Latten avoin kirje Pirjo-tädille

Kiltti Pirjo-täti - ja kiva Keimo-setä,

Kirjoitan teille avoimen kirjeen. Sillä minulla on kovasti ja aika lailla ja aika ältsisti paha mieli. Tai paremminkin sanottuna: olen nolo. Ja haluan pyytää anteeksi. Ja pyydänkin korvat kaikkein nöyrimmässä pitkin-päätä-asennossa: "Anteeksi".

Te varmasti tiedätte, mistä puhun. Siitä keltaisesta kondenssivedestä, joka ei ollut kondenssivettä lainkaan. Anteeksi. En osaa näin jälkikäteen selittää mikä minuun tuli.

Mutta niille, jotka eivät ole seurannut viimeisimpiä kiemuroitani, ja näin ollen eivät ihan ymmärrä mistä puhun, lavennan tarinaa. Eli aloitan alusta.

Me lähdettiin koko porukka Suomeen: Johtokunta, Vanha Rouva ja minä. Ajeltiin autolla ihan ältsisti, ensin Tallinnaan ja sitten laivaan, joka vei meidät sinne Suomeen.

Suomessa tapahtui vaikka mitä - enkä ihan kaikkea muista. Mutta Helsingissä me kuitenkin ensin oltiin ja iltaisin yövyttiin vanhan tuttuni, Marja-tädin luona. Marja-täti on tosi nasta, vaikka välillä vähän tiukka. Se ei oikein tykkää, että puren sitä riemuissani hihasta ja lahkeesta ja vähän ranteestakin.

Sieltä Helsingistä ja Marja-tädin luota me mentiin sitten Kouvolaan, missä oli jotkut häät, joista en osaa sen enempää kertoa, koska en ollut vieraslistalla, vaan istuin autossa koko seremonian. En kyllä ymmärrä, miksi.

Mutta sieltä häistä me kuitenkin jatkettiin sitten Pieksämäelle. Pirjo-tädin luo.

Pirjo-täti asuu tosi kivan Keimo-sedän kanssa nätissä omakotitalossa, vähän liian siistissä talossa, minun makuuni. Jos saan olla suora. Siis hei, haloo, vaaleita kermanvärisiä mattoja, puhtaita pintoja, eivät ne ole meikäläisen makuun!

Johtokunta oli kyllä varoittanut Pirjo-tätiä tavoistani ja makutottumuksistani, ja luulen, että niin Pirjo-täti kuin Keimo-setä olivat hetken hieman varautuneet saapuessani heidän talouteensa.

Vanha Rouva Ronja tietenkin tiesi miten käyttäytyä, lyllersi jääkaapille ja katsoi kaihoisasti isäntäväen silmiin. Minä olin muina jätkinä, vähän nuuskutin sieltä, vähän täältä, mutta hampaisiini en ottanut mitään, mistä minua myös kehuttiin.

Reissuhan meni suorastaan hyvin. Nukahdin siihen, että kuuntelin miten Johtokunta toinen toiselleen kehui käytöstäni. Olin ollut suorastaan lähes kympin arvoinen koira, ne toinen toisilleen supattivat.

Yö me siis maattiin koko lauma vierashuoneessa ja aamulla lähdettiin mökille.

Siinä välissä tapahtui sitten oma pieni sosiaalinen kömmähdykseni, joka laski pojoni lähes kympin koirasta vitosen viheliäseen. Vähänkö nyt nolottaa.

Rakas Pirjo-täti ja kiva Keimo-setä, en todellakaan näin jälkikäteen osaa kertoa, mitä ajattelin nostaessani jalkaa teidän aulaan, lämpöpumpun alle. Se vain sattui. En ihmettele, jos olen saanut porttikiellon talouteenne joksikin aikaa. Ansaitsen sen.

Teidän puolelta, sen sijaan, osoittaa suurta persoonallisuutta ja luonteen lujuutta, että kaiken sattuneen jälkeen pääsin tutustumaan kesäpaikkaanne. Se oli nimittäin reissuni kohokohta.

Laitan oheen muutamaisen kuvan kesäpaikkanne tanhuvilta. Minä tosiaan tykkäsin olla siellä.

Saanhan tulla sinne uudelleen? Saanhan! Saanhan! Saanhan!

Lämpimästä vieraanvaraisuudestanne vielä kerran kiittäen

Ystävänne

Latte

Alla muutamainen kuva meikäläisestä

Hetken luulin tätä kuvaa katsoessani, että Pirjo-täti oli vasta ymmärtänyt, mitä olin tehnyt. Mutta Johtokunta lohdutti, että luultavasti Pirjo-täti syö kuvassa vain puolukoita. Mikä helpotus.

Ja että minulla oli mukavaa siellä teidän mökillä! Karahka suussa painelin pitkin maita ja mantuja, joita riitti. Nastaa, sanon minä!

Pirjo-täti on kauhean taitava. Tässä poseeraan hienon käsintehdyn kukkainstallaation juuressa.

Laitan vielä pari kuvaa Vanhasta Rouvasta. Sehän oli taas niin laivakoiraa ollakseen. Roikkui vain järven rannalla eikä meinannut sieltä ollenkaan pois tulla.

Että tällainen avoin kirje Pirjo-tädille.

Parhain terveisin

Sinun - ja Keimon - ja kenen vaan jolle kelpaan

Latte

Otepään uusi kulttuuriattashea esittäytyy

Olen aaaaivan innoissani!

Olen nimennyt itseni Otepään kulttuuriattasheaksi ja ensimmäinen tehtäväni on tuottaa Teatteri Randlane Haapsalusta Otepäälle.

