Puutalkoot sukulaisvoimin

Kuluneella viikolla saimme kauan odotetun ja mieluisan vieraan kun kummityttöni Lotta saapui Otepäälle ystävänsä Antin kanssa. Mukavia mutkattomia nuoria ihmisiä, kuin raikas ilmavirta meidän keski-ikäiseen elämänpiiriimme.

Lotan ja Antin myötä tulivat Otepäälle myös kunnon talvi-ilmat, mikä vei ajatuksen jatkuvasti hupeneviin puuvarastoihimme. Olimme Kimmon kanssa puhuneet useasti siitä, että pian puut loppuvat ja uutta pitäisi tilata. Nyt kun apunamme oli kaksi riuskaa ja vetreää käsiparia, päätimme tehdä puutilauksen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Muutaman soiton jälkeen selvisi, että Viron tai ainakin Etelä-Viron puut ovat loppu. Puu on halvin tapa lämmittää ja siksi suosittua. Viime talven kovat pakkaset ovat rokottaneet halkovarastoja ja kesällä tehdyt, myrskyvaurioiden jälkeen syntyneet halkokeot ovat vielä kosteita.

Lopulta saimme kuitenkin käteemme maajussin, jolla oli jäljellä puuta 4,3 kuutiota, pääosin koivua, mukana leppää ja haapaakin. Ja paljon pyöreitä pieniä klapeja.

Beggars can't be choosers, totesimme, ja tilasimme tämän satsin kotiovelle. Ja eilen se saapui:

Kuorkki saapuu Ottiliaan puolen päivän aikoihin.

Auto peruuttaa ala-autotallin eteen ja jysäyttää lastinsa pihalle: 4,3 kuutiota puuta.

Nuoret duunarit urakkansa edessä.

Ensimmäinen rivi alkaa syntyä.

Hennolla naisella on hyvät käsivoimat.

Nyt on jo kaksi riviä valmiina seinästä seinään.

Kasa alkaa jo pienentyä merkittävästi.

Vähenee ja vähenee.

 Viimeiset hilkut ylös ja se on siinä!

Klapuja kerätessämme löysimme myös runsaasti ekologisia ja luontoa rasittamattomia käsiaseita: erilaisia ritsoja eri tarkoituksiin.

Antilla on oikeassa kädessä mammutin kaatoon suunniteltu ritsa. Vasemmassa kädessä on designer-ritsa, joka on kaunis katsella, mutta täysin hyödytön. Lotalla on oikeassa kädessä perinteinen hirviritsa ja vasemmassa kädessä tekniikan uusinta uutta: hyttysritsa, jolla voi ampua pientä sarjatulta. Taskussa on joka paikan matkaritsa, joka lähtee tänään matkamuistona Suomeen.

Urakan jälkeen on kaikilla hymy herkässä. Iso homma, joka vedettiin lopulta läpi 1,5 tunnissa. Varsin kelpo suoritus, vai mitä sanotte.

Työpäivä päättyi saunomiseen ja kauden ensimmäisiin glögeihin. Minkä jälkeen koko porukka oli mukavasti mellow ja valmis kipuamaan pehkuihin alkuillasta. Lotta epäili  näkevänsä unia haloista.

Vaan eipä pääse pakkanen tänä talvena yllättämään, ei ainakaan lämmön puolesta. Kyllä tästä kasasta polttelee tovin, vaikka pieniä klaput ovatkin.

Lunta tulvillaan on Võsun talvisää

Terveisiä Pohjoisrannikolta ja Huvikummusta (jonka nimiasia seisoo yhä, mutta on mielessä. Kutsuttakoon taloa toistaiseksi vielä Huvikummuksi.)

Teimme pikapyrähdyksen Võsulle ja lisäsimme lämpöä taloon. Ja hyvään aikaan menimme, lähtiessämme oli mustaa ja pimeää, paikalle saapuessamme alkoi lunta sataa, ensin hiljalleen ja sitten kunnolla tuiskuttaen. Ja nyt ilmat ovat kylmenneet. Myös Otepää on saanut kauniin lumivaipan ja pakkastakin oli tänään -12c astetta. Ja samat pakkasasteet lienevät Võsullakin.

