Naimisissa hajamielisen professorin kanssa

Kerronpa pienen tarinan tältä aamulta.

Aurinko paistaa ja on kaunis vaikka kylmä ilma. Pohdin, että tänään voisi minulla olla hyvä päivä lähteä vaikkapa Mehikoormaan katsomaan miten kesä on siihen suuntaa valtakuntaa tullut. Postissa pitäisi myös käydä, minulla on yksi paketti odottanut lähettämistä Suomeen.

Kimmolla ja Lattella oli puolestaan päivän ohjelmassa rokotus ja pedi-manikyyri. Eli Latten oli aika saada rokotukset ja sen kynnet kaipasivat leikkuuta, ja koska vanha kynsileikkuri on kadoksissa, tarvittiin uusi.

Koska meillä on talossa myös asiakkaita, emme voi molemmat poistua samaan aikaan paikalta. Sovittiin, että Kimmo vie Latten eläinlääkäriin, ostaa kynsisakset ja vie samalla pakettini postiin.

Näin tapahtui. Mies hyppäsi Jeeppiin ja huristeli menemään. Minä puuhastelin omiani, kävin pesulla ja sitten iski pieni nälkä ja aloin valmistaa itselleni voileipää. Ja siinä voita leivän päälle levitellessäni saapui paikalle iso kuono, jonka päässä musta lakunappi, tällainen:

Iso kuono ja lakunappi

Häkellyn ja kysyn: "Mitä ihmettä sinä siinä teet? Eikö sinun pitänyt olla eläinlääkärillä saamassa rokotusta ja mani-pedikyyriä?" Latte ei vastaa mitään, se harvemmin vastaa.

Minä soittamaan miehelle ja arvuuttamaan, että arvaas mikä unohtui?

En saanut miestä kiinni. Puhelin oli tainnut jäädä äänettömälle. Sitäkin tapahtuu usein.

Tunnin kuluttua mies tulee iloisena kotiin - paketti on postitettu! Ja minä arvuutan uudelleen, että arvaas mikä jäi? Mies on ihmeissään, mitä jäi, mitä? Johon minä: "Usein, kun koiran vie rokotettavaksi, kannattaa ottaa eläin mukaan."

Kulmien kurtistelua ja puhinaa. Sitten mies pakkaa koiran autoon ja huristaa eläinlääkärille. Tulee kotiin puolen tunnin perästä: "No nyt on rokotus annettu!" Minä sitten: "Entä kynnet? Leikattiinko ne vai ostitko kynsisakset ja leikkaat itse?"

Nyt on mies taas matkalla eläinlääkärille, kynsisaksia ostamaan.

Tällaista se on, kun on naimisissa hajamielisen professorin kanssa. Mutta mukavastihan se päivä näinkin menee.

Hyönteisistä ja muista pörisijöistä

Lueskelin tässä päivänä muutamana suomalaista valokuvafoorumia ja sen keskustelupalstaa. Ihan mielenkiintoisia keskusteluja, vaikka monet aika teknispainotteisia.

Mikä pisti silmään, että monet harrastelijakuvaajat rajaavat aiheensa aika kapeasti. Joku on lintukuvaaja, joku hyönteiskuvaaja. Joku kuvaa koiria, toinen kissoja. Kuka on innostunut muotokuvista, kuka taas suurista panoraamakuvista.

Keskustelut kävivät sitten siitä, mikä on paras objektiivi esimerkiksi perhoskuvaukselle. Keskustelun aloitti nimimerkki, joka epäili hankkineensa väärän objektiivin, koska hänen kuvauskohteensa olivat perhoset ja koirat ja samalla kuvauskeikalla eli koiraa ulkoiluttaessa pitäisi pystyä kuvaamaan molempia. 

Moni oli sitä mieltä, että valovoimainen kiinteä makrolinssi on paras hyönteisiä varten - keskustelua käyvällä nimimerkillä kun oli tehokas  teleobjektiivi käytössään ja hän valitti, että vaikka koirakuvat onnistuvat, perhoskuvat puolestaan eivät.

