Erään matkan anatomia, osa 10: Pikapyrähdys Fuengirolaan

Kaikista Aurinkorannikon kohteista minulla oli ennen matkaa suurimmat epäluulot ja ennakkokäsitykset Fuengirolasta, tuosta Benalmádenan kuuluisasta isoveljestä. Välimatkaa ei kaupunkien välillä ole linnunteitse kuin 8 km. Autolla matkaa tulee n. 12 km ja junalla välin suhauttaa reilussa 10 minuutissa. Olisko kaupungeissa muuten selvästi aistittavaa eroa?

Perjantai-iltapäivänä 22.2.2019 lähdin ottamaan asiasta selvää. Perhe Rummukaisella oli omia asioitaan kaupungissa ja minä lähdin hang-aroundina heidän matkaansa. Halusin myös tavata ystäväni Arin, jonka kanssa olimme seuraavana päivänä lähdössä kaksipäiväiselle retkelle Andalucian sydämeen, vuoristokyliin ja Cordobaan.

Ennakkomielikuvani Fugesta, kuten fugensuomalaiset sitä kutsuvat, perustuvat ennen muuta vuonna 2011 esitettyyn halpistelevisio-ohjelmaan, jota juonsi ikiruskea ja ikinuori Jorma Pulkkinen, tuolloin jo 70-vuotias juontajaveteraani.

Ohjelma kertoi suomalaisten arjesta ja juhlasta ikuisesti paistavan auringon alla. Ja siitä jäi jotenkin tahmainen olo. Ainakin ohjelmaan valikoituneista henkilöistä jäi mielikuva Suomi-klikista joka pitää yhtä ja pyörii pienissä piireissään lihapullia Suomi-kuppiloissa syöden tai viinaa Suomi-juottoloissa litkien. Heillä on omat kauppansa, omat lehtensä ja omat radioasemansa. Ohjelmaan osallistuneiden keski-ikä taisi painottua eläkeikäisiin, eikä sellaista osaa tainnut ollakaan missä joku ruskettunut eläkeläispariskunta ei olisi pyörinyt golfkentillä hölmöissä vaatteissa. Kovasti kaikki vakuuttivat että hienoa täällä on. Niin pontevasti että katsoja alkoi sitä hetimiten epäillä.

Ajan myötä luin toki lehtijuttuja siitä että yhä nuoremmat ihmiset suuntaavat Fuengirolaan ajatuksenaan jäädä sinne pysyvästi. Lapset käyvät suomalaista koulua ja vanhemmat etsiytyvät työelämään, joko perustamalla oman yrityksen tai hankkiutumalla muuten palkkatöihin. Ja luin minä myös lehtijuttuja siitä että syrjäytyneissä nuorissa, kodittomissa päihteiden väärinkäyttäjissä, on niissäkin nähty suomalaisten osuudessa kasvua.

Ystävälläni Arilla on Fuengirolasta pitkää omakohtaista kokemusta, ja jo ennen tapaamistamme olimme aiheesta kirjoitelleet. Ari on vannoutunut Andalucian ja Espanjan ystävä. Hän allekirjoittaa saman minkä moni muukin Suomesta Espanjaan muuttanut: Espanjassa elämä on monin tavoin parempaa kuin mitä Suomessa. Suotuisa ilmasto, lämpö ja valo vaikuttavat ihmisen mielialaan positiivisesti. Ari kertoo liikkuvansa ja oleilevansa ulkona enemmän kuin mitä teki Suomessa. Hän huomaa ruokavalionsa muuttuneen ajan myötä koko ajan terveellisemmäksi, kiitos tuoreiden hedelmien ja vihannesten. Lämpö on tehnyt myös hyvää kaikille iän myötä tulleille pienille kolotuksille. Hänen yleiskuntonsa on kuluneina vuosinna lähinnä kohonnut.

