen aihetta. Sitä mitä meillä on. Ja mitä toisilla ei ole.
