Mustavalkomaanantain #81. haaste: Skywatch-Monday

Mustavalkomaanantaissa käsketään tällä viikolla katsoa taivaalle

- Kuudanyö, tähtisade, pilvipuutarha. Ihminen siivillä, kurkiaura, outo lentävä ilmiö? - Mitä sinun taivaallasi näkyy?

Minun taivaalla laskee aurinko, tällä kertaa Võsun lahdelle. Kuvat otettu kesäkuussa. Mutta pian, pian olen minä jälleen tällä rannalla, taivaalle katsomassa.

Kaksi kulkijaa rannalla

Aurinko on pian vain muisto tästä päivästä.

Pieni säde jaksaa vielä merenlahtea valaista.

Yksinainen lintu taivaalla auringon laskettua.

Muita mustavalkoisia taivaan ilmiöitä löytyy täältä: Mustavalkomaanantain haaste

Mr Murphy lähtee reissuun - kun asiat voivat mennä pieleen

Matkailu avartaa, se on vissi totuus. Jos jäät kotiin, et näe maailmaa. Ja maailmaa on aina kiva nähdä.

Matkailu antaa elämyksiä, se on toinen yhtä vissi totuus. Ja elämykset ovat mukavia.

Niinpä ihmiset lähtevät reissuun, pakkaavat laukkunsa ja suuntaavat toivorikkaina uusiin paikkoihin, uusiin maihin, etsien elämyksiä ja virkistystä.

Matkailualalla on kiva työskennellä - se on kolmas vissi totuus - erityisesti silloin  kun asiat sujuvat. Ihmiset nauttivat lomastaan ja lähtevät luotasi iloisina, tyytyväisinä, montaa kokemusta rikkaampina.

Mutta: mitä tehdä kun reissuun lähtee huomaamattomalta vaikuttava - kukaan ei ole tähän mennessä osannut antaa tarkkoja tuntomerkkejä hepusta - mutta perin ikävä tyyppi nimeltään Mr. Murphy.

Mr Murphy on taitava sotkemaan asioita - ja tänä viikonloppuna olemme tavanneet tämän salaperäisen herran likimain kasvotusten.  Likimain. Outo hyyppäri!


Alkupuhe siinä. Mennään asiaan.

Tänä viikonloppuna saapui Otepäälle meillä useasti käynyt ihastuttava bussilastillinen puutarha-alan ihmisiä, joita luotsasi Oulun suunnalta ystävämme Heljä. Ryhmän työnimenä on kulkenut jo muutaman vuoden: Heljän Hulvattomat. Ja hulvattomia nämä iloiset kasviretkeilijät ovatkin.

Hulvattomien reissuja on ollut tälle suunnalle laskujeni mukaan ainakin kolme: keväällä Türiin, syksyllä Lüübnitsan sipulikarnevaaleille ja nyt syksyllä  Latviaan ja sieltä Etelä-Viroon.

Heljä eli Hulvattomien pääsuunnittelija tekee aina ennen reissua tarkat matkasuunnitelmat. Armoitettuna ja tietoviisaana kasvihörhönä hän löytää retkilleen hienoja matkakohteita, jännittäviä puutarhoja, hyviä taimistoja, muita nähtävyyksiä väheksymättä. Ihmiset saavat vastinetta rahalleen.

Ja niinpä Heljän matkaan lähteekin helposti bussilastillinen, parhaimmilaan kaksi, kohti seikkailuita. Minä olen siinä välissä sitten, mahdollisuuksieni mukaan, auttamassa reissun onnistumisessa, mikäli se pyyhkäisee minun maailmankolkkaani eli Etelä-Viroa.

Heljän Hulvattomien tämän vuoden syysretki ulottui Latvian monipuolisille taimitarhoille. Eli reissun pääpaino oli Latviassa, Riiassa ja sen ympäristössä.

Matkalla kotia kohti oli sitten Otepää valittu yöpaikaksi.

Ja tässä kohdassa minä tulen mukaan tarinaan:

Minä olin sopinut yöpymiset Lille-hotellin kanssa (siis niiden, jotka eivät Villa Ottiliaan mahtuneet) ja ruokailun paikallisen ravintolan kanssa, jonne oli tilattu ilta-ateria koko seurueelle.

