maanantai 15. marraskuuta 2010

Sateen räpinaa ja auringonpaistetta

Hee!

Tänään on hyvä mieli. Niinkin pienestä asiasta kuin onnistuneesta valokuvauskeikasta. Yllättävästi onnistuneesta.

Mennään siis eiliseen, jolloin, kuten toissapäivänä ja kuten tänään, satoi. Taivas oli aamusta alkaen tasaharmaa ja surkeita melankolisia pisaroita valui pilvistä vaihtelevalla tahdilla. Sadepäivinä ei huvita oikein mikään.

Olimme kuitenkin puhuneet, että eilinen olisi Beresjen pihan kunnostuspäivä. Olemme nyt laittaneet talon kiinteistövälittäjälle myyntiin ja välittäjä oli käynyt paikalla ja suositellut pihan trimmausta ja pensaiden leikkausta -  talohan on ollut pihan puolesta huonolla hoidolla jo pitkään.

Lähde siinä sitten pihatöihin kun taivas noruu niskaan, ja milloin ei noru, huokailee ja hönkii kosteaa sumua yltympäriinsä.

Vaan lähdimme me sittenkin. Kimmo jo työn sankarina ehdotti että minä jään kotiin vällyjen alle. Kun vain yksi voi kuitenkin pihaa trimmata, eikä minua oikeasti paikalla sanottavammin tarvita. Olen lähinnä tiellä, taisi olla ääneen lausumaton perustelu. "Mutta voithan sinä jäädä Räpinaan, vaikka valokuvaamaan" ehdotti Kimmo. Ja vaikka ilma ei luvannut kaksista valokuvauskeikkaa, innostuin ajatuksesta.

Ja niin me sitten ajaa päristelimme, kaksi karvakorvaa takapenkillä, Räpinaan. Ilmakin jo, jos ei nyt suoranaisesti kirkastunut, niin kuitenkin hieman parani, ja niin minä hyppäsin kyydistä Räpinan pikkukaupungin kohdalla ja suuntasin askeleeni Sillapään kartanolle. Toiveena napata hyviä kuvia.

Räpina on meille tuttu paikka. Se on lähin "iso" kaupunki Beresjen taloltamme. Kaupunki on pieni, unelias ja monin tavoin herttainen. Kirjoitin aikanaan Räpinasta jutun The Baltic Guideen nimellä: Hiljaa virtaa Võhandu.

Jutussa mainitsin että kaupunki kiiruhtaa hitaasti - ja niin se tosiaan tekee. Viidessä vuodessa olemme nähneet sen hitaasti, mutta silti varmasti ehostuvan. Kaupunkiin on saatu jopa kahvila-ravintola, Puuriida-pubi ja nyttemmin jopa ihan uusi hotelli: Räpina Hotel, jonka yhteydessä näyttäisi olevan myös ravintola.

Räpinan keskeisiä nähtävyyksiä ovat komea Sillapään kartano, jota välillä korjattiin ja joka vieläkin kaipaa korjausta. Miksi korjaustyöt loppuivat, sitä en tiedä. Voin vain arvella määrärahojen loppuneen kesken.

Sillapäästä aloitin siis kävelykierrokseni ja kuvauskierrokseni:










Jatkoin kartanon pihalta kävelykierrosta pitkin Võhandun rantaa, kiersin niemen, jolla kartano sijaitsee ja katselin marraskuun ankean harmaita maisemia. Alkoi sataa.

Mietin, että olenhan täälläkin käynyt jo varmaan kaksikymmentä kertaa kuvaamassa, ja onko enää mitään, mitä en olisi kuvannut. Onko tämä niin nähty?

Sitten ravistelin itseäni - aina on kuvattavaa, kun osaa vain katsoa, kerroin itselleni, ja äkkiä alkoi löytyä kohteita niin että sydän rinnassa pamppaili. Kuinka hienoja heijastuksia puut ja kaislat ja kortteet veteen tekevätkään! Miten upeasti vesi aaltoilee japanilaisen vesipuutarhan ympärillä!





Olisin voinut jatkaa kaislojen ja kortteiden kuvausta vaikka kuinka pitkään. Mitä salaista kieltä ne kirjoittavatkaan veden pintaan.

Vaan alkaa sataa oikein kunnolla. Piilotan kameran takkini sisuksiin ja haen turvaa vanhasta huvimajasta niemen kärjessä.

Aikansa sade rapisee huvimajan kattoon ja sitten lopulta heikkenee. Jatkan matkaani.

Sillapään lähellä on Räpinan ikiaikainen kuuluisa paperitehdas. Varsinainen moderni tehdas on historiallisen tehdasrakennuksen takana.

Lähden koskelle.

