Rummukainen ja Tiina Puisen tiellä

Kirjoitin aamulla Facebookiin, että ilma on kuin epätasapainoinen morsian. Ja minulta kysytiin, että minkämoinen sellainen on. Vastasin, että vähän niinkuin Monacon Albertin uusi emäntä: ei osaa päättää mennäkö naimisiin, vaiko eikö, vaiko karata.

Olin jo eilen miettinyt, että tahdon jälleen Puisen tielle, joka vie Puise Ninaan eli Puisen niemeen. Olen käynyt Puisessa säännöllisesti varmasti viimeisen 15 vuoden ajan, eikä se ole koskaan minua pettänyt.

Muistan mainiosti ensimmäisen reissun, jonka tein Uskollisella Ylvalla eli Lada Combilla, joka mutisematta taittoi tuolloin vielä päällystämätöntä ja kiharaista Puisen tietä. Seuranani minulla oli tuolloinen sulhaskandidaatti, joka mutisi huonotuullisena koko röykkyisen matkan, että Puisen tie on ihan per*eestä. Katselin maisemia ja ajattelin hiljaa itsekseni, että Puisen tie ei ole se, joka tässsä on per*eestä. Seuraavana aamuna ajoin kandidaatin Haapsalun linja-autoasemalle ja toivotin hyvää jatkoa.

Paljon on vettä virrannut Väinämeressä sen jälkeen ja tiekin on parantunut. Ja jälleen koin suuria tunteita ja elämyksiä tien päällä. Rummukainen urheasti jakoi ne kanssani vaikka suuret lehmät pientä miestä hieman pelottivatkin.

Ja tällaisia kuvia sain tältä satumaiselta tieltä:

Nuori herra Rummukainen nautti reissusta - jos jätetään väliin pieni lehmäkauhistus. Minä lohdutin että lehmä on oikeasti aika lälly eläin, ei tunnettu saalistustaidoistaan. Ja vakuutin, että Punainen Ranskatar on paljon nopeampi kuin yksikään lehmä. Se on jopa hevosta nopeampi, ja hevonenhan on tunnettu nopeudestaan. Rummu kuunteli pää kallellaan ja rauhottui kuin Punainen Ranskatar nopeasti jätti pahan lehmänäyttämön taakseen.

Puise Ninassa oli vuorossa vaeltelua ihmeellisissä maisemissa, vihreällä tiellä, joka kierteli rantaa. Minä kuvasin ja Rummukainen tutustui aluskasvillisuuteen, microfaunaan sekä sille vieraiseen katajavyöhykkeeseen. Tutkijan ja metsäinsinöörin kaltaista tarkkaa työtä, joka puu haisteltiin ja merkittiin huolellisesti.

 "Ja Puise Ninahan on siis vallan hieno paikka" toteaa Nuori Herra Rummukainen.

Että tällainen Puisen reissu meillä. Sanalla sanoen: hieno! Ja vasta kotipihalla kastuttiin, mutta sehän ei meitä itkettänyt. Kipasimme hakemassa liiteristä lisää puita takkaan ja aloitimme viettää mökkihauskaa.

Jälkikirjoitus: Tässä, ketä kiinnostaa, alkukevään näkymiä samoista maisemista: Puisessa

Lamba-Adan baarissa ja muita elämyksiä Suomenlahdelta

Eilen teimme reissun kahdelle kiinteistöllemme, myytävänä olevalle Rajan talollemme eli Rajatilaan. Ja sieltä viellä Suomenlahden rannalle, Võsuun, missä seisoo Huvikumpu, talo joka on melkein meidän, mutta ei kuitenkaan ihan.

Tarkoituksena oli käydä tarkistamassa, että kaikki on talven jälkeen hyvin niin Rajalla kuin Võsulla. Ja olihan se. Samalla kuvasin myös Rajaa tarkemmin myös sisältä, myynti-ilmoitusta varten. Ne kuvat tulevat eri postauksessa, uskoisin että vielä tämän päivän aikana.

Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella, aurinko paisteli ja tie vei. Oli kiva matkafiilis.

Puut tien reunustoilla ovat saaneet jo lehtipeitteen.

Ensimmäinen pysähdys oli siis Peipsillä, Rajassa. Siitä toisessa postauksessa siis lisää.

