Hyvää yötä rakkaani, Ronja

Rakas ystäväni, Neiti Kesäheinä, Pehmeä Puuhkahäntä nukahti tänään ikiuneen Tarton pieneläinklinikalla kello 13.30 läsnä ollessamme. Lähtö oli arvokas, eleetön ja tyylikäs.

Rakkaani, et tiedäkään kuinka paljon sinua jo nyt kaipaan. Ja kuinka äärimmäisen kiitollinen olen jokaisesta arvokkaasta hetkestä, jonka sain kanssasi viettää. Olit upea opettaja, joka kertoi millainen on pyyteetön rakkaus, mitä tarkoittaa viaton sielu, mitä tarkoittaa lojaalisuus, rakkaus, uskollisuus.

Kiitos sinulle. Kauniita unia ja hyvää yötä, rakkaani.

SUOsiollisia tarinoita eli retki Soomaan kansallispuistoon

Soomaan kansallispuisto sijaitsee Keski-Viron eteläreunalla ja asettuu Viljandin ja Pärnun väliin. Kansallispuisto perustettiin 1993 suojelemaan erityistä luonnonkaunista aluetta, joka koostuu pääosin erilaisista suotyypeistä, rämeestä ja letosta, kosteista metsäalueista, niityistä ja tulvavesien muodostamista kosteikoista.

Soomaasta sanotaan että siellä on viisi vuodenaikaa, neljän sijasta: kevät, kesä, syksy, talvi ja tulva.

Tulva-aikana keväisin Sakalan ylängöiltä valuva vesi on liikaa Soomaan joille ja vesi nousee korkealle ja valuu niityille ja teille katkaisten samalla maantieyhteydet ulkomaailmaan viikkokausiksi. Soomaan ihmiset ovat itse tottuneet liikkumaan tulva-aikaan kanooteilla. Nykyisin, pysyvän asutuksen vähennyttyä Soomaalla, on kanottimatkoista tullut uusi Soomaan elinkeino ja kanoottimatkoja tarjoavia yrittäjiä on Soomaalla useita.

Tänä syksynä olimme tehneet kaksi matkaa Eesti rabaan eli soille. Ensimmäinen oli Meenikunnon suolle, toinen Endlaan. Molemmat reissut olivat upeita, ja suot tarjosivat uteliaalle mielelle ja vielä uteliaammalle kameralle paljon nähtävää ja koettavaa. Kirjoitinkin molemmista retkistä blogiin ja laitoin mukaan kuvagalleriat.

Silti, mieltä kutkutti tehdä vielä yksi suomatka, varsinaiselle mahtisuolle eli Soomaalle. Nyt viikonloppuna se sitten tehtiin, ja - huh huh - kyllä kannatti. Meistähän alkaa tulla varsinaisia suointoilijoita.

Liikkeelle lähdimme Otepäältä aamulla kello 09.00. Ilma oli harmaatakin harmaampi ja vettä satoi tasaisena rintamana koko alkumatkan. Hieman jo epäilys nosti päätään, onko tässä reissussa mitään järkeä. Onko mieltä mennä kastelemaan itsensä ja kameransa päättymättömältä tuntuvaan vesisateeseen.

Yksinäinen naakka värjöttelee sähkölangalla Mustlassa

Reittimme kulki Võrtsjärven vasenta reunaa, Mustlan ja Holstren ja Ramsin kautta. Pysähdyimme myös Heimtalissa, jonka kartano oheisrakennuksineen oli meille uusi tuttavuus. Todella komea paikka. Päärakennusta korjattiin, mutta esimerkiksi kartanon vanha juustola, nyttemmin yksityisrakennuksena toimiva pytinki oli komea.

Soomaalle tullessa sade oli tauonnut ja kun pääsimme suolle alkoi aurinkokin paistaa täydeltä terältä. Välillä taas pilvet kerääntyivät kokoon ja hetken Kuresoolla seikkailessamme näytti siltä että saamme kaatosateen niskaamme. Vaan hyvin meidän kävi, kuten nauroimme, ilmat ovat meille SUOsiollisia. Saman päivän aikana ehdin ottaa niin sade- kuin aurinkokuvia ja kaikkea siitä väliltä.

