Puutarhamatkailua Virossa - Hulvattomat ovat takaisin

He tulivat, näkivät ja kokivat. Näin syntyvät legendat ja tarinat, joita kerrotaan leiritulilla vielä vuosien jälkeen.

Eli sarjassa Puutarhamatkailua Virossa on vuorossa jatko-osa: Heljän Hulvattomat Matkat II - alaotsikolla: He ovat takaisin ja nyt on mukana kaksi bussia!

Alkukesän suururakka on nyt ohi. Viime syksynä Lüübnitsan sipulijuhlille reissun järjestänyt Heljä saapui viime torstaina jälleen Otepäälle mukanaan The Merry Men and Women of Oulu, eli nuo Pohjoisen Hullunhauskat Puutarhurit. Ja koska jatko-osan täytyy Hollywoodin sääntöjen mukaan olla aina isompi ja näyttävämpi kuin alkuperäinen, toi hän muassaan myös bussilastillisen Savonmaan Lupsakoita Botanisteja.

Siinä sitä oli, uskokaa huviksenne, logistinen haaste kun suunniteltiin ja järjestettiin mukavaa puutarhahörhöilyä 76 hengelle viideksi päiväksi. Nyt on matka minun osaltani ohi, Heljän Hulvattomat tekevät vielä tämän päivän kotimatkaa Tallinnasta kohti pohjoista ja Savonmaata.

Ja uskallan nyt sanoa: kaikki meni hyvin, monin osin yli odotusten, vaikka pieniltä takaiskuilta tai kommelluksiltakaan ei vältytty.

Heljä, Tuula ja Sari, eli Suomen pään matkanjärjestäjät ja -johtajat suunnittelivat ja aikatauluttivat osiot kotiovelta Otepäälle ja minä sitten tartuin puikkoihin Otepäältä alkaen. Kolme Otepään hotellia, Villa Ottilia mukaanlukien täyttyivät matkalaisista ja useampikin tarttolainen puutarha koki invaasion kun ahnaat puutarhurit saapuivat paikalle pienen tornadon tavoin.

Matkan pääkohde oli Türin kuuluisat kukkakarnevaalit, mutta uskoisin että koko reissu kokonaisuutena oli antoisa. Tai ainakin toivon niin!

Ennen varsinaista matkakertomusta haluan lähettää kiitokset kaikille osallistujille, erityiskiitokset Heljän, Sarin ja Tuulan ohella myös Viron pään oppaille, Carmenille ja Liisalle, jotka opastivat savolaisten poppoota samaan aikaan kun minä keikuin oululaisten mukana.

-- R.Sassin Liikenteen ilmastoituja busseja ja sen rauhallisia ja huumorintajuisia kuskeja eli Ristoa ja Pekkaa unohtamatta.

Ja sitten varsinainen matkakertomus:

Prologi: Valmistautuminen

Kuten arvata saattaa, tällainen suurreissu alkaa jo kuukausia aiemmin monenlaisella valmistautumisella. Tilataan hotelleita, varataan ravintoloita, suunnitellaan ruokalistoja, tarkistetaan ruoka-aineallergiat, hankitaan apuoppaat, suunnitellaan reitit, varataan aikoja puutarhoille jne.

Minä päätin tänä vuonna harrastaa itsekin pientä myyntitoimintaa eli tein vielä pari päivää aiemmin matkan Baltezersin kasvitarhalle Latviaan, josta hain pienen auton verran kasveja, joita sitten myin Tiinan Torilla. (Mukavasti menivätkin kaupaksi, taisi joukossa olla suoranaisia löytöjäkin.) Kasvien ohella laitoin myyntiin myös lankoja, joita minulle on ehtinyt vuosien varrella kertyä runsaasti yli oman tarpeeni.

Päivä ennen matkaa kävin vielä vierailulla Sulev Savisaaren puutarhassa, joka oli Etelä-Viron yksityispihakohde. Sulev on kuuluisa pioneistaan ja mitä eksoottisemmista sipulikasveistaan, ja hänen tarhallaan käytyäni en lainkaan ihmettele, että miksi.

Tällaiset näkymät kohtasivat matkalaisia Sulevin pihalla:

Sulev Savisaaren kuuluisia pioneja

Ensimmäinen päivä: Saapuminen

Torstaina saapui kaksi bussilastia Otepäälle, ensimmäisenä savolaiset. Ja täysin aikataulussa!

Teimme bussilla pienen kiertoajelun Otepäällä. Kimmo ajeli edellä bussikuskille reittiä näyttäen ja minä kertoilin samaan aikaan Otepään nähtävyyksistä ja yritin lyhyessä ajassa saada kuvailtua kotikaupunkini monipuolisuutta matkailukohteena. Toivon että tämän lyhyen kiertoajelun aikana ainakin se valkeni kaikille, että Otepää on paljon muutakin kuin vain hiihtokohde.

Ensimmäinen ryhmä saatetaan omaan hotelliinsa, Cantervillaan Pikajärvelle, huoneet jaetaan ja me palaamme Kimmon kanssa takaisin Otepäälle vastaanottamaan seuraavaa bussilastillista. Uusi kierros oululaisten kanssa ja sitten kipinkapin Hermannipubiin illalliselle.

Ja sitten hotelleille ja pehkuihin.

