OnuKoon kaa reissussa

Villa Vallattoman mukavin naapuri on pitkäaikainen hyvä ystäväni OnuKoo, jolla on muutaman matkan päässä oma viehättävä kesäpaikkansa, Orahovi. OnuKoon kanssa ollaan vietetty vuosien aikana monia mukavia juhlia ja muuta mökkihauskaa. On hienoa, että lähellä on ystävälliset kasvot ja oma melkein isoveli.

Eilen pohdittiin OnuKoon kanssa, että eiköhän tämä vapaaehtoinen pihan pakkosiirtolatyö voisi jäädä väliin yhdeksi päiväksi. Ja lähdettäisiin jonnekin reissuun. Alkuperäisenä suunnitelmana oli ajaa hurauttaa Nurga Puukooliin, joka aukesi tänään. Eli Tallinna-Haapsalu -tiellä sijaitsevalle taimitarhalle. Mutta reissusta tulikin paljon pidempi. Sillä keksimme lähteä katsomaan miten Keila-joki kuohuu Keila-Joan putouksilla. Hyvin kuohui.

Laitan kuvakertomusta päivän näkymistä, mutta jätän tässä väliin Keila Jugan eli putouksen, koska se oli niin upea, että ansaitsee ihan oman juttunsa. Arvaan, että ainakin nimimerkki mm arvostaa. Olen huomannut että isot kosket ja putoukset putoavat hänen sielunmaisemaansa. Ainakin mitä tulee Narva-jokeen ja sen hurjaan vellontaan keväällä.

Liikkeelle lähdimme aamuvarhain. Ja suunnistimme kohti Keilaa. Ensimmäinen pysähdys tuli parinkymmenen minuutin kuluttua, kun huomasimme pellolla ison lauman hanhia. Niitä sitten kuvaamaan hiipivällä tekniikalla. Mutta niin hiipivät hanhetkin meistä kauemmas, tasan samaan tahtiin kuin mekin. Joten kovin lähelle emme päässeet.

Tässä näitä hanhia on, tunnistamisen jätän itseäni asiantuntevimmille:

 

 Kuka tunnistaa lajin?

Pelloilta jatkui matka. Seuraava pysähdys oli Padise, jossa tiesin olevan vanhan luostarin raunion. Ja muistini hämäristä nousi mieleen, että jostain olin lukenut, että nämä munkit vaikuttivat 1300-luvun hujakoilla myös Suomessa. Ja että Helsingin Munkkiniemi olisi jotenkin liitoksissa Padisen munkkeihin. Tästähän piti ottaa selvää!

Info-tauluista selvisi, että olin ollut ainakin osittain oikeassa. Padisen munkit olivat saaneet oikeuden kalastukseen Vantaa-joessa 1300-luvun lopulla. Lisäksi he saivat hallintaansa useita alueita Etelä-Suomesta, ainakin Porvoosta ja Pernajasta.

Asiasta oli todisteena kivitaulu muurissa:

Padisen sisterssiläisluostarin historiasta löytyy lisää tietoa Wikipediasta eli ketä kiinnostaa, voi lukea lisää täältä.

Luostariin pääsee sisään, ja sinnehän me. Paljon on romahtanut, mutta jänniä käytäviä ja hieno kirkkosali ovat yhä jäljellä.

 

 

OnuKoo Padisen luostarin kirkkosalissa

Ulkona paistelee aurinko ja luostarin hämärän jälkeen aurinko melkein sokaisee silmät. Kuulen jostain lähestyvää kaakatusta ja kun katson taivaalle kieltää siellä taas hanhia, ehkä matkalla Suomeen:

Vielä lisään alle pari räpsyä Padisten eläinkannasta ja sitten olemme valmiita jatkamaan matkaa eteenpäin:

 

Padisten kissi istuu sievästi rappusilla

Padistesta jatkoimme matkaa putouksille, mutta kuten jo alussa sanoin, niistä laitan huomenissa ihan oman kirjoituksen kera kuvien.

Jatkamme siis tässä kirjoituksessa matkaamme Keila-Joalta ja putouksilta eteenpäin. Menemme kurkistamaan klinttejä eli korkeita törmiä Türisalussa, Suomenlahden rannalla.

Näkymää korkealta alas Suomenlahdelle

Joutsenet lipuvat ylhäisessä yksinäisyydessään kaukana alla.

Türisalun korkeuksista kaarramme takaisin kohti Haapsalua ja Tallinna-Haapsalu -tietä. Suuntana Nurga Puukool ja sen avajaiset.

Mitä lähemmäs saavumme puukoolia eli taimistoa, sitä harmaammaksi taivas muuttuu. Kun olemme perillä, taivas aukeaa niskaamme. Vettä tulee lujaa ja paljon.

Kiertelemme märässä taimistossa sateenvarjojen alla, aika innottomina. Ei paljon mieli tee tutkia märkiä lajikelappuja tai hintoja. Sen verran mitä hinnoista sateelta näemme toteamme, aika kallista. Emme tee ostoksia.

Kohti Haapsalua ajaessamme toteamme yhteen ääneen: tämä oli kohtalo. Meitä ei oltu tarkoitettu tänään tuhlaamaan eurojamme kasvisostoksiin!

Ja tässä tämä reissu olikin. Huomenna kerron sitten Keila jugasta eli Keilan putouksesta. Kera kuvien.

Siis huomiseen!