Andaluciaa hän kertoo rakastavansa erityisesti. Mutta Fuengirolaan hän on asettunut järkisyistä. Kaupunki on sopivan iso tarjotakseen hänen yritykselleen riittävän asiakaspohjan. Kaupunki on toimiva, kaikki on sopivan lähellä, kodista työpaikkaan siirtyminen on helppoa ja vapaa-aikana kaupunki ja lyhyen junamatkan päässä oleva Malaga tarjoavat riittävästi kulttuuritoimintaa, sellaista halutessa. Mutta ei hän sano Fuengirolaa mitenkään erityisesti rakastavansa. Se on hyvä kaupunki elää ja asua. Mutta vähänkään pidemmillä vapailla hän lähtee sieltä pois. Puolisonsa Antin kanssa he suuntaavat matkansa vuoristoon, Sierra Nevadan tai Cordoban pikkukyliin. Sinne missä espanjalaisuus ja andalusialaisuus on aitoa ja autenttista. Myös se, että hän puhuu sujuvaa espanjaa on suuri etu; ainakaan vajavainen kielitaito ei ole syy minkä takia hänen tarvitsisi  pyöriä sen erityisemmin Suomi-porukoissa.

Virossa asuvana luulen ymmärtäväni mitä Ari tarkoittaa. Juuri noin mekin olemme ajatelleet elämästämme Otepäällä. Olemme täällä koska tämä maa ja paikka on tarjonnut meille lisää elämänlaatua: kaunista ja puhdasta luontoa ja edullisemman hintatason. Emme koe olevamme erityisesti suomalaisia, mutta emme me koe olevamme virolaisiakaan. Me olemme me, ja täällä on meillä koti. Ystävät meillä on Suomessa - tai Espanjassa tai jossain muualla - mutta heihin pidämme samalla tavalla yhteyttä kuin mitä pitäisimme Suomessakin. Ei meillä ole tarvetta erityisesti hakeutua toisten suomalaisten poppoisiin tai liittyä mihinkään Suomi-seuraan.

Mutta nyt siis takaisin Fuengirolaan! Hyppäsin siis junaan ja ajaa hurautin paikan päälle katsomaan vastaisiko Fuengirola mielikuviani.

Matka Benalmádenasta Fuengirolaan taittuu nopeasti junalla. Asema on keskellä kaupunkia.

Neljä tuntia (joista 20 minuuttia tuskaa)

Mitä nyt kerron tapahtui neljän tunnin sisällä. Korostan, vain neljän tunnin sisällä. Eli minulla ei ole minkäänlaisia rahkeita tai kompetenssia sanoa että Fuengirola on sitä. Tai Fuengirola on tätä. Uskon muutenkin että jokaiselle jokainen paikka on hieman erilainen. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan.  Se mitä jatkossa kerron ovat vain hajanaisia havaintoja joita tein noiden neljän tunnin aikana.

Jo juna-asemalta poistuessa huomaa että ollaan tultu isompaan kaupunkiin, jolla on selkeä kaupunkimainen keskusta ja joka koostuu korkeista kerrostaloista ja liikekeskuksista. Kadut ovat kapeita ja niillä liikennöi paljon autoja. Kauppoja on keskustassa kaikkialla ja paljon. Monissa kaupan nimissä näkyy paikan vierasasutus. Ja nimet ohjaavat ruotsalaisia ruotsalaisiin paikkoihin, saksalaisia saksalaisiin ja tietenkin englantilaisia englantilaisiin liikeyrityksiin.

Rakennuskanta Fuengirolassa on Benaa korkeampaa ja kaupunkimaisemppaa

Suuri asuintalo kaupungin keskustassa

Arkkitehtuuri ei ole aina erityisen silmäähivelevää

Nimillä kosiskellaan eri expat-ryhmiä

Kun Rummukaiset lähtevät kaupungille hoitelemaan omia asioitaan, suuntaan minä kulkuni rannalle. Minnepä muuallekaan. Rantaa riittää Fuengirolassa lähes kahdeksan kilometrin matkalle, mutta minä tepastelen sen keskustaa sivuavalla rantabulevardilla.

