Uutta liikeideaa pukkaa

Sanotaan että perheellisen täytyy yrittää. Ja olenhan se yrittäjä minäkin, tai ainakin nykyisin ruksin kyselykaavakkeista sen vaihtoehdon, kun käsketään merkitsemään ammatti.

Tässä uusin yritykseni, ja sen taustat.

Eilen lähdin ajelemaan yksin Latviaan, renkaita puhkovien teiden uhalla. Ajelin kaiken kaikkiaan 423 km eli tein reissun Baltezersin taimistoille ja takaisin. Ja se on paljon minun kaltaiselleni autoilijalle, joka viimeiseen vuoteen ei ole ajanut kilometriäkään. Menomatkan taitoin suorinta ja surkeinta tietä Valga - Valmiera - Riika, takasin palasin Via Balticaa pitkin.

Perheemme toinen äänivaltainen jäsen ei ollut pahoillaan poistumisestani, jättihän se hänelle koko pitkän päivän omien ajatusten ja omien töiden kanssa, ilman häiritsevää kohinaa vasemmasta kaiuttimesta. Ainoa, mitä mies hieman mietti oli, että mihin ne kasvit sitten taas laitetaan. Kun piha on jo valmis.

Minä hymyilin vinosti. Piha on jo valmis. Vain mies, ja mies, joka ei ole sisäistänyt puutarhanhoidon syvintä olemusta, saattaa sanoa tai ajatella noin. Piha ei ole koskaan valmis.

Totta kuitenkin, että tällä hetkellä pihalla on selkeä ilme tai ainakin sille on muotoutumassa selkeä ilme, johon ex tempore -ostokset eivät oikein sovi. Mutta ei se silti tarkoita, etteikö ilmettä voisi muuttaa...

Rauhoittaakseni miestä paljastin tälle uusimman liikeideani. Idean, jonka voimalla jaksoin ajaa tuon hervottoman 423 kilometrin matkan möykkyisillä teillä, renkaiden puhkeamista peläten.

Ja liikeidea on tässä:

Runsaan viikon kuluttua on meille tulossa iso ryhmä puutarha-aktiiveja, jotka kiertelevät ensin Pohjois- ja sitten Etelä-Viron kasvitarhoilla päätyen lopulta Türin kukkakarnevaaleille. Päätin hankkia pienen ja maltillisen otoksen Baltezersin maanmainioita ja hyväkuntoisia taimia ja myydä niitä asiakkaille erinomaiseen hintaan, josta itsellekin jää pieni kate. Ja, loput, jotka kaupaksi eivät mene, saan pitää, eli istutan sitten joko Villa Ottiliaan tai sitten Topun kesämökille. Kaikki voittavat!

Sanoista siis tekoihin. Lähdin aamuvarhain pontevana ajelemaan kohti Riikaa. Matkalle jäi vaikka mitä kaunista valokuvattavaa, mutta en ehtinyt pysähdellä, sillä kutka oli kova: äkkiä Baltezersille.
Siellä minut vastaanotettiinkin ilahtuneina, heh, siellä minut tunnetaan.

Aloin tehdä ostoksia, ja mikä oli ostellessa kun valikoimat ovat tätä luokkaa:

Ja miten voi olla ostamatta, kun pienet havut suorastaan hyppäävät tielle, katsovat kauhuissaan katoavia ostoskärryjä ja  huutavat: "Ota minut!"

Enhän minä julma voi olla, en  pienille havuille enkä muillekaan innokkaille ostamista odottaville taimille. Noukin siis matkaan niin paljon kuin autoon mahtui. Ja mahtuihan sinne.

Tässä ostoslastini, vain kaksi kärryllistä, minkä ylpeänä heti kotijoukoille kerroin tekstarilla (joskin kärryn pituus on n. 3 metriä, minkä unohdin kertoa.)   :-)

Ja sitten ajelin jälleen kotiin. Väistelin kuoppia teillä ja lauleskelin hyvää tuultani ääneen. Totesin, että oli tämä reissu ajamisen arvoinen!

Illalla olin kyllä kaikesta ajamisesta ja puuhastelusta ja kiihtymyksestä niin naatti, että kupsahdin petiin suorilta jaloilta. Arvelin nukkuvani kerrankin pitkään.

Mutta heräsin jo ennen seitsemää, päällimmäisenä ajatuksena rakentaa myyntinäyttely. Edellisenä iltana olin jo lähettänyt kehitykseen valokuvat joka kasvista, niiden kasvutavasta, hoidosta jne... Eli valokuvasin Baltezersilla jokaisen ostamani kasvin kyltin, josta selviävät tärkeät ostajaa kiinnostavat faktat:

Ja sitten siis myyntinäyttelyä rakentamaan. Ja tällainen siitä tuli. 62 söpöä kasvia odottaa nyt uutta kotia:

Ja hintakaan ei ole paha: myyn kasvin kuin kasvin (paitsi nuo todella isot pallotuijat, joista tahdon hieman enemmän) kuluttajaystävälliseen hintaan 4 € tai vielä edullisemmin, jos asiakas päätyy useampaan kasviin, eli kolme kasvia kympillä.

Jos tätä kirjoitusta lukee joku, joka on osallistumassa kasvimatkalle, niin laitan oheen vielä listan myytävistä kasveista. Useimpia pienokaisia on vain kaksi kappaletta, joitain omia suosikkejani, kuten matalaa sinistä Blue Carpet -himalajankatajaa neljä kappaletta.