Rajalta ajoimme Mustveen kaupungin läpi ja seurailimme Peipsin rantoja aina Rannapungerjan risteykseen, mistä lähdimme sitten ohjustamaan kohti Rakverea ja sieltä Võsulle.

Hyvillä mielin totesimme, että talo oli kunnossa, pihakaan ei ollut pahan näköinen, terasseilla oli hieman männynneulasia. Mutta muuten kaikki oli kunnossa. Lumi ei ollut katkonut pihan puita tai pensaita. Eikä liikutellut kattotiiliä tai mitään muutakaan.

Huvikumpu meren puolelta.

Sisäpihaa autotallin kulmalta nähtynä.

Näkymää talon toisesta päästä tornille.

Salikin oli samanmoisessa kunnossa kuin  mihin me syksyllä sen jätimme.

Ja syksyllä maalatuissa bokseissa oli maalit pysyneet seinissä.

Katkaisimme sähköt nyt kun putkien jäätymisestä ei enää ole vaaraa ja kirjoitimme ylös sähkölukemat. Pitkä penni tuli tyhjän talon lämmittämisestä talvella, täytyy sanoa, vaikka pidimmekin päällä vain peruslämpöä ja vain niissä kohdissa joissa kulki vesiputkia. Nyt sähkötaulun mittari hiljenee hetkeksi. Onneksi.

Merellehän pitää Võsulla ollessa aina päästä. Siis rantaan. Latte riemastuu kun se pääsee lempimaisemiinsa:

Hiiohoi, mulla on Võsu-hepuli!

Latte ihailee rannan näkymiä.

Mäntyjä rannan tuntumassa.

Hiljainen on Võsun ranta vielä toukokuun alussa.

Lahden reunamilla on vielä jäätä, vaikka aurinko on paistellut jo pitkään lämpimästi.

Kun Võsun ranta oli tarkistettu ja aina yhtä hyväksi havaittu, lähdimme sitten liikkeelle kotia kohti. Mutta pienen sightseeing-poikkeaman teimme kuitenkin Vergiin ja Altjaan, jotka ovat nekin Suomenlahden rannalla olevia pieniä ja idyllisiä paikkoja. Vergissä on vierasvenesatama ja Altja on tunnettu kalastajakylänä.

Näkymää Vergin satamasta.

Kiviä rantaviivalla.

Vergistä lähdimme kotia päin. Mutta sitä ennen oli vuorossa päivän kohokohta, pysähtyminen Lamba-Adan baarissa Vergissä.

Vinkin saimme tästä aivan ihanasta pikkubaarista nimimerkki Aarelta, nettiystävältämme, joka oli mukana viime syksynä Huvikummun talkoissa. Aare on kiertänyt paljon näitä seutukuntia ja hän antoi ohjeet, miten ja mistä Lamba-Ada löytyy. Ja löytyihän se. Taisi olla ensimmäistä päivää auki, ainakin henkilökunta oli ihanasti sekasorrossa kun teimme pienet tilauksemme. "Iiik, mitä maksaa mehulasi? Enhän minä näitä hintoja osaa euroina laskea!" naurahteli baaritiskin takana häärivä rouva.

Lamba-Adan pihalla lepäilee talonvahti. Isäntä puuhailee painepesurin kanssa ja haluaa pestä valokatoksen.

Kimmo hengailee Lamba-Adan tiskillä.

Kevään ensimmäinen terassiolut! Ja voisiko sen idyllisemmässä paikkaa nauttia!? Seurana Lamba-Adan talonvahti.

Tämä viehättävä baari sijaitsee siis Vergissä, meren rannalla. Nimensä baari on saanut jo edesmenneestä Adasta, joka eläkkeelle jäätyään päätti muuttaa kaupungista maalle ja ryhtyä lammasfarmariksi. Parhaimmillaan Adalla oli 20 lampaan lauma hoidettavanaan. Ada perusti baarin, josta on tullut mitä ilmeisimminkin paikkakunnan vetonaula. Nyt baaria ylläpitävät Adan lapset, viehättävät ja välittömät sisarukset, joiden kanssa juttelimme tovin, samalla kun isäntä yritti pihalla saada painepesuria toimimaan.

Siinä käytiin läpi Lamba-Adan elämää, vertailtiin Otepäätä ja Suomenlahden seutuja. Pohdittiin ilmoja ja mietittiin miten painepesuriin saadaan elämää.