Soomaa koostuu siis useasta eri suoalueesta, joista suurimmat ovat Kuresoo, Öördi raba, Riisa raba ja Kikepera raba. Aloitimme tutkimuksemme Kuresoon reunamalla sijaitsevasta Külastuskeskuksesta, josta saimme hyvää palvelua ja runsaasti materiaalia ja karttoja matkaamme.

Ensimmäisenä kävimme tutustumassa tulva-alueisiin. Viikon kuluttua voi olla että näille teille ei enää autolla pääse.

Täältä jatkoimme Ingatsin ohjatulle matkaradalle eli pitkospuille, jotka veivät meidät Kuresoon upeisiin maisemiin. Ja todellakin, mitkä maisemat!

Endlan rämesuolla ollessamme olin ajatellut, että tästä ei maisemat enää parane. Mutta kyllä Kuresoo veti vertoja Endlalle. Ja oli erilainen. Siinä missä Endla koostui värimaailmaltaan punaisesta ja oranssista rahkasammaleesta, rakentui Kuresoon värit keltaisen eri sävyistä. Kaikkialla oli pieniä oransseja ja keltaisia punkkaripään näköisiä tuppaita, kuin jouluisin myytävät valokuitulamput.

Pieni lepohetki Kuresoolla

Huomatkaa Luonto-Uunojen suovarustukset: kumpparit, hanskat ja lippalakki. Kaikki olivat enemmän kuin tarpeellisia.

Ohjatun luontoreitin varrella oli useita opastauluja, joita opiskelimme innokkaina. Ja opimme jälleen monenlaista, kuten että Kuresoo on todella vanha ja on alkanut muodostua heti jääkauden loputtua 13 000 vuotta sitten. Opimme myös sen että suo on hidas kasvamaan. Kieltotaulu käski pysyä lautatiellä, sillä jalanjäljen katoaminen suosta kestää 7 vuotta.

Opimme myös sen, että suolla on runsas eläimistö ja monipuolinen erikoinen kasvisto. Suurista eläimistä Suursoon alueella asuu mm. majava, saukko ja karhu.

Ja tämä täytyykin tässä kohtaa kertoa: tullessamme suolle kuljimme kostean komean metsäalueen läpi. Kimmo paineli edellä ja minä tulin hitaampana perässä, kuvaillen kaikkea näkemääni.

Minä siis tähyilen kameran etsimen läpi maisemia kun Kimmo huomaa jotain ryteikössä: suuri harmaaselkäinen eläin, joka päästää oudon urahduksen ja lähtee rynnimään pusikoihin. "Hei näitkö!" Kimmo kysyy kiihtyneeltä minulta, "se taisi olla villisika!" Minä en näe mitään mutta sitten metsästä, hyvin läheltä kuuluu varoittava murahdus. "Vai karhu?" kysyn minä pienellä äänellä, "murahtelevatko villisiat?" Luonto-Uunot ovat kaupunkilaisia ja karhun kohtaaminen metsässä ei kuulu Luonto-Uunojen matkasuunnitelmiin.

Loppumatkan pitkospuilla kipitänkin hyvin lähellä Kimmoa. Kimmo on sitä mieltä, että kyse ei ollut karhusta, eläin oli enemmänkin harmaa kuin ruskea. Minä pohdin sitä mitä tehdä, jos kyse kuitenkin on karhusta ja jos se tulee päälle. Millä me voimme puolustautua.  Kimmo ehdottaa saappaalla heittoa. Minä asetan kameran salamakuvaus-moodiin. Jos ei muuta, niin räpsäytän nallea salamalla päin näköä. Ja Kimmo lohduttaa: "Ja jos se ei auta, saatpahan viimeisenä kuvanasi komean luonto-otoksen."