Huom - kuvaa klikkaamalla se suurenee ja on helpommin luettavissa.

---

Ja kuten ostoskanavalla tavataan sanoa: eikä tässä vielä kaikki! Koska olen kuullut että matkalaisilla on ollut toiveita käsityöliikkeissä käynnin suhteen, olen päättänyt myös laittaa myyntiin lankoja, joita olen viimeisen kahden kolmen vuoden aikana haalinut. Ja nyt ei ole kyse mistään surkeista akryylilangoista, vaan parhaista villa- ja mohair-langoista, joita saatavilla on. Tuotemerkit: Novita, Løve Garn, Patons, Fonty... kaikki jotka jotain langoista tietävät, osaavat arvostaa valikoimaa. On merinovillaa, villaa, mohairia, alpakkaa, sekoite- ja efektilankoja...

---

Niin että tällaista uutta liikeideaa pukkaa Otepään yrittäjältä. Toivon, että kauppa käy. Ainakaan hinnat eivät ole pahat. Langatkin tulevat olemaan merkittävästi edullisempia kuin mitä Suomessa, ja useimpia ihania lankoja ei Suomesta edes saa, paitsi ehkä Stockan Neoviukselta, ja siellä hinnat ovat jotain ihan muuta...

Tarton juoksumaratoni ja paparazzi

Eilen juostiin Tarton juoksumaratoni, joka todellisuudessa on puolimaratoni eli 23 km pitkä rupeama, joka nyt juostiin 28. kertaa. Se on yksi kuuluisimmista Viron juoksutapahtumista, ja kuuluu Tartu maratonien sarjaan. Muita maratoneja on Tarton hiihtomaratoni, polkupyörämaratoni ja rullahiihtomaratoni joista kahdesta ensinmainitusta olen aiemmin täällä kertonut.

Tämänkertaisen maratonin voitti miehistä virolainen Taivo Püi (1:16:11) ja naisista kenialainen Irene Chepkirui (1:23:06).

Päivä alkoi hieman koleana, mutta juoksun mittaan aurinko alkoi pilkistellä pilvien raosta ja maaliin tultaessa se paistoi suorastaan suosiollisesti.

Kuten eilen kerroin, osallistui ystävättäreni Kersten, tuo monitaituri, tähän juoksuun yhdessä miesystävänsä Urmaksen kanssa. Kersten oli valmistautunut juoksuun hyvin, vaikka edellisenä päivänä valitti jalkojensa olevan tinaa ja epäili juoksun menevän pipariksi.

Kersten oli myös se, joka sai minut houkuteltua stadionille lähtöä seuraamaan. Hän lupasi valokuvaajalle värikkäitä näkymiä ja urheilujuhlan tuntua.

En ole koskaan ollut juoksuihmisiä. Parhaimpina ns. urheilullisina vuosinani kävin aamuisin lenkillä, mutta koskaan en juoksusta ole suuremmin välittänyt. Johtuen kai hapenottokyvystäni, joka ei ole kaikkein parhain. Kerran olen juossut Naisten Kympin Helsingissä, ja se lienee juoksu-urani suurin saavutus. Nykyisin en jaksaisi juosta hengästymättä sataa metriä, pahoin pelkään.

Siksipä tunsin hienoista huonoa omatuntoa kunnostani kun aamulla ajoin autolla Otepään stadionille, minne oli kokoontunut yli 4.000 juoksijaa valmiina taittamaan tuon 23 kilometrin matkan. Ja värikäs oli stadionin yleisilme, reippaita ihmisiä, värikkäitä urheiluasuja:

Aikani stadionilla haahoiltuani löysin väkijoukosta myös Kerstenin ja Urmaksen, jotka olivat lämmittelemässä ennen starttia.

Huomasin, että monen raskaan treenin ohella Kersten oli valmistautunut maratoniin myös kauniin kirkkaanpunaisin kynsin ja tyylikkäin timanttikorvakoruin.

Vaan eivätpä tämän päivän naisurheilijat olekaan noin yleisemmin ottaen sukupuolettomia liikuntakoneita, vaan moni muukin juoksija oli panostanut ulkonäköönsä ja asuteisiinsa:

Kaiken kaikkiaan oli jälleen mukava katsella miten jokainen valmistautui itselleen tärkeään urheilusuoritukseen. Paljon venyttelyjä ja keskittyneitä katseita:

Juoksijat asettuvat kukin omiin lähtökarsinoihinsa eli numeroituihin sarjoihin (numerointi aiempien sijoitusten mukaan), juuri ennen lähtöä aitaukset poistetaan ja väki ahtautuu yhteen ja sitten pamahtaa starttipistooli:

Ja lähtee. Edessä 23 kilometriä.

Otepään oma maratonihymni soi mahtipontisena, ja taas minä nieleskelen kyyneliä. Mitä useammin hymnin kuulen, sitä voimakkaammin se minuun vaikuttaa.

Tartu Maratonin reitti alkaa siis Otepäältä ja kiertelee lähimaastoissa päätyen 23 kilometrin päästä Elvaan, samaan paikkaan jonne päätyvät myös hiihtomaratoni ja polkupyörämaratoni. Päätän lähteä autolla juoksijoita vastaanottamaan ja hurraamaan Kerstenille ja Urmakselle. Sitä paitsi, onhan minulla tehtäväkin: toimittaa Kerstenin tämän viime hetkellä minulle viskaamansa takki.