Toinen päivä: Tartto ja sen monet puutarhat

Seuraava päivä on Tartto-päivä. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli tarkoitus tehdä myös kävelyretki luonnonkauniissa Taevaskodassa, mutta johtuen oudosta luonnonilmiöstä, hyttysinvaasiosta, jätämme sen väliin ja vietämme Taevaskodalle tarkoitetun ajan perehtyen Tarton antiin hieman syvällisemmin.

Toinen bussi kulkee matkareittiä myötäpäivään, toinen vastapäivään, jotta vältymme tukoksilta kasvitarhoilla ja puutarhamyymälöissä.

Juhani Puukool, Tartu Puukool ja Tarton tori käydään läpi ja sitten lähdetään Tarton historialliseen keskustaan ja Raatihuoneentorille. Osa lähtee omin neuvoin kasvitieteelliseen puutarhaan, osa jää nauttimaan lounasta tai kahvia Raatihuoneentorin monille terasseille. Ne joissa vielä on virtaa, lähtevät kanssani kaupunkikierrokselle, jonka aikana kierretään tärkeimmät Tarton keskustan nähtävyydet. Kivutaan Toomemäelle, kierretään vanha Tuomiokirkko, käydään Enkelisillalla ja ihaillaan yliopiston päärakennusta.

Kotimatkalla vieraillaan vielä Sulev Savisaaren puutarhassa, ja sitten takaisin Otepäälle illallista Nuustaku pubiin nauttimaan. Aurinko lämmittää, mutta pahin helle on jo taittunut. Pyhäjärvi kimmeltää alla kirkkaana ja näkymät terassilta ovat huimaavan kauniit. Oululaiset jäävätkin nauttimaan kesäillasta vielä tovin, savolaisten jo tehdessä matkaa takaisin Pikajärvelle.

Kolmas päivä: Viljandiin ja Türille

Lauantai eli Türin matkapäivä oli lähes yhtä helteinen kuin kaksi edellistäkin päivää. Eli lämpöä riitti koko reissun ajaksi. Vasta tänään, sunnuntaina, on ilma viilennyt suorastaan miellyttäväksi. Lämpö ja auringonpaiste ovat ihania, mutta liika on liikaa, täytyy myöntää.

Kaksi bussia peräkanaa keikkuen ajelimme Otepäältä Viljandiin, missä kiersimme pikaisesti Viljandin vanhaa linnoitusta ja ihailimme maisemia Viljandi-järvelle.

Viljandista jatkoimme sitten Türin kukkakarnevaaleille, joka oli aiempien vuosien tapaan värikäs, monipuolinen mutta samalla lähes kaoottinen messu kuin aina ennenkin. Mutta kuitenkin, aina yhtä ihana ja omalla lailla kodikaskin häppeninki.

Türiltä sitten lähtevät Hulvattomat kohti Tallinnaa. Haikeat hyvästelyt, menkää hyvällä lykyllä!

Onnellinen mutta väsynyt Tiina lähtee Liisan kanssa takaisin Otepäälle Kimmon kyyditsemänä. Perillä olemme suunnilleen samaan aikaan kun Hulvattomat ovat Tallinnassa.

Ilonhetkiä ja kommelluksia

Matkasta jäi minulle itselleni valtavasti ihania muistoja. Opastettavani olivat ihania, kertakaikkiaan oppaan unelmaryhmä. Innostuneita, reippaita, uteliaita. Jaksoivat nauraa jutuilleni, kuuntelivat, kyselivät. Ja jättivät minulle sellaisen tunteen, että työtäni arvostettiin, että siitä pidettiin. Sellainen palaute saa raskaankin työn tuntumaan tekemisen arvoiselta. Suurkiitos vielä kerran.

Ja sitten niitä kommelluksia, joista alussa mainitsin. Olihan niitäkin.

Ensimmäisenä yllätys Cantervillan huoneiden taso. Cantevillahan on komea kartanomainen rakennus, vanha ja perinteinen. Mutta vanhojen rakennusten tapaan ei siellä kaikki ollut aivan sataprosenttisesti kunnossa. Jotkut huoneet olivat parempia kuin toiset, joissain huoneissa eivät suihkut ja wc:t toimineet moitteettomasti ja huoneiden jakokaan ei mennyt ihan ammattimaiseen tyyliin. Välissä näytti jo siltä että kaikki eivät varauksesta huolimatta saa huonetta, ja olipa hetki jolloin yhdelle pariskunnalle tarjottiin majoitustilaksi ruokasalia, josta ehdotettiin poistettavaksi pöydät ja johon luvattiin tuoda tilalle kaksi sänkyä.

Tämä tietenkin aiheutti hienoista pettymystä matkalaisissa. Toisaalta, epämukavuuksien vastapainoksi saivat cantervillalaiset nauttia ympäristöstä, joka oli todella huikaisevan kaunis. Ja olihan kokemus yöpyä vanhassa kartanossa vähintäänkin eksoottinen ja menee muistojen kirjoihin.

Toinen, jos ei kommellus, niin reissua hieman häiritsevä tekijä oli Viron ennenkokematon hyttysinvaasio. Hyttysiä on nyt kaikkialla, niitä on paljon ja ne ovat ärhäköitä.