Koirat ovat tällä kertaa istuneet molemmat autossa odottelemassa meitä. Pitkospuilla on liukasta kun ne ovat metsässä lehtien peittämiä ja märkiä, ja Latten tempoilu olisi saattanut aiheuttaa vaaratilanteen jos toisenkin. Nyt olemmekin kiitollisia siitä, että Latte ei ole mukana, eikä ainakaan vapaana juoksentelemassa. Sillä jos kyse oli villisiasta, kuten Kimmo arveli, olisi Latte taatusti lähtenyt sitä jahtaamaan. Ja olen useammankin kerran kuullut kauhutarinoita siitä miten käy kun koira ja villisika ottavat yhteen. Tulee rumaa jälkeä.

Palattuamme autolle koirat ovat loukkaantuneita, tai lähinnä Latte. Se nuuhkii meidät tarkkaan ja on selvästi sitä mieltä, että sen olisi pitänyt saada olla matkassa mukana. Lohdutukseksi viemme koirat hieman inhimillisempiin maastoihin Karukoskelle.

Karukoskella asuu Soomaan kanoottien veistäjämestari. Nämä yhdestä isosta haavasta veistetyt kanootit ovat Soomaan erikoisuus. Kotona luen Külastuskeskuksesta saamistani vihkosista enemmän vanhoista mestareista ja heidän tekniikoistaan. Haavan kuoriminen on kuulemma yhtä hankalaa kuin karhulta turkin nylkeminen. Tukin kovertamisen jälkeen alkaa puun pingotus eli veneen laitojen pakottaminen leveämmiksi. Kuvassa toinen kanooteista on pingotettuna.

                    

                   

Karukoskelta lähdemme eteenpäin, suuntana Pärnu ja ennen kaikkea huoltoasema. Bensa alkaa käydä hieman vähiin. Pysähdymme silti Torin kauniissa kauppalassa ja ihailemme ilta-aurinkoa, joka värjää Pärnu-joen sinertäväksi ja joen kaislat oransseiksi.

Seuraava kohteemme on Sindi, missä kartan mukaan pitäisi olla bensa-asema. Sindi on aivan ihmeellinen paikka, siellä on mielettömiä rakennuksia ja outoja kontrasteja. Esteettisen asteikon molemmista ääripäistä. On upeita vanhoja rakennuksia, osa korjattuja, osa korjaamatta. Ja sitten löytyy myös rumuuden estetiikkaa runsain mitoin.

Bensiskin löytyy ja pääsemme jatkamaan matkaa kohti Pärnua, jossa käymme syömässä muhkeat pizzat suosikkipaikassamme Steffanissa.

Tämän jälkeen alkaakin kotimatka, joka kestää vielä pari tuntia. Kotona olemme n. 23.00. Takana on lähemmäs 400 ajokilometriä ja mahtavia maisemia.

Minä alan tietenkin, väsyneenäkin purkamaan kuvia kamerasta. Tällä reissulla minulla on ollut kovat tavoitteet kuvaukselle. Olen pyrkinyt käyttämään kameran asetuksia paremmin hyväksi, leikin valkotasapainolla, aukolla ja harjoittelen erilaisten syväterävyysalueitten muodostamista.

Odotan kuvilta paljon ja ensimmäinen reaktioni onkin huimaava pettymys. Harjoituskuvista monet ovat epäonnistuneet, taivas on väritön tai puhki palanut. Kimmo lohduttelee, että jääpä matkasta kuitenkin hyvät muistot.

Minä tutkin kuvia monta tuntia ja rauhoitun, onhan mukana myös hyviäkin otoksia!

Olen tehnyt niistä nyt harjoitusmielessä kaksi erillistä kansiota. Molemmissa kansioissa on samat kuvat, mutta kansiot ovat itsessään erilaiset. Ns. porta-kansion, joka on normaali valokuvagalleriani, oheen olen tehnyt myös Picasa-kansion, yleisön pyynnöstä.