Huvikumpu tien päädystä nähtynä

Aamulla meidät yllätti tällainen näky. Illalla oli lunta tullut hiljakseen mutta yöksi luvattiin lumimyrskyä.

Valkoiset tyynyt vievät yläterassille

Jos me hieman huolestuimme lumitöiden tarpeellisuudesta - meillähän ei ollut ensimmäistäkään lumilapiota mukanamme, niin eräät vain riemastuivat nähtyään valkean maiseman:

Hiiohoi, luntaaaa!

Kiepuntaa hangessa

Lumihauskaa!

Minä päätin aamulla tarpoa merelle, läpi lumisen metsän. Aurinko oli koko lailla pilvessä mutta meri oli, kuten aina muulloinkin, hieno:

Sääli ettei kuvissa ole mukana ääni. Sillä kovassa tuulessa pauhaava meri on hienoa kuultavaa. Metsässä lumi peittää äänieristeen kaltaisesti meren pauhua, mutta rannalla ääni on sitäkin vaikuttavampi:

Pidempäänkin olisimme täällä viihtyneet, vaan kiire oli kotiin, sillä saman päivän iltana saimme odotettuja vieraita Suomesta: kummityttöni Lotta saapui Otepäälle mukanaan seuralaisensa Antti.

Lotan ja Antin visiitistä sitten ihan eri postauksessa lisää.

Pieni poukkaus Võsulle

Yrno-sääsivut kertoivat meille eilen että huomenna on Vösulla ilmat kääntymässä pakkasen puolelle, joten me lähdetään laittamaan lämpöjä päälle, etteivät putket jäädy. Kyse on pikapyörähdyksestä eli huomenna jo palailen sitten näille palstoille.

Sen verran kerrottavaa on että toissapäivänä leikattiin vielä nurmikot! Ja minä istutin 7 kasvia maahan, jotka olivat jaksaneet koko kesän sinnitellä ruukuissaan. Enpä muista että koskaan olisin leikannut nurmikkoja saati istuttanut kasveja marraskuun loppupuolella.

Mutta lämmintä täällä on pitänyt, sellaista viittä kuutta astetta. Viikonlopuksi Yrno povaa jo tännekin pakkasta.

Ja ennenkuin kukaan toteaa, että ei marraskuussa ole mitään mieltä istuttaa mitään, tulee routa ennenkuin juuret ehtivät yhtään tarrata maahan, niin vastaan, että tiedän, tiedän. Mutta yhtä lailla ne kasvit olisivat kuolleet ruukkuihinsa. Joten yrittänyttä ei laiteta.

Eipä sitten muuta tällä erää kuin hasta la vista babies ja Võsu, here we come!

Yr.no on sääfriikin paras kaveri

Jatkan sääteemalla:

Olen joskus aiemmin manannut sitä miten huonosti Viron säätä ennustetaan paikallisissa sääfoorumeissa. Ilm.ee antaa ympäripyöreää, ilmajaam.ee ei ole sen luotettavampi. Forecan Viron palvelut mittaavat Otepään sään Tartosta, ja tunnettuahan on että Tartto on ihan eri asia kuin Otepää.

Vaan olemme vihdoinkin nähneet VALOn  ja löytäneet aivan huippuhienot - ja huippuHAUSKAT sääsivut. Jotka ovat todella luotettavat ainakin meidän säittemme suhteen.

Kyse on norjalaisesta sääsaitista: http://www.yr.no/ kaverien kesken Yrno vaan.

Ja sitten sokeri pohjalla tai kirsikka kermavaahdon päällä, miten haluatte:

Yrno kertoo säätiedot myöskin kveeniksi! (Jos myöskin englanniksi jne. -- mutta nuo kveeninkieliset sääraportit ovat jotain ihan ehdotonta!!!)