Siis matkaan. En tosin olen ainoa autoilija, joka on keksinyt tämän. Pitkässä letkassa ajelen kohti Elvaa ja ehdin perille kun ensimmäiset juoksijat ovat jo tulossa maaliin.

Tässä naisten sarjan voittaja, kenialainen Irene Chepkirui:

Tyylejä on monia:

Põlvalainen Kure Kaarel tulossa kohti maalia.

Älkää antako ulkonäön hämätä. Tämä tibi on juoksijana kovaa luokkaa. Ja tältä siis näytetään kun on juostu 23 kilometriä.

Minä odottelen kamera valmiina Kersteniä ja Urmasta, ja sieltä nämä pian tulevatkin, jos ei ihan kärkijoukossa, niin kuitenkin ensimmäisten ryhmässä. Ensin Urmas, jolla askel vetää vielä lujaa:

Ja pian Urmaksen jälkeen tulee Kersten:

Siirryn maalin tuntumaan ja otan juoksusankareistani vielä uuden poseerauskuvan, nyt siis lenkin jälkeen. Ja mikä ihmeellisintä, kuvissa ei ole paljoakaan eroa. Molemmat näyttävät siltä kuin eivät olisi maratonia juosseetkaan:

Illalla katselen satoja ottamiani kuvia juoksijoista. Tutkin ilmeitä ja ihailen hyväkuntoisia kroppia. Ja katson ihmisten ylpeitä iloisia ilmeitä suorituksen jälkeen. Kimmo istuu tietokoneellaan minua vastapäätä ja viattomasti tältä kysyn: "Kuule Kulta, mitä sanoisit jos alettaisiin nyt treenata ja osallistuttaisiin sitten ensi vuoden maratoniin."

Kimmo havahtuu bittimaailmasta ja nostaa päänsä tietokoneelta: "Mitä sä sanoit!?" Toistan kysymykseni ja Kimmo näyttää siltä, kuin olisin pyytänyt tätä menemään sukupuolenvaihdosleikkaukseen tai aloittamaan kansantanhuharrastuksen. Silmät suurina tämä saa lopulta kakelleltua: "Ja miksi ihmeessä!!!?"

Huokaan ja totean itsekseni, että ihmiset ovat niin erilaisia. Ja että ehkä ajatus juoksevista Linkamista on aika kaukaa haettu, suorastaan linnunradan toiselta puolen.

Rõugen satakieli- ja strutsilaaksossa

Eilen oli ihanan lämmin päivä, suorastaan omituinen. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta ja samalla ilma oli kuitenkin painostavan nihkeä. Illaksi saimmekin sateita ja muutaman ukkosenjyrähtelyn.

Mutta päivä oli hieno, ja vietin sen hyvässä seurassa. Lähdimme ystävättäreni Kerstenin kanssa ajelulle, aikamme kuluksi. Kersten oli palannut Suomesta ja tänään hänellä oli edessä maratonijuoksu, joten päätimme tehdä jotain, joka ei väsytä jalkoja ja vie ajatukset tulevasta koitoksesta. Eli lähdimme ajelulle.

Suunnaksi otimme Rõugen satakielilaakson, joka sijaitee lähellä Võrua. Olen laaksossa ollut aiemminkin, mutta en koskaan keväällä. Saatoin vain arvata kuinka kaunis kumpumaisema on kun maan peittää vihreä nurmi.

Ja kaunishan se olikin:

Kiipesimme näköalatorniin ja osa yllä olevista kuvista onkin juuri tornista nähdyt. Kersten nautti maisemista:

Torniin kipusi myös joukko melko äänekkäitä paikallisia nuoria viikonlopusta, kuumasta kesäpäivästä ja miestä vahvemmista virvokkeista huumautuneina, jotka hyväntuulisen rehvakkaina valistivat meitä:  satakielet ovat järven toisella puolella.

Jatkoimme matkaa, satakieliä etsien. Ilma olikin täynnä monenmoista siritystä ja titityytä, mutta satakieltä en niiden joukosta erottanut.

Matkalla forellilammille näen VALTAVIA etanoita, joita hartaasti valokuvaan. Kersten ei pidä etanoista, ne tuovat tämän mieleen madot ja matelijat ja käärmeet. Mutta minä tungen linssiä kiinni näihin valtaviin mötiköihin:

Kun jatkamme matkaa eteemme materialisoituu lähitalosta mukava pullea mies, kuin maahinen, joka alkaa kertoa meille tarinaa etanoista. Näitä jättietanoita ei aiemmin näillä nurkilla ole nähty, ne ovat Saaremaan ns. viinaetanoita, jotka kolmessa neljässä vuodessa ovat äkkiä levinneet kulovalkean lailla. Sateen jälkeen kuulemme rinteet ovat mustana niistä. Mies kertoo harkitsevansa niiden kasvattamista ja kehaisee etanaa joskus syöneensäkin. Kersten värisee asiaankuuluvasti inhosta.

Selviää, että etanamies pitää farmillaan muutakin eksoottista, nimittäin strutseja, ja niitähän on mentävä katsomaan. On pihalla kaksi poroakin, mutta ne eivät minun kaltaista pohjoisen kasvattia niinkään kiehdo, vaan strutsit sitä enemmänkin.