Ja näin olisikin käynyt, ellei Mr. Murphy olisi onnistunut asioita sotkemaan.

Kello 19.30 tuli puhelu Heljältä, joka meni suunnilleen näin:

Heljä: Moi, minä täällä. Arvaatko mitä?
Minä: Bussi hajosi?
Heljä: Kyllä.
Minä: Missä?
Heljä: En tarkkaan tiedä, hetki sitten luki kyltissä: 21 km Otepäälle.


Ja sitten alkaa sutinat. Pitää paikallistaa oikutteleva bussi. Hankkia joku toinen bussi viemään 34 matkaajaa Otepäälle ja hotelleille. Siirtää ravintolan ruokailuaikaa, ennenkuin 34 hengen kala-ateriat palavat karrelle. Ja hankkia bussille korjaajat.

Ei ihan yksinkertainen yhtälö, mutta ei mahdoton. Pitää toimia nopeasti ja järkevästi.

Me sähköistyimme Kimmon kanssa. Muutamassa sekunnissa jaoimme roolit:

Minä pidin yhteyksiä Lille-hotelliin ja Hermani-pubiin ja sitten lähdin kumit sutien etsimään kadonnutta bussia. Kimmo tavoitteli Otepään ainoaa bussiyrittäjää, jolla oli 40 hengen bussi, ja maanitteli miestä lähtemään reissuun, kesken lauantai-illan sauna-iltaa. Toisella kädellä Kimmo soitteli linjat kuumina meidän paikalliselle autojen remppamiehelle, Kostjalle, jolla on ns. kultaiset kädet, ja joka tietää autoista ja busseista paljon. Arvatenkaan Kostja ei ollut elokuun kauneimpana viikonloppuna kotona, vaan jossain kauempana viettämässä viikonloppua ystäviensä ja perheensä kanssa.

Noin puoli tuntia armotonta soittelua sinne ja tänne, järjestelyä ja sopimista, ja sitten minä ajan tukka putkella kohti Sangastea, jossa oletan hajonneen bussin olevan. Perässäni tulee otepääläinen bussi, joka lupaa viedä porukan hotelleille. Löydän bussin hieman sekalaisista ohjeista huolimatta.

Seuraavaksi:

Porukat noudetaan matkalaukkujen kera Sangasten tienhaaran lähettyviltä tien poskesta toiseen bussiin ja viedään Otepäälle. Minä näytän uudelle bussille tietä. Ja kun vihdoin Otepäälle saavutaan ja tavarat on viety hotelleihin,  päästään vihdoinkin Hermanipubiin syömään. Kaikesta viivästelystä huolimatta kala-ateriakin on mainio, ei yhtään kuivunutta tai palanutta fissua lautasilla. Eikä ihmiset vaikuta  kovasti paljon hermostuneilta matkan katkeamisesta ja ilta-aterian viivästymisestä huolimatta,

Mutta illan jännitysnäytelmä ei ole ohi: toisaalla ollaan vielä oikuttelevan bussin suhteen epätietoisuuden varassa ja työn touhussa:

Ihmemies Kostja, joka on aiemminkin pelastanut oudosti hajoavia Sassi-liikennöitsijän busseja,
saapuu Kimmon tuomana paikalla. Ja mikä parasta:  Kostja on jotenkin kesken elokuun kauneimman lauantai-illan saanut paikalle miehen, joka on erikoistunut suomalaisiin busseihin. Otsalamput päissään miehet sukeltavat bussin salattuihin ja likaisiin uumeneihin.

Monta akrobaattitemppua tarvitaan, kun Kostja ryömii bussin sisuksiin ihmettelemään vaihdelaatikon ja ties-minkä-kardaaniakselin saloja. Sillä lopputulemana että bussi saadaan liikkeelle. Ja se saapuu Otepäälle.

Jälkeen puolenyön saavat myös bussikuski ja Kimmo ruokaa massuunsa. Ja sitten siirrytään hotelleihin nukkumaan.

Mr. Murphy on tehokas äijä, ja osaa sotkea monen ihmisen aikataulut, kun niikseen tulee.

Koittaa seuraava aamu.

