Erään matkan anatomia, osa 22: Mitä Pueblo Mijas tarjoaa matkailijalle?

Olen tarinassani yhä keskiviikossa 27.2.2019 ja olen saapunut Mijasin kuuluisaan vuoristokylään. Olen tullut tänne katsomaan flamencoa. Ensimmäisenä selviää, että kylän keskusaukiolla, Plaza de Constitucionilla ei ole tänään tarjolla flamencoa. Turisti-informaation täti kertoo minulle, että esitykset on toistaiseksi peruttu. Tanssijat harjoittelevat nyt uutta repertoaariaan. Harmistus.

Harmistus

Kiertelen hetken keskusaukiota, joka sijaitsee vain kivenheiton päässä bussiasemasta, ja totean sen olevan turistien kansoittama. Saman havainnon tein jo aiemmin Pueblo Benalmádenassa: turistien mielenkiinto paikkaan voidaan piirtää harpilla. Kolmisensataa metriä keskusaukiolta, ja se sitten siitä. Check. Done it. Next.

Terasseja keskusaukiolla

Tänne tuntuvat turistit keskittyvän

Aukion terassien edessä kulkee kitaristi, joka näppäilee kitaransa kieliltä paikallisväriä turistien keskipäivään. Aika tusinatavaraa, ajattelen. Minä jatkan täältä kuitenkin matkaani kohti Parque la Murallaa ja sen näköalatasannetta. Ja kohtaan toisen musikantin. Hanuristin.

Hanuristi on ensimmäinen, ja tarkkaan ottaen viimeinenkin espanjalainen, joka koko reissuni aikana käyttäytyi suoranaisen törkeästi. Lökäpöksyinen kansantaiteilija oli asettautunut parhaaseen paikkaan, mistä ei-niin-ihanilla sulosoinnuillaan yritti tavoittaa mahdollisimman monta kuulijaa. Sirmakan sointi oli epävireistä ja koko esitys oli kaikin puolin ala-arvoinen. Ajattelin kuitenkin ikuistaa tämänkin pelimannin kameraani.

Kuvaa ottaessani huomionkipeä kurtunsoittaja heti huomaa tilaisuutensa tulleen ja alkaa viuhtoa minulle. Hän osoittelee rasiaa vierellään  ja ilmehtii: kun otit kuvan, niin maksa siitä myös. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta rahoittaa hänen vajavaista soittotaitoaan ja käännän hänelle selän. Kuvakin oli epätarkka ja epäonnistunut.

Haitarin Hatšaturjan

Lähden kuvaamaan näköalatasanteelta aukeavia näkymiä. Törmään mieheen kuitenkin myöhemmin samana päivänä. Hän oli liikkeellä kaveriensa kanssa ja tunnisti minut kadulla. Ja alkoi huutaa minulle espanjankielisiä rivouksia. Vaikka en ole mikään kielen taitaja, ei jäänyt miehen huudot minulle epäselviksi. Kyllä taisi Haitarin Hatšaturjania ottaa meitsi päähän enemmänkin. Typerä mies. Hanurista koko ukko.

Näköalatasanne on mahtava paikka, jo yksin riittävä syy tulla Mijasiin. Tasanne on itse asiassa väärä sana. Kyse on vuoren reunamaa mukailevasta pitkästä kävelyreitistä, jonka varrella on useita penkkejä, joilla istahtaa. Sen takana on Parque la Muralla, viheralue, jossa kasvaa monenlaisia eksoottisia puita. Ja näkymät täältä ovat loistavat. Fantastiset.

Maisemaa näköalatasanteeelta

Tasanne ei ole tasanne, vaan kulkee pitkän matkan vuoren reunamaa seuraillen

Korkealta nähtyjä maisemia

Monilla eri tasanteilla on penkkejä joista ihailla näitä upeita maisemia

Jo tämä riittää erinomaiseksi syyksi tulla Mijasiin. Maisemat!

Kiertelen ja kuvailen. Ja sitten vain istun alas muurin reunalla olevalle kivipenkille. Katson maisemia ja vedän henkeä. Rauhoitun. Annan ajatuksen lentää vapaana, samaan tapaan kuin silmät katsovat kaukaisuuteen asti näkyvää maisemaa ja sen yli. Ja sitten kuulen taas musiikkia. Niin hienoa espanjalaista kitaransoittoa, etten muista koskaan kuulleeni. Kappaleet eivät ole minulle tuttuja, mutta niiden sointi on syvältä espanjalaisen musiikin ja kitaramusiikin ytimestä. Kaihoisaa, surumielistä, pakahduttavan kaunista. Istun ja kuuntelen. Aika kuluu, mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Juuri nyt. Tässä. Olen niin onnellinen että en voi olla hymyilemättä.

Aikaa tosiaan kuluu ja minut hypnotisoinut kitaransoitto jatkuu. Mutta kivipaasi allani hohkaa kylmyyttä, ja on noustava. Lähden siis eteenpäin. Mutta sitä ennen haluan nähdä kuka kitaraa soittaa. Ajattelen että ehkä käyn kiittämässä häntä. Ja jos hänellä on myös ropolaatikko edessään, olen ilomielin valmis siihen antamaan oman kiitokseni.