Taustaa: ystävättäreni Anne Pangsepp, taivaallinen näyttelijätär Jumalan armosta, toimii haapsalulaisessa harrastelijateatteri Randlasessa.

Anne vanhan Malli-rouvan roolissa näytelmässä Meretagune asi

Anne keskittyy harjoituksissa Riiassa

Viime vuonna he tuottivat näytelmän Meretagune asi (eli Merentakainen asia), jossa Anne esitti pääroolia. Ja hyvin esittikin. Ohjaaja oli Maie Matvei.

Näytelmästä Meretagune asi - vanhat rouvat laulavat loppulaulua vanhojen naisten kärisevällä äänellä - ja kansa ulvoi naurusta

Esitys oli ja on aivan mielettömän hyvä! Ei siis ihme, että se voitti syksyllä 2007 Viron harrastusteatteripäivillä parhaan näytelmän pääpalkinnon. Ja Anne sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon.

Mistä taas seurasi palkintomatka Riian kansainvälisille teatteripäiville tänä syksynä, jossa samainen esitys jälleen kahmi kiitoksia ja ylistäviä sanoja. Se esitys kun vaan ON niin uskomattoman hyvä!

Allekirjoittanut kuokki nämä festarit Randlasen vieraana ja nautti festivaalista suuresti! Ilma oli kaunis, kaupunki oli kaunis ja festarit olivat SUPERSUPER! Nuoruuteni kytevä rakkaus teatteriin leimahti ilmiliekkeihin.

Teatteriryhmä Randlane Riiassa, teatterin aulassa

Ja miten hauskaa meillä olikaan! Päivät pimeässä salissa eri esityksiä katsellen - pieniä poukkauksia Riian ihanaa kaupunkia kiertämään - ja illat teatteriklubilla. Tämä se oli elämää!!!!

Tästä kaikesta löytyy kokonainen kuvagalleria kohdasta: http:www.villaottilia.ee/teater/

Riian reissun jälkeen tapasin syksyllä uudelleen Teater Randlasen (käännös: Teatteri Rannan ihmiset tai Teatteri Rantalaiset) hulppean ja hauskan porukan ja sain myytyä Annelle ajatuksen: seuraava esitys olkoon Otepäällä! Yöpymiset Villa Ottiliassa, ja minä hoidan markkinoinnin!

Nyt olemme ryhtyneet sanoista tekoihin: Teatterisalit on varattu niin Otepäältä kuin naapurikaupungista Valgasta. Julisteet sain tänään valmiiksi - niiden taiteellisesta toteutuksesta suurkiitos vanhalle kunnon kollegalleni Tapanille!!!! - ja nyt ne ovat jo menossa monistukseen.

Itse kirjoitin esityksestä artikkelin, jota vironkielen opettajani ja nykyisin hyvä ystäväni Kersten sormet sauhuten parhaillaan kääntää viroksi. Sitä tarjoan kaikkiin mahdollisiin lehtiin Etelä-Virossa. Nyt markkinoidaan isosti!!! Me haluamme Otepäälle paaaaljon katsojia. Harrastelijateatterien ongelma kun on yleensä yleisöpula.

Tässä tuo kirjoittamani artikkeli raakaversiona.



Teatteri Randlane hurmaa yleisönsä
Meretagune asi on myös Etelä-Viron asia

Otepäällä ja Valgassa on nyt mahdollisuus kokea teatterielämys vailla vertaansa. Esitys, joka nostattaa silmiin kyyneleet, milloin ilosta, milloin haikeasta myötäelämisestä ja elämän ymmärryksestä.

Haapsalulainen harrastelijateatteri Teater Randlane voitti vuoden 2007 harrastelijateatteripäivillä Võrussa lähes kaiken mahdollisen: parhaan näytelmän, parhaan ohjauksen ja parhaan naispääosan palkinnot. Näytelmä oli Jüri Tuulikun Meretagune asi. Pääosaa, näytelmän vanhaa ja viisasta Malli-rouvaa esitti huikaisevan loistavasti Anne Pangsepp. Parhaasta ohjauksesta kuittasi pääpalkinnon Maie Matvei.

Meretagune asi on ollut yleisömenestys kaikkialla missä sitä on esitetty. Anne Pangsepp ihmettelee: ”Me olemme tehneet töitä teatteri Randlasessa nyt yli 30 vuotta. Ja meillä on ollut kaikenlaisia näytelmiä, keveitä, raskaita, on ollut klassikoita, musikaaleja. Olemme tottuneet siihen, että esityksemme elävät vain hetken. Mikä käytännössä tarkoittaa Haapsalun kaltaisessa pikkukaupungissa, että yleisöä ei vaan riitä harrastelijateatterin esityksiin. Mutta Meretagune asi on täyttänyt salit kerta kerran jälkeen. Näytöksiin tulee sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät muuten teatterissa käy, ja he tulevat katsomaan näytelmää useamman kerran! Olen ihmeissäni, mutta tietenkin mielissäni.”

Syytä Randlasen esityksen suosioon ei tarvitse ihmetellä: näytelmä vetää katsojat mukaansa. Näytelmä on täynnä tunteita, hetkittäin keveitä ja huvittava, hetkittäin syvältä viiltävän herkkiä. Näyttelijöiden, koko ryhmän tekemisen vimma on käsinkosketeltavaa. Laulu raikaa, hanuri soi ja yleisö huomaa nopeasti yhtyvänsä merimieslauluihin.

Näin myös kävi Riiassa, jonne teatteri Randlane kutsuttiin elokuussa 2008 kansainvälisille The Baltic Amber –teatterifestivaaleille. Kieli ei ollut esityksen esteenä – tunteet, muistot, menneisyys ja musiikki ovat universaaleja. Festivaalin jury kiitti esitystä ja latvialainen päätuomari piti sitä jopa festivaalien parhaana esityksenä.