Viljandiin ajellessamme teimme pienen pysähdyksen Jõesuussa, missä Võrtsjärvi aukeaa silmien eteen postikorttimaisen kauniina. Väki poistuu busseista ja jaloittelee hieman järven rannalla kun hyttyset iskevät. Ne tulevat kuin Hunni Attilan sotajoukot ja käyvät kiinni. Pakenemme busseihin mutta hyttyset ovat ehtineet sinnekin. Seuraavan puoli tuntia läiskimme porukalla verenhimoisia vihollisia hengiltä. Taistelusta ei selvitä ilman verenhukkaa, mutta lopulta bussi on taas vapaa inhoittavista inisijöistä.

Muita suurempia kommelluksia ei mielestäni matkaan mahdukaan. Aikatauluissa pysyttiin, paljon nähtiin ja tehtiin. Ostoksia tuli riittävästi eli bussin tavarakontti oli jälleen täpötäynnä kasveja. Ja uskon ja toivon, että kaikille jäi reissusta hyvä mieli ja paljon muistoja.

Vielä kerran: kiitos kaikille osallistujille, matkanjohtajille ja reippaille bussikuskeille. Koskas tehdään seuraava reissu?!! Kuka lähtee mukaan?!!!

Jälkikirjoitus eli PS: Melkein unohtui kiitettävien listalta yksi tärkeä henkilö, Kiltti Kimmo eli Armas Aviopuoliso. Kimmo-parka puursi vaivojaan valittamatta ylimääräistä työvuoroa monta päivää. Petasi armeijan tuomalla taidolla ottilialaisten pedit mallikuntoon. Teki aamiaiset ja siivosi jäljet kun vaimo pyyhälsi maailmalle matkalaisten mukana. Kesti vaimon tohkeilut ja tohinat. Joutui myös myyntimieheksi Tinden Torille, kun itse lähdin jo torilta ensimmäisen ryhmän mukana menemään, eli myi ja myyntiargumentoi asiakkaille kasveja ja lankoja – ei sitä miehen parhainta perusosaamista. Ja tuli vielä Latten kanssa hakemaan vaimon kotio Türiltä. Eli kiitos kulta!

PPS. Taisi ottaakin reissu myös talon miesväen voimille. Molemmat mieheni, tuo karvaisempi ja vähemmän karvainen vetelivät tänään tyytyväisenä hirsiä pitkästi yli puolen päivän. Annoin molempien jätkien tuhista samalla kun tätä matkakertomusta rustailin.

Kansanviisauksia ja puutarhahommia

Jos minun pitäisi jättää muistijälki ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan, sanoa jotain ajatonta ja kuolematonta, joka viisautena kulkisi suusta suuhun sukupolvelta toiselle, voisi se olla tämä:

”Sirppi kädessä ei kannata alkaa hyttysiä huitomaan.”

Tätä saa vapaasti lainata.

Tahtoo siis sanoa, että taas on tehty puutarhahommia.

Ja kun on mennyt tovi kaikenlaisissa muissa aktiviteeteissa, kuten Kerstenin ja juhannuksen juhlimisessa – molemmista on blogissa aiemmin juttua - on rikkaruohoilla ollut pihalla omat bileet.

Pari päivää sitten päätin katkaista rikkaruohojen juhlat ja tartuin sirppiin ja aloin siivota röyhähtänyttä aidanvierusta. Otin sirpin apuun. On muuten mainio peli, näin sivulauseessa huomautettuna.

Jolloin huomasin, että tämä kesä on ikävän hyttysrunsas, jopa Otepäällä, jossa hyttyset eivät yleensä vaivaa. Otepään aina yhtä rivakka tuuli on ne yleensä pitänyt poissa. Mutta nyt niitä on. Ja, tosiaan, sirppi kädessä ei niitä kannata huitoa.

Mutta sain minä jotain hyödyllistäkin aikaiseksikin, aidanvierus siistiytyi ja pihalla alkaa jo olla hoidettua ilmettä. Tässä pari yleiskuvaa:





Tarkkasilmäinen huomaa että tanhulava alias helikopterikenttä on möbleerattu. Eikä vain möbleerattu. Sen ympärille on istutettu myös Sylvialta saamiani pikkuruisia keltaisia variegata-pukseja (puksi taitaa suomeksi olla koiranpensas, en ole kyllä varma.)

Jonain päivänä tanhulavan ympärillä on siis upea, hyvinhoidettu ja taitenleikattu puksiaita. Tai siis tämä on tavoite, toteutus ja tulos voivat olla, kuten usein ovatkin, aivan eri asia.

Tässä nämä pienokaiset nyt ovat – ympärillään kesäkuun alussa työstämääni haketta. On siellä ne puksitkin, täytyy vähän siristellä silmiä. Kuvan klikkaaminen isommaksi voi sekin auttaa:



Muistatteko kun kerroin viime syksynä, puutarhakuumeessa riehuessani, että yhtenä tämän kesän tavoitteena on saada rumat verkkoaidat peitettyä villiviinillä? Istutin silloin toistakymmentä syysalennusmyynneistä hankkimaani villiviinin taimea, ja hyvinhän nuo ovat lähteneet kasvuun:



Viime syksynä perustin myös nämä sorapenkkini. Ja vaikka silloin jokunen kulmakarva nousikin kysymysmerkin muotoiseksi muutamaisessakin päässä, niin minä olin vahva uskossani. Ajatuksena oli silloin ja on yhä täyttää sorapinta lopuksi kivikkokasveilla, maksaruohoilla, kilkoilla ja mitä kaikkea niitä onkaan.