En muista koskaan päässeeni näin lähelle tuota isoa eläintä. En ole varma, olenko koskaan itse asiassa elävää strutsia nähnytkään. No nyt olen:

Jos en sitten satakieltä saanutkaan kiikariin, niin sainpa linnun kuitenkin. Ja kieltämättä, strutsi eli viroksi jaanalind on aika metka eläin, vaikka luonnoltaan häijy onkin.

Päivämme satakieli (aka strutsilaaksossa) oli siis mielenkiintoinen ja antoisa.

Kotiin ehdimme parahiksi ennen suuria sateita. Ja Kersten pääsi valmistautumaan tämänpäiväiseen urakkaansa. Josta toisessa kirjoituksessa enemmän.

Mielipidekirjoittelusta

Tämän päivän sosiaaliseen mediaan kuuluu oleellisena osana yksityisten ihmisten mahdollisuus osallistua tiedonvälitykseen, jos ei muuten niin ainakin mielipidekirjoittelujen muodossa. Kuka pitää blogia, kuten minä. Kuka käyttää puhetorvenaan vaikkapa iltapäivälehtien kommenttisivuja. Julkaisukynnys on molemmissa lähes olematon.

Otsikkoni käsittelee mielipidekirjoituksia, tai paremminkin sanottuna lehtien uutiskommentointeja. Joita ei pitäisi terveen ihmisen edes lukea. Sillä ne ovat niin täynnä pahaa oloa, pahansuopaisuutta ja ennakkoluuloja, etten osaa edes kuvitella edessäni ihmistä, joka kommentin on kirjoittanut. Mikä siinä onkaan, että kun pääsee nimettömänä puskista huutelemaan, tulee tarve sylkeä myrkkyä kymmenen myrkkykäärmeen edestä. Oli aihe mikä tahansa.

Eikä tämä ole tyypillisesti suomalainen tai virolainen ilmiö. Aivan samanlaista ala-arvoista kommentointia löytyy molemmilta puolin lahtea.

Esimerkki Suomesta:

Murhamysteeri Porista, eli kuka murhasi Jukka S. Lahden? Vaimo vai joku muu?

Oikeudenkäynti on menossa ja asiantuntijat, niin poliisit kuin psykologit, rikospaikkatutkijat ja profiloijat ovat eksyksissä, yksi on syytetyn puolesta, toinen tätä vastaan. Käsillä lienee rikosoikeuden kimuranteimmista oikeudenkäynneistä.

Mutta iltapäivälehtien kommentoijat jakavat jo tuomioitaan, he ovat kuin Ranskan kansantuomioistuimen myssypäät jotka huutavat kurkku suorana, giljotiiniin, giljotiiniin...

Esimerkki Virosta:

Sami Lotila on suomalainen pitkään Virossa asunut toimittaja, joka ymmärtääkseni nykyisin vaikuttaa Suomessa, mutta joka Viron vuosinaan onnistui muutamilla provosoivilla kirjoituksillaan täkäläisessä iltapäivälehdessä aiheuttamaan valtavaa pahennusta. Lotilan pääväittämiä oli, että virolaisten miesten kalsareista löytyy jarrutusjälkiä ja että virolaisten tavat ovat apinoilta ja moraali hyeenoilta.

Lotila onnistui luultavasti paremmin kuin arvasikaan. Muutamalla ääriprovosoivalla kirjoituksella herättämään mielipidekirjoittajien laajat rivit, jotka nykyisin tuntuvat reagoivan jokaiseen Suomi-aiheiseen kirjoitukseen agressiivisella vastaiskulla - jotka tuntuvat kaikki olevan osoitettuja Lotilalle. Riippumatta siitä, kuka alkuperäisen artikkelin kirjoitti tai mitä se käsitteli.

---

Kuten yllä sanoin, nämä mielipidekirjoitukset ovat karmaisevia, ne ovat täynnä pahansuopaa, kirjoitusvirheitä, ennakkoluuloja, ala-arvoisisa ilmaisuja, ja ennen kaikkea ne tihkuvat jotain sellaista syvää mustaa kuonaa, jota en haluaisi uskoa ihmisissä olevan.

---

Niin Suomessa kuin Virossa on pohdittu myös sitä, kuka näitä kirjoituksia kirjoittaa. Onko kyse pienestä ryhmästä, vai vastaavatko nämä kansakunnan tai tässä tapauksessa kansakuntien laajempia tunteita? Mistä tämä viha ja paha olo kertovat? Pitäisikö näistä kirjoitukista huolestua vai pitää niitä vain pienen syrjäytyneen kansanosan alkeellisina karjahteluina?

---

Netti on monipuolinen media, joka tarjoaa mahdollisuuksia niin moneen. Kuten vuoropuheluun kirjoittajan ja lukijan välillä. En odota että artikkelien kommentoinnit olisivat kirjoittajan hymistelyä ja myötäilyä. Parhaat kommentointisivuilla käydyt nettikeskustelut ovatkin täynnä haasteita ja kyseisen asian ristivalaisua monelta eri kantilta.

Pahimmat ovat taas hiuksianostattavia pahanolonpurskauksia.

---

Ja mitä seuraa tästä kirjoituksesta, jään odottamaan. :-)  Lupaan että kaikki kommentit julkaistaan (kuten on aina tehty, ei ole minulla ollut tarvetta koskaan kommentteja sensuroida, ei sen puoleen.)