Kveeni on siis kieli jota puhutaan Pohjois-Norjassa ja se perustuu suomen kieleen. Ja on täysin ymmärrettävää. Ymmärrettävää ja aivan uskomattoman hilpeää luettavaa ja luultavasti kuultavaakin. Kuka haluaa kielestä lukea, voi klikata vaikka tästä: Kveenin kieli.

Mutta Yrnosta piti kertomani, suosittelen lämpimästi. Ja ehdottomasti kveeniksi luettuna. Ja oma paikkakuntasi löytyy Yrnon hakemistosta, olen varma. Siis naputtele paikkakuntasi nimi kohtaan , kun Yrno kysyy kveeniksi:

Haje Norjan ja koko mailman sääennustuksii


Suosittelen hilpeitä hetkiä Yrnon parissa! Tämä ON tosi hyvä saitti! Suosittelen.

Koiran ilma - ja katin kontit

Ilma on hieman tylsä keskustelunaihe, tiedän, mutta minkäs teet kun ilma tuntuu näinä ankeina aikoina vaikuttavan niin omaan mielentilaan kuin konkreettisesti kaikkeen tekemiseen.

Marraskuu on viheliäistä aikaa, muuta en sano. Vettä sataa, on kosteaa, luonto on ruma, musta ja kurainen. Tai sitten loskainen. Viimeisestä saimme makua pari päivää sitten.

Toissailtana nukkumaan mennessäni vilkaisin ikkunasta ulos, ja näkymä oli satukirjamainen. Suuria valkeita lumihiutaleita satoi rauhallisesti taivaalta. Väkisinkin tuli mieleen hetkeksi joulu.

Mutta koska minulla, kuten kaikilla näillä leveysasteilla elävillä on Fröken Smillas känsla för snö (Peter Høegin romaanin Lumen taju mukaan), tiesin, että kyse on optisesta harhasta - lumi joka taivaalta satoi oli märkää, eikä siitä ollut edes Coca-Cola-joulupukin, saati sitten aidon pukin reen kantajaksi.

Näine ajatuksineni painelin sitten pehkuihin. Aamulla heräsin masentavaakin masentavampaan maisemaan. Se oli toki valkea, mutta märkä. Ja lumen paino oli painanut kaikki kasvit, pallo- ja pylvästuijat, valesypressit ja ties mitkä lakoon.

Tässä oli muutama päivä sitten vielä komeita pyöreitä tuijia

Eräs kuitenkin jaksoi hetken lumesta riemuita. Se paineli pitkin pihaa nuuskutellen valkeaa märkää maastoa.

Latte muurin päässä ihmettelee muuttunutta maisemaa

Onko tämä kivaa vai ei, pohtii Eräs.

Vaan nopeasti Lattellekin selviää, että tämä on valelunta, märkää ja ikävää. Ja että ei tämä mikään koiran ilma ole. Koiran ilma on aurinkoa ja kevättuulia ja mullantuoksua. Latte tahtoo sisään!

Kuka on keksinyt termin koiran ilma? Tahtoo sisään!

Entäpä taloutemme toinen karvainen kaveri, nuori herra Rummukainen? Se tietää, että koiran paikka on näillä keleillä sisällä, omassa pesässä. ´"Vai koiran ilmat!" pohtii Rummukainen, ja jatkaa: "katin kontit, sanon minä!"

Ja samaa sanon minäkin. Mälsää ja märkää, sitä tämä loskainen marraskuun ilma on. Hyrrrrr. Tulisi jo talvi!

185.valokuvatorstain haaste: ahneus

Velipojan ruokakupilla

Latte tiskaa Rummukaisen kupin

Kiihko on niin kova että kuppikin alkaa pyöriä

Vastaukseni tämän torstain valokuvahaasteeseen, joka oli 'ahneus,' on yllä olevat kaksi kuvaa tältä aamulta Lattesta velipojan ruokakupilla.

On se kumma miten tuo ruokahalu yltyy kun apajilla on toinenkin koiruus. Myös Rummu, tunnettu nirsoudestaan, vetää nykyisin sapuskat poskeen alta aikayksikön ja pitää huolen, ettei tiskattavaan kuppiin jää enää kuin muisto aamupalasta.