Picasan etu on mahdollisuus katsella kuvia myös diashowna sekä mahdollisuus kommentoida kuvia. Yhtäältä, diashowssa kuvatekstit tulevat kuvan päälle ja rikkovat kauniin kokonaisuuden. Toisaalta, kuvat aukeavat heti isompina kuin mitä porta-kansiossa.

Laitan oheen molemmat versiot ja kysynkin teiltä, armaat lukijat, kumpi kansiosta miellyttää teitä rakenteeltaan enemmän? Porta on tyylikäs, mutta edellyttää aina zoom-painikkeen klikkausta, jos mielii kuvia isompina katsella (ja maisemakuvissa koko on kyllä tärkeä, postikortin kokoisina upeat maisemat vaan surkastuvat.) Picasa taas näyttää kerralla heti kaikki kuvat pieninä ja antaa mahdollisuuden valita mitä kuvia haluaa katsoa.

Pidemmittä puheitta, tässä molemmat kansiomallit ovat. Aukeavat jälleen nimestä klikkaamalla.

Ensin: picasa-kansio Soomaasta: 

Ja toinen versio: porta-kansio Soomaasta:

Olisin todella iloinen jos jaksatte kommentoida kuvia - nythän siis Picasa-kansioon voi kirjoittaa kuvakohtaiset kommentit. Ja kommentoida myös tänne blogiin kumpi kansio tuntui katsojan kannalta mukavammalta? Kummassa kuvat tulivat paremmin esiin?

Kiittäen yhteistyöstä,

teidän Luonto-Uunonne ja Luontouunokuvaajanne, jää odottamaan kommenttejanne!

Kokkikoulussa

"Luuleeko nää olevansa kokkikoulussa" Linkama kysyi eilen illallista laittaessaan.

"Luonnollisesti! Mitä sinä sitten luulit?" vastasin minä.

Ettekö usko? No, laitanpa kuvia asian paremmaksi vakuudeksi!

Kokkikoulu alkaa, tänään on vuorossa makkarakastikkeen valmistamisen perusopinnot. Makkara on otettu esille

Ronja on mallioppilas. Ja käynyt kokkikoulua jo vuosia, niin alkeet kuin jatko-opinnot. Monimutkaiset kastikkeet,  pataruoat ja moninaiset vaativatkin leivonnaiset ovat Ronjalla hyvin hallussa. Mutta jopa tällaiselle peruskurssille hän osallistuu silti aina yhtä innokkaana. Kertaus on opintojen äiti!

Lattelle kokkikoulu on uutta, ja siksi poika joutuu aika ajoin ponnistelemaan pysyäkseen vauhdikkaassa opetuksessa mukana.

Ronja tarkistaaa Lattelta, saiko hän nyt kaiken ylös. "Makkarat leikataan ensin pitkittäin ja sitten poikittain, näin niihin saadaan juuri oikea muoto!"

Latte pinnistelee painaakseen kaiken mieleen.

Seuraavaksi makkarat paistetaan.

"Siis leikataan, poikittain, pitkittäin, paistetaan, niinkö se meni?" Latte kertaa oppimaansa.

Ronjasta Kokkikoulu on maailman kivoimpia juttuja, tänäänkin oli perin opettavainen ja mielenkiintoinen oppitunti! Mitä valmistamme huomenna?

Siis, jos tulette meille ja näette koiriemme pyörivän keittiössä jaloissamme ruokaa tehdessämme, älkää erehtykö luulemaan, että kyse olisi kerjäämisestä. Koiramme, nuo monipuoliset ja lahjakkaat vain haluavat sivistää itseään kulinarismin ihmeellisessä maailmassa!

On meitä lykästänyt, kun meillä on näin viisaat koirat!

Siirtymiä

Maailma tai ainakin meidän maailmamme tuntuu olevan tällä hetkellä jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Yksi aika jää, toinen alkaa.

