Erään matkan anatomia, osa 24: Puerto Marina - Benan vierasvenesatama

Torstaina 28.2.2019 vietetään Espanjassa vuosittaista Andalucia-päivää. Alun alkaen meidän oli tarkoitus lähteä silloin Málagaan ja vierailla museoissa, joista osa oli päivän kunniaksi maksuttomia. Kun selviää, että Málagan Andalucia-juhlan päätapahtuma, suuri karnevaali, on siirretty saman viikon lauantaille, muutamme suunnitelmiamme ja päätämmekin lähteä Torremolinokseen, jossa tänään pidetään Andalucian ruokakulttuuria juhlistavaa gastrofestivaalia.

Torremolinos ja Benalmádena ovat kaksi turistialuetta jotka ovat aikojen saatossa kasvaneet toisiinsa kiinni. Niiden välissä sijaitsee molempia kaupunkeja palveleva vierasvenesatama, Puerto Marina. Jos haluaa kävellä Benasta Torreen täytyy kulkea vierasvenesataman kautta.

Rummukaiset matkalla vierasvenesatamaan.

Puerto Marina on kyllä häkellyttävä näky. Eikä vähiten arkkitehtuurinsa vuoksi.  Sen vetten päällä keikkuvat rakennukset ovat sekoitus arabialaisia ja intialaisia muotoja, ryyditettynä andalusialaisilla mausteilla. Taj Mahal yhdistettynä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Seija saapuu satamaan

Rummukaiset Puerto Marinassa

Arabialaisia ja intialaisia muotoja

Ylellisiä asuinrakennuksia jotka näyttävät kelluvan veden päällä

Puerto Marina on maailmankuulu. Kahteen otteeseen se on äänestetty maailman kauneimmaksi vierasvenesatamaksi. Vedessä 'kelluvien' asuinrakennusten ohessa satama tarjoaa kalliita kauppoja, ylellisiä ravintoloita, yökerhoja ja kahviloita - kaiken kaikkiaan 44 ravitsemusalan liikettä. Hintataso on korkeampi kuin muualla Benassa, mutta luksuksesta tuleekin maksaa enemmän, eihän se muuten luksusta olisikaan. Se, saako ylihinnalla aina parasta, jääköön arveluiden varaan.

Veneitä satamasta tietenkin löytyy, toinen toistaan korskeampia ja komeampia. Venepaikkoja satamassa on yli 1.000 kappaletta. Ja jos satut omistamaan 35-metrisen jahdin, niin silläkin vielä mahdut satamaan sisään.

Tämä lienee varattu turistien huviajeluita varten

Parkkipaikka oman kämpän edessä

Onhan tämä hieno, vaikka vähän outo satama. Kaikkialla näkyy häpeilemätön ökymeininki. Rahalla saa ja muskeliveneillä pääsee. Onko tämä tyylikästä, se on eri asia. Mutta mielellään minä täällä kävelin ja ökyrikkaiden menoa ihmettelin. Jokainen tyylilllään ja rahkeittensa mukaisesti. Kuten Laulava metasetä J.Sillanpää, jolla on täällä myös loma-asunto.

Saarille kuljetaan siltojen kautta

Piparkakkusilta

Intialaisia pagodeja vai ehkä lintuhäkkejä?

Yksi erinomaisen hyvä asia on satamasta vielä kerrottava. Sen vesi on puhdasta. Niin puhdasta että se on vuosittain ansainnut Sinisen lipun, eli eurooppalaisen tunnustuksen, joka edellyttää erityistä puhtautta, siisteyttä ja toimivuutta niin rannalta kuin sitä huuhtelevalta vedeltä.

Kalat käyvät ahnaasti pullanpaloihin kiinni

Me emme jää pidemmäksi aikaa satamaan hengailemaan, vaan ohitamme kalliit kahvilat ja ravintolat ja suuntaamme eteenpäin kohti rahvaan lomaparatiisia, tuota 70- ja 80-lukujen aurinkomekkaa, Torremolinosta.

