Tänään on ollut outojen uutisten päivä. Ensin tuo verovirastohomma, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin. Ja sitten tieto mahdollisesta tulevasta luokkakokouksesta.
Jälkimmäinen uutinen meni suunnilleen näin: sain sähköpostia yhdeltä kurssikaverilta, Maurilta, joka kertoi että joku toinen saman kurssin kollega oli kertonut, että kolmas samalta kurssilta valmistunut tyyppi oli miettimässä mahdollista porukan, vanhan jengin, kokoon tuomista.
Valmistumisesta on jo lähes 30 vuotta. Aivan käsittämätöntä. Tuo ajan katoaminen. Vuosien vieriminen. Vesi ja silta ja Jumalan hiljaiset myllyt ja aika parantaa haavat vai mitä lie.
Ajatus opiskelukaverien tapaamisesta herätti nopeasti pienen tsunamin kaltaisen muistivirran. Oli vuosi 1982. Paikka Turku. Täsmäpaikka: Turun kieli-instituutti, joka opiskelujemme aikana muuttui osaksi Turun yliopistoa ja sai komealta kalskahtavan nimen: Turun yliopiston kääntäjänkoulutuslaitos, mikä lukee myös päästötodistuksissamme.
Sieltä me siis valmistuimme vuonna 1982. Muut jo keväällä. Minä reputin loppukokeen keväällä ja sain sen nipin napin läpi syksyllä. Ja lopulta paperit kouraani.
En ole koskaan oikein kehdannut tunnustaa kenellekään, paitsi ehkä Kimmolle heikoilla hetkilläni, että tuo loppukokeen reppaus oli minulle nöyryyttävä ja häpeällinen takaisku. En suinkaan ollut kurssimme heikoin oppilas, jos en ehkä priimuskaan. Minä pärjäsin siinä missä muutkin, joskus jopa paremmin, joskus huonommin. Mutta että reputtaa loppukoe! Sitä en osannut aiemman opintotaustani vuoksi odottaa, eivätkä sitä välttämättä odottaneet muutkaan. Mutta niin siinä kuitenkin kävi.
Olen useasti miettinyt mitä tapahtui? Meninkö paniikkiin? Yritinkö liikaa? En vieläkään osaa vastata. Loppukoe ei mielestäni ollut edes vaikea.
Joka tapauksessa, kurssijuhlasta jäin pois, muiden siellä juhliessa, ja sen jälkeen tunsin itseni pitkään jotenkin kääntäjien paarialuokkaan kuuluvaksi. Vaikka oikeasti tiesin, että minulla on tuntuma kieleen, niin englannin kuin suomen.
Ja näissä tunnelmissa siis erosin kurssitovereistani vuonna 1982. Ja nyt pitäisi tavata uudelleen.
Jos tämä olisi elokuva, niin nyt lipuisivat pilvet tiheään tahtiin taivaalla, seinäkalenterin lehdistä lentelisivät sivut, kuukaudet, vuodet ja lopulta tultaisiin vuoteen 2011.
En ajattele elämässäni useastikaan vuosia kieli-instituutissa tai niitä seuranneita vuosia Turun yliopistossa. Korkeakouluilta sain joitain papereita matkaani, joita saatoin esitellä työnantajille työnhakutilanteissa. Joskus joku opittu asia tai käsite saattaa nousta yhä mieleen enemmän opittuna kun elettynä. Mutta muuten, anteeksi vain koko akateeminen koulutus, minusta tuntuu, että oppi meni selästäni samaan tapaan kuin vesi sillä proverbiaalisella hanhella. Hukkaan.
Ja nyt pitäisi, saisi, voisi tavata vanhat kurssikaverit. Tsuh-tsuh-tsunami, muistoja lähtee liikkeelle.
---
Luokkakokous! Tai tarkemmin, kurssikavereiden tapaaminen!
Miten moninaisia ristiriitaisia ajatuksia risteilee heti päässä. Tietenkin on kivaa, jännää ja mielenkiintoista tavata vanhoja kurssikavereita lähes 30 vuoden takaa.