Syksy alkaa ravistella viimeisiä lehtiään puista, toki niitä vielä riittää, mutta paljon on jo lehtipuita alastomina, keltaiset vaatteet varpaillaan. Ilma on välillä myrskyinen, välillä, kuten taas eilen, auringonpaisteinen. Tuntuu kuin syksy ei haluaisi antaa periksi, se pitää vielä yhdellä kädellä kiinni kesän kantista, vaikka kylmä tuuli puhaltaa jo niskaan.

Siirtymävaiheessa on hotellikin, suhteellisen kiireisen kesän jälkeen on asiakasvirrat vähentyneet, ja olemme siirtymässä hiljaiseen kauteen. Ainakin asiakkaiden puolesta. Meille se tarkoittaa mahdollisuutta ja uhkaa. Mahdollisuutta tehdä kaikkea sitä mitä kesällä ei ehtinyt. Uhkaa siitä, miten taloudellisesti pärjäämme, ja miten pärjäämme kahden kesken suuressa talossa kun ainoa keskustelukumppani on läsnä 24h ja kaipaisi jotain muutakin seuraa. Hiljainen kausi on haastava - nyt olisi todella mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä on siirtänyt tuonnemmaksi muka kiireiden vuoksi.

Siirtymävaiheessa on myös rakas Ronja-koiramme. Sen siirtyminen nuoruudesta vanhuuteen kävi salaa, huomaamatta. Nyt se on valmistautumassa viimeiseen siirtymään, ikiuneen. Olemme käyneet tiheästi lääkärissä Ronjan kanssa ja nyt on selvinnyt Ronja viimeaikaisten vaivojen syy, Ronjalla on muutoksia maksassa, kasvi ilmeisimmin, eikä sitä voi hoitaa eikä leikata. Vielä ei ole kasvilla Ronjan kuntoon vaikutusta, mutta sekin päivä tulee, sanoi lääkäri, ja käski valmistautumaan siihen, että Ronjan loppuelämää lasketaan nyt kuukausissa, ei todellakaan enää vuosissa.

Meidän nelihenkisestä perheestä tulee kolmihenkinen. Kenelle minä sitten kerron kaikki salaisuuteni? Maailma, jossa tuuhea puuhkahäntä ei iloisena heilahtele, on paljon paljon ilottomampi paikka.

Siirtymiä on siis monenlaisia. Syksy on luopumisen aikaa, mutta tämä syksy tuntuu nyt kylmemmältä kuin aikaisemmat, luopumiset raskaammilta.

Mutta hieman iloisempiin aiheisiin: tein minäkin eilen siirtymän, vaikka vain hetkellisen. Maanpinnalta korkeuksiin.

Tahtoo sanoa, että halusin käydä vielä kerran valokuvaamassa Otepään syksyä mahdollisimman korkealta, ja sehän paikka on Väike Munamäen antennitorni, jonne Kersten aikanaan minut opasti ja näytti miten porteista pääsee sisälle.

Torni sijaitsee siis laskettelumäen huipulla, eikä se mikään virallinen näköalatorni ole. Mutta sieltä on upeat näkymät joka suuntaan.

Olin yksin liikkeellä ja aloitin siirtymisen maankamaralta yläilmoihin reippaana. Mutta kierros kierrokselta ylöspäin noustessani tuuli tarttui tiukemmin kiinni ja tuntui että se viskaa minut tornista kuin höyhenen alas. Ajattelin, kuten joskus aiemminkin vastaavissa tilanteissa, että kyllä minä taidan tätä valokuvausta rakastaa, kun suostun tällaiseenkin hulluuteen.

Lopulta olin ylätasanteella, jossa tunsi miten torni huojuu ja aloitin kuvauksen. Yksi käsi oli kiertyneenä kaiteen ympärille, toisella sitten yritin pitää kameraa heilumatta paikallaan. Maisemat toki olivat palkitsevat.