Tämä sai minut taas mietteliääksi ja pohdin että minkä tyypin kuvaaja minä olen, ja totesin, että olen kaikkiruokainen. Minulle kelpaavat kuvauskohteeksi kaikki milliä suuremmasta höntiäisestä aina Kiinan muuriin asti - jos sellainen sattuisi vastaan tulemaan. Olen ottanut muotokuvia, luontokuvia ja urheilukuvia. Koirat ja kissat ovat kelvanneet kuvauskohteiksi. Koska objektiiveja ei ole montaakaan, johtuen rahavarojeni rajallisuudesta, on nykyisillä täytynyt pärjätä vähän joka tilanteessa.

Päätin sitten antaa itselleni kuvaustehtävän ja lähdin kuvaamaan pihan pikkuväkeä, eli pörrejä ja perhoja ja muita itikoita teleobjektiivin kanssa. Käytössä minulla on Canonin EF-S 50-250 mm 1:4-5.6

Ja kieltämättä hankalaahan se oli, vaan ei silti ihan mahdotonta.

Aloitetaan pörisijöistä eli kimalaisista ja mehiläisistä. Jotka ovat ihmeen nopeita liikkeissään - kuka uskoisi sitä kimalaisesta, jonka ei aerodynamiikan lakien mukaan pitäisi pystyä lentämään ensinkään:

Seuraavaksi oli vuorossa perhosen kuvaus. Tarvittiin siis perhosta, ja sellainen löytyikin lepattelemassa rentoakankaalien lähistöllä. Ilmasta en onnistunut telellä perhosta nappaamaan, mutta istahti se onneksi hetkeksi paikalleenkin niin pitkään, että sain sen hollille. Kuva voisi olla tarkempikin, mutta toista tilaisuutta ei sitten enää tullut, joten tämä jäi ainoaksi perhoskuvaksi:

Seuraavaksi aloin jahdata erilaisia koppakuoriaisia, joita pihalta löytyi. Suuri vihreä koppis keikkui juhannusruusupuskan latvassa, korkeimmalla kohdalla ehkä n. 2 metrin päässä kamerasta, ja sinne siis teleä suuntimaan:

Tämäkään tyyppi ei jaksanut kauaa odotella että saan kamerani kuntoon vaan jatkoi matkaansa.

Japaninvaahterasta löytyi pienen pieni koppakuoriainen, joka oli maksimissaan ehkä 6 mm pitkä. Paljaalla silmällä siitä näki kyllä värin ja muodon, mutta vasta tietokoneruudulta katsoessa näki tyypin yksityiskohdat, sehän on karvainen!

Nyt aloin päästä sisään ötökkäkuvauksen mielenkiintoisimpaan puoleen. Kamera näkee pienestä kulkijasta paljon enemmän kuin mitä silmä! Tämähän on valtavan mielenkiintoista, totesin ja lähdin jahtaamaan lisää outoja öttiäisiä.

Terassin kaiteella teki matkaa pieni siivekäs, paljain silmin katsottuna täysin mitätön tyyppi, pituutta ehkä 3-4 mm. Mutta jälleen lähikuvassa paljastuu matkamiehen siro olemus:

Tiiliseinällä, melko korkealla, seisoskeli myös jokin siivekäs tyyppi, sitä kuvaamaan. Ja mikä yllätys jälleen kun pääsi itikkaa tietokoneruudulta katsomaan: sillähän on aivan ihana väri ja miten monimutkaisen taitavasti sen keho on rakennettu, kuin pienistä palikoista:

Ja vielä toinen kuva tästä pitkäsäärestä, hieman toisesta kulmasta. En ole aivan varma että miten päin tyyppi kuvassa on:

Arvaatte varmaan, että olen taas innoissani! Kuka olisi arvannut että hyönteisten kuvaaminen on näin mielenkiintoista!

Ja ehkäpä, ehkäpä tieni vie vielä objektiivikauppaan katsomaan juuri tähän tehtävään parhaiten soveltuvaa obiskaa. Minua viisaammat, mitä suosittelisitte?