Kun löydän miehen, on hän täysin vajonnut omiin ajatuksiinsa. Ei hän ole soittamassa turisteilta rahaa tienatakseen. Ei ole kippoa hänellä. Hän on niin syvälllä musiikissaan etten halua häntä häiritä vaan lähden hiljaa hiipien paikalta pois. Hyvin kiitollisena.

Taiteilija uppoutuneena ajatuksiinsa

Jatkan siis matkaani näköalatasanteelta. Käyn Mijasin keskustassa, härkätaisteluareenan kulmilla. Areenalle en mene. En sitä kulttuuria arvosta enkä ymmärrä. Kiertelen keskustan turistikortteleissa, kurkkailen turisteille suunnattujen myymälöiden oviaukoista, mutta en tee ostoksia. Käyn kylän keskellä olevassa kirkossa. Ja sen jälkeen suuntaan ulos keskustasta, turistien suosiman 300 metrin ympyrän ulkopuolelle.

Joistain keskustan ravintololoista on hieno näkymä alas laaksoon

Plaza de Toros

Kulttuurin muoto, jota minun on vaikea ymmärtää. Sen toki ymmärrän, että se on tärkeä osa espanjalaista identiteettiä. Elämä ja kuolema. Toreadorin rohkeus ja villin eläimen kohtaaminen. Draamaa. Intohimoa. Mutta myös eläinrääkkäystä.

Itkevä madonna kylän keskustan kirkossa koskettaa. Me emme Neitsyt Madonnaa luterilaisessa uskossa palvo. Mutta mietin itsekseni, että ehkä tämä naishahmo tarjoaa samaistumispohjaa katolisille naisille. He ymmärtävät kärsivän äidin tuskan, äidin joka ei voi vaikuttaa poikansa tulevaisuuteen tai kohtaloon.

Olen niin pitkään istunut näköalatasanteella, että kun lähden liikkeelle, siesta on jo alkanut. Se tarkoittaa, että myös paikalliset ovat vetäytyneet sisätiloihin. Turisteja ei myöskään kaduilla näy.

Ja niin minä vaellan valkeiden talojen reunustamia katuja pitkään ilman että törmään kehenkään. Päivä on kuuma ja kadut nousevat ja laskevat, kuten ne vuoristokylissä tekevät. Taivas on kirkkaan sininen ja talojen valkeus häikii silmiä. Minusta ei enää tunnu että olen turistikylässä. Vaan ihan oikeiden ihmisten asuttamassa vuoristokylässä.

Yksin saa täällä kulkea

Valkeus häikäisee silmää

Koko kylä tuntuu nukkuvan siestan aikaan

Kirkas aurinko lyö myös varjoja, jotka muodostavat rytmejä

Koko reissun ainoa omakuva. Liikennepeili toimikoon apuna.

Retkeni päätepiste on Seitsemän lähteen kirkko. Olen kuumissani, päivä on todella helteinen. Matkan varrella ei ole penkkejä ollut, ja ilahtuneena istahdan kirkon edustalla olevalle pitkälle kivipenkille. Varjoa se ei sanottavammin tarjoa, mutta jalat saavat hetken levähtää.

Seitsemän lähteen kirkko

Aurinko porottaa kuumana siniseltä taivaalta

Seitsemän lähdettä

Istun yhä kivipenkkirivillä kun kadun ainut toinen kulkija saapuu paikalle. Hän on vanha tyylikäs herrasmies. Varovaisin askelin hänkin suuntaa kulkunsa kivipenkille ja istahtaa kuulomatkan päähän minusta. Käymme seuraavan keskustelun. Minä kouluaikaisella ja hyvin heikolla espanjallani.

- Onpa kuuma iltapäivä!
- On tosiaan lämmintä.
- Mijas on kovin kaunis paikka.
- Tämä on minun kotini.

Ja nämä sanat vaihdettuamme mies nousee ylös ja suoristautuu. Ja alkaa hitaasti ja hieman haparoivin askelin kävellä kohti päämääräänsä. Nostaa lakkiaan lähtiessään.

Vanha herra saapuu paikalle

Tämän jälkeen päätän kääntyä takaisin kohti kylän keskustaa. Päivä on jo pitkällä, minulla on kuuma ja janokin. Kahviloita ei tässä osassa kylää ole. Vaikka tunnen itseni yhtäältä hyvin väsyneeksi, toisaalta tunnen itseni jotenkin levänneeksikin. Pieni kohtaaminen vanhan herran kanssa jää mieleen. Olen kokenut jotain aitoa, todellista. En vain turisti-Mijasta.

Kysyin otsikossa: mitä Pueblo Mijas tarjoaa matkailijalle? Ja vastaan: se tarjoaa huikeita näköaloja ja kauniin valkean kylän, joka löytyy keskustan ulkopuolelta. Se tarjoaa keskusaukiollaan kahviloita ja se tarjoaa turistiviihdettä kuten karikatyyrimaalareita, huonoja hanurinsoittajia ja aasitakseja. Viimeksi mainittua en suosittele.

Ja jos hyvin sattuu, voi kohdata pyytettömän kitarataiturin, joka soittaa vain omaksi - ja siinä sivussa sinun - iloksi. Ja tekee päivästäsi ikimuistoisen.

Jälkikirjoitus: Miksi en aaseja suosittele? Se selviää seuraavassa osassa. Tarina siis jatkuu.