Kurssimme, tuo 18 hengen poppoo, joka kävi läpi oman koulutusputkensa, koostui nuorista ihmisistä, jotka tulivat kuka miltäkin puolelta Suomea. Siitä huolimatta kurssihenki oli aina hyvä. Ei syntynyt klikkejä. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän kaikkien kavereita, jos oikein muistan.
Siksi minua nolottaa se, miten itsekeskeinen ensireaktioni oli kutsun kurssijuhliin saatuani. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan pohdin ensimmäiseksi sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Voi kauheaa: olen vanhentunut. Mutta niinhän ne ovat muutkin. Olen saavuttanut jotain, mutta olenko saavutuksistani ylpeä? Voinko mennä paikalle pystypäin? Ja vielä tärkeämpää: kuinka tärkeää on se pystypäisyys. Ja jos vielä jatketaan: mitä hittoa se pystypäisyys oikeasti tarkoittaa?
Ihminen on pieni ja heikko, ja sen lajin edustajista allekirjoittanut on vallan hieno esimerkki. Niinpä en ensi töikseni kutsun saatuani miettinyt sitä, miten mukavaa olisi tavata muita. Vaan mietin sitä, mitä nyt olen, miltä nyt näytän, mikä minä olen verrattuna muihin kurssilaisiini, jotka mielikuvituksessani ovat tehneet kaikkea sitä, mistä minä vain haaveilin, tai mitä minulta odotettiin.
Arvaan, että osalla on esitellä haitarin verrallinen valokuvakimaraa lapsistaan ja mahdollisesti lastenlapsistaan. Minulla ei ole. Otan mukaan koirieni Ronjan ja Latten kuvat. Tässä tämä jälkikasvuni.
Arvaan, että osalla on esitellä toisen haitarillisen verran ansioluetteloaan. On eksoottisia maita ja työpaikkoja. On menestystä ja jänniä, haasteellisia työtehtäviä. Sellaisia joihin meidät koulutettiin.
Mitä minä vien tapaamiseen? Itseni. Tarinani. Joka ei ole huikea menestystarina. Muttei myöskään missään tapauksessa tarina epäonnistumisesta. Se vaan on tarina minun eletystä elämästäni.
Mikä tärkeintä, tarinan loppuun ei ole vielä kirjoitettu pistettä -- se jatkuu.
Ja kun oikein tiukasti ja tarkasti katson tuomisiani kurssijuhlaan, olen sitä mieltä ettei niissä ole mitään hävettävää.
Kun ja jos minulta kysytään: "Mikä sinusta isona tuli?", vastaan: "Suhteellisen onnellinen ihminen. Ja aika rohkea."
Lähden - en lähde - lähden kurssijuhliin
-- se jää tulevaisuuteen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Kurssikokous luvassa - hieno juttu. Meillä oli erinomainen kurssi, minulla on kaikista hyvät muistot.
Muisti onkin mielenkiintoinen suure. Jokaisella on samoista asioista täysin erilaiset muistot. Meillä taitaa olla luvassa varsinainen ryhmäproustilainen pläjäys.
Elämää olen pohtinut sen verran, ettei käteen jää kuin kaksi varmaa asiaa: kuolema ja se, ettei käy niin kuin ajatteli. Onneksi. Mitä sitä valmiin kaavan mukaan kannattaisi elää. Tapaamisen alla mietin, olenko totaalisen trlkk (tyhmä ruma lihava köyhä kipee)?
Ruotsalainen sananlasku toteaa, että Bäst som sker. Aina en ole ollut valmis tuota havaitsemaan, mutta joo, nyt viisikymppisenä alkaa jo nähdä kaaria ja umpikujiakin, joissa ei ollut kuin yksi todellinen ratkaisu.
Vielä pieni käännösharjoitus: Loppupeleissä on, oikeesti, kiva nähdä paras isokuva ikinä.
Lee
Kiva Lee kun kommentoit.
Hyvät muistot minullakin on koko kurssista. Itseäni vaan risoi tuo reputtaminen pitkään, vaikkeivät muut sitä varmaan huomanneet tai tienneet. Oli sellainen olo kuin olisi kompastunut ja kaatuessa olisi näkynyt pikkuhousut.