Ottopoikien kesäretki

Kerroin teille aiemmin omasta pienestä kolkkavartiostani, Tuonenmarjoista, ja sen tämän kevään jamboreesta Otepäälle. Kolkkatyttöjen ansiokas reissu koostui, kuten aina, monipuolisesta reipashenkisestä toiminnasta parhaimpaan partiohenkeen, jossa mottona on: aina valmis. Niille, joille tarina on uusi, voivat klikata vaikkapa tästä.

Kuva kolkkatyttö-Tiinasta ja kolkkatyttö-Jaanasta kesäretkeltä 2008

Me kolkkatytöt olemme reippaita ja toimeliaita ja varmasti omassa luokassamme huippua. Mutta nyt tapasin oman vartiomme vertaisen kolkkapoikapoppoon, Ottopojat, joka tuli Etelä-Viroon viettämään jokavuotista kesäleiriään.

Saanko esitellä kolkkapoikani, nuo kaksi päivää elämäämme elävöittäneet veijarit: Marko, Matti, Ilkka, Erkka ja Sami.

Tuonenmarjojen tapaan partiohenki elää näissä pojissa syvällä, vaikka ehkä tiedostamattomana. He kokoontuvat kerran vuodessa reipashenkisten harrasteiden äärelle. Joka vuosi vaihtuu ryhmänvetäjä, joka päättää minne mennään ja mitä tehdään. Mutta joka vuosi kuuluu reissuun vahva urheilullinen ja toimelias osio, olkoon se patikointia, kanoteerausta tai vaikkapa vuorikiipeilyä. Sen jälkeen saa sitten relata.

Tänä vuonna suuntautui  Ottopoikien reissu Otepäälle. Kiitos Matin, joka on vanha kaverini ja monivuotinen Otepään kävijä.

Ottopoikien tämän vuoden suururakka, se suurin ponnistus, suuntautui Endla-suolle. Pojat lähtivät kiertämään suota, ja kierros, jonka piti olla vain 6 km osoittautui huomattavasti pidemmäksi, mihin saattoi vaikuttaa pienoinen eksyminen ohjatulta polulta.  Ensimmäiset arviot taivalletusta taipaleesta kulkivat kymmenessä kilometrissä. Parin päivän kuluttua kiekka oli jo kasvanut 20 kilometriseksi.

Pojilla oli luontoretkessä myös oma kierre: vettä satoi koko suoreissun ajan kaatamalla, ja siitä huolimatta hyttyset kävivät urheilijanuorukaisiin käsiksi verenhimoisella voimallaan.

Tarina kertoo, että Ottopoika-Erkka oli jo suoreissun loppuvaiheissa hieman kiihtynyt. Ja ilmoittanut, että jos ei kohta olla perillä niin matkanjohtaja ottaa pataan. No pojat ovat poikia.

Perjantai-iltana saimme Ottopojat lopulta luoksemme, hieman kastuneina, mutta muuten reissuunsa tyytyväisinä.

Ilta vietettiin porukalla eräretkeä muistellen, grillitulien lämmössä. Nuotiolauluja ei laulettu, vaikka Kolkkapoika-Sami voimallisesti yrittikin kannustaa allekirjoittanutta avaamaan äänijänteensä ja vapauttamaan sisäisen laululintunsa. Vaan ei kukko käskien laula, eikä myöskään Tiina.

Seuraavana aamuna suuntautui poikain retki kohti Otepään uimarantaa ja sen monipuolista urheilullista tarjontaa. Kolkkapoika-Marko oli  valitettavasti sairastunut äkillisesti vuoristotautiin - korkealla kuin ollaan - ja koki tilapäistä heikkoutta ja jäi punkkaan makaamaan. Muut Ottopojat lähtivät sitäkin reippaammin liikkeelle.