Ja tätä missiota olen tänä kesänä jatkanut, tässä muutamainen aika hauska kivikkokasvi lähikuvassa:









Ai niin, se sirpillä huitominen?

Älkää huolestuko, olen yhä yhtenä kappaleena, eikä naarmutkaan ole syviä. Pariin otteeseen kyllä oli ns. läheltä-piti-tilanteita, kun selkärangasta lähti käsky sirppikädelle: ”Hyttynen vasemmassa olkavarressa, tapa se!

Türista vielä tarinaa

Jatkan vielä viime viikonlopun puutarhareissusta muutamaisen sanan.

Mehän kävimme vaikka missä, mutta esittelen tänään tai tässä nyt vain reissun pääkohteen, Türin kukkakarnevaalit.

Karnevaaleillahan on pitkät perinteet, kuten puutarhanhoidolla Virossa muutenkin, ja vuosi vuodelta ovat messut kasvaneet entisestään. Alussa paikallisesta kevättapahtumasta on paisunut kansainvälisestikin merkittävä ja iso massatapahtuma, jonne saapuu myös bussilasteittain kasveista innostuneita suomalaisia. Tänä vuonna oli paikalla myös runsaasti ruotsalaisia, mikä jopa valtakunnanuutisissa pantiin merkille.






Ansioitunut blogisti Kari on omassa blogissaan Seikkailijain blogi kertonut huikeasta reissustaan, jonka teki flunssaisena Türiin. Suosittelen lukemista. Tämä on sitä todellista sankarimatkailua.

Karihan on vanha messukonkari ja hänen lähestymisensä messuihin alkaa hipoa jo ammattimaisuudessaan täydellistä: pakettiauto, joka on muutettu matka-autoksi oli parkkeerattu jo edellisyönä porttien eteen, niin että Kari ja Johanna olivat paikalla ennen torimyyjiä.

Kari teki blogissaan myös huomion siitä, että messujen viehätys on hieman kadonnut kaikkien ammattimaisten myyjien, suurten taimitarhojen levittäytyessä yli ison messualueen työntäen vanhat mammat aina pienempään nurkkaan. Vanhat mammat tarkoittaa siis ei-ammattimaisia puutarhureita, jotka myyvät torilla oman pihansa kasvatteja. Lisäksi kasvien ohelle on tullut myyntiin monenmoista himphamppua, osa kiinnostavampaa, osa ei niinkään.



Perjantaina oli messualueella ollut vielä kylmä. Lauantaina, jolloin me tulimme paikalle, aurinko paistoi täydeltä terältä niin että päälleni varaama paksu pomppa oli aivan liikaa ja tunginkin sen sitten reppuuni, jonne ei sitten muuta mahtunutkaan.



Mutta aurinko sulatti myös ihmisten mielet. Minulle jäi näistä messuista erittäin hyväntuulinen kuva. Aurinko paistoi, hanuri soi, lihavartaat kärisivät grillissä. Kaljateltoissakin istui hymyhuulisia ihmisiä – enkä muuten nähnyt ensimmäistäkään humalaista koko messualueella.





Me olimme varanneet messuille reilut 3 h aikaa, joka oli tietenkin aivan liian vähän. Toisaalta, mikään aika ei varmasti ole riittävä Türissä, aina jää jotain näkemättä. Sellaista se on koko elämä. Voi joko voivotella, että mitäköhän jäin ilman. Tai sitten riemuita siitä mitä sai!



Minä käytin aikani vaeltelemalla alueella. Rahaa ei minulla ollut järin paljon mukanani – joten olo oli hetkittäin suorastaan apea: oi kun täällä olisi niiiiin paljon ostettavaa. Kotiin minulla oli tuotavana – uskokaa tai älkää – vain kolme kärhöä ja siinä kaikki.




Mutta toisaalta, se, että en ollut tekemässä ostoksia antoi minulle tilaisuuden nauttia itse tapahtumasta. Sinä aikana kun jotkut kipittivät kengänkorot sauhuten kasvitarjousten tai erikoisuuksie perässä tai lappoivat autoon pienen puutarhan verran päärynäpuita, saatoin minä kävellä ympäri aluetta, auringosta ja ihmisistä nauttien.

Ja kaikenlaistahan sieltä löytyi, joka nauratti. Kuten nämä koirien vinkulelut, joita en kylläkään hankkinut tuliaisiksi perheen pienimmille.

Olisikohan Latte pitänyt tästä?



Tai Ronja tästä koiramaailman Arnold Schwartzeneggeristä.



Nämä kissaeläimet ihmettelivat messujen hyörinää ja pyörinää.



Voi olla että Türin luonne on muuttunut ja painopiste on siirtynyt jo kasveista kaikkeen muuhun, minua se ei niin huoleta. Minusta koko tapahtuma on Elämys. Ei vain paikka, jossa saa tehdä edullisia ostoksia.

Viva Türi! Ensi vuonna uudelleen!

Sweet Buds of May

Ennen asiaan menemistä muistutus: kaikki kuvat aukeavat isommiksi niitä klikkaamalla.