Jüri Tuulikin vuonna 1976 kirjoittama näytelmä on rungoltaan yksinkertainen – se kertoo vanhasta Malli-rouvasta joka lähtee 60-luvulla, neuvostoaikaan, pieneltä Abrukan saarelta suureen maailmaan eli Saarenmalle. Malli on menossa myymään villojaan ja tapaamaan tytärtään, joka asuu Kuressaaressa. Lautalla Malli kohtaa hääseurueen ja nuorenparin näkeminen nostattaa Mallille mieleen oman nuoruuden. Sen herkimmät ja raskaimmat hetket.

Koko Randlasen tiimi näyttelee yhteen saumattomasti. Mutta esityksen tähtinä loistavat Malli-rouvaa esittävä – tai sanotaanko paremmin elävä - Anne Pangsepp ja hänen nuoruuden ystävättärensä Miili, jota esittää Meeli Piirikivi. Näiden kahden naisen yhteiskohtaukset ovat näytelmän parasta antia niin traagisuudessaan kuin hilpeydessään.

The Baltic Amber –teatterifestivaaleilla vieraillut Islannin kansallisteatterin ohjaaja totesikin Maie Matveille, näytelmän ohjaajalle: ”Olkaa kiitollisia. Teillä on Teatteri Randlasessa yksi timantti ja yksi smaragdi! Hoitakaa niitä hyvin.”

Nyt jää Otepään ja Valgan teatteriyleisölle tehtäväksi päättää, kumpi näistä kahdesta huikeasti näyttelevästä naisesta on timantti, kumpi smaragdi. Varmaa on, että molemmat säteilevät teatterisaliin yhtä upeasti. Sitä säteilyä kannattaa mennä katsomaan.

Tiina Linkama

- kirjoittaja on suomalainen teatteriin erikoistunut toimittaja, joka elää nykyisin Otepäällä ja sieltä käsin seuraa ja kommentoi virolaista kulttuurielämää

Alkuperäisen artikkelin käännös: Kersten Lehismets

--
että tällainen artikkeli.


Mitäs sitä vielä keksisi markkinoidakseen tätä ihanaa esitystä? Tuleeko kenelläkään mieleen ideoita? Yritän lähestyä paikallista Naisjärjestöä, Lions-klubia, turismi-infoa, kuntaa, paikkakunnan lehteä pariinkin otteeseen. Mutta mitä vielä?

Nyt siis kaikki älynystyrät ja markkinointivelmut liikkeeseen! Haluamme Randlaselle suuren yleisön! Ainakin sen verta suuren että näiden matkakulut saadaan lipputuloin peitettyä.

Otan tehtäväni itsenimeämänäni kulttuuriattasheana perin vakavasti!

Tästä se lähtee. Kerron miten juttu etenee!

Puutarhatonttu riehuu

Voinko lähettää lapioni romurautakeräykseen? En halua nähdä sitä nyt vähään aikaan.


Sain juuri istutettua viimeiset parikymmentä kasvia ja nyt riittää istutustyöt.


Toisaalta, olen itsestäni aika ylpeä. Lähemmäksi 100 pensasta ja puuta ja perennaa on nyt pantu maihin. Kaksi istutusaluetta on jo katettu, kaksi vielä kattamatta.


Mutta mielestäni sain aika kivoja alueita tehtyä. Edellisessä kirjoituksessa esittelemäni Monzan radan ohella tein seuraavat istutukset:


1. Istutusalue

Sisäänajotien kylkeen syntyi tuijaviidakko - on munanmuotoiseksi muotoutuvia Hoveyi-tuijia, kolme keltaista Rheingold-tuijaa ja kaksi Globosaa eli pallotuijaa. Niitten väliin istuttelin matalia katajia, happomarjaa ja pari alppiruusua. Takariviin tuli muutamainen onnenpensas, purppuraista weigelaa ja jasmiketta. Niiten tieltä hävitettiin useampi huonolaatuinen marjapensas.

Tämä alue odottaa yhä kattamista. Takana näkyy Monzan radaksi nimeämäni istutusalue, josta edellisessä kirjoituksessa enemmän kuvia.

Tältä alue näyttää parvekkeelta katsottuna

Ja istutuspuuhat jatkuivat.

2. Toinen istutusalue

Tonttimme on tänä kesänä rajattu keskeltä halki. Ja aidassa on portti. Näin koirat voivat riehua ylätontilla ja minä saan rauhassa puuhastella kasvien kanssa alapihassa. Eräs nimittäin katsoo asiakseen kaivaa kaiken sen ylös, mitä minä maahan saatan.

Tämän istutusalueen ideana on Hovey-tuijat, joita siis aidan toisellakin puolella. Tällä puolen aitaa ne asettuvat niihin väleihin, jota aidantakaiset antavat. Alueella on myös matalaa katajaa, useampia sortteja, eri sävyissä, lähinnä matalia lajeja. Mukana on myös kolme pientä Teddy-tuijaa, josta tullee pieniä söpöjä palloja.

Tässä aita parvekkeelta nähtynä. Yläpihan tuijat ovat olleet jo maissa parisen vuotta ja kasvaneet korkeuttakin mukavasti. Silti, niiden muotoon on vaikuttanut samainen Eräs, joka on käynyt jokaisen Hoveyin juurelle käynyt nostamassa jalkaansa.