Kolkkapojat Ilkka ja Sami pitävät intervalliharjoitusta ruokailun jälkeen

Kun taas kolkkapojat Matti ja Erkka ottavat tuntumaa kyläkeinuun

Pojat innostuvat myös muista kuntoiluharrastuksista ja lämmittelevät lihaksiaan mitä moninaisimmissa vaativissa kuntoiluvempeleissä:

Matka jatkuu Pyhäjärven rannalle, mikä tuulisena päivänä on hiljainen. Kolkkapojat Erkka ja Sami heittävät Pyhäjärven aaltoihin talviturkkinsa:

Voittajan on helppo hymyillä

Pyhäjärven kimmeltäviltä rannoilta jatkui Ottopoikien päiväretki Nuustaku Pubiin. Nyt oli aika hieman relata. Raskas työ vaatii raskaat huvit, sanotaan. Ja Ottopojat katsoivat tehneensä tarvittavat urheilusuoritukset vaadittavaan kuntoilumerkkiin.

Alkaa ansaittu lepo:

 

Ja näihin tunnelmiin ja näihin kuviin päättää virallinen paparazzi Ottopoikien reissun.

Todeten, että tällainen aikuisiän hieman epäperinteinen partioaate on vallan mainio. Ja todeten, että kyllä onkin mukavaa seurata vierestä, miten hyvät ystävät pitävät keskenään hauskaa. Ystävyys on valtava voima!

Kiitos ja anteeksi, käyttääkseni Ottopoikien yhtä mottoa.

Toinenhan Ottopoikien kantalause on: Selvänä olet symppis.

(Lat. huom: ovat ne symppiksiä muutenkin)

H2O-näyttely Haapsalussa

Viime päivinä olen kirjoitellut monenmoista Haapsalun retkestä, mutta itse valokuvanäyttelystä en ole kertonut sen enempää.

Siis olkoon viimeinen kirjoitus Haapsalu-viikosta omistettu pääasialle, eli valokuvanäyttelylle, jonka vuoksi Haapsaluun lähdin.

Näyttely oli siis nimeltään H2O ja nimensä mukaisesti sisälsi vesiaiheisia kuvia Viron joista, järvistä ja meristä. Kuvat valitsin niin, että ne kattoivat melko hyvin koko valtion reunasta reunaan. Ja yhtenä näyttelyn osana oli  Viron kartta, josta pystyi tarkistamaan missä kukin vesiaihio tarkalleen sijaitsee. Sitä kiitettiin.

Pystyttäminen tehtiin aika vauhdilla, minä ja Anne pyörimme hetken Kimmon ja Aatoksen jaloissa, kunnes totesimme, ettei meistä ole apua ja annoimme miesten hoitaa homman:

Muutaman tunnin puuhastelun jälkeen alkoi syntyä valmista:

Sitten olikin odottelua ennen varsinaisia avajaisia. Kimmo hoiteli sähköposteja ja Aatos ihmetteli Viron karttaa:

Avajaiset alkoivat klo 18.00 ja paikalle tuli tuttuja kasvoja yllättävänkin monta, mikä tietenkin ilahdutti. Sitten kaadettiin shampanjaa ja pidettiin puheita (minä) ja ihmeteltiin töitä.

Paikalle saapui myös Lääne Elu -sanomalehden kuvaaja, joka oli, miten sen nyt sanoisin, mielenkiintoinen tapaus.

Mies on pitkän linjan kuvaaja, eikä unohtanut sitä kertoa. Hän luennoi minulle mm. horisontista ja sen sijainnista kuvassa, kultaisesta leikkauksesta ja parista muustakin valokuvauksen perusasiasta, esitteli omaa huippukallista kameraansa ja totesi lopuksi, että näyttely olisi ollut parempi, jos olisin valinnut vain Haapsalu-aiheisia kuvia. Minä nyökyttelin vaitonaisena, vaikka hetkittäin tuntui aika tuskalliselta. En ole kovin hyvä ottamaan vastaan kritiikkiä, se täytyy myöntää. Mutta toisaalta, ehkä kuitenkin osaan ihan itse asemoida horisontin kuvassa juuri sinne minne tahdon. 