--


Muistatteko tuon televisiosarjan, joka nosti mm. Catherine Zeta-Jonesin suuren maailman ja Michael Douglasin tietoisuuteen? Englantilaisen tv-sarjan, joka ylisti kevättä ja Englannin maaseutua, ja rakkautta, ja kasvua ja kaikkea muutakin ihanaa ja sympaattista hyvää.

Nyt on Otepäälläkin selvästi May ja Sweet Buds, ja niinpä täälläkin tunnelmat ovat keväiset ja odottavat ja onnelliset.

Ja miten voisi olla toisin, kun heti aamulla herää tähän töräytykseen:

HUOOOOMENTA, Otepäältä puhutaan



Pihatyömme jatkuivat tänäänkin, ja saimme katettua sen aiemmin esittelemäni neromaisen ruukkuhässäkkäalueen, jonka pääasiallisena tehtävänä on peittää vanha vattupöheikkö.

Ohessa lyhyesti teknistä tietoutta, jos ei muille, niin ainakin Sylvialle, joka oli huolissaan rikkaruohojen ja vatunpätkien riennoista jatkossa. Koko alueen reunat ovat vuoratut muovilla, ruukkujen välit ovat tukitut sanomalehdillä ja koko koreuden päällä on sitten soraa aivan villisti.

Täytyy olla rikkaruohon aika Houdini, jos tuosta ihan heti ensi metreillä päättää läpi tulla.



Minä vielä istuttelin pieniä mägisibuloita (olisiko suomeksi mehiruusukkeita?) kivien väliin, nyanssia ja finessiä pitää olla, eikö juu?



Vaan sitten menikin jo pitkä aika valokuvauksessa ihan vain kuvatessa Those Sweet Buds of May:



Tulppaanit jaksavat nousta kukkimaan jo kolmatta kevättä.



Näkymää tontin yläreunalta - ja oih, siellähän kukkii puu, olisiko kriikuna.








Myös syreeni on valmistautumassa kukintaan.

Kauniita ovat kevään kukkijat, ja saavat mielen ihan älyttömän onnelliseksi.

Mutta elämä ei ole pelkkää kevätkukinnoissa tanssimista. Takaisin hommiin!

Päivän päätteeksi käytiin vielä yhden pienen mutta kinkkisen alueen kimppuun.

Kyse on talon nurkalla olevasta hanhikkien ja rikkaruohojen sotkusta, joka katsoo asumattomalle tontille, josta tunkee rikkaruohoa meidän puolelle. ´

Hanhikit leikkasimme jo aika päiviä sitten tapille, eivätkä ne ainakaan toistaiseksi osoita kovin suuria elonmerkkejä.

Nyt on alue riivitty turhista kasveista ja aidanvierukselle istutettu jo pitkään suunnittelemani neromainen naapurintontin juurten torjuja: Sweet-Pea Shield.

Ajatuksena, että parvekeruukku taistelee maanalaisia, viereisen asumattoman tontin rikkaruohojen täsmäiskuja vastaan, ja hajuherneet sitten peittävät näkymän asumattomalle tontille ihastuttavilla ja tuoksuvilla kukinnoillaan.


Myös Posseli alias Napiseva Mies saatiin hommiin



Saas nyt näkee toimiiko tämä, mutta tulipahan koko päivä taas touhotettua ulkona ja pihalla, soraa kantaen, rikkaruohoja repien ja neromaisia ajatuksia kehitellen.

Voisi päivän huonomminkin viettää, uskoisin!

Nerokas vs neromainen ajattelu

Lupasin selvittää nerokkaan ja neromaisen ajattelun välistä eroa. Se tässä.

Nerokas ajatus on selkeä oivallus, joka muuttaa maailmaa. Nerokasta on ollut atomin halkaiseminen ja sähkölamppu. Nerokas ajatus voi olla äkillinen tai pitkällisen pohdinnan tulos, mutta se on luonteeltaan selkeästi valmis ja toimiva ja vain odottaa toteuttamistaan.

Neromainen ajattelu on jotain ihan muuta, se on minun leipälajini.

Neromainen ajatus alkaa yleensä hetkellisestä välähdyksestä, oivalluksen kaltaisesta onnellisesta tilasta. Kiihkeät signaalit kipuavat ajattelun tikapuita eteenpäin. Tikapuita, jotka ovat useimmiten häthätää pystytetyt, elleivät suorastaan huterat.

Kun nerokas ajatus on alkujaan jo valmis ja loppuun viety, elää neromainen ajatus koko elinkaarensa. Joskus, joskin hyvin harvoin, kehittyy neromaisesta ajatus suoranaisesti nerokas toteutus. Useimmiten neromainen ajatus kuitenkin tyssää seinään, tai pahimmassa tapauksessa johtaa katastrofiin.

Kun Tiina saa neromaisen ajatuksen, mikä on melko usein, on ulkopuolisen helppo havaita se esimerkiksi seuraavanlaisesta kiihtyneestä puheesta: ”Hei, mikä tämä on… hmh.. saisikohan tästä tehtyä… hmh… hitsi, joo… tämähän on hyvä idea! Suorastaan neromainen!!!”

Ja sitten vaan sanoista tekoihin ja neromaista ajatusta toteuttamaan. Ja miksi pitäisi asiaa sen enempää pohtia tai toteuksen yksityiskohtia tutkia, onhan kyse neromaisesta ideasta heti ensi metreiltä. Eikun asiaan!