3. Viimeinen istutusalue: pieni kivetty perennapenkki

Tämä viimeinen voimainponnistus oli pieni perennapenkki lähellä kaivoa. Se tässä. Mukana on ritarikannusta (Black Knight), punapäivänhattua, salviaa (Mainacht). Kolme päivänlijaa (Luxury Lace, Cadillac ja Arriba) ja kolme tupasta unikkoja (Papaver Pizzicato), yksi syyshohdekukka (Helena Rote Töne)

Siis toistan kysymykseni: saanko nyt lähettää lapioni romurautakeräykseen. En halua nähdä siitä vähään aikaan edes vilausta.

Puutarhakuume nousee

Pahalta näyttää rouva Linkaman syyspuutarhahulluus. Ken sen on sairastanut, tietää mistä puhun. Se on kuume, joka vain nousee ja saa ihmisen pyöryyksiin ja tekemään harkitsemattomia tekoja. Joista itse on kummallisen onnellinen ja ylpeä.


Ja nousevaa kuumetta pahentaakseen saapuivat Villa Ottiliaan kaksi A-luokan puutarhaihmistä - niitä todellisia taimistojen aficionadoja: aina yhtä reipas Paulastiina ja aina yhtä herttainen Elina. Ja Paulastiinan pakettiauto.


Daameilla oli meininki lähteä seuraavana päivänä Ottiliasta Riian lähistöllä sijaitsevaan Baltezers-kasvitarhaan, joka on erikoistunut ikivihantiin.

Viattomasti kysyin olisiko Paulastiinan pakettiautossa tilaa yhdelle matkalaiselle, ja sijaahan löytyi. Minähän lähdin tietenkin vain katsomaan millaisesta tarhasta on kyse. Noin niinkuin yleisen mielenkiinnon vuoksi. Enhän minä tarvitse mitään, tai ehkä enintään yhden verivaahteran. Jos sitäkään.



Olin varma, että pystyn selvittämään yhden latvialaisen kasvitarhan Buddhan kaltaisella mielentyyneydellä. Olenhan kokenut kasvitarhoilla kävijä - olen nähnyt kaiken, kokenut kaiken, ja osaan olla maltillinen. Ostan vain sen mitä tarvitsen.


Aamulla starttasimme Ottiliasta Paulastiinan punaisella pakulla kohti Latviaa. Rajanylitykset menivät vaivatta, olemmehan kaikki nyt Schengenissä. Ja sitten hyväntuulisena pompoteltiin koko matka Riiaan.


Autossa me tädit iskimme tarinaa ja hauskaa oli. Keskustelut syleilivät maailmankaikkeutta kaikissa sen tunnetuissa ja parissa vähemmän tunnetussa muodoissa. Tajunnanvirtatekniikalla.

Maisemat vaihtuivat: oi katso miten nätti piha! Oi katso mikä haukka! Mikä hyvä puskapissapaikka!


Ja sitten saavuimme Riiaan ja Baltezersille.


Tuskin olin autosta saanut jäykät jalkani ulos kangettua ja siirryttyä taimiston porttien sisäpuolelle, kun tajusin, että olen tullut ikivihantojen kasvien taivaaseen.


Mopo starttasi ja ulvahteli lähtökuopissa.

Baltezersin näytösistutukset ovat sanalla sanoen UPEAT!

Siirryimme varsinaisen myymälän puolelle ja silloin mopo, joka oli ulahdellut lähtökuopissaan ja päästänyt lieskoja pakoputkestaan starttasi! Ja sitten mentiin - ilman kypärää. Puhuttaessa mopon karkaamisesta käsistä.

On liikaa vaatia itsehillintää näiden valikoimien edessä. Eikö ole?

Liikkeelle lähdetään tyhjien kärryjen kanssa.

Kärryt ei kauaa tyhjinä pysy. Mutta mieli on korkealla. Kärry kärryltä aina korkeammalla.

Kun päivä päättyy - taimisto ikävästi suljetaan - on daameilla yhteensä 6 ostoskärryä täynnä tavaraa. Alamme neuvotella tukkualennuksista.

Onnelliset ostajat ryhmäpotretissa

Vielä on yksi tehtävä edessä. Saada kaikki kasvit pakattua autoon

Mopo hiljenee, yskähtelee ja sammahtaa. Väsynyt mopedisti kiipeää takaisin autoon. Ajaa huristelemme jälleen samoja polkuja läpi Latvian kohti Otepäätä. Posket punottavat, päässä sirisee. On ihmeen hyvä mieli. Olemme kaikki sitä mieltä, että olemme tehneet vain ja ainoastaan tärkeitä ja tarpeellisia ostoksia. Yhden pakettiauton verta.

Sellaista se taitaa olla, tuo puutarhahulluus kasvitarhoilla syysalennusmyyntien aikaan.

Sainko muuten sen himoamani verivaahteran - no en!

Pitäisikö tehdä toinen reissu?

Puutarhahörhön parempi päivä

Mitäpä tarvitaan täydelliseen puutarhapäivään? Ei paljoakaan.

Tässä ainesosaset:

Ensiksi tarvitaan kasveja. Kuvan kasvit eivät kuulu tähän tarinaan - vaan huomiseen. Mutta markkeeraavat tässä tarinassa siis viheriää.

Kasvit pannaan maahan. Tämä helpoin osio. Sen tein jo eilen.

Sitten tilataan soraa. Aivan ältsisti. Hoputetaan soraäijää paikalle ja annetaan ymmärtää että kyse on elämästä tai kuolemasta. Riemuitaan pienin hyppelyin kun pihalle saapuu Kheopsin pyramidin vertainen keko hyvää soraa. Selitetään aviomiehelle, joka näyttää kysymysmerkiltä, että tämä on ihan järkevää touhua, loput sorat voi käyttää vaikka parkkipaikan laajennukseen. Saadaan mies rauhoittumaan. Mies tykkää parkkipaikoista.

