keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Erään matkan anatomia, osa 16: Pointillismista kolorismiin

Tiedättekö tunteen kun näette maiseman, joka niin vastaa sisäistä tunnetilaanne tai kauneustajuanne? Kun maisema sen kaikessa suuruudessaan, kauneudessaan, koskettavuudessaan ja ainutlaatuisuudessaan on kuin lempitaulunne, sen jonka juuri huomaatte löytäneenne.

Tiedättekö senkin tunteen kun haluaisitte omistaa suuret maailmankaikkeutta ja taivasta leikkaavat sakset ja leikata maiseman irti ympäristöstään ja pingottaa sen kehyksiin, jotta voisitte ripustaa sen seinällenne ja katsella sitä joka päivä?

Valokuvauksella sen voi tehdä, vaikka vain alkeellisesti. Rajata etsimeen haluamansa ja sitten painaa laukaisinta. Tulos ei tietenkään vastaa kuin murto-osaa todellisuudesta. Mutta pieni lohtu sekin.

Taiteilijat, ja nyt puhun kuvaamataiteilijoista, ovat pyrkineet ratkaisemaan tuota ongelmaa: miten saavuttaa teoksessa myös kohteen aiheuttama tunnekuohu tai tunnetila käyttämällä erilaisia tekniikoita. Impressionistit keskittyivät hetkellisen tunnetilan tai tunnelman, impression, välittämiseen pehmeillä ja utuisilla siveltimenvedoilla. Ekspressionistit taas pyrkivät korostamaan vaikutelmaa, tuomaan sen esiin käyttämällä todellisuutta jyrkempiä linjoja, värejä ja kontrasteja.

Taide pyrkii jäljittelemään todellisuutta. Ja joskus todellisuus jäljittelee taidetta.

Ja näin jäljittelivät maisemat Zuheroksesta Córdobaan taidetta. Alkumatkasta katsoimme pointillistisia peltomaisemia. Tai ehkä kyseessä oli pointillistin eli pistemaalarin ensimmäinen vedos, vasta vihreät pisteet olivat töpötelty kankaalle.



Ajaessamme eteenpäin maisema muuttuu. Zuheroksen pointillistiset maisemat muuttuvat aaltoileviksi suuriksi väripinnoiksi, kuin suuriksi abstrakteiksi tilkkutäkeiksi. Ja sisäinen koloristini haltioutuu. Kun väri muodostuu maiseman määräävimmäksi osaksi. Kun värit käyvät keskenään vuoropuhelua, valtavina unduloivina pintoina. Niin kaunista! Olen onnesta mykkyrällä!

Luonnon tilkkutäkkiä

Suuria aaltoilevia väripintoja

Minimalistista kolorismia

Väri on maiseman tärkein elementti

Vihreää minimalismia valtavassa mittakaavassa

Todellisuutta vai taidetta?
Tällaisten haltioituneiden ajatusten saattelemana matkani eteni kohti Córdobaa. Ars longa, vita brevis eli taide pitkä, elämä lyhyt.

Ja lyhyt on meidän itse kunkin aika tässä maailmassa. Nämä maisemat olivat jo ennen meitä. Toivokaamme että ne säilyvät vielä meidän jälkeemmekin.

Ja seuraavaksi Córdobaan! Pysykää kanavilla.

5 kommenttia:

Kimmo Linkama kirjoitti...

Kas taideoppitunti. Miksei kukaan ole aikaisemmin selittänyt impressionismia ja ekspressionismia noin yksinkertaisesti?

Mutta kuviin. Taidettahan kukin tulkitsee omalla tavallaan, ja kaikki tavat ovat omalla laillaan "oikeita".

Tykkäsin erityisesti näistä kuvista:

Kuva 3, Luonnon tilkkutäkkiä. Upea kontrasti maiseman ja edustalla olevan tien välillä.
Kuva 5, Minimalistista kolorismia. Väripinnat ja puu keskellä elävöittämässä.
Kuva 7, Vihreää minimalismia valtavassa mittakaavassa. Maisema pehmeä kuin karhunsammal. Onko muuten laaksonpohjan kohdalla taivaalla lintu vai helikopteri?

Yleisö odottaa innolla saapumista Córdobaan!

Tiina Linkama kirjoitti...

Taideoppitunti lienee ajallisesti hieman turhan laaja termi. Ehkä taideoppitietoisku 30 sekuntissa. Hieman hirvitti kun vanhana taidehistorian opiskelijana suoristin mutkia vauhdissa. Mutta kaikki hyvän asian vuoksi.

Ja kiitos kuvamieltymysten erittelystä.

Vallaton kirjoitti...

Ai että! Kuvien lisäksi maalailet vielä sanoilla niin, että ihan pyörryttää. Jokaista kuvaakin katsoo aivan uudesta kuvakulmasta ja eläytyy vielä enemmän. Enhän ole koskaan sanonut, oi rakas, Sheherazare, että sinulla todella on sana hallussa!

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos kauniista sanoistasi, kultainen Vallaton!

Nimetön kirjoitti...

Tuollaisia sävyjä ei varmaankaan ole kuin tuohon aikaan vuodesta, niin vihreää ja niin sinistä. Jää kyllä nämä kuvat ja sommitelmat mielen perukoille elämään. Ja näihtä voi tietysti palata ihailemaan!!

Juan