Viime päivät olen puuhastanut puutarhassa, joten arvatenkin neromaiset ideani ovat keskittyneetkin puutarhan aina yhtä ihmeelliseen maailmaan. Minua ovat askarruttaneet mm. seuraavat seikat: miten pitää rikkaruohot poissa, miten saada Linkama leikkaamaan nurmikkoa.

Tänään keksin neromaisen ratkaisun vanhalle vattupöheikölle, joka kaivettiin ylös viime syksynä. Ja joka taatusti on jättänyt juurenpaloja vanhalle kasvualustalleen ja sieltä vain odottaa sopivaa hetkeä noustakseen uudelleen ylös, entistä vahvempana. Vatut ovat pirullisia hyypäimiä, ja ovelia.

Siihen täytyy kehitellä joku juttu… pohdin aamusella.

Ja iltapäivällä olin jo keksinyt ratkaisun: neromaisen, omasta mielestäni.

Tällainen oli tämänpäiväinen neromaisuuteni: käännän maan vielä kerran. Ja sitten istutan siihen ruukkuja, niitä isoja mustia istutusruukkuja, joita on jäänyt jäljelle viimesyksyisistä Latvian puuostoksistani. Ruukkuihin istutan sopivia kesäkukkia. Monta ruukkua = mahdollisuus sommitella kasveja ja värejä ja kokoja.

Ruukkujen ympärille levitän soraa – ja voilà, syntyy tasainen kaistale maata, jota Linkaman ei tarvitse leikata nurmesta. Soran päälle istutan vielä maksaruohoa, sitä joka nyt kasvaa noin millimetrin kokoisena kasvihuoneen minikasvihuoneessa, ja johan pelittää. Kaikki ovat onnellisia.

Lamppu oli jälleen syttynyt, ja sitten vaan sanoista tekoihin.



Huomenna täytän sitten ruukkuja ympäröivät alueet ja ruukkujen ympärykset soralla, ja sitten jään ihmettelemään, josko tämä neromainen ajatus suorastaan toimisi. Sitten hankitaan kesäkukat. Ja syksyllä sitten kesäkukat pois ja ensi vuonna samaan aikaan uudet mullat ja uudet kesäkukat.

Neromaista! Eikö?!

Toinen ns. keksintöni oli pienempi mittasuhteiltaan ja sitä myöten katastrofimahdollisuuksiltaan. Löysin varastosta vanhan kuormalavan ja kaksi vanhaa puutarhalaattaa, ja rakentelin niistä mielestäni perin sievän ruukkualustan. Johtoajatuksena: näin saan talon eteen pariin tasoon erikokoisia ruukkuja.



Kierrätystä, totean tyytyväisenä.

Ja kierrätyksen ihmeellisestä maailmasta uskon saavani vielä monen monta neromaista ideaa.

Neromaisia ratkaisuja

Joskus, ehtiessäni, kerron teille tarkemmin käsitteiden neromainen ja nerokas välisen eron. Jotkut ovat ehkä sen jo ymmärtäneet.

Nyt kerron vain tästä päivästä. Ja näin tämän päivän tarina menee:

Kyllä meitä nyt säillä hellitään. Aurinko se paistaa, lintuset laulavat, kastemadot möyrivät mullassa, kuten myös me.

Nyt istun iltaa tietokoneella, fleece-pusakka päällä ja värisen vuoroin kylmästä ja kuumasta – taisin polttaa itseni pihatöissä. Mutta mitä sitä ei tekisi sievän rusketuksen eteen. Tai pihansa. Tai habansa. Joita kaikkia ollaan tänään edistetty. Joskin sievä rusketus saaattaa kadota seuraavassa kylvyssä – taidan olla enemmän multainen kuin päivettynyt.

Mutta mennään kuvien kera tähän päivään. Aloitetaan kasvihuoneesta. Siellähän kasvaa vaikka mitä – siemenkasvatukseni ovat olleet ihmeen onnistuneet, ja krasseja ja hajuherneitä on jo valmiina suuria satseja. Jälkimmäisiä en uskalla vielä viedä ulos, vaikka ilmat ovat ainakin seuraavat viisi päivää mainiot. Mutta krassien kanssa päätin ottaa riskin.



Päivän ohjelmanumerona oli minulla etu-etupihan, eli tienpuoleisen aidan putsaus. Se on kasvanut viimeiset pari vuotta voimallisesti rikkaruohoa, nokkosta ja kaikkea muuta pahuuden viherrystä, mitä puutarhaan vakavasti suhtautuva ihminen voi vain pahimmissa päiväunissaan kuvitella.

Siis ankaraan kääntötyöhön. Talikko viuhumaan ja sitten rikkaruohoja maasta nyppimään. Ei välttämättä kaikkein hauskinta hommaa, mutta tehtävähän sekin on.

Siinä maata kääntäessäni totesin jälleen, että aidanvierus täytyy torpata rikkaruohoilta jatkoa ajatellen. Kokemus kertoo, että ei aikaakaan kun verkkojen välistä pukkaa jälleen kaikenmoista epätoivottua. Juurimattoa ei ole minulla käyttää, eikä mitään muutakaan proffia kanttinauhaa.