Sunnuntaipäiväksi oli matkaohjelmassa tiedossa puutarhamyymälöitä Tartossa ja ateriointi kuuluisassa MOKA-ravintolassa. Ymmärrämme että ne on pakko jättää väliin. Aikaa ei ole, ja bussi on oikutteleva. Paras on kun ajetaan heti Tallinnaan. Ei kannata riskeerata mitään poikkeamia reitille.

Kimmo soittaa aamutuimaan MOKAn omistajalle ja pääkokille, Andrus Vahtille ja valittelee sitä, että ryhmä ei saavukaan. Arvatenkin Andrus ei ole ilahtunut. Hän on jo ostanut ruokaa 36 hengen ryhmän ruokailua varten  ja tehnyt sunnuntaille erityisjärjestelyjä henkilökunnan suhteen. Kimmo selittää puhelimessa tilannetta kuin Runeberg, korvat punottaen, ja arvaan että puhelun lopuksi Andruksenkin korvat punoittivat. Emme taida vähään aikaan kehdata näyttäytyä MOKAssa, vaikkei syy ole meidän, eikä Heljän, vaan Mr. Murphyn.

Olemme siis yhä tässä aamussa. Heljän hulvattomat nousevat Kostjan korjaamaan bussiin ja lähtevät suuntimaan kohti Tallinnaa. Noin 20 minuutin kuluttua tulee soitto: bussi hyytyi paikoilleen.

Me revimme kuvainnollisesti hiuksia päästämme ja mietimme mitä tehdä! Bussissa on 34 henkeä joiden pitää päästä Tallinnaan 16.30 lähtevään lauttaan. Ja bussi on täynnä viherkasveja, jotka pitäisi myös saada yli lahden ja siitä eteenpäin, aina Ouluun saakka. Osalla matkaajista on Tallinnasta lentoliput Ouluun. Kaikkien täytyy olla Tallinnassa hyvissä ajoin.

Hiton Mr. Murphy! Eikö sinulla ja sinun kujeilla ole mitään rajoja!!!
___

Tämän hetken tilanne (klo 13.00):  Oikutteleva bussi jatkaa matkaansa kohti Tallinnaa. Hulvattoman Heljän vähemmän hulvaton, mutta sitä enemmänkin osaava puoliso, Ilpo, keksi ja löysi jonkin virtavian --- älkää kysykö minulta enempää --- ja kun se on korjattu, on suuret mahdollisuudet että tuo Epäonnen Bussi pääsee ainakin Tallinnaan asti.

Mutta päästäkseni lähtölauseisiin - matkailu avartaa ja se antaa elämyksiä.

Mutta sen sanon, että olisi NIIIIIN paljon helpompaa, kun tuo Mr. Murphy ei olisi matkassa. Kuka sen itse asiassa mukaan kutsui? Ei ole meidän tuttumme!
___

Kello on nyt 13.40 eikä yhtään soittoa ole tullut, joten oletan, toivon, että matka jatkuu vaikeuksitta.

Kerron miten asiat etenevät.

Testi akrofobisille eli korkeanpaikankammoisille

Pari päivää sitten kerroin siitä, että en ole hämähäkkien suuri ystävä - en enää pelkää niitä samalla lailla kuin nuorena, mutta ymmärrän hyvin araknofobisten ihmisten irrationaaliset pelot.

Tänään jatkan hieman samalla teemalla eli peloilla.

Fobiat, kaiken kaikkiaan, ovat mielenkiintoisia näin ulkopuolisena katsottuna, mutta todellinen riesa niistä kärsiville. Araknofoobikko on pahimmillaan jatkuvasti varuillaan, hämähäkki saattaa sinkoutua eteen hetkellä millä hyvänsä. Agorafoobikko välttää avaria tiloja, aukioita, toreja, jopa peltoja, aavikkoa, merta ja taivasta ja saattaa pahimmissa tapauksissa erakoitua kotiinsa.

Akrofobia eli korkeanpaikan kammo on ehkä yksi yleisimmistä peloista, eikä siihen yleensä suhtauduta samalla lailla väheksyen kuin esimerkiksi araknofobiaan tai agorafobiaan. Ehkä siksi, että periaatteessa korkeilla paikoilla on mahdollista pudota - joidenkin tutkijoiden mukaan akrofobia saattaa itse asiassa syntyä siitä, että henkilö on jossain vaiheessa elämäänsä pudonnut korkealta ja satuttanut itsensä. Tapaus itsessään on saattanut unohtua, mutta pelko jäädä.