Kuvat olivat mitä olivat, taivas oli kirkas, mutta kuvissa hailakanpuoleinen. Mutta metsät, keltaiset ja kellertyvät tulivat tallennettua, kuten vielä vehreät peltoaukeat ja sinisyyttään kimmeltävä järvi. Pian tämän maiseman peittää sade ja pimeys ja sitten lumi.

Otepään seikkailupuisto - elämyksiä maan ja taivaan välillä

Seuraa pieni matkailuvinkki syksyksi: Otepäällä ei todellakaan tekeminen lopu syksyn tultua.

Luontopolkujen, soilla ja metsissä samoamisen ja kaiken muun mukavan ohella voivat seikkailunhaluiset suunnata Otepään yhteen ykköskohteeseen: Seikkailupuistoon, joka jatkaa toimintaansa pitkälle syksyyn.

Sisäänkäynti on vaatimaton mökki lähellä Tehvandin urheilustadionia. Sisäänkirjautuessaan saa seikkailija turvavaljaat ja lyhyen käytön opastuksen. Lisäksi hän allekirjoittaa paperin, jossa lupautuu noudattamaan seikkailupuiston sääntöjä.

Todellisuudessa seikkailupuisto ei ole mikään puisto, vaan komea jyrkkä metsikkö, jonka uumenissa kulkee erilaisia kiipeily- ja seikkailuratoja.

Ratoja on kaikkiaan kuusi, jokainen eri tasoinen, ja mitä vaativampi rata on, sitä korkeammalla se suoritetaan. Perheen pienimmille on myös minikokoinen rata olemassa n. 10-20 cm päästä maasta. (Minulle sopivin). Koko puiston läpikäyminen vie puiston esitteen mukaan n. 2 tuntia. Vauhti lienee kuitenkin yksilöllinen.

Niin siis lähdin minäkin eilen Seikkailupuistoon, en seikkailemaan, vaan katsomaan mistä tässä asiakkaidemme innostuneesti kuvailemassa puistossa on kysymys. Päivä oli kaunis ja metsä kuhisikin seikkailijoita. Ja minulla oli tietenkin kamera mukanani.

Ja kyllä olikin mielenkiintoista katsella ihmisten keskittyneitä, hämmentyneitä, riemastuneita ilmeitä, ennen ja jälkeen eri suoritusten. Milloin kiikuttiin erilaisilla lautasilloilla, köysiradoilla ja muilla keikkuvilla ja kaltevilla pinnoilla. Hurjin metsän etapeista oli luultavasti ns. Tarzan-hyppy köysiliaanin varassa (alla kuvia).

Ei siis ihme, että seikkailijoiden posket punottivat, ja kiljahduksia, niin riemun kuin kauhun sävyttämiä kaikasi metsikössä. Ja osatapa kuvailla sitä ilmettä, joka kasvoja valaisi, kun seikkailija oli onnistunut ylittämään omat pelkonsa, kun mahdottomalta tuntuva rata oli selvitetty!

Tarzan-hyppy on alkanut:

Hurja liito päättyy turvaverkkoon, josta pitää vielä kivuta ylös seuraavalle tasanteelle.

Hyppy ei ole pitkä, mutta tämä oli selkeästi yksi rohkeutta vaativimmista tempuista radalla. Moni mietti pitkään ennenkuin päästi Tarzan-karjaisun ja jättäytyi liaanin varaan.

Seikkailuiden loppuhuipentuma ovat kaksi pitkää vaijeriliukua yli laakson. Ensin Seikkailupuistolta Linnavuoren juurelle. Ja viimeinen, kuningasliito, Linnavuorelta takaisin seikkailupuistoon. Viimeinen liito on 300 metriä pitkä ja korkeimmillaan se huitelee 30 metrin korkeudessa.

Ja jos tämäkään ei vielä riitä, voi lisämaksusta varsinaisen radan selvitettyään pyytää, että asiantunteva henkilökunta sinkoaa seikkailijan tämän jättiläismäisen ritsan voimalla taivaisiin.