Vaan minullapa oli jo aiemmin asian tiimoilta syntynyt ns. neromainen ajatus. Kanttaan aidanreunuksen pitkillä parvekelaatikoilla, joihin olen juuri tätä varten istuttanut hajuhernettä. Parvekelaatikot pitävät poissa ainakin pinnalla lymyävät rikkaruohot, ja hajuherneet aikanaan kiipeävät aitaa pitkin ja peittävät sen kukkaloistollaan.

Kyllä nainen onkin viisas ihminen.

Neljä vihreää parvekelaatikkoa odotteli kasvihuoneessa tätä kanttausoperaatiota. Vaan sitten löysin sivurakennuksesta jotain muuta, lisäksi.



Antsun vanhoja puulootia, jotka ovat viimeiset vuodet keränneet vain pölyä pintaansa. Nämä laitan nyt kierrätykseen, keksin. Lykkään ne rikkaruohoista puhdistettuun aidanvierukseen ja istutan niihin kesäkukkia, joita olen kasvarissa nyt kasvattanut: matalaa auringonkukkaa, sääkukkaa ja perin tavallista mutta aina yhtä iloista kehäkukkaa.

Sanoista tekoihin ja töihin.

Samaan aikaan on Linkama päättänyt ryhtyä puusepäksi ja alkaa rakennella helikopterikenttää alias Tanhulavaa pihallemme.



Selkeästi on Mies nyt kehittänyt Systeemin, jota alkaa voimallisesti toteuttamaan.



Päivän sana on, paitsi neromaisuus, myös kierrätys. Tanhulavan seinät on tehty saunan vanhoista lattialaudoista.

Minä olen saanut tällä välin käännettyä maan rikkaruohoista ja tuotua aidanvieruslaatikkoni asemiin.



Ei näytä vielä paljon miltään, mutta ripeästi vain hommaa edistämään. Huomatkaa myös Miehen rakentamat Systeemit aidan toisella puolella.



Koko päivähän tässä meni, mutta lopulta näytti aidanvierus tältä:



Totuuden nimissä on sanottava, että vasta puolet aidasta on nyt ”padottu”. Joskus toiste sitten se toinen puoli – juuri nyt ei kauheasti inspiroi ajatus.

Minä laitan pilit pussiin tässä vaiheessa, eli sanon että nyt riitti, mutta Linkama jatkaa suoranaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Tanhulava täytyy saada tänään tehtyä.

Vihdoin on raamit valmiit, nyt on aika täyttää hiekkalaatikko – tai siis soralaatikko



Ja lopulta, mikä riemu, Tanhulava on valmis. Ja valmis on Mieskin tanhuamaan.





Jotta tällainen puutarhapäivä tänään.

On myyrällä multaa varpaissaan

... ja minulla kynsien alla.

Tarkoittaa, arvatenkin, että tämäkin päivä on mennyt pihatöissä.

Mutta mikä sen mukavampaa: aurinko paistoi ja se pahin tuulikin oli jo laantunut. Ja sainpa avukseni jossain vaiheessa päivää myös Rakkaan Mieheni (huomatkaa termi, ei mikään Posseli tai Napiseva Äijä! Niin se puutarharaataminen sulattaa naisen sydämen) ja yhdessä käännettiin maata ja revittiin varmaan sata kilometriä nokkosen juuria.

En muista laittaneeni pihakuvaa tänne blogiin lumien täysin sulettua. Tämä on otettu tänä iltana, jo vähän hailakassa valossa, mutta siitä näkyy ainakin tuo meidän kääntämämme osio. (Se käännettiin jo ekan kerran syksyllä, ja nyt jatkuu sama homma. Ehkä, ehkä jonain päivänä mustan kohdalla on nurmikko. Juuri nyt en ole asiasta aivan varma.)



Ja sitten kun pihaa näytän, niin tässä on toiselle puolelle kuvakulmaa. Kaikki tuijat etc. jotka istutin viime syksynä ovat säilyneet hengissä. Lumi on osaa vanhemmista Hoveyi-tuijista (myös Latten kusipuina tunnetut) painanut hieman lysyyn, mutta olen vahva uskossani: ne nousevat.


Muistattehan, että kuvat suurenevat katsottaviksi kun niitä klikkaa.

Hakettamaankin ehdin vaan materiaali loppui kesken. Hain vanhoja risuja luonnonpuiston alueelta, mutta aika heikko oli tämänpäiväinen saalis. Yksi aronia sai näistä hakkeista katteen.

Sitten olikin jo päivä aika pulkassa - silmät harottivat ja joka lihasta särki. Siirryin hetkeksi sisätiloihin.

Vaan kauanko maltoin siellä olla.

Päätin pinnistää ja tehdä jotain luovaa - kaiken repimisen jälkeen - eli istuttaa niitä kasvihuoneessa kasvatettuja pikkukrasseja isompiin ruukkuihin. Linkama tuli valokuvaamaan rouvaa + tarjoili kasvariin yhden oluen. On se hyvä mies! (Pienellä on tämä täti huvitettu)

Tässä päivän viimeinen kuva: rouva vääntää pientä krassia purkkiin.



Ja alkaa katsoa telkusta Kurjuse kannul -sarjaa (= en tiedä pyöriikö sarja Suomessa, käännös on: kurjuuden kannoilla, englanniksi Criminal Minds; eli sellainen tyypillinen jenkki sarjamurhaajasarja, jossa vakavamieliset hyvät poliisit viikko toisensa perään jahtaavat synkeitä massamurhaajia.) En muuten olekaan telkkua avannutkaan ainakaan viikkoon, jos en pariin... että eiköhän se viihdytä ihan tarpeeksi.