A-kirjaimella alkavista fobioista voi lukea lisää pintapuolisesti vaikkapa Wikipedian artikkeleista: Akrofobia ja agorafobia ja araknofobia.

Kun pari päivää sitten esittelin hämähäkinseitin araknofobisten kauhuksi, nyt esittelen akrofobisille jotain vastaavaa. Ritilöistä koostuvan portaikon joka vie Otepään hyppyritornista alas, kiertäen ja kiertäen ja kiertäen.

Pyörryttääkö? Ja jos pyörryttää olisi mielenkiintoista tietää mikä kuvista erityisesti? Ja osaatteko selittää miksi pyörryttää? Vai tarvitaanko akrofobiselle pelolle todellinen tilanne - voiko kuva huimata ketään ylipäätänsä?

Tällaista pohdintaa siis tänä iltana. Jään odottelemaan kommentteja.

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Parhaat näkymät Otepäällä ja ehkä koko Virossa

Voi olla että otsikointini oli aavistuksen rehvakas, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi asiaa.

Vaikka makuasioista ei voida kiistellä, kuten siitä mikä on Viron kaikkein hienoin näkymä, on varmaa, että Otepään hyppyritorni ja sieltä aukeavat näkymät ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Varsinkin jos puhutaan maisemista korkealta nähtynä. Kaikki kunnia Haanjassa sijaitsevalle Suuren Munamäen näköalatornille, se on kaunis, mutta näkymät eivät kohoa lähellekään näihin korkeuksiin ja sfääreihin kuin meillä täällä "alpeilla". Näin se vaan on.

Mennään tähän päivään.

Tänään oli ihan uskomattoman kaunis ja lämmin päivä. Ajattelin ensin lähteä Latten kanssa Taevaskodalle sieneen tai kuvaamaan, mutta koska yhtälö: Latte + kamera ja/tai sienikori = ei ole paras mahdollinen yhdistelmä, jätin retken tuonnemaksi. Jolloin Brysselistä on palannut  J.Öllille ihan ihkaoma ohjastaja, joka helpottaa suunnattomasti yhteistä sieniretkeä tai kuvausreissua.

Halusin kuitenkin nauttia tästä taivaallisen kauniista päivästä mahdollisimman hienossa paikassa, kotoa sen kauemmaksi menemättä, ja niinpä sitten ottaa ja törsäsin (kokonaista 3 euroa) ja ajoin hissillä Otepään K90-mäkihyppytornin huipulle ihailemaan maisemia.

Torni sijaitsee itsekin jo korkealle ja sen juureltakin on hienot näkymät.

Näkymää Otepään luonnonpuistoon sekä Tehvandin hiihtoladuille, jotka ovat asfaltoidut ja sopivat kesällä rullasukseiluun.

Talvella hiihdettävät ladut ovat siis asfalttipohjaisia ja soveltuvat kesällä rullasuksille.

Otepään kirkko ja sen vasemmalla puolella kuuluisa Linnavuori, josta olen täälläkin kertonut monenmoista.

Vielä pystykuva samasta suunnasta.

Vaaleanpunainen rakennus on Otepään kunnantalo, vieressä paloasema. Edessä (piippu)  osa Tehvandin urheilustadionia.

Näköalatasanteella on myös kiikarit, joilla voi maisemia ihailla.

Hiihtostadionin alueen siltoja

Kaunista, kaunista on - pilvet luovat varjoja kumpumaisemaan.

Maisemaa Kaarnajärven suuntaan.

Kun laskeuduin tornista alas mietin, että olisin minä huonommankin kohdan voinut valita Villa Ottilialle. Sillä Otepää on silmiä hivelevän upea matkakohde, jonka viehättävyyttä ja maisemia on helppo asiakkaille perustella.

Kirjoitin muutama päivä sitten siitä, miten hieno syksy Otepäällä on. Sitä se on, vaikka syksy ei vielä olekaan saapunut! Miettikää näitä kuvia ja värittäkää ne sielunne silmillä keltaisiksi, punaisiksi, punaruskeiksi aaltoileviksi pinnoiksi. Ehkä olen jälleen rehvakas, mutta uskallan silti väittää, että ruska Otepäällä vetää vertoja jopa Lapin ruskalle.