Rantabulevardia ja sen tuntumaan parkkeerattuja veneitä

Ihmettelen suuria hotellikolosseja, jotka edustavat 70- ja 80-luvun taitteen kolhoa arkkitehtuuria. Onhan niitä Benalmádenassakin riittämiin, sitä en kiellä, mutta jotenkin täällä ne vaikuttavat vielä rumemmilta. Mietin itsekseni että olenko onnistunut vajaassa neljässä päivässä kehittämään jonkinlaisen kotiseuturakkauden Benaan ja siksi näen nämä hotellijätit niin rumina. Mutta ovathan ne rumia! Mutta varmasti palvelevat aurinkolomavieraiden tarpeita.

Aika masentavan näköistä

Aikani rantatietä talsittuani huomaan rantabulevardin alla olevan talon peltikatolla Suomen lipun. Olen huomaamattani saapunut ravintola Uusi Reflaan. Jonka läheisyyteen olimme sopineet Rummukaisten kanssa tapaamisen. Syystä että ravintolan yhteydessä toimii myös jalkapallojoukkue Malaga CF:n suomalainen kannattajayhdistys. Ja Risto Rummukaisen oli määrä hakea sieltä liput lähiaikoina pelattavaan matsiin. Risto on intohimoinen jalkapallon ystävä ja kyseisen joukkueen kannattaja.

Suomen lippu ja taustalla Fuengirolan vierasvenesatama

Reflasta saa myös Malaga CF:n kotiotteluihin lippuja

Käännän siis kulkuni kohti Fuengirolan vierasvenesatamaa ja sen edessä olevaa pitkää ravintolaränniä, jonka viimeisena juottolana on kyseinen suomalaisravintola. Ravintolaränni siis koostuu toinen toisissaan kiinni olevista kuppiloista joista useimmat näyttivät profiloituvan jonkin maan omaksi kotikuppilaksi. Ainakin Ruotsin, Tanskan ja Britannian liput liehuivat näiden hökkeliravintoloiden katoilla tai portinpielissä ja kun ränninvierustaa kulki, niin ravintoloista kaikuva jatkuva örinäkin vaihtui kielen osalta.

Ravintolaränniä

Eri maiden liput hulmuavat portilla kuin kutsuen omiaan luokseen

Ruotsalaispaikka

Jos eivät nuo toisetkaan kuppilat olleet mitään huippuluokan paikkoja niin Refla oli selvästi paikoista kaikkein rupuisin. Metalliset kaljatynnyrit toimivat somisteina ja osa terassikalustostakin oli kursailemattomia valkoisia muovituoleja. Terassi oli karusta somistuksesta huolimatta melko täynnä, mutta ilokseni huomasin terassin takimmaisessa nurkassa vapaan pöydän johon vielä paistoi aurinko, vaikka se olikin pian menossa suurten hotellikompleksien taakse. Suuntasin siis kulkuni sinne.

Hiljaa itsekseni mietin, että olikohan tämä nyt järkevää. Ehdoin tahdoin hakeutua Suomi-kuppilaan. Mutta kunnon kaupunkiantropologin tapaan ajattelin: Onhan tämäkin nähtävä. Suomalaiset Suomi-ravintolassa Aurinkorannikolla.

Suomi-pojan juottokeidas

Tuskin olin saanut tilaukseni tehtyä, kun pöytään rojahtaa kahden suomalaisherran seurue, johon pian liittyy kolmaskin mies. "Onksnää vapaat" yksi urahtaa jo tuoliin ahterinsa asemoineena. Selitän että itse asiassa odotan ystäviäni joiden pitäisi ihan kohta saapua. "Hrmph. No me lähdetään sitten jos ne tulee."