Turhan hintava vappulounas

Vappu on sitten vietetty, kuka mitenkin.

Me emme viettäneet sitä erityisemmin, eikä sitä ainakaan meidän kulmilla muutenkaan näytetty juhlistettavan. Jossain päin liikkuivat vappunoidat, vaan eivät täällä. Ja ehkä jossain vietettiin myös työläisten vappua, vanhan ajan muistoksi. En tiedä siitäkään sen enempää.

Me siis olimme kuin aina ennenkin paitsi että minä olin jollain lailla apea. Totesin, että Suomessa on parhaillaan ilo ylimmillään, ja täällä ei tapahdu sitten yhtään mitään. Ja että olisihan se kiva edes jollain lailla juhlistaa tätäkin päivää. Linkama saa vakkari-neronleimauksensa (joskus minä luulen että se mies ajatteleekin vatsallaan): "Hei, mennään syömään ulos!"

Parempien ideoiden puutteessa näin päätettiin ja sitten alkoi tavanomainen pähkäily siitä, että minne. Kun kaikkialla on tullut jo käytyä. Tartto ja Viljandi ja Elva ja Valga... ei mitään uutta auringon alla, Otepäästä puhumattakaan.

Vaan sitten keksin minä mielestäni hyvän idean, lähdetään Latviaan, Rujienan pikkukaupunkiin. Kerran siellä kiertäessämme näimme ulkoa päin vallan mukavan ravintolan, jonne emme silloin poikenneet. Ehdotus saa kannatusta ja hyppäämme autoon, minun vastakorjattuun Peugeottiin ja minä ajan.

Otepäältä on matkaa Rujienaan runsaat 150 kilometriä. Valtakunnan raja ylitetään lähinnä metsässä, lähin virolainen kylä on Lilli, jossa ei ole kuin pari taloa kylää merkitsemässä.

Mutta mikä on ajaessa kun ilmakin on kauniin puoleinen ja kevät Latviassa selvästi Otepäätä pidemmällä. Koivuissakin jo pienet hiirenkorvat. Pari kertaa pysähdymme, että saan kevään hentoa viheriää kuvattua, mutta sitten alkaa kamera kenkkuilla, pelkään sen hajonneen. Vain Program-ohjelma toimii, muut säädöt ovat mykkiä.

Mutta pieneen Rujienaan pääsemme kunnialla ja löydämme ravintolan Tris Draugi (Kolme ystävää) vaivattomasti. Pihamaa näyttää viihtyisältä, mutta on liian viileää jäädä ulos syömään. Siirrymme sisätiloihin.

Sisällä ravintolan nimen mukaisesti istuu kolme baarinpitäjän ystävätärtä tylsistyneen näköisinä lonkeroita imuttaen. Baarinpitäjä pälyilee meitä pelästyneenä, kääk, turisteja, ja vetää nopeasti kasvoilleen parhaimman latvialaisen puunaamailmeensä.

Seisomme tiskillä ja tiedustelemme ruokalistaa. Menu? Menyy? FOOD???  Johon baarinpitäjä puistelee mykkänä päätään.Lopulta hän kerää yhteen kaikki kaksi osaamansa englanninkielistä sanaa ja ilmoittaa suorastaan ylpeänä: kitchen closed.

Avot. Olemme ajaneet 150 km turhan takia. Toista ravintolaa ei pienessä kaupungissa ole, eikä myöskään matkan varrella. Linkama on kärttyinen, eikä tilaa yhtään mitään. Minä tilaan itselleni juotavaa ja käytän tilaisuutta hyväkseni ja käyn ravintolan vessassa.

Se siitä vappulounaasta tai päivällisestä.

Lähdemme ajamaan takaisin ja vaihdamme kuskia eli on Kimmon vuoro ajaa takaisin. Mies on nälkäinen ja sitä myötä kiukkuinen ja minuakin alkaa suoraan sanoen kyrsiä koko matkanteko. Kamera hajalla ja vatsa tyhjä. Eikä kännykkäkään suostu lähettämään tekstareita, mikä lie vika siinäkin. Tekisi mieli nakata koko roska ikkunasta ulos.

Aika mykkinä ajamme siis takaisin Viroa kohti, nyt eri reittiä, että tulisi vaihtelua, ja suunnistamme kohti kaksoiskaupunki Valka/Valgaa.

Neljä kilometriä ennen Valkaa hajoaa auton takakumi. Emmekä saa varapyörää esiin, sillä pultti joka pitelee varakumilokeroa takapaksissa kiinni on ruostunut umpeen.

Jostain peltojen poikki singahtaa paikalle pieni musta koira räksyttämään jalkoihimme. Ohi pyyhältävät autot nostavat hiekkapilviä, joita nielemme tien poskessa.

Pitkän tovin hätävilkkuja vilkuteltuamme ja autoa kierrettyämme paikalle tulee latvialainen nuori mies joka yrittää kammeta ruostunutta pulttia paikoiltaan. Siinä onnistumatta. Hän soittaa jollekin ja joku tulee paikalle jonkin ajan päästä. Koko aikana ei puhuta mitään, koska meillä ei ole yhteistä kieltä.

Kolmen miehen voimin pultti saadaan lopulta auki, vararengas esiin ja vararenkaaseen jopa ilmaa.