Ken on kiinnostunut katsomaan hieman tarkemmin eri ratoja ja suorituksia radoilla, voi klikata tästä valokuvagalleriaan. Siellä on kuvia sekä eri radoista kuin hienoista loppuliitosuorituksista.

Miten on, kuka lähtee mukaan?!

Endla-suo - ehkä Viron hienoin paikka

Eilen kävimme, kuten suunnitelmissamme olikin, Endla-suolla, jatkaaksemme suotutkimuksiamme. Ja, Pyhä Mooses, miten hienoa Endlan soilla olikaan! Millaiset värit, millaiset näkymät! Olin lukenut jostain, että Endla-suo on näkemisen arvoinen. Mutta sitä ei kukaan osannut kertoa, miten UPEA se oli kaikkiaan!

Olen aina rakastanut väreistä oranssia, punaista, okraa ja ruskean eri sävyjä. Ja Endlan suo tuntui olevan kuin unelmieni väripaletista. Aivan mielettömän hienoa!

Ilmat, taivas, värit, ne vaihtelivat koko reissumme ajan. Juuri pitkospuille suuntiessamme alkoi taivas näyttää todella uhkaavalta. Jäimme hetkeksi miettimään, kannattaako suolle mennä kastumaan.

Lähdimme, ja kyllä kannatti!!! Vaikka välillä satoi vettä keveästi, sitten hieman rankemmin ja välillä saimme niskaamme raekuuroja. Sillä välillä myös aurinko paistoi, maalasi koko valtavan suoalueen auringonsäteisiin. Ja millainen näky se oli!

                             

Olin niin innoissani, niin kiihtynyt kaiken kauneudesta, että en sadetta olisi muuten huomannut, ellei pisarat olisi täplittäneet kameran linssiä. Vasta parin tunnin kuluttua, autoon noustessani huomasin että olin läpimärkä.

Mutta minulla oli mukanani Aarre, jonka nyt kanssanne jaan. Aarre joka koostui Endla-suon kuvista.

En tiedä mitä mieltä te olette, mutta minusta nämä ovat parhainta, mitä tähän asti olen onnistunut kameralle tallentamaan. Olenko oikeassa?

Siis, en kirjoita tai kerro enempää, puhukoot kuvat itse puolestaan. Tästä on vaikea minun enää omaa tasoani parantaa. Siis nauttikaa, ja, pliiiiiiis, katsokaa kuvat, jos vain jaksatte, kertokaa mitä niistä ajattelitte. Mitä ajatuksia ne teissä herättivät.

toivoo Tiina

Ai niin, ne kuvat. Ne joista holtittomasti vaahtoan.  Ne löydätte klikkaamalla tästä. Miltäs näyttää?

Gauja-joen musta kivi ja punaiset penkereet

Ja retkeily jatkuu! Nyt kun ilmat ovat olleet hyvät ja luonto liekehtinyt syksyn komeissa väreissä, olemme ottaneet asiaksemme retkeillä niin paljon kuin vain mahdollista on. Ensin oli retki Meenikunnon suolle, josta jo kirjoitin blogiin kuvien kera. Sitä seurasi retki Latviaan, Gaujan kansallispuistoon. Ja eilen teimme retken Endla-suolle. Eiliseen retkeen palaan pian, nyt on vuorossa Latvia-päivän tarinaa.

Otepäähän sijaitsee, kuten niin monta kertaa olen tänne kirjoittanut, tämä tieto siis vain uusille lukijoille, mukavan lähellä Latvian rajaa. Valga/Valka -kaksoiskaupunkiin on hieman rapiat yli 40 km Otepäältä, ja rajan ylitettyä tullaan aivan uuteen maahan. Niinpä retkemme suuntautuvat aika ajoin myös naapurin puolelle, jos ei muuta niin latvialaisia bratwursteja ostamaan!

