Erään matkan anatomia, osa 14: Zuheros korkeuksissa

Kaksipäiväisen matkapäivämme ensimmäisenä iltana on päivän päätepysäkki Zuheros-nimisessä kylässä, korkealla vuorilla. Kylästä josta harva on kuullut.

Ystäväni ja matkaoppaani Ari oli valinnut tämän kylän useammastakin syystä. Hän tiesi että pieni Zuheroksen kylä on kaunis ja sijainniltaan vähintäänkin upea. Ja hän oli aiemmin yöpynyt hotelli Zuheirassa ja tiesi sen korkeatasoiseksi ja kohtuuhintaiseksi.

Eipä Ari taaskaan ollut valinnut väärin. Pieni kylä, jälleen valkoinen andalusialainen vuoristokylä, oli viehättävä ja hotelli erinomainen. Ja maisemat miradorilta, eli kylän näköalatasanteelta olivat aivan.... huikeita. (Minun täytyy oppia uusia synonyymejä sanoille 'mieletön', 'mykistävä' ja 'huikea'. Mutta minkä teet kun ne ovat juuri sitä.)

Ehdimme perille ennen auringonlaskua. Mutta autolle täytyi ensin löytää parkkipaikka. Se ei käynyt ihan käden käänteessä. Herrasmiehenä Ari jätti minut miradorille ja lähti itse etsimään autolle paikkaa. Koska vuoristokylien kadut ovat korkeita, ja hän halusi säästää minut ja kurjat polveni ylenpalttiselta kiipeämiseltä.

Zuheroksessa on parkkeeraus haasteellista. Ja mäkilähdöt kannattaa opetella jo kotona.

Korkeuseroja riittää ja parkkipaikkoja ei ole erityisen runsaasti, jos ollenkaan

Kun auto oli saatu parkkiin ja Ari palannut miradorille asetuimme hetkeksi pienen keskusaukion ja kirkon edessä olevan ravintolan terassille, mistä oli hienot näkymät yli seutukunnan. Zuheroksen vanhan maurilaislinnoituksen rauniot edessämme.

Kuvat puhukoon puolestaan:

Arin ajelu-urakka on ohi. Olemme saapuneet Zuherokseen.

Maisemat näköalatasanteelta ovat upeat, korkeuseroissa riittää

Vanha linnoitus maurien ajalta varjelee kaupunkia

Viemme tavaramme hotellille, joka on lähellä miradoria. Kurkkaan huoneeni ikkunasta ulos ja näen alhaalla näyn, jollaista en ole ennen nähnyt. Paimenet tuovat koiriensa kanssa lampaansa ja vuohensa kotiin. Hieno kulkue ja hienosti osaavat paimenkoirat!

Minulla on ainutlaatuinen tilaisuus seurata miten isännät ja koirat paimentavat laumansa kotiin

Eritoten koirien työskentely herättää kunnioitukseni

Palaamme hotellilta vielä miradorille ja vanhan maurilaislinnoituksen tornille ihailemaan auringonlaskua. Ja kun sanon ihailemaan, se ei ole vain matkailutermi. Auringonlasku oli yksi päivän kohokohdista. Seurata miten alle aukeava maisema sekä vanhan linnoituksen muurit ja torni värjäytyivät ensin ruusunnupun punaisiksi ja sitten miten koko taivas sen jälkeen hetki hetkeltä vaihtoi väriään kunnes kaiken yllä leijaili hurja vaaleanpunaisesta oranssiin värjäytyvä hämy joka peitti maiseman. Häkellys, ihastus ja kiitollisuus siitä että olin päässyt tänne.

Ilta saapuu ja maisema värjäytyy ruusunpunaan

Miradorin ja vanhan maurilaislinnakkeen torni saavat nekin pehmeän punaisen värityksen.

Auringonlaskun hetki on sadunomainen

Hetken koko taivas tuntuu olevan väritetty mahtavilla värikkäillä pensselinvedoilla

Kun aurinko on laskenut, hiipii korkeuksiin kylmyys emmekä tarkene enää terassilla. Miradorin pieni kansanravintola on tätä ennakoiden nopeasti rakentanut pihalle pienen muovikuution, muoviseinien turvaaman pation, joka täyttyy hetkessä. Näyttää siltä että pöytää sieltä ei meille enää riitä. Mutta nopeasti nokkela isäntä tekee järjestelyitä, kaikki ovat valmiita antamaan tilaa, ja niin mekin pääsemme nauttimaan muoviseinien tuottamasta tuulensuojasta ja infrapunalamppujen lämmöstä. Olen liikuttunut isännän huolehdinnasta. Ei hänen olisi tarvinnut.

Olen kohdannut andalusialaista vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä. Se koskettaa.

Ravintolan sisällä tai siis sen muoviseinien takaa vahtii kaksi aseistanutta jänistä selässään kiväärit ja vyötäröillään panosvyöt. Jostain syystä nämä vähän surrealistiset hahmot viehättävät minua suuresti. Olisipa kaikilla jänöillä mukanaan samanlainen arsenaali. Siltä varalta että verenhimoisia metsästäjiä hiippailee lähiseuduilla.

Istumme hetken muoveilla suojatulla patiolla, juomme lasin viiniä - minun ensimmäisen pitkään aikaan; sinne meni sekin päätös - ja sen jälkeen siirrymme hotellille, mistä meille on varattu pöytä illalliseksi. Olemme väsyneitä, emme puhu paljoakaan, sillä niin paljon tuli päivän aikana puhuttua. Hiljaisuutemme ei ole kiusallista, ainoastaan mukavaa. Ruoka on erinomaista. Illallisen  jälkeen vetäydymme huoneisiimme, tyytyväisinä ja väsyneinä.

Minä katson vielä huoneeni ikkunasta ulos hetken, kuin saadakseni verkkokalvolle piirtymään tämän näyn. Yö laskeutuu, maisema pimenee, mutta pimeydestä loistaa jossain matalalla toinen kylä, jossa valoja palaa. Olen kaukana kaikesta mutta ympärillläni on elämää.

Buenas noches Zuheros!