Tervehdys Haapsalun rannoilta, Läänemaan sydämestä.
Eli Topussa ollaan, kesämökillä jota myös Villa Vallattomaksi kutsun. Tai siis minä olen. Perheen äijät jäivät kotiin Otepäälle.
Kaikki kävi näin: hyvä ystäväni Marja P. tuli vieraaksemme Otepäälle muutamaksi päiväksi. Otepäältä Marja jatkoi matkaansa Topuun, missä hänellä ja miehellään Aatoksella oli suunitelmissa leikata minun ylipitkäksi ja leveäksi venähtänyt aronia-aita siistimmäksi. Minä päätin lähteä mukaan tälle kevätretkelle.
Näin tapahtui. Marjan kanssa ajoimme lauantaina Otepäältä koko valtakunnan läpi harmaassa ja sateisessa säässä. Emme valinneet suorinta reittiä, vaan ajelimme pieniä teitä pitkin, Soomaan kansallispuiston reunamilla. Itse kansallispuistoon ei ollut asiaa, sillä Soomaalla on nyt viides vuodenaika eli tulva. Ja kyllä Navesti-joki olikin levinnyt laajalle jopa suuren kansallispuiston reunamilla.
Juuri ennen Vändran pikkukaupunkia meidät ohjattiin pienelle ohikulkutielle. Ilmeisesti päätiellä tehtiin remonttia.
Alkoi tähänastisen autoiluelämäni vaativin ajomatka. Pieni ja piinaavan pitkältä tuntuva ohikulkutie oli hurjaa mutavelliä, upottavaa kuraa ja savimössöä, johon isot rekat olivat uurtaneet syviä uria joihin ei ollut syytä mennä. Kieli keskellä ajoin eteenpäin etsien edes jollain lailla pitävää tiepintaa kumien alle. Olin satavarma että hetkellä millä hyvänsä renkaani sutivat tyhjää ja vajoan mutaan. Mielialaa ei kohottanut vastaantulevat autot, sillä kapealla tiellä ei ollut mahdollisuutta ohittamiseen muuten kuin hakeutumalla, jos mahdollista, vielä upottavampaan mutaliejuun.
Purin hampaita yhteen ja huusin äänettömästi alleni Jeepiä. Muistelin hajanaisia ohjeita siitä, miten vauhdin pitää olla riittävän reipas ja tasainen jotta auto ei vajoa mutaan.
Selvisin. Lopulta kuivalle maalle päästyämme kävi koko kehossa pieni tytinä ja värinä.
Vändrassa tunsimme tarvitsevamme pientä vahvistusta sielulle kahvin ja lihapiirakan muodossa. Kahvila ei heti pienessä kaupungissa sattunut silmään. Kunnes huomasimme erään rakennuksen seinässä lupaavan tekstin: pizza, hamburger. Sinne.
Olimme tietämättämme saapuneet Vändran linja-autoaseman baariin. Joka oli pieni kauppa, jonka takanurkassa oli pikkuruinen pöytä ja kaksi minikokoista pallia. Kauppa tuntui koostuvan lähinnä alkoholipulloista, joita oli pitkissä riveissä kolmessa hyllytasossa. Saimme kuitenkin kaipaamamme piirakat ja minipizzat, joita mussutimme ahnaina minipöydässä. Tunnelma oli jotenkin epätodellinen, kuin joltain toiselta aikakaudelta. Kotoisa ja herttainen. Mitä lisäsi myyjättären aurinkoinen palveluasenne. Lähtiessämme hän toivotti meille vielä hyvää matkaa. Mikä on oikeasti aika harvinaista Virossa.
Loppumatka sujuikin sitten ilman suurempaa draamaa. Kuuden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä olimme saapuneet perille Topuun, mökille. Missä meitä jo odoteltiin. Paikalla oli Aatos ja Anne. Ja parmesaanikana.
Haapsalulainen ytävvättäreni Anne oli tullut mökille jo aamulla ja aloittanut lämmittämisen. Mökki olikin ihanan lämmin, ei minkäänmoista jälkeä talveenjälkeisestä kosteudesta. Uunissa tosiaan kypsyi huumavan hyvältä tuoksuva kana. Pöytä oli katettu ja pitkän ajomatkan jälkeen tällainen tervetuliaisillallinen tuntui todella koskettavalta ja upealta. Melkein tippa oli nousta silmään. Kiitos!