Seuraavat kaksikymmentä minuuttia olivat yhtä piinaa. Halusin tai en, jouduin kuuntelemaan näiden kolmen taliaivon keskusteluja, joiden taso oli luokatonta.

Herra A, n. 60-vuotias lippalakkiurpo ottaa minuun kontaktia. Hän on huomannut ison kamerani. "Tykkäätsä ottaa kikkelikuvia? Sitäksä teet? Otat kikkelikuvia pöydän alta? Halluuks ottaa mun kikkelistä kuvan?" (Lat. huom: 'kikkeli'-sanan sijasta Urpo A käyttää omalle sanavarastolleen ominaisempaa ja kansanomaisempaa termiä sukupuolielimestään.)

Herra B, n. 40-vuotias lippalakkiurpo ei katso aiheelliseksi huomioida minua mitenkään. Vaikka hän tuusan kännissä onkin, hän ei niin laitamyötäisessä ole, että kuusikymppinen täti-ihminen häntä kiinnostaisi. Hän ilmoittautuukin kovalla äänellä maksullisten naisten ystäväksi. Fuengirolassa on ne parhaimmat. Ne mustat. Ja alkaa juurta jaksaen kertoa edellisyön seikkailusta kun portieeri ei ollut päästänyt hänen tummapintaista naisystäväänsä hotelliin yöksi. Ja pitkän kaljahörpyn ja sitä seuranneen röyhtäisyn jälkeen jatkaa kerskaillen:"Mutta ei se portieeri enää tänään töissä siellä ole, eikä tuu olemaankaan. Meikä piti siitä huolen."

Herra C, pitkätukkainen lippalakiton n. 30-vuotias urpo pystyy vain vähämielisesti hihittelemään. Hänen silmiensä lasinen kimmellys kertoo jo pitkästä ryyppyputkesta, sellaisesta josta paluu kestää kauan, jos siitä paluuta edes on. Eikä mies pysty enää osallistumaan keskusteluun muuten kuin aina toistaen edellisen urpon lausumia kolmea neljää viimeistä sanaa. Itsekin selvästi ihmetellen että suusta vielä tulee suomea.

Ja tätä troikkaa sain kestää parikymmentä minuuttia. Imutin tuoremehuani niin nopeasti kuin vain pystyin ja yritin vain katsoa kaukaisuuteen, korvat sulkien. Onneksi Seija tupsahtaa paikalle ja ilmoitan että lähdetään me vetämään täältä heti. Koska minulla on jonkin verran tavaraa pöydässä, pyydän Seijaa katsomaan niiden perään siksi aikaa kun käyn maksamassa mehuni tiskillä. Kun tulen takaisin odottaa Seija minua silmät suurina: "Herran jestas mitä juttuja noilla oli!"  Vastaan sisäisesti väristen: "Tiedän! EI puhuta siitä enää! Lähdetään vaan äkkiä pois."  - Fuengirolan Suomi-todellisuus, yksi sellainen, oli iskenyt meihin yllättäen ja lujaa.

Kun Risto saapuu paikalle fudislippunsa kanssa lähdemme etsimään ruokapaikkaa. Se löytyy vierasvenesataman kulmilta: paella- ja mereneläväravintola La Traiña. Ruoka on hyvää ja tarjoilija sopivan höveli ja kohtelias. Minuutti minuutilta Reflan aiheuttamat väristykset häviävät ja normaalitila valtaa mielen. (Pakko on tähän yhteyteen kertoa huvittava fakta: Helsingin huumeslangissa 'reflat' tarkoittavat vieroitusoireita, tärinöitä.)

Mustekalaa ja pikkusinttejä - ja oli hyvää

Tarjoilija on pelimiehiä ja lähteissämme vielä heiluttelee kameralleni

Ennen kotiinlähtöä poikkeamme Seijan kanssa vielä Arin liikkeessä. Mutta siitä seuraavassa postauksessa lisää. Pysykää siis kanavilla.