Muita kuvia ahneudesta voit katsoa täältä.

Mamman pienet herrantertut

Tämä on avoin kirje Rummukaisen vanhemmille, matkalla jossain Aasiassa

Hei Seija ja Risto,

lupasin antaa väliaikatietoa Rummukaisen asettumisesta taloksi. Ja sehän on mennyt todella hyvin.

Molemmat pojat ovat niin kilttejä ja herttaisia, sellaisia joka Mamman unelmapoikia. Kuin suoraan Carl Larssonin taulusta, hiukset siististi jakaukselle kammattuina ja nätisti merimiespukuihin puettuina. Hyvinkasvattettuja ja toisiaan huomioonottavia kullanmuruja ovat. Leikkivät paperinukeilla kiltisti ja ratkaisevat sudokuja sulassa sovussa. Milloin eivät auta Äitiä kodin askareissa viemällä roskat ulos tai hakemalla postin.

Niin että olkaa te vain rauhassa siellä kaukana Aasian mantereella. Täällä elämä sujuu kuin silkkiä vaan.

Uups, tuli väärä kuvasarja. Nämä kuvathan minun piti laittaa tänne:

Minne lennät lintunen?

Tällaista perin jännittävää ja huiman dramaattista tapahtui eilen Otepään Hermokeskuksessa.

Kuulin outoa räpinää olohuoneesta. Ääntä kesti muutama sekunti ja sitten se katosi. Hetkeksi sen ehdin unohtaa, ennen kuin silmä kiinnittyi pieneen päähän, joka kurkki keittiön hyllystön päältä:

Siellä se kökötteli kellon alla ja varovasti kurkki kaapin reunan yli. Poikanen taisi olla.

Eivät kuulu lintuset meidän muonavahvuuteemme, joten alkoi operaatio: Lintu vapauteen. Koirat siirrettiin makuuhuoneeseen ja Kimmo nappasi käteensä hanskat ja niin alkoi lintusen pyydystys. Minä asetuin kameran taakse. Olohuoneesta pihalle ja parvekkeelle vievät ovet avattiin siltä varalta että lintu ymmärtäisi lentää ulos.

Ensimmäinen yritys kaapin päältä meni hutiksi. Linnunpoika istui rauhallisesti paikoillaan - epäilin sen jo vahingoittuneen - ja seurasi miten Linkama haki paikalle tikkaat ja alkoi kapuamisen yläilmoihin. Juuri kun Kimmo oli pääsemässä  linnun kohdalle lintu nousi siivilleen ja lensi keittiöstä olohuoneeseen. Asettuen portaikkoa kiertävään köynnökseen tarkkailemaan tilannetta.

Linkama laittaa tikkaat pois ja suuntaa portaikkoon. Varovasti, varovasti kurottautuu lintua kohden ja juuri kun on saamassa sen kämmeniinsä lehahtaa pieni siipiveikko karkuun niin, että kuvaan ei siitä jää kuin harmaanruskea viiru.

Lintu on palannut keittiöön ja on siellä hipihiljaa. Me kierrämme ja kaarramme keittiössä lintua etsisen - ja sitten äkkään, siellä se istuu keittiön kristallikruunun huipulla kuin osana lamppua.

Linkama hakee taas tikkaat ja lähtee kipuamaan kohti lamppua. Lintu istuu kiltisti paikallaan ja odottaa aivan viime hetkeen - ja lehahtaa tiehensä.Takaisin olohuoneeseen.

Melkein vaan ei sittenkään.

Nyt pieni kaveri on löytänyt turvapaikakseen olohuoneen lampun. Ja siellä se istuu rauhallisesti odottaen, että saavumme paikalle jälleen tikkaiden kanssa. Ja lähtee uudelleen keittiöön.

Me seuraamme perässä. Tästähän tulee varsinainen piirileikki.

Keittiössä lintu lentelee sinne tänne juoksuttaen meitä ympyrää. Mutta sitten se tekee virheen: se piiloutuu ikkunan ja oranssin mapin väliin, ja sieltä Kimmo lopulta saa sen napatusti hellästi hanskoihinsa.