Otetaan vuoden aikana säilötyt vanhat The Baltic Guide -lehdet - naureskellaan että lukeminen kannattaa aina - ja katetaan istutetut kasvit lehdillä.

Kuvaan on ilmestynyt kaksi jätesäkkiä. Kaikkiin kunnon puutarhajuttuihin kuuluu aina outoja säkkejä täynnä outoja asioita. Niistä hetken kuluttua lisää.

Nyt aletaan lapata soraa kärryihin ja kipata sitä lehtien päälle. Tätä tehdään pitkään ja hartaasti.

Soraa menee paljon. Ja se painaa. Mutta uskotaan omaan alkuihmisen voimaan, kunnes kädet vispaavat väsymyksestä ja nuppi tutisee. Horjutaan eikä osata artikuloida selvästi. Jätetään homma hetkeksi kesken. Mietitään mikä eteen?

Päätetään hyväksyä omien voimien rajallisuus ja käydään hakemassa mies avuksi.

Nyt koko alue on sorattu. Otetaan esille jätesäkit, ne tarinan alussa mainitut, joihin on käyty paikalliselta sahalta aiemmin hakemassa mujua ja purua ja haketta sahan väen ihmetellessä vieressä.

Aletaan levittää haketta soran päälle.

Ja voilá! Istutusalue on valmis.

Ihaillaan ja kuvaillaan sitä ja uhkutaan iloa ja ylpeyttä. Hoetaan väsymyksestä sekaisina että moon Elvis!

Ja vielä yksi kuva kauempaa koko alueesta. Miltä näyttää minun pieni Monzan ratani?

Tällaisesta siis koostuu täydellinen puutarhapäivä. Lopuksi huokaistaan ja avataan yksi kylmä olut ja todetaan, että se on ansaittu. Eikö vain?

Multaa on ihana tonkia

Ihmiset suhtautuvat syksyyn eri tavoin. Toisille syksy merkitsee kesän loppumista, valon vähenemistä ja kaiken kuolemista. Toiset kokevat syksyn uuden alkuna: koulut alkavat, yliopisto alkaa, uudet kurssit työväenopistossa alkavat. Uuden mahdollisuuden alkuna.

Minä rakastan syksyä, sen hajuja, sen hiljaista luopumista kesästä. Minä näen syksyssä jo alun seuraavaan vuoteen – jos noin filosofisia yritetään puhua. Hyvä syksy tietää hyvää kesää puutarhassa.

Mutta jätetään filosofoinnit sikseen. Mennään ihan konkreettisen rahan maailmaan. Syksyssä minua ihastuttavat puutarhamyymälöiden syksyiset alennusmyynnit, joissa hinnat ovat jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat keväällä.

Menen syksyisin taimitarhojen halvoista hinnoista sekaisin ja saan päähäni megalomaanisia puutarhasuunnitelmia, joita alan toteuttaa kirpakassa syyssäässä, kilpaillen talventulon kanssa. Kumpi meistä ehtii ensin?

Niin tänäkin syksynä.

Alkuperäisenä puutarhasuunnitelmana oli vain hieman parannella yhtä kohtaa Villa Ottilian paraatipuolelta – tarvitsin sinne 5–6 puuta ja saman verran pensaita. Kyse oli lähinnä tuijista ja katajoista, joihin minulla on outo viehtymys. Itse en pidä viehtymystäni eri muotoon kasvaviin ikivihantiin lainkaan outona – minun unelmieni puutarha koostuu monin tavoin taittuviin, muotoutuviin, mataliin ja korkeisiin aina vihantoihin puihin. Yritän ehkä tavoittaa Firenzen maisemia, korvaan sypressit tuijilla.

Mutta jätetään minun laajemmat sisäiset puutarhanäkymäni sikseen ja palataan alkuperäiseen suunnitelmaani tälle syksylle. Jäikö se siihen? Viiteen kuuhun puuhun ja pariin pensaaseen? Jääkö se koskaan? Ei todellakaan.

Ensimmäisenä päivänä, eli toissapäivänä, pakkasin auton piukkaan. Mukaan tuli kymmenisen tuijaa ja saman verran matalia katajia. Koirat olivat kauhuissaan. Mitä IHMETTÄ! Takapaksi täyttyi ja koirat huomasivat istuvansa viidakossa. Kohta se nainen rahtaa takapenkinkin täyteen kasveja. Miten meidän käy?

Tähän väliin on hyvä laittaa muutama fakta Tartu Puukoolista eli tästä suosikiksi muodostuneesta taimitarhastani. (Lue lisää: http://www.tartupuukool.ee ) Voin suositella. Palvelu ei ehkä käy niiaavan joutuisasti, eikä ainakaan suomeksi, mutta nämä ihmiset todella tietävät mitä tekevät. Jos sinä tiedät mitä haluat, löydät sen täältä.

Kyse on siis laadukkaasta taimistosta, jonka omistaa valtion metsien hallintokeskus ( Riigimetsa Majandamise Keskus, joka suomeksi vastaa metsähallitusta) ja joka sijaitsee Tartossa, Kivilinnan kaupunginosan reunamalla. Osoite on: Rõõmu 1, Tartu.

Tartu Puukool on perin viehättävä vierailukohde syksyllä niillekin, jotka eivät enää istutuspuuhiin aio ryhtyä, tai jotka haluavat vain nauttia kasveista. Taimisto, joka kattaa laajimmillaan 35 ha, tarjoaa vierailijoille aivan uskomattoman tyylikkään ja herttaisen puutarha-alueen, jossa voi kierrellä ihaillen taimiston puita täyskasvuisina. Samalla saa käsityksen siitä, millaiseksi myynnissä olevat pienet taimet kasvavat kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mitkä puutyypit viihtyvät missäkin ja sopivat yhteen, ja mitä istuttaa niiden juurelle.