Sillä erotuksella, että tänne on helppo tulla ja täällä on edullista ruskaretkeillä.

Miettikää sitä!

Ja jos ajatus ruskaretkestä alkaa siintää silmissänne, ottakaa yhteyttä. Vierailkaa vaikkapa kotisivuillamme: http://www.villaottilia.ee/  tai soittakaa Villa Ottiliaan: +372 796 2000

--

Jälkikirjoitus:

En tiedä ärsyttääkö  blogini lukijoita nämä matkailujutuissa olevat pienet kaupalliset vinkit, eli majatalomme yhteystiedot. Toivottavasti ei. Sillä minusta on luontevaa, että jaan tiedon myös siitä minne voi majoittua näiden juttujen yhteydessä - olenhan itse majatalonpitäjä, ja yrittäjä.

Koskaan en ole kehunut tai ylistänyt Otepään hienoutta, sen nähtävyyksiä tai tarjontaa ilman ettenkö olisi käsi sydämellä ja aidosti sitä tarkoittanut. En kehunut maisemia tai ravintoloita tai yhtään mitään Otepäällä ilman että en olisi sitä todellakin tarkoittanut.

Sillä Otepää ON todella upea lomakohde. Myös syksyllä. Basta. M.O.T.  I rest my case. Niih!   :)

Siivetönnä en voi lentää, Kimmo voi

Tämä on lyhyt postaus siltä varalta, että Kimmo illalla avaa tietokoneen Brysselin Four Points by Sheraton - hotellissa ja kurkistaa tänne blogiin.

Mies siis lähti tänään pariksi päiväksi matkalle ja me jäimme Latten kanssa kotiin. Sovimme, että kello 17.30 jolloin Brysselin kone voisi ohittaa Otepään, menen parvekkeelle sitä bongaamaan.

Kello 17.30 ei mennyt pään yli ainuttakaan lentokonetta, mutta n. 17.45 halkaisi taivaankannen valkea suuri lintu, korkealla ja yhä korkeammalle pyrkien. Minä sille heiluttamaan! Lattellekin totesin: "Siellä Iskä nyt menee!"

Onko Kimmo tässä koneessa?

Väänsin teleobjektiivia tappiin ja sihtasin. Ruudulla yritin vielä suurentaa, ja tämä on parasta mitä aikaan sain:

Voisiko tämä olla Estonian Air  Boeing 737-500 - Siinä pitäisi olla sinistä ja mustaa päällä ja valkea mahanalus.

Tarkistin vielä lähtöajan, ja kyllä, Brysselin kone oli 15 minuuttia myöhässä, joten aikakin täsmäsi Otepään ylilennon suhteen.

No, ei kai se niin vaarallista kuitenkaan ole vaikka olisin heiluttanut väärälle koneelle. Tietenkin kaikki ko. koneessa olivat imarreltuja, arvaan, ja heiluttivat takaisin. :)

Jälkikirjoitus: Sain Kimmolta tekstarin että hänen lennokkinsa oli lentänytkin yli Haapsalun, ei Otepään. Toivottavasti Anne huomasi heiluttaa!

Aikainen hämähäkki kärpäsen löytää

Otsikko antanee jo vihjeen, että hämähäkkifobiasta kärsivien ei kannata tätä postausta avata.

Ei niin, että kuvassa olisi hämis itse, vaan upea seitti, joka aamukasteessa kiilteli heinikossa.

Upeita nämä seitit, jotenkin järjellä niitä ei ymmärrä, siis miten yksi pieni hämähäkki osaa tuollaisen häkkyrän rakentaa!

Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että aiemmin pelkäsin hämähäkkejä aivan jäykkänä - nyttemmin kestän hämikset, eritoten jos ne ovat luonnossa. Sen sijaan seittejä, sellaisisia ikkunoiden välissä tai ovenkulmissa riekaleina roikkuvia en voi sietää, ne aiheuttavat vieläkin fyysistä pahoinvointia.

Toisin kuin riekalaiset roikkuvat seitit, tämä symmetrinen pitsiliina sai minussa aikaan vain ihailua - ehkä asiaan vaikutti se, että seitti oli kymmenien metrien päässä, aidan takana, ja teleobjektiivi toi mukavasti suojaa välillemme.