Ja kyllä Latviassa tietää olevansa ulkomailla. Jos ei muuten, niin ainakin kielen puolesta. Netti- ja virtuaaliystäväni Johanna kutsuu latviaa konsonanttikieleksi. Termi on hyvä, vaikka minusta todellinen konsonanttikieli on kylläkin puola. Mutta kyllä latvialaisiin sanoihinkin konsonantteja riittää. Kieli solmussa yritimme lukea ääneen kylttejä, joita oli ripoteltu tien molemmille puolille.

Latvian kyltityksistä pari sanaa: nähtävyyksistä kertovia kylttejä on runsaasti, ja kaikki vain ja ainoastaan latviaksi. Mieti siinä sitten että mitä tarkoittaa viesti, josta yksikään sana ei ole edes hämärästi tuttu: onko tien päässä komea linna, upea luonnonpuisto vai vanha sammaloitunut kivi, jonka juurella Sigismund  pysähtyi 1642 matkallaan Ruotsista Puolaan.

Opaskirjankin olemme hankkineet, ja sieltä sentään olemme saaneet raavituksia tietoa kokoon naapurista. Ja opaskirja vakuuttaa että Gauja-joki ja sen ympärille levittäytyvä valtava kansallispuisto on näkemisen arvoinen. Päätämme siis lähteä sinne!

Pääsimme lähtemään liikkeelle Otepäältä vasta kello 13.00 ja näin ollen päivästä tuli turhan lyhyt. Aurinko laskee näinä aikoina seitsemän hujakoilla illasta, joten valoisan aikaa ei ollut pilvin pimein. Ja pilvistä puhuttaessa, niiden määrä ja konsentraatio vaihteli päivän mittaan. Matkalla aurinko paistoi upeasti, ja perille tultuamme taivas oli pilvessä ja ripsautti vähän väliä vettä niskaamme.

Gauja-joelle siis suuntasimme. Muutama sana joesta: se on yksi Latvian suurista joista, ainoa joka sekä alkaa että päättyy maan rajojen sisällä. Sen pituus on 460 km, joista 93,5 km virtaa suuren kansallispuiston läpi. Gaujaan laskee 13 sivujokea, joista suurin on Amata-joki. Gaujan erikoisuus on sen jokitörmät, jotka ovat samaa punaista devoninaikaista hiekkakiveä, kuin mitä on myös Virossa, esimerkiksi Ahja-joella nähtävissä.

Kartasta löysimme läheltä Ligatnea kohteen Zwartes iezis, jonka pistämättömällä latvianosaamisellamme käänsimme mustaksi kiveksi. Sitä lähdimme etsimään. Perille löysimme ja olimme melkein oikeassa. Kyse oli toki kivestä, mutta punaisesta. Nyt epäilemme että Zwartes onkin henkilön nimi, mahdollisesti jonkin geologin, joka on kiven löytänyt tai sitä tutkinut. Tällaista se on aina Latviassa, pientä arvailua.

Mutta tässä tämä kuuluisa kivi nyt joka tapauksessa on:

Latte viruttelee varpaitaan Gauja-joessa

Minä aikana minä ihmettelin tätä pensastavasti kasvavaa outoa kukkijaa. Tunnistaako kukaan?

Musta kivi on siis nähty, jatkamme matkaa, jatkuvasti yltyvässä tihkusateessa Amata-joelle ja sieltä Kuku-kallioille. Päiväkin on jo hieman pimenemässä, ja niinpä vierailu kallioílla jää turhan lyhyeksi.

Sillä Kuku-kalliot ovat todella upeat. Ne ovat jälleen devoninaikaista punaista kiveä ja muodostavat pisimmän yhtenäisen punaisen kalliotörmän Latviassa. Pituutta on tällä muodostelmalla 300 metriä ja korkeutta 5 - 43 metriä. Gauja-joki mennä pulputtelee vauhdilla kalliotörmien välissä. Todella vaikuttavaa!

Jotta tällainen seikkailu Gauja-joella meillä toissa päivänä. Kilometrejä tuli mittariin 340 km, joten kyllähän naapuria tuli kuitenkin mukavasti nähtyä, lyhyestä aikataulusta huolimatta. Tänne palataan vielä!