Mutta kuten jo yllä totesin, eihän se tämän rouvan osalta jäänyt Tartu puukoolissa vierailu yhteen käyntiin, eihän se koskaan jää.

Kolme täyslastillista olen nyt kantanut Ottiliaan, ja olen pörhäkkään ylpeä siitä, että kaksi autolastillista olen jo onnistunut maihin saattamaan. Silmissäni näen jo uuden ja entistä upeamman Viher-Ottilian.

Vettä on hieman ripsunut, mutta olen apinan raivolla istuttanut ihania uusia puitani pihalle. Olen rakentanut paraatipuolelle viherpolun, katajien ja tuijien luikertavan käytävän, joka johdattaa asiakaat pihalta sisälle. Tai siis näin toivon uusien kasvien tekevän.

Toinen iso yritys on: haluan tänä vuonna saada suurimman osan tonttia rajaavista aidoista villiviinin peittämiksi. Tonttimmehan on rajattu, kuten useimmat virolaiset tontit ovat, aika krouvilla verkkoaidalla. Pidän siitä, että kotimme on rajattu, mutta haluan pehmentää aitausta villiviinillä.

Etupihaan haluan suurten munanmuotoisten tuijien rajaamia alueta, ja haluan alueita, joita suuret vihannat puut, tuijien ohella omenat, kirsikat, kriikunat rajaavat. Ja voi, vaikka mitä muuta vielä unelmoinkaan!

Syksy ON ihanaa aikaa. Se saa minun kaltaiseni unelmoijan näkemään näkyjä Eedenin puutarhasta, rauhan tyyssijasta. Villa Ottilian uudesta ja vieläkin kauniimmasta tulevaisuudesta!
Hyvä niin. Vaikka mullissa on jo lähemmäs 20 puuta ja pensasta, saman verran odottaa istuttamista!

Juuri nyt, selkää ja polvia kivistäessä ei istuttaminen innosta. Mutta jos tunnen itseni, olen huomenna taas menossa, kuraisissa housuissani ja multaisissa puutarhahanskoissani. Taatusti nauttien!!!

Syksy on ihanaa aikaa!

Ja se saa minut aavistuksen hulluksi.

Otepään syksy on vuodenajoista parhain

Illat käyvät kylmemmiksi, päivisin sentään aurinko jaksaa vielä lämmittää. Linnut kiertelevät kokoontumisajoissa, parvet kerääntyvät, kiertävät ja porukoissa käy juttu eteläisistä maista. Pihlajat ovat raskaina punaisista marjatertuista. Maa tuoksuu mullalta. On syksy.

Pikku hiljaa alkaa maisema vaihtaa väriään, koivut kellastuvat, vaahterat hehkuvat pian parhaintaan ruskaansa. Villiviinit huutavan punaisia, aroniapensaat notkuvat mustista marjoista. Lehtikuuset syttyvät hehkuunsa. On totta tosiaan syksy.

Kesä on hieno Otepäällä. Talvi on tunnettu. Parhain aika täällä on kuitenkin syksy – jos minulta kysytään. Kaunein, runollisin, herkin.

Onkin sääli, että turistit eivät ole löytäneet Otepään syksyä, sen hiljaista valmistautumista talveen.

Otepää on, kuten olen aiemmin kertonut, ylänköaluetta jota luonnehtii silmänkantamattomiin jatkuvat polveilevat mäet. Syksyllä mäet syttyvät hehkuun. Vielä hehku ei ole puhjennut parhaimpaan värisinfoniaansa – uskoisin viikon kahden kuluttua voin laittaa tänne blogiin kuvia jotka salpaavat henget. Jos ei teiltä, niin minulta ainakin. Kuvia ottaessani.

Tässä kuitenkin muutamainen kuva lähipäiviltä. Kipusin pariinkin näköalatorniin – ja niitähän Otepäällä piisaa useampikin – ja kuvasin syksyyn valmistautuvaa maisemaa. Mukana on kuvia myös Pyhäjärveltä, joka sekin alkaa uinua syksyisessä rauhassaan. Vain yksinäinen kalastaja tai sorsapari rikkoo sen rauhaa.

Jos mietitte reissua tänne, painakaa nämä maisemat mieleenne. Sillä syksy on todellakin upeaa aikaa – miten olisi viikonloppureissu Pyhäjärven hiljaisuuteen, rauhaisesti kahisevien kaislojen, punaiseksi värjäytyvien vaahteroiden, keltaisten koivujen maisemaan. Rauhan maisemaan.

Latten viimeiset vanhat kirjoitukset: Pallit lähtee ja muuta mukavaa

Rakkaat blogin lukijat - tässä viimeiset vanhat kirjoitukseni. Kuka niitä menneitä jaksaa muutenkaan murehtia. Ollutta mikä mennyttä jne.

Itseäni hieman nolottaa, jos saan tunnustaa, tuo pentuaikani lapsellinen asenteeni maailmaan. Miten minä olen jaksanutkin kirjoittaa viesti toisensa perään inkontinenssista ja muista perin vähäpätöisistä asioista.

Mutta eihän sitä tietenkään pienenä pentukoirana tiedä miten kivaa sitä on olla iso koira.

Ja tuo pelokkuus, siitäkin on niin paljon juttua. Ylimitoitettua, sanon nyt.

En nyt vieläkään ole ehkä ihan täysin valmis ryntäämään Waterloon sotatantereille - olen lukenut viime päivinä hieman historiaa - mutta olen minä nyt TÄYSIN eri koira kuin pentuna.