Latte on ollut koko renkaanvaihto-operaation hermoheikko ja hepulissa. Pieni musta koira, joka räksyttää auton ympärillä, ärsyttää Lattea, eikä se ymmärrä mitä ihmettä nämä puhumattomat ja aika synkeän näköiset miehet puuhaavat auton kimpussa. Iso koira haukkuu niin, että auto keikkuu tunkin päällä.

Operaation loputtua kiitämme auttajiamme ja yritämme tarjota heille rahaa, mutta he kieltäytyvät siitä ja lähtevät paikalta yhtä mykkinä ja ilmeettöminä kuin siihen tulivat. Hyvä kuitenkin että tulivat. Jatkamme matkaa.

Kaksi kilometriä ennen Valkaa puhkeaa vararengaskin.

Nilkutamme kolmella pyörällä ja yhdellä vanteella Valkaan ja sieltä Valgaan. Kumi on jo lähellä savuamista, ja koliseva ja notkuva saapumisemme Valgaan tuottaa paikallisille samanlaista iloa kuin sirkuksen saapuminen kaupunkiin. Asiantuntevasti pieni poika ilmoittaa kun nousemme autosta: Teil on kumm tühi.

Autosta noustuamme toteamme että myös toinen etulampuista on säleinä. Ilmeisesti siihenkin on iskenyt kivi.

Alamme etsiä taksia ja sellaisen löydämmekin. Taksimatka Otepäälle maksaa 600 kruunua.

Tänään on Kimmo sitten lähtenyt uudelleen meidän autoremppaäijän kanssa vaihtamaan hajonneen renkaan tilalle yhtä talvirengasta. Kimmon autolla kun taas ei voi ajaa kun siinä on katsastus mennyt umpeen. Puuuh.

Jään tässä odottelemaan, että tuleeko kotimatkalla sakot Peugeotin sekarengastuksesta.

Tällä hetkellä vappulounaamme, jota emme siis koskaan saaneet, on maksanut:

500 kruunua bensoihin + yksi osittain rikkinäinen kamera (voi vain arvella mitä korjaus maksaa) + n. 2000 kruunua uusiin renkaisiin (voi vain arvella kauanko kestää ennenkuin ne saapuvat) + 600 kruunua taksiin + autoremppaäijän bensa- ja työkulut tältä päivältä.

Ja kaiken kukkuraksi, minulla on nälkä! -- Eihän me mihinkään ruokakauppoihinkaan eilen ehditty kun kotiin ehdittiin vasta yön tultua. Kahviakaan en ole saanut, kun ei ole maitoa...

Että Glada Vappen vaan, näin jälkikäteen!

Kolkkatytöt Tuonenmarjat Etelä-Virossa

Kerronpa teille faktan, jota ette ehkä olisi heti minusta arvanneet. Minä kuulun partioon. Mutta minun vartioni ja lippukuntani ovat hieman tavallisesta poikkeavia. Kuten ovat myös meidän partioleirimme.

Minun vartioni koostuu kolmesta jäsenestä, jotka voisivat olla Leenu, Liinu ja Tiinu, nuo Iines Ankan sisarentyttäret. Mutta ovat Jaana, Sari ja Tiina (partionimemme: Janttu, Sarkki ja Tintsa). Eikä vartiomme nimi ole Peukaloiset tai Sireeninkukat vaan Tuonenmarjat, mikä ehkä antaa viitettä vartiomme ominaislaadusta.

Vartio perustettiin joskus iloisella 80-luvulla Turussa, luultavasti ravintola Hämeenportissa. Ja vaikka sitä ei ole hyväksytty virallisiin vartioihin tai lippukuntiin, ovat vaihtoehtoiset kolkkatytöt kuitenkin toiminnassaan seuranneet ansiokasta partioaatetta ollen aina valmiita. Kaikkeen kivaan!

Edellinen partioleiri pidettiin muutamainen vuosi sitten Turussa, missä vietimme jamboretta Ruisrockissa. Ja nyt keväällä 2010 oli ensimmäinen ulkomaan leiri, Otepäällä ja Etelä-Virossa.

Päämääränä oli suorittaa Tuonenmarjojen Ensimmäisen Luokan Ansiomerkki, joka koostui tehtävistä, jotka sijoittuivat niin kaupunkiin kuin villiin luontoon. Tunnistustehtäviä, liikunnallisia haasteita, mukana myös suunnistusta ja retkeilyä, historiaa ja kaupunkiarkkitehtuuria. Tyylistä koskaan tinkimättä.

Eivätkä reipashenkiset leirilaulutkaan olleet kiellettyjä. Leirilauluiksi lasketaan niin Kolkkatyttö-Sarkin Kuresuolla esittämä Suopursu kukkii -kappale kuin Kolkkatyttö-Jaanan Kansallismuseossa esittämä ja kadonnutta kansanperinnettä kunnioittava: Kyrsapukki, kyrsapukki! -ralli.

Ensimmäinen päivä, sunnuntai, saapuminen leirikohteeseen

Hetken näytti Tuonenmarjojen kohtaaminen epävarmalta, kun Euroopan taivaalla leijaili tuhkaa, vaan niin väistyi paha varjo taivaalta ja viime sunnuntaina tytöt hyppäsivät suunnitelman mukaisesti Air Balticin lennokkiin ja lensivät Turusta Tallinnaan, mistä jatkoivat matkaa bussilla Tarttoon.