Olin kuitenkin hyvin kiltti, purin huulta ja samalla hymyilin kuin Irvikissa, toivoen että ehkäpä Lääne Elussa vielä minutkin noteerataan. Mutta turhaan toivoin. En ylittänyt uutiskynnystä.

Tässä me nyt kuitenkin seistään rinnakkain: opettaja ja vastahakoinen opetuslapsi:

Alla olevassa kuvassa, jossa Marja ja Anne tutkivat pieniä korttejani, näkyy myös Lääne Elun kuvaajan kamera, jonka ihan mielelläni olisin ottanut itselleni. Varsinkin kun oma vaatimaton kanuunani on taas alkanut reistailla.

Mutta kaiken kaikkiaan mukavat avajaiset. Toivotaan että ne tuottaisivat tilauksia Ottilia Visionsiin, eli kuvamyyntigalleriaani netissä.

Ja sen tiedän, että jos kukaan muu ei kuvia katselisikaan pitkään ja hartaasti, niin ainakin Laine Spa -hotellin respantytöt. He nauroivat että osaavat jo ulkoa aulan ainoa suuren taulun (josta näkyy vain pieni keltainen viiva oikeassa reunassa), jota katsovat päivät pitkät, joten vaihtelu virkistää!

Läänemaan lintuja

Haapsalu-aiheisten kuvien esittely jatkuu, toivottavasti ette ole jo aivan kyllästyneet.

Nyt on vuorossa lintuparaati, sillä linnut ovat oleellinen osa Läänemaan merellistä maisemaa.

Lintujen tunnistuksessa nostan heti käteni ylös ja myönnän oman tietämättömyyteni. Minähn olen tottunut jakamaan linnut kolmeen pääkategoriaan: isot, keskikokoiset ja pienet. Ja samaan hengenvetoon todennut että pienet ovat vaikea ryhmä.

Tällä kertaa yritin tunnistaa lintuja jälkikäteen googlailemalla, jotain selvisikin, mutta paljon jäi mysteeriksi.

Joutsenet ja Tiina von Wrightin Taistelevat Sorsat jo esittelinkin aiemmin. En malta silti olla laittamatta vielä muutamaa joutsenkuvaa, kun kyseessä on kuitenkin niin valtavan komea lintu. 

Jatketaan lintusarjaa toisella suhteellisen helposti tunnistettavalla isolla linnulla: hanhi. (Se mitä hanhia kyseessä on, jää taas minulla arvailuiden varaan. Veikkaukseni on merihanhi eli Anser anser).

Hanhet löytyivät Väike-Viigin rannalta, tuulisena päivänä. Niitä oli paljon ja useimmilla pareilla oli jaloissaan tukku hellyttäviä höyhenpalleroisia:

Mutta nyt tulee jo vaikeampi, minun veikkaus on että tämä olisi uikku. Yritin googlata että miltä näyttää silkkiuikku (Podiceps cristatus), mutta vaikka värit olivat jotenkin samansuuntaiset, oli googlen uikulla komeammat poskihöyhenet.

Kuvat ovat valotukseltaan huonot (esim veden väri ei ole luonnollinen) ja ne on otettu telen ääripäällä. Sitä paitsi, aina kun sain tyypin hollille, päätti se sukeltaa:

Seuraava tipu löytyy Nõvan satamasta. Tämän kuvittelin olevan tiira. Vaikeudet tunnistuksessa alkoivat kuitenkin googlatessa, kaikilla googlen tuntemilla tiiroilla oli musta lakki päässä, ja tämähän on täysin valkoinen. Tiiraan viittaavat kuitenkin siro ulkomuoto ja haarautuva pyrstö.

Lintu pysyi uskomattoman pitkään paikallaan, siipiä tuskin liikuttamatta ennenkuin se lähti syöksyyn:

Nämä kaverukset taas istua kököttelivät Alliklepassa kiven päällä. Akateeminen arvaus, jota tukee googlailu: kyseessä on meriharakat:

Suuria lokkeja liiteli Alliklepassa myös. Taas googlailemalla päädyn arvaukseen: kalalokki eli Larus canus. Ainakin linnulla on valkea pää ja tummaa siivenkärjissä.