Kiitos Aare, että annoit vinkin Lamba-Adan baarista. Taatusti palaamme sinne uudelleen!

Ajelulla Haeskassa ja Puise Ninassa

Haapsalu-päivät jatkuvat aurinkoisina. Ylihuomiseksi luvataan sitten tämän pitkän aurinkoisen kauden päättymistä. Mutta tänään saattoi vielä nauttia ihanista kuvausilmoista.

Minä lähdin Haeskaan, jossa on yksi Viron suosituimmista lintutorneista. Ja olihan siellä väkeä. Mennessäni oli tornissa yksi mies ja tornilta autolle kävellessäni tuli vielä vastaan useampikin lintumies.

En kiivennyt torniin, mutta olihan siellä rannaltakin monenlaista siivekästä nähdä. Kunnon kiikarit olisivat toki olleet poikaa, mutta kyllähän telelläkin pääsi paljasta silmää lähemmäs.

Haeskan torni Matsalun lahdella on yksi Viron suosituimmista.

Kaksi lokkia kivella.

Hanhia lennossa lahdella.

Tässä hanhia hieman suurempana, tunnistaako kukaan? Valkoposkihanhia?

Lokki tasapainoilee talon katolla Haeskassa.

Karvainen vasikka Haeskassa.

Haeskasta lähdin vielä toiseen lintupaikkaan eli Puiseen ja Puise Ninaan. (Nina on siis viroksi niemi). Enkä turhaan mennyt. Jälleen olivat maisemat aivan huumaavan ihanat, tuuli oli kova, mutta onneksi matkassa oli tuulitakki, jonka ostin viime viikolla.

Matalia katajia, takanaan joutsenia.

Töyhtöhyyppä (vanellus vanellus) kaartelee Puisesssa.

 Lehmät ilta-appeella Puise Ninassa.

Satamäärin niin joutsenia kuin hanhia. Klikkaa suuremmaksi kuvaa, jos haluat katsoa sitä hieman tarkemmin.

Näkymää Matsalun lahdelle.

Puise Ninan kärjessä, vettä niemen kahden puolen.

Johan tässä näitä kuvia taas olikin, eiköhän riitä vakuuttamaan, että niin Haeska kuin Puise Nina ovat käymisen arvoisia paikkoja, varsinkin jos on lintuharrastaja. 

Puisesta palasin Haapsaluun ja pistäydyin Annen luona suihkussa. Ihanaa! Lämmintä vettä mielin määrin.

Annen kauniin kylpyhuoneen isosta peilistä näin miten punainen kasvoistani olinkaan! Pihapuuhastelu ja päivä veden ääressä olivat tehneet tehtävänsä. Otsa on inkkarin ja nenä lainattu Petteri Punakuonolta. Silmälasien läpi säteet eivät ole päässeet ja niinpä kasvot ovat muilta osin kuin käänteisellä pandakarhulla, isot valkeat renkaat silmien ympärillä.

Mutta haitanneeko tuo! Pääasia että päivä oli kuvauksen puolesta aivan uskomattoman hyvä. Huomenna olisi sitten varmaan taas vuorossa pihatöitä. Niinhän nämä päivät tuntevat vuorottelevan: töitä - ajeluita - töitä - ajeluita.

Nyt voisi yrittää taas mennä petiin houkuttelemaan unta (punaiseen) palloon.

OnuKoon kaa reissussa

Villa Vallattoman mukavin naapuri on pitkäaikainen hyvä ystäväni OnuKoo, jolla on muutaman matkan päässä oma viehättävä kesäpaikkansa, Orahovi. OnuKoon kanssa ollaan vietetty vuosien aikana monia mukavia juhlia ja muuta mökkihauskaa. On hienoa, että lähellä on ystävälliset kasvot ja oma melkein isoveli.

Eilen pohdittiin OnuKoon kanssa, että eiköhän tämä vapaaehtoinen pihan pakkosiirtolatyö voisi jäädä väliin yhdeksi päiväksi. Ja lähdettäisiin jonnekin reissuun. Alkuperäisenä suunnitelmana oli ajaa hurauttaa Nurga Puukooliin, joka aukesi tänään. Eli Tallinna-Haapsalu -tiellä sijaitsevalle taimitarhalle. Mutta reissusta tulikin paljon pidempi. Sillä keksimme lähteä katsomaan miten Keila-joki kuohuu Keila-Joan putouksilla. Hyvin kuohui.