Ja täältä he tulevat, perinteisissä vartiomme univormuissa, joissa kuosi on vuosien myötä saattanut muuttua, mutta väritys ei:

Ja tästä se sitten alkaa!

Ensimmäisenä retkikohteena on löytää hyvä ravintola Tartosta. Se ei ole kovinkaan vaikeaa, sillä Tartto on täynnä hyviä ravintoloita. Yleisön toiveesta suuntaamme suosikkipaikkaamme Tsink Plekk Pangiin, josta olen täällä aiemminkin kertonut. Ruokalista on pitkä ja haasteellinen. Ja ruoka on tajuttoman hyvää.

Sitten kierrellään hieman keskustan nähtävyyksiä ja poseerataan kameralle kunnon turistien lailla.

Ilta vietetään Otepäällä suunnitellen seuraavan päivän retkeä. Päätämme että lähdemme Peipsille vanhauskovaisten kyliin.  Nautimme maltillisesti virvokkeita.

Toinen päivä vietetään Peipsillä – etnoa ja eksotiikkaa

Aamulla nousemme pirteinä pehkuista, hyppäämme autoon ja hurautamme Tarttoon ja sieltä kohti Peipsin rantoja. Matkan varrelle sijoittuu myös ihana keväinen kukkameri, tunnistamme luonnonvaraisen keltaisen narsissin.

Ensimmäinen kylä, jossa pysähdymme on Varnja, jossa jututamme paikallisia ja kieltäydymme kolmesti ostamasta kalaa, jota paikalliset meille ponnekkaina tarjoavat. Tunnistamme västäräkin ja tikan lyhtypylvästä nakuttamassa. Minä teen luontohuomion: "Västäräkistä vähäsen".

Varnjasta jatkamme Kolkjaan ja käymme nauttimassa ensimmäisen leirilounaan Kolkjan kuuluisassa kala- ja sipuliravintolassa. Ja jatkamme Alatskiven linnan kautta matkaa Ninaan. Sillä Nina ei petä koskaan. Se on kaikkina vuodenaikoina komea ja jylhä paikka, missä Peipsi aukeaa aavana ja iskeytyy rantoihin korkeina tyrskyinä.

Kiertelemme myös Ninan vanhauskoisten hautausmaalla. Sarkki pohtii hautapaikkojen kulmissa olevia lautoja ja kukkaistutuksia ja päätyy pitkän arkelogisen tietämyksen pohjalta lopputulemaan: "Näillä on varmaan jokin merkitys". Jaana ja minä valokuvaamme tunnollisesti kaikkea näkemäämme. 

Olemme suorittaneet historialliset haudat ja hautausmaat -tehtävän onnistuneesti.

Matka jatkuu Kallasteen, missä käyskentelemme punaisten kallioiden juuressa. Tunnistamme matkan aikana päättömän kanan ja kolme joutsenta. Meillä alkaa olla pian lintumerkkikin koossa. Varsinkin jos mukaan lasketaan ne 20 haikaraa, jotka Jaana bongasi jo Tarton bussista.

Mustveessä käännämme auton nokan kotia kohti, sillä päivä alkaa hiljalleen taittua iltaa kohden, enkä halua ajaa autoa pimeällä.

Viimeinen pysähdys on lähellä Otepäätä. Kierrämme Luken idyllistä kartanonpuistoa ilta-auringon aikaan. Pohdimme pieniä keltaisia kukkia, joita emme tunnista. Ja kartanoa, jota ei enää ole, mutta jota kiviset leijonat silti uskollisesti vahtivat.

Kolmas matkapäivä, tiistai – Viljandi ja Soomaa

Minä olen kärttänyt ja maanitellut koko maanantai-illan, että tekisimme kanoottiretken Soomaalla. Mutta loppuvartio ei ole ehdotuksestani kovinkaan innoissaan, suhtautuminen vesiretkeen on suorastaan nurja, ja joudun tyytymään loppuvartion päätökseen. Päätämme lähteä siis tutkimaan raunioita, pääkohteena Viljandi ja sen teutoninen ritarilinna.

Ensimmäinen pysähdys on kuitenkin Rõngun raunioilla, jossa tunnistamme niin sini-, kelta- kuin valkovuokon.

Ilmat suosivat meitä koko nelipäiväisen retken ajan, ja Viljandissakin aurinko paistaa täydeltä terältä. Kiertelemme linnoituksella, kävelemme kaupungilla ja ihmettelemme ja ihailemme Viljandin kaupungin verkkaista ja idyllistä elämänmenoa.

Olemme keränneet nyt kokoon rauniot ja linnoitukset -merkkiin tarvittavat pisteet ja siirrymme ansaitulle leiriaterialle armenialaiseen Soso juures (suom. Soson luona) -ravintolaan.

Viljandista matka jatkuu kohti Soomaata. Vaikka en saa kolkkatyttöjä innostettua kanoottiretkelle, olen sitä mieltä että tulvat ovat silti upeat ja näkemisen arvoiset.

Saavuttuamme Soomaalle meitä kohtaa yllätys, tulva on ohi. Kaikkialla missä oli aiemmin vettä, on nyt kuivaa, eikä niitä kuuluisia kanoottejakaan enää ole missään. Että se sitten siitä.