Rohkea ja reima. Ja uudishimulik, kuten virolaiset sanovat. Mitäkö se tarkoittaa? Uteliasta.

Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Tässä viimeiset vanhat kirjoitukseni. Tämän jälkeen tulee sitten vain freshiä tekstiä, nykypäivästä.


20.2.2008

Moi, Latte tässä.En ole tänne aikoihin kirjoittanut, mutta se johtuu siitä, että olen ollut aika kiinni monenlaisissa jutuissa. Johtoporras on taas hankkinut tänne 'asiakkaita', enkä minä vieläkään oikein tiedä mitä niistä ajatella.

Vanha Rouva eli isosyrra Ronja tykkää asiakkaista, ihan hävettää näin omanarvontuntevan koirana katsoa kuinka se hyrrää niiden jaloissa, keimailee ja viuhtoo häntäänsä. Luulee saavansa sillä lailla makupaloja. Minä olen ollut perheen omassa huoneessa, en puutu asiakkaiden elämään, näin olen päättänyt.

Eilen käytiin Tartossa Pieneläinklinikalla. Vanha Rouva kutsuu sitä Kauhujen Taloksi. Ja kertoo juttua, että kun sinne menee, sieltä palaa aina ilman jotain sisäelintä. (Tämä johtunee jostain, jota Johtokunta kutsuu kohdunpoistoksi.)

Mutta mitä on pallienpoisto? Siitä kävimme nyt eilen juttelemassa eläinlääkärin kanssa, samalla kun sain jonkun rokotuksen? Kuulemma ei ole mikään iso juttu. Ja kuulemma kuukauden päästä se tehdään.

Onko teiltä pallit poistettu? Pitäisikö minun olla huolissani?

Johtoportaan naispuolinen henkilö tapasi eilen ystävättärensä Suomesta ja sai tuliaisina John Groganin kirjoittaman kirjan: Marley ja minä. Alaotsikkona: Elämää ja rakkautta maailman kauheimman koiran kanssa.

Kun kirja oli Emännälle ojennettu kaikki katsoivat minua hymyillen.

Joskus en vaan tajua mitä nämä ihmiset oikein ajattelevat.

Mutta nyt en ehdi yhtään enempää kirjoittaa, sillä ulkona sataa LUNTA ja aion lähteä pihalle piehtaroimaan, se se on nastaa!

Siis lähetän terveisiä kaikille faneilleni - eikös niitä täällä ole - ja sanon vuf ja buf ja mietin sitä palliasiaa joskus toiste.

Teidän Caffé Latte, kaverien kesken ihan J.Ölli vaan



20.2.2008


Rupesi koko palliasia minua kovasti häiritsemään, varsinkin kun Isäntä katsoo minua ja kauniita sinervänpunaisia karvamunia niin säälivästi huokaillen.

Tässä hetki, jolloin elämä vielä hymyili, minä ja pallini voivat hyvin.

Mutta sitten alkoi mietityttämään, ankarasti

Tarkistin hieman yksityiskohtia Iskältä, siis että nämäkö mitä sinulla on kuonon korkeudelta on - MINULTA - lähdössä?

Kokonaan? Järkytys!

KOKONAAN? Kova järkytys! Nyt tuli stressi.

Hätäpäissäni yritin flörtata Äipän kanssa, mutta ei nyt sydän ole hommassa mukana.
Kuinka raaka onkaan ihminen?!

Kiitos kuitenkin teille kaikille kannustavista ja osaanottavista viesteistä. On tässä vielä sulattelemista

Terv Latte



6.3.2008

Wuff-wuff Otepäältä, Viron talvipääkaupungista. Se on Latte tässä taas.

Mikä se on talvipääkaupunki? Kuulemma lunta ja hiihtoa ja laskettelua. Mutta siihen kai tarvitaan sitä, mitä kutsutaan lumeksi tai hangeksi. Ei täällä ole sellaista ollut.

No joo, kun olin tosi pieni, eli vuosi sitten täällä kuulemma oli kunnon hiihtokelit. En muista. En jaksa ajatella. Mutta Vanha Rouva puoli-lapinkoira jaksaa minulle lumen ihanuuksista satuilla.
Nooh, nyt on tilanne muuttunut. Sitä valkoista ihanaa kylmää höhhöä on satanut nyt pari päivää yhteen syssyyn ja että se on jännää ja vähän kummallista.

Mutta jos minulta kysytään lautamiehen mielipidettä asiaan, annan ääneni lumen puolelle, jesss!

Tässä minä nyt sitten ihmettelen lumipisaroita, aavistuksen epäluuloisena. Mutta tiedättehän: varovaisuus on viisautta.

Sitä paitsi, sitä sataa silmäripsiini, yöh.

Mutta kuten jokainen kunnon koira tietää, mikään ei ole miltä näyttää. Mutta kaikki on juuri sitä miltä haisee. Siis lunta nuuskuttamaan.

Tämä lumi-informaatio, sen puhtaus ja kirkkaus ja jonkinmoinen tyhjyyskin pistää mietityttämään nuorta koiraa.

Mutta, hyvät ystävät, jos saan kertoa mikä minua mietityttää eniten, se on tuo naispuolinen johtokunnan jäsen.

Minä siis istuin vain rauhassa portaiden yläpäässä, jumalainen kultainen leijonaturkkini säkenöiden valkoista lunta vasten kun T. saa hepulin ja huudahtaa: "Odota Latte siinä, Äiskä hakee kameran. Älä liiku." Koita siinä sitten olla luonteva. En ainakaan minä.