Lintu kannetaan rauhallisesti parvekkeelle ja sieltä päästetään vapauteen. Viimeinen kuva on ehkä aavistuksen epätarkka, mutta siellä se lentää kuitenkin, pieni lintunen, vapauteen.

Minne lennät lintunen?!

Sateen räpinaa ja auringonpaistetta

Hee!

Tänään on hyvä mieli. Niinkin pienestä asiasta kuin onnistuneesta valokuvauskeikasta. Yllättävästi onnistuneesta.

Mennään siis eiliseen, jolloin, kuten toissapäivänä ja kuten tänään, satoi. Taivas oli aamusta alkaen tasaharmaa ja surkeita melankolisia pisaroita valui pilvistä vaihtelevalla tahdilla. Sadepäivinä ei huvita oikein mikään.

Olimme kuitenkin puhuneet, että eilinen olisi Beresjen pihan kunnostuspäivä. Olemme nyt laittaneet talon kiinteistövälittäjälle myyntiin ja välittäjä oli käynyt paikalla ja suositellut pihan trimmausta ja pensaiden leikkausta -  talohan on ollut pihan puolesta huonolla hoidolla jo pitkään.

Lähde siinä sitten pihatöihin kun taivas noruu niskaan, ja milloin ei noru, huokailee ja hönkii kosteaa sumua yltympäriinsä.

Vaan lähdimme me sittenkin. Kimmo jo työn sankarina ehdotti että minä jään kotiin vällyjen alle. Kun vain yksi voi kuitenkin pihaa trimmata, eikä minua oikeasti paikalla sanottavammin tarvita. Olen lähinnä tiellä, taisi olla ääneen lausumaton perustelu. "Mutta voithan sinä jäädä Räpinaan, vaikka valokuvaamaan" ehdotti Kimmo. Ja vaikka ilma ei luvannut kaksista valokuvauskeikkaa, innostuin ajatuksesta.

Ja niin me sitten ajaa päristelimme, kaksi karvakorvaa takapenkillä, Räpinaan. Ilmakin jo, jos ei nyt suoranaisesti kirkastunut, niin kuitenkin hieman parani, ja niin minä hyppäsin kyydistä Räpinan pikkukaupungin kohdalla ja suuntasin askeleeni Sillapään kartanolle. Toiveena napata hyviä kuvia.

Räpina on meille tuttu paikka. Se on lähin "iso" kaupunki Beresjen taloltamme. Kaupunki on pieni, unelias ja monin tavoin herttainen. Kirjoitin aikanaan Räpinasta jutun The Baltic Guideen nimellä: Hiljaa virtaa Võhandu.

Jutussa mainitsin että kaupunki kiiruhtaa hitaasti - ja niin se tosiaan tekee. Viidessä vuodessa olemme nähneet sen hitaasti, mutta silti varmasti ehostuvan. Kaupunkiin on saatu jopa kahvila-ravintola, Puuriida-pubi ja nyttemmin jopa ihan uusi hotelli: Räpina Hotel, jonka yhteydessä näyttäisi olevan myös ravintola.

Räpinan keskeisiä nähtävyyksiä ovat komea Sillapään kartano, jota välillä korjattiin ja joka vieläkin kaipaa korjausta. Miksi korjaustyöt loppuivat, sitä en tiedä. Voin vain arvella määrärahojen loppuneen kesken.

Sillapäästä aloitin siis kävelykierrokseni ja kuvauskierrokseni:

Jatkoin kartanon pihalta kävelykierrosta pitkin Võhandun rantaa, kiersin niemen, jolla kartano sijaitsee ja katselin marraskuun ankean harmaita maisemia. Alkoi sataa.

Mietin, että olenhan täälläkin käynyt jo varmaan kaksikymmentä kertaa kuvaamassa, ja onko enää mitään, mitä en olisi kuvannut. Onko tämä niin nähty?

