Elämäni laivat

Ensimmäisen merimatkani tein talvella 1973. Olin 14-vuotias ja matkaseurana minulla oli äitini. Laiva oli S/S Bore, joka liikennöi Turun ja Tukholman väliä,  ja se oli mielestäni hienointa mitä olin koskaan nähnyt. Mahonkia ja messinkiä, ravintoloita monessa kerroksessa. Ruokasalien katetut pöydät, puhtaanvalkeat liinat ja valoa taittavat viinilasit siistissä järjestyksessä,  kaikki ne tekivät nuoreen naiseen lähtemättömän vaikutuksen.

Vielä suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin laivalla tapaamani tukholmalainen Sven-Bertil, minua vuotta vanhempi pitkä poika, ruskeat silmät ja tummat kiharat hiukset olkapäille asti. Ja niin ihanan eksoottisesti aito ulkomaan elävä.

Vietimme laivalla romanttisen illan äitini silmien alla ja sovimme seuraavaksi päiväksi treffit Tukholmaan, Humlegårdsparkeniin, minkä reunamilla olimme äitini kanssa yötä. Kohtauspaikkana Carl von Linnén patsas.

Minä niin pelkäsin että ihastukseni kohde ei treffeille saapuisi, mutta saapuihan tuo.

Treffimme eivät menneet kuitenkaan täysin nappiin. Laivan yökerhon taikavaloissa Sven-Bertil oli ollut unelmieni prinssi. Kirkkaassa kevättalven auringossa vain tuikitavallinen poika.  Tilannetta ei parantanut se, että Sven-Bertil vei minut keskusteluaiheiden puutteessa elokuviin, ja valinta jäi pojalle. Elokuva oli Charles Bronson -filmi Mestaritappaja (Mechanic), joka oli mielestäni kauhea, Sven-Bertilistä hyvä.

Ja niinpä erkanivat tiemme elokuvan loputtua. Sydämeni oli murtunut ainakin kaksikymmentä minuuttia.

Paluulaivamatkasta en sitten muistakaan oikein mitään.

Seuraavan kymmenen vuoden ajanjaksolle mahtuu muutamia risteilymatkoja, joista parhaiten muistan abiristeilymme. Mutta laivoja en muista.

Turun vuodet

Seuraava elämäni laiva oli Viking Sally, joka upouutena, huippuluokan risteilijänä aloitti merimatkailun vuonna 1980 Turun ja Tukholman välillä. Minä aloitin samoin aikoihin työni Turun terminaalissa, lähtöselvityksessä, kuten niin monet muutkin opiskelijat, jotka rahoittivat opintojaan aamu- ja iltatöillä.

Ne olivat iloisia vuosia, huolettomia. Aamulla töihin, päivälaivaa eli Rosellaa lähtöselvittämään, päiväksi yliopistolle ja illaksi taas satamaan Viking Sallya matkaan lähettämään. Ja useimmiten kotiin jonkin iloisen kuppilan kautta. Meillä oli hulvattoman hyvä yhteishenki työporukan kesken ja meillä oli esimies, Jukka S, jota muistelen aina ja yhä suurella rakkaudella. Se mies osasi puhaltaa hengen työyhteisöön.

Sallylla tehtiin useampikin työmatka, joiden tarkoituksena oli tutustuttaa satamahenkilökunta laivahenkilökuntaan ja itse laivaan. Ne olivat välillä suorastaan villejä matkoja, joista seurasi kotiin päästyä kollektiivista nuhtelua koko porukalle.

Ajan myötä erkanivat Sallyn ja minun tieni. Minä lähdin maailmalle, ja niin teki Sallykin.

26.9.1994 näin unen että Viking Sally upposi. Uni oli niin vahva, että kirjoitin siitä eräälle ystävättärelleni. Kaksi päivää myöhemmin 28.9.1994 upposi M/S Estonia 1994 Itämerellä Suomen meripelastusalueella, noin 35 kilometriä Utön saaresta eteläkaakkoon.

Estonia oli entinen Viking Sally.

Risteilyt Viroon

Ensimmäisen risteilyni Viroon tein pian maan itsenäistyttyä, ystävättäreni Jaanan kanssa. Vuosi on joko 1992 tai 1993, en ole aivan varma. Kyse oli joka tapauksessa ns. pikkujouluristeilystä, jonka olin voittanut arpajaisissa Arctia-hotelliketjun juhlissa.

Laiva oli M/S Kristina Regina.

Laiva lähti Helsingistä joskus illansuussa ja yöpyi Tallinnassa palaten seuraavana päivänä takaisin. Ja se oli täynnä pikkujoulun viettäjiä, jotka olivat toinen toistaan hurjemmassa juhlakunnossa. Olin luullut nähneeni Viking-vuosinani kaikki risteilymatkojen ääri-ilmiöt, mutta Kristina Reginalla meno ylitti kaiken siihen asti kokemani. Olin tavannut elämäni ensimmäiset vodkaturistit ja suomisikailijat.

Laiva ankkuroitui Tallinnan satamaan puolen yön maissa. Olimme Jaanan kanssa ainoat, jotka laivasta poistuivat. Muu pikkujouluriehaporukka jatkoi humppaa laivassa, me lähdimme yön pimeydessä kaupunkiin. Molemmat ensimmäistä kertaa.