Kun paikalle ilmestyi vielä naapurinpoika, eli hyvä ystäväni OnuKoo, oli vanha jengi taas koossa. Voitte arvata että ilta sujui iloisissa tunnelmissa. Juttu luisti ja naurua riitti, jos myös yleisen elämänmenon kauhistelua. Siinä käytiin läpi Fukushimat ja Tukiaiset ja tulevat eduskuntavaalit sekalaisessa järjetyksessä.
Jos lauantai oli ollut sateinen ja harmaa, oli sunnuntai ja maanantai sitä aurinkoisempia. Tänäänkin aurinko paistaa täysin kirkkaalta taivaalta. Tuuli on tosin vieläkin napakka, mikä tekee ilmasta kylmähkön.
Sunnuntai meni pihapuuhastelun parissa. Olen aiemminkin täällä blogissa kertonut, että Marja P ja miehensä Aatos ovat varsinaisia työmyyriä. Ja Aatos on äärimmäisen monitaitoinen mies, jonka käsistä on syntynyt Topussa hieno aita, terassi, upea kompostikehikko, vain muutamia parannustöitä mainitakseni.
Viime syksynä Aatos kaatoi takapihalta rivin puita, jotka nyt pilkottiin ja pinottiin varaston seinälle.
Minä olin tuonut mukanani rakkaan hakettajani ja aloitin haketustyön, jota riittää vielä useiksi päiviksi. Nyt pihalla nököttää 7 jätesäkkiä tuota puupilkettä. Luulen, että kun tämä loma on ohi, on säkkien määrä kolminkertainen. Aiemmista haketuksista voipi lukea täältä: Hullu hakettaja iskee
Aroniatkin siistittiin - lisää haketettavaa siis tiedossa! Terassikausikin aloitettiin nostamalla terassilaudat paikoilleen - vielä ei terassilla kyllä tarkene kuin pienen hetken kerrallaan. Mutta eiköhän tässä ilmojen päivä päivältä lämmetessä päästä terassillekin aurinkoa ottamaan.
Sunnuntai-ilta meni tietokoneelta eduskuntavaaleja seuraten. Kyllä! Minulla on nyt mökillä nettiyhteys, mikä on jotain ihan uutta. Eläköön uusi emt:n mokkula ja uusi linkkitorni. Yhteys toimii moitteettomasti.
Eilen, maanantaina, Marja P ja Aatos lähtivät Suomeen. OnuKoo lähti jo sunnuntaina. Ja nyt olen siis täällä ypönä. Tuntuu hieman oudolta, täytyy myöntää. Ei tiedä onko mieli kovasti haikea ja apea. Vai onko tämä yksinäisyys suorastaan luksusta. Eiköhän sekin tässä päivien kuluessa selkene.
Vaan, nyt lähden hakettamaan! Joten se tällä erää tästä raportista.
Fasaanin kevättunteet
2 vuotta sitten
6 kommenttia:
Hymynkare huulillani luin matkakertomuksesi. Pääasia kuitenkin, että vastoinkäymisistä voitton: lämmin mökki ja parmesaanikana! Luksusta.
Haketin on myös luksusta. Olen sellaisesa haaveksinut.... joka risu hyötykäyttöön.
Itsekin lähden mökille erakoitumaan, pääsisiäisestä etiäpäin, jollei jälleen tule jotain esteitä.
Yksinolo on luksusta!
Hulppeita kevätpäiviä sinulle!
Hullu hakettaja iski taas! Hiuksianostattava kertomus liejuisesta tiestä, ajatella, jos... mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
Hyviä luxuslomia vaan!
kiirepakolainen - lämmin kiitos hulppeiden päivin toivotuksista. Teen parhaani. :)
Sylvia - Hullu Hakettaja minussa on tosiaan päässyt taas irti. On se kummallista, miten jotkut asiat nappaavat. Kuten minulla tämä haketus.
Pari kertaa korkea ja notkea oksa teki häijyn ja yllättävän viuhtaisun ja onnistui lyömään kasvoihin piiskan lailla. Nyt on poskessa pieni punainen viiva muistona minun ja haketettavan oksan kaksintaistelusta. Mutta minä olen kokonainen, oksa on pilkkeinä jätesäkissä.
Sun pitää hankkia kypärä, jossa on visiiri. Laimentaa piiskan iskuja.
Totesin tänään oksia leikatessani, että vähimmäisvarustus mökkihommissa on suojalasit
Totesin tänään oksia leikatessani, että vähimmäisvarustus mökkihommissa on suojalasit
Lähetä kommentti