Sitten T. saapuu paikalle, kameransa kanssa ja naksuttelee kieltään ja mairealla äänellä kutsuu katsomaan kameraan. Ei huvita. Minä olisin vain halunnut tarkkailla lumen laskeutumista, sen keräytymistä kinoksiksi ja suuriksi lumivaipoiksi. Koita siinä olla muina koirina kun paparazzi tunkee linssiä kirsuun. Toistan, ei kiitos.

Alan ymmärtää Britney Spearsia... Ei sitä aina jaksa hymyillä kameralle.

13.3.2008

Iltaa taas, Latte tässä!

Ilta on laskeutunut jo Otepäälle ja Johtokunta istuu ja puuhastelee taas noiden tietokoneiden kanssa. Onneksi sain hetkeksi Naisen ajettua koneelta ja ehdin äkkiseltään tassutella muutaman viestin.

Muistatteko meidän muna-keskustelun? Jess. Nyt ne lähtee, ensi viikon keskiviikkona. Mitä se tarkoittaa? En oikein tiedä, mutta actionia taatusti, ja siitä minä tykkään.

Joskin aika ajoin yritän tulkita noita ihmisiä katseiden kautta ja joskus Iskä katsoo minun ihania suuria sinisiä - suorastaan perhokalastajan - karvaisia palleja kummallinen ilme kasvoillaan.

Mutta Johtokunnan naispuolinen edustaja rapsuttelee minua korvan takaa ja mutisee, että kultaseni, ne munat ovat niiiiin yliarvostettuja.

Koita sitten ymmärtää?

Minä muuten olen aika älyttömän komea koira, oletteko huomanneet. No tietenkin olette. En tiedä toista karvanaamaa jolla on oma fan-clubi. En aio asiasta ylpistyä.

Oheisella kuvalla haluan ojentaa ruusun - well, pioninkukan - kaikille fanittajilleni

Laitan vain loppuun kuvan minusta ja parista kaveristani tuolta Hollywoodista. Muistattehan, sinne on aina ollut minulla hinku? En uskalla sitä tähän kuitenkaan oikeasti laittaa, ettei tule joitain copyright-riitoja, laitan siis vain linkin.

Se tässä:
http://www.dailymail.co.uk/pages/live/articles/showbiz/showbiznews.html?in_article_id=531768&in_page_id=1773

Siinä artikkelin alussa on kaikenmaailman turhia halauskuvia, mutta siinä lopussa on sitten varsin hyvännäköinen koira, eikö vaan. Jouduin vähän vaalentamaan hännän väriä, blonds are so hot in Hollywood, mutta korviini en sallinut yhdenkää stailistin koskea.

Jään odottamaan kommenttejanne ja silä välillä toivotan

Hyvää yötä kaikille
terv Latte

25.8.2008

Moi

Tänään ei Äiskällä taida olla hyvä päivä. Sen tietää siitä, että se ottaa puheeksi mm. koirannahkakintaat. Nyt kesällä!

Kaikki alkoi siitä, että Johtokunta kimposi tänä aamuna sängystä niin vikkelään tekemään aamiaista asiakkaille, että unohtivat pedata pedin. Minähän en saa esiintyä aamiaisaikaan ruokasalissa enkä muutenkaan pääse ottamaan kontaktia asiakkaihin, elleivät ne sitä ehdoin tahdoin halua. On täällä nimittäin sellaisiakin tyyppejä käynyt, joiden mielestä olen ihan jees koira. Vaikka nyt vähän iso olenkin, ja joskus äänekäskin. Sanovat minussa olevan haastetta. Ja että hyvä minusta vielä tulee.

No niin, kuvitelkaa tämä: minä makuuhuoneessa, peti auki ja minua kyrsii. Sitä paitsi virikkeitä on makuuhuoneessa ihan liian vähän. Niinpä ajattelin auttaa Äiskää petauksessa ja aloitin poistamalla alilakanan sängystä. Sen alla onkin kiva pehmeä patja. Ihan vaan vähän sitä ensin hampaalla kokeilin ja sitten vähän enemmän. Suorastaan innostuin.

Kun vieraat sitten lähtivät ja minut päästettiin huoneesta ulos ja pantiin pihalle, Äiskän ilme oli jotenkin outo.

Pihalla on mukava puuhastaa, siellä on paljon virikkeitä. Kuten kukkapenkki, johon ensi töikseni kaivoin koiran mentävän kuopan. Siellä on kivan viileää lymytä, keskellä harmaamalvoja.

Mutta kauanko sitä energinen koira jaksaa makoilla vaan kuopassa. Lähdin pöyhimään kompostia. Ja kyllä siinä olikin pöyhittävää. Esimerkiksi viime talven callunat eivät olleet lainkaan maatuneet. Tulin siitä sitten Äiskälle kertomaan, ja kun Äiskä oli kellarissa viemässä imuria kodinhoitohuoneeseen toin sitten löytöni olohuoneen matolle näytille. On mutta rapiaa tavaraa tuollainen kuivunut kanerva ja calluna. Ja raparperin kukintokin on aika mukavasti puruuntuvaa materiaa. Ja taisin tuoda sieltä muutakin sisään.

Muistaakseni tässä kohtaa tuli keskusteluun ne rukkaset.

Minä tässä vaiheessa näin parhaimmaksi ihan vaan hiljaa hipsiä takaisin makuuhuoneeseen, sängyn alle. Siellä on mukavan viileää ja turvallista. Ja tosi kiva sängynjalka jota järsiä...

Että tällainen puuhapäivä minulla tänään. Mutta kellohan on vasta kaksitoista, joten enköhän tässä vielä ehdi ja kerkiä monenlaista muutakin vielä toimittaa.

Terv Teidän Lattenne