Satama oli pieni kähjäinen alue, terminaalirakennusta markkeerasi hökkeli, jossa ei keskiyöllä ollut paikalla ketään. Me vain poistuimme laivasta ja ihmettelimme miten pääsemme vai pääsemmekö sinne ennen aamua takaisin.

Kävelimme kohti vanhaa kaupunkia kurjaa katua pitkin, jonka katuvaloista lähes kaikki olivat pimeinä. Kulkukoiria juoksi vanhalla satama-alueella, jossain vilahti ihmisen varjo. Tunnelma oli aavemainen ja hieman pelottavakin.

Mutta me marssimme reippaasti eteenpäin. Emme olleet lähteneet risteilylle humppaamaan vaan tutustumaan Tallinnaan, vaikka tutustuminen piti tehdä aamuyön tunteina.

En koskaan unohda sitä yötä! Sitä millaisen vaikutuksen öinen Tallinnan vanha kaupunki meihin teki. Olimme kuin puulla päähän lyödyt. Onko tämä mahdollista! Millainen upea vanha hansakaupunki on ollut aina niin lähellä Suomea, siitä meidän mitään tietämättämme. Paksu Margareta, Pitkä Hermanni, Neitsitorn. Raatihuoneen tori, mukulakivetyt Lai- ja Pikk-kadut.

Tallinna ja vanha kaupunki ovat muuttuneet niistä ajoista valtavasti. Talot on korjattu ja kadut valaistu. Hampurilaisketjut ja tex-mex-ravintolat ja pilvenpiirtäjät ovat valloittaneet kaupungin. Vanha kaupunki näyttää koostuvan nukkekodeista, joiden jokaisessa kivijalassa on joko ravintola tai matkamuistomyymälä. Meidän vaeltaessamme lähes pimeässä kaupungissa talot olivat rapistuneet, kaupat olivat  harvassa ja ravintoloita ei näyttänyt olevan missään. Mutta koskaan tämän yön jälkeen ei Tallinna ole ollut silmissäni yhtä kaunis.

Löysimme kuitenkin tiemme, sattuman kaupalla, legendaariseen Karika-baariin, jonne mentiin jyrkkiä kiviportaita alas kellariin. Minä sain ihailijaksi karhun kokoisen venäläisen miehen, joka ei suostunut uskomaan, etten halunnut tanssia hänen kanssaan. Mies kävi hakemassa minua tanssiin kolme kertaa kaverien nauraessa naapuripöydässä miehen toistuvasti saamille pakeille. Kun mies neljännen kerran saapui luokseni hän osoitti minua vihaisesti etusormellaan ja lausui kovalla äänellä kankealla suomen kielellä: "Minä EN tanssi sinun kanssasi!" Ja asia oli sillä hoidettu.

Palasimme joskus neljän viiden paikkeilla takaisin satamaan ja M/S Kristina Reginalle, jossa jatkui jumalaton musiikinrytke. Meitä se ei kiinnostanut. Olimme kokeneet jotain ainutlaatuista ja käsittämättömän hienoa. Olimme kokeneet keskiaikaisen Tallinnan.

Kristina Reginasta piti vielä kertomani: se vaikutti minusta ihmeen tutulta, moneen otteeseen tuli laivassa jonkinmoinen deja vu -tunne. Myöhemmin selvisi, että Kristina Regina olikin minulle tuttu laiva. Se oli aiemmin ollut Bore, eli tuo elämäni ensimmäinen risteilyalus.

Nykyisin Kristina Regina on kunnostettu täysin ja se seilaa ymmärtääkseni tällä hetkellä Välimerellä lähinnä luxus-risteilyaluksena. Tuolloin 1990-luvun alussa se oli vielä aika lailla nuhjuinen laiva. Mutta ikimuistoinen kaikki tyynni.

Humppahelvettiä ja peilipintaa

Vuonna 1998 hankin Haapsalusta kesämökin, Villa Vallattoman. Ja minusta tuli vakiomatkaaja Helsinki-Tallinna -välillä.

Toisin kuin monet muut matkustajat olin minä matkalla jonnekin. Laivamatka ei ollut reissun aihe, vaan siirtymistä paikasta toiseen. Usein nuo siirtymiset olivat suorastaan tuskallisia. Oli kyse sitten Georg Otsista tai Nordlandiasta tai niiden jälkeisistä paateista oli meno turhan reipasta minun makuuni. Humppa soi ja väki imutti halpaa viinaa. Kesäisin saattoi istua kannella kirjaa lukien, mutta talvella oli pakko löytää istumapaikka laivan sisätiloista, joissa tuntui raikaavan Jätkän humppa katkeamattomasti.

Vuosi vuodelta ovat laivat käyneet aina vain suuremmiksi ja menokin jo rauhoittunut. Pahin vodkaturismi taitaa laivojen ja Tallinnan viinanhintojen nousun myötä olla loppunut. Pienten keikkuvien paattien sijaan on tullut vuosi vuodelta suurempia risteilyaluksia, paljon peilipintaa, jonkinmoista köyhän miehen luksusta.

Viimeksi Tallinnasta lähtiessäni ihmettelin sataman ilmeen muutosta. Muistelin millainen satama oli ensimmäisellä kerralla ja millainen siitä nyt oli tullut. Ja mieleni oli haikea. Ei näistä kita ammollaan autoja ja tuhansia ihmisiä nielevistä risteilijöistä ole elämäni laivoiksi, valitettavasti.