Tässä vielä lintu alapuolelta:

Nyt tuli minulle vaikea tapaus - mustavalkea sorsan näköinen lintu. Etsin googlesta sorsalintuja, epäilin telkäksikin, vaan telkällä on ihan erilainen nokka, lyhempi. Väritys oli hieman nokikanan, mutta kanan nokkaa tällä tyypillä ei ollut. Oletan että kivellä kököttävä tyyppi on naaras, ja vedessä kelluva lättänokka on uros. Tunnistussavusta ollaan kiitollisia!

Viimeinen kuvasarjan lintu oli minullekin tuttu googlaamatta: varis, takanaan pari joutsenta. Vaan kylläpä lintu lentelee komeissa maisemissa, mitä sanotte?

Tässä siis kuvasaaliini Läänemaan linnuista, unohtamatta aiempia joutsenia ja sorsia. Komeita ovat linnut, mutta liikkeissään pahuksen nopeita...

Ei tule minusta lintukuvaajaa ihan vielä. Niin monta hutia tuli tällä kuvausreissulla otettua - mutta tunnistamisen yrittäminen on omalla tavallaan hauskaa sekin. Kaikkea sitä ihminen alkaa vanhoilla päivillään harrastaa!

Haapsalu Days - Noarootsissa

Kuten Latte eilen kertoikin, meillä oli kahden näyttelypäivän (minä) ja kahden sairaspäivän (Kimmo) jälkeen yksi reissupäiväkin. Lähdettiin Noarootsiin eli uuteen Ruotsiin, joka on perinteistä ruotsinkielistä aluetta Haapsalun pohjoispuolella.

Noarootsista olen täälläkin aiemmin tarinoinut. Viime joulukuussa kävimme siellä kuvailemassa hyisiä kiviä ja talvista merta. Yksi kuvista päätyi jopa H2O-näyttelyyn - sen paraatikuvaksi.

Lisää juttua viime joulukuulta voi lukea vaikka klikkaamalla tästä.

Ja kuvia löytyy joulukuun reissulta puolestaan tästä.

Noarootsin merelliset maisemat kieltämättä kiehtovat mieltä. Ja aina hassut paikannimet kuten Dirhami ja Spithami ja Pürksi, puhumattakaan Persåkerista jaksavat naurattaa. Kun tietää niiden taustat eli alkuperäiset ruotsalaiset nimet: Derhamn, Spithamn ja Birkas. Persåker on täkäläisittäin saanut niinkin lempeän nimen kuin Väike-Nõmmküla.

En ala tähän sen enempää kertoilemaan Noarootsin historiasta, sillä siitä löytyy tietoa Wikipediasta, kuka tietoa kaipaa.

Sen verran kuitenkin, että jos tänä päivänä ostaisin talon Virosta ja asettuisin sinne asumaan, saattaisi se olla juuri Noarootsista. Sillä paikka on paitsi täynnä upeita maisemia ja hienoja merenrantoja myös selvästi virkistymässä. Neuvostoaikaan kuolleet tai kituvat kylät ovat alkaneet uuden elämän, talot ovat komistuneet ja pihat parantuneet.

Reittimme suuntautui ensin Spithamiin ja sieltä Nõvan satamaan ja sieltä vielä Alliklepan rannoille. Mistä jatkoimme vielä Paldiskiin, joka ei sitten enää olekaan Noarootsia.

Ja tässä sitten kuvasaalista reissulta:

Matkalla Spithamiin näimme tien poskessa suuria pälviä valkoisia vuokkoja kukkimassa - yritin googlailla ja päädyin määrityksessä arovuokkoon. Joku voi korjata jos olen väärässä:

Spithamissa tuuli, kuten kaikkialla muuallakin. Päivähän oli mitä aurinkoisin mutta tuuli oli napakka ja tuntui nappaavan kulkijan mukaansa.