(Tämä vertaus tulee tosielämästä. Eräs tuttavani kaatui aikoinaan Ravintola Perhon portaissa niin taidokkaasti että reisiluu napsahti poikki. Kaveri sanoi, että sen ilmalennon aikana ensimmäinen ajatus oli, että näkyiköhän pikkuhousut.)
Luulen, että jokainen joka lähtee luokkakokoukseen tai tällaiseen kurssitapaamiseen käy mielessään läpi samoja kysymyksiä: mikä minusta tuli ja miksi minusta tuli se joka olen.
Näitä näyttää nyt olevan, luokkakokouksia. Meilläkin on ollut puuhastelussa tämän kevään aikana ja piiiitkän selvittelyn jälkeen saatiin toukokuun päiväkin sovittua. Se on todella jännää tavata vanhoja opiskelukavereita, joita ei ole kohta kolmeenkymmeneen vuoteen nähnyt. Paljon on tässä välissä sattunut ja tapahtunut. Kutkuttaa! =D
Minz - me olemme varmaan tulleet "siihen ikään".
Toivotan sinulle riemuisaa jälleennäkemistä vanhojen opiskelukavereiden kanssa.
Nyt on tullut sen verran paljon hyvää ja ystävällistä palautetta yksityispostissa, että laitanpa tähänkin vielä pientä selvennystä eilisistä ajatuksistani, ettei jää turhia väärinkäsityksiä.
1) En minä kovasti stressaa tulevaa tapaamista. Päin vastoin, on mielenkiintoista, mutta toki jännittävää tavata vanhoja kavereita.
2) En tunne itseäni mitenkään luuseriksi. Päin vastoin, usein ajattelen itsekseni, hieman ihmetellen, että miten tästä elämästä näinkin mukava tuli.
3) Loppukokeen reputtaminen oli minulle iso juttu, ehkä siksi että en koskaan kertonut kenellekään että se harmitti ja hävetti aikanaan kovasti. Pikku juttuhan se oli elämän pitkässä juoksussa. Jonkinlainen nimetön mörkö se kuitenkin oli. Ja kun nyt nostin mörön pöydälle, annoin sille nimen, se katosi. Kaikenlaista turhaa lastia ihminen ottaakin kantaakseen.
4) Lapsettomuus on kurja juttu. Mutta ei sekään ole minulle mikään tragedia. Olisi kivaa kun olisi lapsia. Ei ole. Niin sitten ei ole. Ja se siitä.
5)En pohdi päätyönäni sitä mitä muut minusta ajattelevat. Mutta olisi valehtelua väittää, etteikö sellaisiakin ajatuksia joskus nousisi mieleen. Mikä lienee hyvin inhimillistä. Luokkakokous nostanee muillakin helposti mieleen ajan ennen ja ajan nyt. Ja saa miettimään miksi minusta tuli minä.
Toivotttavasti tämä hieman selkeytti ajatuksiani.
Onko tuo kurssikokous mahdollisesti Turussa? Meinaan vaan, että sittenhän voidaan nähdä, jos aikaa sulla jää. Onko Eva muuten se Eva, jonka ikkunaa ylioppilaskylässä koristivat ne makeat pääkalloverhot? Kuten huomaat, ovat tehneet ikuisen vaikutuksen... yritin tihrustaa kasvoja siitä Pietarin valokuvasta, mutta en saanut selvää. Oi niitä kiehtovia pectopah-aikoja...
Pois reputukset mielestä ja kurssikamuja treffaamaan!
T:jaana
Jaana, näyttäisi siltä että Turussa ovat. Ja ajttelinkin, että ehkä saan painaa pääni sinun vierasvuoteen piellukselle kun se aika tulee.
Totta kai! Mahtavaa! Teretulemas!
Meillä on juuri mahtavat irtokissankarvakarnevaalit, mutta lupaan siivota kunnolla, jottet aivan tikahdu!
Jaana
Voi, karvoihin on totuttu! Siedätyshoitoa jo 17 vuoden takaa. (Voiko siitä tosiaan olla noin kauan kun Ronja tuli elämääni?)
Lähetä kommentti