Sitten ravistelin itseäni - aina on kuvattavaa, kun osaa vain katsoa, kerroin itselleni, ja äkkiä alkoi löytyä kohteita niin että sydän rinnassa pamppaili. Kuinka hienoja heijastuksia puut ja kaislat ja kortteet veteen tekevätkään! Miten upeasti vesi aaltoilee japanilaisen vesipuutarhan ympärillä!

Olisin voinut jatkaa kaislojen ja kortteiden kuvausta vaikka kuinka pitkään. Mitä salaista kieltä ne kirjoittavatkaan veden pintaan.

Vaan alkaa sataa oikein kunnolla. Piilotan kameran takkini sisuksiin ja haen turvaa vanhasta huvimajasta niemen kärjessä.

Aikansa sade rapisee huvimajan kattoon ja sitten lopulta heikkenee. Jatkan matkaani.

Sillapään lähellä on Räpinan ikiaikainen kuuluisa paperitehdas. Varsinainen moderni tehdas on historiallisen tehdasrakennuksen takana.

Lähden koskelle.

Ja silloin - yllättäen alkaa aurinko paistaa. Miten upeat ja dramaattiset ovatkaan värit iltapäivän ja illan auringossa, sateen jälkeen:

Olen kömpinyt alas kosken rannalle, joen uomaan, ja kun sieltä nousen taas ylös ihmisten ilmoille minua kohtaa ihanaakin ihanampi näky, kuin satukirjoista: sateenkaari taipuu koko taivaankannen yli:

Sydän on jättää väliin lyönnin tämän näyn edessä! Eihän sateenkaari ole mikään maailman suurin ihme, ei kesäpäivinä. Mutta ankeana sateisena marraskuun päivänä se tuo tullessaan aivan mieletöntä riemua ja iloa.

Kamera naksuu kun koko maisema on oudossa valossa niin dramaattinen - luonto ei anna sittenkään periksi vielä talvelle, ei harmaudelle. Viimeiset lehtikuuset palavat kuin soihdut Võhandun rannalla:

Ja Sillapään kartano, sekin on saanut hehkua pintaansa, kuin meripihkaan kääritty koru se peilailee itseään Võhandun pintaan.

Klikkaa kuvaa jos haluat nähdä sävyjä hieman suuremmassa koossa!

Outo valoilmiö on kuitenkin lyhytikäinen. Taivas peittyy pian taas harmaaseen vaippaan ja iltakin on jo tulossa. Tai iltahämärä, joka laskeutuu näillä raukoilla rajoilla pian kolmen jälkeen. Lähden siis kävelemään kaupunkiin. Kiertelen hiljaisilla pikkukaduilla ja juttelen koirille, joita tuntuu olevan vähän joka pihassa kettingin päässä.

Kello neljä on jo niin pimeää, että kuvauksesta ei tule mitään. Lähden etsimään Puurida-pubia ja suojaa jatkuvasti yltyvältä sateelta. Mietin, miten Kimmolla on iltapäivä sujunut Beresjen talolla.

Konsumin, paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalla otan illan viimeisen kuvan, miehestä nousemassa Ladaansa. Ja mietin, mikä tarkoitus tällä vallan hienolla antennilla on.

Puolen tunnin kuluttua tulee Kimmokin jo takaisin Beresjestä - kelpo mies on trimmannut koko pihan ja kehuu sinne voivan nyt vaikka pienlentokoneen laskeutua. Mies on hyväntuulinen - hän on tehnyt ison työn joka on tuottanut näkyvää tulosta.

Ja hyvällä tuulella olen minäkin. Olen saanut - olin kirjoittaa filmirullallisen - tukun kuvia, jotka itseäni miellyttävät. Yllättäen kesken marraskuun kurjimpia sadesäitä.

Olen ylle laittanut jo muutamaisen kuvan, mutta ketä kiinnostaa nähdä mitä muuta kuvasin, hän voi klikata vaikkapa tästä: Räpina sateessa ja auringossa.

Kovin kovin mielelläni kuulisin mielipiteitänne tai ajatuksianne kuvista. Kuten aina! Kiitos jo etukäteen!