Emme anna tämän masentaa, vaan vaihdamme suunnitelmaa lennosta, lähdemmekin tutustumaan Eesti rabaan eli lähdemme Kuresoolle, pitkin Ingatsin matkarataa. Olen siellä aiemmin ollut ja lohdutan kolkkatyttöjä, että sinne vie mukava laudoista rakennettu tie, jota pitkin pääsemme kuivin jaloin perille.

Vaan miten sitten käy! Alkaa kolkkaretken vaativin osio, joka edellyttää notkeutta, ketteryyttä ja staminaa. Sillä jo ensimmäisen kilometrin aikana kohtaamme tällaisen näyn:

Tässä on jo yritystä, puhisemme kun notkumme kaltevilla pinnoilla ja teemme kaurishyppyjä katkenneelta sillalta toiselle. Jos ei tästä tule isosti luontopisteitä, niin johan on kumma, puuskutamme kun uppoamme välillä märkään hetteikköön.

Mutta pääsemme kuin pääsemmekin perille, ja yhdestä suusta toteamme, että kyllä kannatti! Sillä suomaisemat ovat jälleen hurmaavat, vaikka syksyn vahvat värit ovat talven myötä haalistuneet:

Saapuessamme Suursoolle näimme tien poskessa suuren haukan. Nyt uupuu enää vain yhtä lintua, ja meillä on lintumerkki koossa. Ja siellähän se suolla keikkuukin, pitkien jalkojensa päällä, iloisesti siritellen:

Yritämme tunnistaa linnun, kaivelemme muistimme pohjilta lintujen nimiä, kuten viklo ja taivaanvuohi ja emu, kunnes Sarkki muistaa joskus kuulleensa linnusta: suosirri. Lukitsemme vastauksen ja päätämme nähneemme Soomaasirrin, ja kuittaamme lintumerkin suoritetuksi. (Asiantuntijat voivat kertoa, mikä lintu todellisuudessa oli kyseessä.)

Kotimatkalla lautatiellä kohtaamme vielä yhden luonnon mysteerin, metsäneläimen jätöksen, joka askarruttaa meitä suuresti. Kolkkatytöt Sarkki ja Jaana ovat sitä mieltä, että kyse on oravan jätöksestä, mutta minä olen pontevasti eri mieltä, ehdotan mäyrää tai näätää, mikä puolestaan herättää kovaa keskustelua ja suorastaan väittelyä, jossa käydään läpi oravan ruuansulatuskanava ja peräaukon suuruus, liito-oravat ja kissankakkarat vertailuryhmänä.

Illalla pengomme vielä netistä tietoa, mutta varmuutta ei kikkaroista tule. Minä annan yhä ääneni näädälle:

Näin siis päättyy suoretkemme, iloisen kiihkeisiin tunnelmiin.

Kerrottakoon vielä, että Sarkki ja Jaana löysivät suolta myös vaihtoehtoisen ja varteenotettavan leipäpuun. Jos minä tuon suolle turistiryhmiä, voivat he ryhtyä sookolleiksi eli suohirviöiksi, jotka sovittuun aikaan nousevat mättäiden uumenista turisteja viihdyttämään. Asia jäi kuitenkin hieman kesken, koska emme päässeet yhteisymmärrykseen Sookollien työehtosopimuksista, lakisääteisistä kahvi-ja ruokatauoista saati Jaanan vaatimista musiikkikanavista luppoajoille, emmekä tienneet mikä ammattiliitto ajaa Sookollien asiaa.

Viimeinen reissupäivä – Tartto ja urbaani elämä

Kolkkatyttö-Sarkki oli koko reissun alkuajan huolissaan siitä, että koska meillä on kaupunkipäivä, ja onhan meillä? Sarkki kun arvostaa urbaania elämää sen kaikessa monimuotoisuudessaan. Myös Jaanalla oli shoppaustoiveita, ja niinpä viimeinen reissupäivä olikin sitten kaupunkikohde.

Tartto-päivänä keräsimme sitten loput pisteet, joita Tuonenmarjojen ensimmäisen luokan ansiomerkki edellytti. Museoita kävimme läpi kaksi ja puoli. Ensimmäinen oli KGB:n sellimuseo, toinen kansallismuseo ja se kolmas, hieman puolikas oli historiallinen museo, jonne Sarkki pinkaisi sisään ja ulos, todettuaan että historiallinen tarjonta ei ollut riittävän vanhaa.

Kiipesimme kuitenkin museorakennuksen eli vanhan tuomiokirkon torniin, mistä aukesi näkymä yli Tarton.

Muuten päivä meni sitten terasseilla istuessa ihanasta kevätauringosta nauttien. Kimmokin saapui illan tullen kaupunkiin, ja koko päivä päättyi viimeiseen leiriateriaan Gruusia Saatkond eli Gruusian suurlähetystö -ravintolassa.

Tällainen oli siis jamboreemme. Tuonenmarjojen Ensimmäisen Luokan Ansiomerkki tuli ansaittua. Nyt se pitäisi vielä suunnitella ja teettää sitten komeat hihamerkit. Ehdotuksia ja luonnoksia hihamerkistä otetaan vastaan mielihyvin.

Inspiraatiota suunnitteluun voi hakea vaikkapa klikkaamalla tästä: Tuonenmarjat. Eli olen dokumentoinut koko jamboreen omaksi valokuvagalleriaksi. Tervetuloa tutustumaan!