Tällaiset kivikylvöt ovat tyypillistä merenrantamaisemaa Läänemaalle ja Noarootsille

Lintutornin juuressa olevassa mökissä on pari punkkaa ja keittomahdollisuus lintubongareille

Noarootsi oli neuvostoaikaan suljettu alue, merenrannat olivat neuvostovoimille tärkeitä ja Spithamista löytyy runsaasti hiljalleen rapisevia muistoja tuolta ajalta:

Spithamista matka jatkui Nõvan satamaan. Itse asiassa etsimme hienoa vierasvenesatamaa, jossa vierailimme vuosia sitten ja jossa muistojemme mukaan oli ravintola ja vessa (jälkimmäinen oli tässä kohtaa tärkeämpi). Tultuamme Nõvan satamaan totesimme, että Nõvassa se ei ainakaan ollut.

Vahva epäilyksemme oli, että tämä laiva ei ollut vieras, eikä satama vierasvenesatama

Mutta muuten Nõvan satama tarjosi jälleen huikeita näkymiä, meren pauhua, outoja kaaleja muistuttavia rantakasveja, komeita kontrasteja ja kalastelevia tiiroja:

Mikä lie tämä vihreä kaalia muistuttava kasvi?

Tiira on huomannut kalan vedessä

Nõvasta matka suuntautui yhä pohjoisempaan, Alliklepan rannoille. Ja jos Spithamissa ja Nõvassa tuuli, niin Alliklepassa tuuli potenssissa kymmeneen. Meri kuohui hurjana ja piti upeaa ääntä:

Mutta veden hurja kohina ei häirinnyt perheen pienintä - Latte rynnisti aaltoihin heti kun irti pääsi. Muistelin miten Ronja-rakkaani vanhoina päivinään meni kumoon jo pienestäkin Peipsin aallosta. Ja katsoin haikeana ja ylpeänäkin sitä miten Kultainen Leijona rynnisti veteen, vahvana, lihaksikkaana, elämää täynnä. Ja ajattelin kiitollisena: meillä on vielä monta yhteistä vuotta edessämme!

Alliklepasta jatkoimme matkaa merenrantaa seuraillen ja lopulta päädyimme Paldiskiin, joka tosiaan ei ole enää Noarootsia.

Paldiski oli matkamme suurin ihme. Olimme käyneet siellä viimeksi 8 vuotta sitten. Ja silloin se oli sanoinkuvaamattoman kamala paikka. Entinen neuvostotukikohta, suljettu kaupunki, joka käydessämme oli täynnä valtavia kummituskerrostaloja, joissa kukaan ei elänyt, joissa ikkunat olivat rikki ja tuuli humisi betoniaukkojen läpi.

Kuka on nähnyt Lukas Moodyssonin järkyttävän elokuvan Lilja 4 Ever saa käsityksen siitä millainen helvetti Paldiski aikanaan, neuvostovallan kukistuttua oli.

Olimme varautuneet kohtaamaan maailmanlopun kaupungin, ja yllätyksemme oli valtava: Paldiski on pantu täydellisesti kuntoon. Siitä on tullut sievä pikkukaupunki, jossa lapset leikkivät siisteillä pihoilla ja puistoissa. Ei pienintäkään jälkeä tyhjillä rapistuneilla pääkaduilla hoippuvista ja tappelevista juopoista ja korot lintassa horjahtelevista prostituoiduista.

Paldiskista oli tullut mallikaupunki. Sen muuttaminen on täytynyt imaista paljon rahaa, mutta lopputulos on hieno. Uusi satama ja Alexela-öljy-yhtiön suuret öljyvarastot ovat tuoneet paikkakunnalle myös työtä ja sen myötä hyvinvointia.

Ja Paldiski-kuviin päätän tämän kuvaraportin. Viimeiset kuvat on otettu hieman kaupungin ulkopuolelta, suurilta jyrkänteiltä, joiden edessä meri temmelsi.