Ja silloin - yllättäen alkaa aurinko paistaa. Miten upeat ja dramaattiset ovatkaan värit iltapäivän ja illan auringossa, sateen jälkeen:




Olen kömpinyt alas kosken rannalle, joen uomaan, ja kun sieltä nousen taas ylös ihmisten ilmoille minua kohtaa ihanaakin ihanampi näky, kuin satukirjoista: sateenkaari taipuu koko taivaankannen yli:



Sydän on jättää väliin lyönnin tämän näyn edessä! Eihän sateenkaari ole mikään maailman suurin ihme, ei kesäpäivinä. Mutta ankeana sateisena marraskuun päivänä se tuo tullessaan aivan mieletöntä riemua ja iloa.

Kamera naksuu kun koko maisema on oudossa valossa niin dramaattinen - luonto ei anna sittenkään periksi vielä talvelle, ei harmaudelle. Viimeiset lehtikuuset palavat kuin soihdut Võhandun rannalla:





Ja Sillapään kartano, sekin on saanut hehkua pintaansa, kuin meripihkaan kääritty koru se peilailee itseään Võhandun pintaan.

Klikkaa kuvaa jos haluat nähdä sävyjä hieman suuremmassa koossa!



Outo valoilmiö on kuitenkin lyhytikäinen. Taivas peittyy pian taas harmaaseen vaippaan ja iltakin on jo tulossa. Tai iltahämärä, joka laskeutuu näillä raukoilla rajoilla pian kolmen jälkeen. Lähden siis kävelemään kaupunkiin. Kiertelen hiljaisilla pikkukaduilla ja juttelen koirille, joita tuntuu olevan vähän joka pihassa kettingin päässä.



Kello neljä on jo niin pimeää, että kuvauksesta ei tule mitään. Lähden etsimään Puurida-pubia ja suojaa jatkuvasti yltyvältä sateelta. Mietin, miten Kimmolla on iltapäivä sujunut Beresjen talolla.

Konsumin, paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalla otan illan viimeisen kuvan, miehestä nousemassa Ladaansa. Ja mietin, mikä tarkoitus tällä vallan hienolla antennilla on.


Puolen tunnin kuluttua tulee Kimmokin jo takaisin Beresjestä - kelpo mies on trimmannut koko pihan ja kehuu sinne voivan nyt vaikka pienlentokoneen laskeutua. Mies on hyväntuulinen - hän on tehnyt ison työn joka on tuottanut näkyvää tulosta.

Ja hyvällä tuulella olen minäkin. Olen saanut - olin kirjoittaa filmirullallisen - tukun kuvia, jotka itseäni miellyttävät. Yllättäen kesken marraskuun kurjimpia sadesäitä.

Olen ylle laittanut jo muutamaisen kuvan, mutta ketä kiinnostaa nähdä mitä muuta kuvasin, hän voi klikata vaikkapa tästä: Räpina sateessa ja auringossa.

Kovin kovin mielelläni kuulisin mielipiteitänne tai ajatuksianne kuvista. Kuten aina! Kiitos jo etukäteen!

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana tuo kuva kaislojen salakirjoituksesta.

Minä kuvailin tänään vähälumista Ounasvaaraa ja mietin onko luonto ollut aina näin kaunis, jos ei, mikä on muuttunut.

Pirkko

Tarja kirjoitti...

Upeita valokuvia....

Digikuvauksessta on hyvä puoli se, ettei tarvii pelätä filmirullan loppumista. Muistikortin on kyl syytä olla reilun kokonen :)

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos Pirkko ja Tarja kommenteista.

Pirkko - luulen että me itse olemme muuttuneet ajan myötä ja osaamme siksi arvostaa kauneutta kun sitä näemme.

Tarja - todellakin, ei tarvitse kuvatessa huolehtia turhista räpsäyksistä. Ja muistikortit on minulla kyllä kunnon kokokoisia.

Vaahtera-Maria kirjoitti...

Kivoja hetkiä olet Tiina ikuistanut! Räpnasta tulikin meille sitten se tärkeämpi paikka. Tai siitä 8 kilometriä etelämmäs. Blogissani siitä muutama kuva..
Taisimme Beresjen talonne luonakin jossain vaiheessa ajella :D
Sympaattinen paikka pieni Beresje on. Varmaan talonne saa uuden onnellisen omistajan.
Meidän projektimme on alussa. Mutta hiljaa hyvä tulee!

Sirkku kirjoitti...

Hyvin välittyi kuvistasi sen hetken tunnelma. Tuollaiset kuvat saa luodun nöyrälle mielelle Luojan ihmeitä katsellessa. Kiitos, kun välitit kuvat meille ihailtavaksi.