Laitan kuvakertomusta päivän näkymistä, mutta jätän tässä väliin Keila Jugan eli putouksen, koska se oli niin upea, että ansaitsee ihan oman juttunsa. Arvaan, että ainakin nimimerkki mm arvostaa. Olen huomannut että isot kosket ja putoukset putoavat hänen sielunmaisemaansa. Ainakin mitä tulee Narva-jokeen ja sen hurjaan vellontaan keväällä.

Liikkeelle lähdimme aamuvarhain. Ja suunnistimme kohti Keilaa. Ensimmäinen pysähdys tuli parinkymmenen minuutin kuluttua, kun huomasimme pellolla ison lauman hanhia. Niitä sitten kuvaamaan hiipivällä tekniikalla. Mutta niin hiipivät hanhetkin meistä kauemmas, tasan samaan tahtiin kuin mekin. Joten kovin lähelle emme päässeet.

Tässä näitä hanhia on, tunnistamisen jätän itseäni asiantuntevimmille:

 

 Kuka tunnistaa lajin?

Pelloilta jatkui matka. Seuraava pysähdys oli Padise, jossa tiesin olevan vanhan luostarin raunion. Ja muistini hämäristä nousi mieleen, että jostain olin lukenut, että nämä munkit vaikuttivat 1300-luvun hujakoilla myös Suomessa. Ja että Helsingin Munkkiniemi olisi jotenkin liitoksissa Padisen munkkeihin. Tästähän piti ottaa selvää!

Info-tauluista selvisi, että olin ollut ainakin osittain oikeassa. Padisen munkit olivat saaneet oikeuden kalastukseen Vantaa-joessa 1300-luvun lopulla. Lisäksi he saivat hallintaansa useita alueita Etelä-Suomesta, ainakin Porvoosta ja Pernajasta.

Asiasta oli todisteena kivitaulu muurissa:

Padisen sisterssiläisluostarin historiasta löytyy lisää tietoa Wikipediasta eli ketä kiinnostaa, voi lukea lisää täältä.

Luostariin pääsee sisään, ja sinnehän me. Paljon on romahtanut, mutta jänniä käytäviä ja hieno kirkkosali ovat yhä jäljellä.

 

 

OnuKoo Padisen luostarin kirkkosalissa

Ulkona paistelee aurinko ja luostarin hämärän jälkeen aurinko melkein sokaisee silmät. Kuulen jostain lähestyvää kaakatusta ja kun katson taivaalle kieltää siellä taas hanhia, ehkä matkalla Suomeen:

Vielä lisään alle pari räpsyä Padisten eläinkannasta ja sitten olemme valmiita jatkamaan matkaa eteenpäin:

 

Padisten kissi istuu sievästi rappusilla

Padistesta jatkoimme matkaa putouksille, mutta kuten jo alussa sanoin, niistä laitan huomenissa ihan oman kirjoituksen kera kuvien.

Jatkamme siis tässä kirjoituksessa matkaamme Keila-Joalta ja putouksilta eteenpäin. Menemme kurkistamaan klinttejä eli korkeita törmiä Türisalussa, Suomenlahden rannalla.

Näkymää korkealta alas Suomenlahdelle

Joutsenet lipuvat ylhäisessä yksinäisyydessään kaukana alla.

Türisalun korkeuksista kaarramme takaisin kohti Haapsalua ja Tallinna-Haapsalu -tietä. Suuntana Nurga Puukool ja sen avajaiset.

Mitä lähemmäs saavumme puukoolia eli taimistoa, sitä harmaammaksi taivas muuttuu. Kun olemme perillä, taivas aukeaa niskaamme. Vettä tulee lujaa ja paljon.

Kiertelemme märässä taimistossa sateenvarjojen alla, aika innottomina. Ei paljon mieli tee tutkia märkiä lajikelappuja tai hintoja. Sen verran mitä hinnoista sateelta näemme toteamme, aika kallista. Emme tee ostoksia.

Kohti Haapsalua ajaessamme toteamme yhteen ääneen: tämä oli kohtalo. Meitä ei oltu tarkoitettu tänään tuhlaamaan eurojamme kasvisostoksiin!

Ja tässä tämä reissu olikin. Huomenna kerron sitten Keila jugasta eli Keilan putouksesta. Kera kuvien.

Siis huomiseen!