Mistä ihmeestä kaikki oudot pelot tulevat? Ja pääseekö niistä eroon? Ja miten?

Kokemuksia?

Pyhäjärven rauhaa ja notkea näätä

En oikein millään raaskisi kirjoittaa tänään blogiin mitään, etten peittäisi uudella kirjoituksellani aiempaa eli eilistä aihetta, joka selkeästi on ottanut tuulta purjeisiinsa: Runo-ralli-kisa haikarasta. Kuka ei ole vielä asiaan perehtynyt ja ketä kiinnostaa lukea tai runoilla haikaroista, kipinkapin klikkailemaan eiliseen kirjoitukseen. (linkki edellä tekstissä) - Ja sen sanon, että aivan hulvattoman hauskoja ja hienoja runoja on tähään runo-ralliin jo tähän mennessä tullut!

Mutta koska elämä etenee ja koska asioita tapahtuu, jatkan tätä blogipäiväkirjaa ja sen päivittämistä. Ja kirjoitan päivän suurtapahtumasta, joka on pieni ihmiskunnalle, mutta suuri minulle.

Tänään oli enemmän tai vähemmän kiireinen päivä. Kimmo lähtee huomenna Brysseliin, mistä myös olen kertonut aiemmin: Mr Linkama Goes to Brussels -jutussa. Kävimme vielä Tartossa etsimässä miehelle pikkutakkia ja sopivaa paitapuseroa - ne löytyivätkin kaverimme Riston vaatekaapista. Joskus asiat vaan loksahtavat mukavasti paikoilleen.

Mutta alkupuheiden jälkeen, mars, otsikkoon!

Ennen Tarttoon lähtöämme teimme pikkuruisen pyrähdyksen Pyhäjärvellä. Lähinnä siksi että perheemme nelijalkainen veikko saisi tehtyä pienen kävelylenkin luonnossa sekä hoidettua tarpeelliset asiansa ennen kaupunkireissua. Jaoimme joukot: jätkät lähtivät Pyhäjärven poukamasta länsirantaa kiertämään, minä lähdin kameroineni pohjoisrannan puolelle. Lähtiessäni jo naureskelin Kimmolle, että taidan sitten kuvata sen seitsemännensadan ulpukan tai lumpeenlehden tältä rannalta - kaikki kun on jo nähty ja kuvattu.

Latte ja Kimmo siis painoivat toiselle puoelle lahdenpoukamaa, minä toiselle puolelle (jonne Latte ei ole ikävä kyllä rotunsa tai tarkemmin sanottuna lajinsa puolesta tervetullut). Kävellessäni kapeaa hiekkarannalle vievää polkua pitkin pujahti kaislikosta äkkiä jotain, mitä en ole eläissäni elävänä nähnyt: ihkaelävä iso, komea, kaunis - ja vikkelä - näätä. Minulla oli kamera kädessäni, vaan näätä oli nopeampi. Se vilisti pitkä komea ruskea selkä ylös-alas notkahdellen hauskasti tietä pitkin muutamaisen metrin ja sitten hyppäsi polulta sivuun aluskasvillisuuden keskelle. Eikä sitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Vaan minä olin aivan innoissani! Ensimmäinen ihkaelävä näätäni! Komea ruskea näätäni!

Joskus elämä vaan on niin hyvää! Luulet nähneesi Pyhäjärveltä kaiken, nähneesi lumpeet ja ulpukat, auringon välkkeen järvenselällä, ja sitten nenäsi edestä vilistää hulvaton hunsvotti, vikkelä ja kaunis näätä, ja äkkiä tajuat, että koskaan et ole nähnyt kaikkea. Ja koskaan ei pidä väheksyä luontoa, vaikka se olisi joka päivä nenäsi edessä!

Näätää en siis kamerani silmään saanut, mutta silti muutamaisen kuvan, joista pidin.

Tässä nämä päivän kuvaussaaliit teillekin tarjoiltuina:

Kuin Carolan laulamasta laulusta: On puu, penkki ja puistotie

Maisema kuin medaljonki, joka kätkee sisäänsä oman salaisuutensa

Heijastuksia loppukesän hiljaiselta järveltä