Hasta la vista ja huomiseen.

Päivä jolloin taivaasta satoi mannaa

Oi tänään tuli joulu tänne etuaikaan – tai ainakin joulun paras lahja!

Jos tarkkoja ollaan, lahja ei tänne tullut, vaan me sen itse noudimme. Kuuteen isoon jätesäkkiin paketoituna. Ah iloa! Ah onnea!

Kyse on siis koivukatteesta, jota oli tarvis istutuspenkkieni verhoamiseen ja kasvien kattamiseen.

Minä se sitten tykkään katteesta!

Mutta ongelmana on ollut, että katetta ei täällä ole niin vain myynnissä. Kateistutukset ovat harvinaisia, ja niinpä pienet säkit puumurskaa ja haketta maksavat maltaita.

Edellisvuonna kävimme paikallisella pienellä sahalla hakemassa mäntyhaketta saaden kyseenalaista huomiota. Me kun siivosimme tukkien kuorimapaikan puumurskasta niin puhtaaksi, että sahan johtaja tuli hädissään muistuttamaan, että saha ei kyllä maksa meille siivoamisesta mitään.

Kävimme tänä syksynä taas vierailulla samaisella sahalla, mutta tarjolla oleva kuorimisjäte oli huonon näköistä, kaarnanpalat olivat valtavia likaisia möykkyjä. En ollut riemuissani.

Jokin aika sitten sain idean – tuossa lähellähän on UPM:n vaneritehdas. Ja vanhana luontoihmisenä päättelin: missä puita, siellä myös mujua. Olin kuullut että tehdas tosin hyötykäyttää tuottamansa hakkeen lämmitykseen, mutta ajattelin positiivisesti, että eiköhän heidän tuottamasta määrästä liikene yhdelle pienelle puutarhurille muutamainen säkki tuota ihanuutta.

Otin tänään yhteyttä tehtaan johtajaan ja sain luvan hakea kuusi isoa jätesäkkiä koivupurua – hyvin nimelliseen hintaan.

Ja niin lähdimme liikkeelle. Ja olikin taas mukavainen seikkailu.

Portilla selitimme asiaamme kysymysmerkin näköiselle porttivahdille, joka kutsui paikalle tehtaan päällysmiehen, joka johdatti meidät vaneritehtaaseen sisälle. ”Hoidetaan ensin nämä paperiasiat eli lasku pois, niin voitte sitten ryhtyä toimiin.” Päällysmiehen ilme oli niin monitulkintaisen velmu, että pääätelin, että kyse ei ollut hänellekään jokapäiväisestä performanssista.

Tehtaassa jyskyi ja vaneria syntyi, ja Linkama insinöörin poikana ja kaikesta tekniikasta kiinnostuneena oli innoissaan. ”En muuten ennen ole ollutkaan vaneritehtaassa sisällä” tämä iloisena totesi.

Tästä sitä syntyy puutarhurin unelmaa



Minun iloni alkoi kun siirryimme hakepuolelle. Jälleen olin valmis vaikka pieneen tanssi- tai lauluesitykseen, sillä pääsin todistamaan lähes raamatullista näkyä: taivaastahan suorastaan satoi mannaa!



Ja millaista huippunamia se olikaan!



Keräsimme mannaa kuusi kaunista isoa pullukaa säkkiä, jiihaa! Linkamaakin jo myhäilyttää.



Säkit autoon ja sitten vauhdilla kotiin.



Alkaa ankara puutarhapuuhastelu. Eli kanukkapenkin soran muotoileminen puuhakkeella. Jälleen oli Earth Art –taiteilija innoissaan.

Ensin kokokuva. Tarkka katsoja huomaa, että siinä sivussa on myös kolmen conican eli kartiokuusen pallopenkki katettu soralla.



Ja sitten lähikuvia Earth Artista. Samalla kun muotoilin kiemuroita sorakatteelle mietin, että kuinkakohan kauas tämä kuviointi näkyy? Lentokoneeseen? Satelliitiin? Ehkä vieläkin kauemmas? Mielessä kävi myös erilaiset viljapeltojen ufokuvioinnit, tiedättehän ne oudot pyörylät, joita maanviljelijät esittelevät iltapäivälehtien science-osastossa?

Siinä siis innoitukseni alkulähteet tälle kuvioinnille. Merkkejä taivaalle!







Vielä yksi kuva kaikista istutusalueista alhaalta talolle päin.



Taivas alkoi mennä pilveen ja vettä ripsua niskaan. Viimeinen ponnistus oli vielä Latte-pyydyksen eli Hoveyi-tuijien ja happomarjojen pikainen esikattaminen.



Mannaa meni tähän hommaan kuudesta säkistä kaksi. Minulla on siis vielä neljä ihanaa täyttä pulleaa säkkiä suunnitella vaikka mitä.

Kyllä on nyt rapiat ja onnelliset fiilikset. Pitäisikö sytyttää kynttilä tämän perin ennenaikaisen joulun kunniaksi?

Punaista myssyä tuskin tarvitsen, olenhan jo osoittanut olevani melkoinen tonttu muutenkin.