Puerto Marina jää taakse kun me suuntaamme kohti Torrea

Erään matkan anatomia, osa 23: Mijasin burro-taksit

Pueblo Mijas on tunnettu monista syistä, kuten näköaloista, historiasta ja mallikelpoisuudestaan edustaa Andalucian valkeita kyliä lähellä turistikohteita.

Pueblo Mijas on jostain kumman syystä halunnut profiloitua aasikyläksi. Keskusaukiolla seisovat aasit parkissa ja halukas saa niillä kyytiä. Joko selässä, tai sitten aasin vetämissä vankkureissa, joita kutsutaan burro-takseiksi.

Aaseista on tullut kylän symboli. Ja aika ikävä sellainen. Ainakin nykypäivän vinkkelistä katsottuna.

Aasit näkyvät kaikkialla. Matkamuistomyymälöissä. Patsaissa. Jopa kylän tärkeimmässä kirkossa kurkistaa aasi omasta syvennyksestään kohti kirkkokansaa.

Aasikoristeet myyntiartkkeleina

Tämä aasi ei sentään kärsi ihmisten kohtelusta.

Aasi löytyy myös kirkosta

Totuus aasien arvostamisesta on hieman erilainen. Useat eri eläinsuojelujärjestöt, yksityiset kansalaiset ja monet Animal Cruelty -yhteisöt ovat vuodesta toiseen nostaneet esiin aasien surkean kohtelun. Hieman samaan tapaan kuin Kreikassa, jossa Santorinin saarella aasit joutuvat tekemään sellaista työtä, jota voidaan kutsua eläinrääkkäykseksi.

Sitä mukaa kun eri järjestöt ja yksityiset ihmiset nostavat esiin aasien väärinkohtelua, on Mijasin kunta yrittänyt selittää asiaa parhain päin. On vakuuteltu, että kyllä aaseista huolehditaan ja niille tehdään jopa vuosittain terveystarkastus.

Paikan päällä todellisuus näyttää toiselta. En näe ketään ratsastamassa aasilla, mutta näen pitkän rivin aaseja köytettynä tiukasti 'aasien parkkipaikalle'. Ilman mahdollisuutta liikkua, ilman vettä.  Ja aina joku typerä turisti haluaa aasitaksilla ajella.

Aasit vetävät kärryjä ja turisteja pitkin Mijasin katuja

Mijasin kaupunki on käynyt pitkään taistelua eläinsuojeluihmisten kanssa. Kaupungin kanta on ollut, että aasit kuuluvat kaupunkikuvaan, ja että aasitaksit tuottavat elinkeinoa kuskeille, joille ammatti on perinteinen,  ja jonka he ovat perineet vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan. Kyse on siis traditioista ja elinkeinosta.

Aasit sidotaan tiukasti ns. aasiparkkiin. Köysi on lyhyt eikä eläimellä ole käytännöllisesti katsoen mitään mahdollisututa liikuttaa päätään. Vettä ei ole tarjolla, ja monien eläinsuojelujärjestöjen tarkkailijoiden mukaan tämä saattaa jatkua koko päivän. Aasien työpäivä on pitkä, eikä vapaapäiviä ole.

Burro-takseja rivissä. Surullinen näky.

Monia kokouksia on asian tiimoilta pidetty. Uusi pormestari on luvannut tutkia asiaa. Mutta mikään ei oikein tunnu muuttuvan.

Ei ole Mijasin kaupungin etu tulla tunnetuksi eläinrääkkäyksestä. Se syö ennen kaikkea  uskottavuutta kaupungilta ja sen turismilta. Jos itse olisin Mijasin kuningatar, tai vaikka vain pormestarinna, niin poistaisin aasit katukuvasta, työtä tekemästä. Avaisin kaupungin yhteyteen ison aasipuiston, minne lapset voisivat tulla ihailemaan ja taputtelemaan näitä oivia eläimiä luonnollisessa ympäristössään. Entisen 'aasiparkin' paikalle tilaisin suuren aasipatsaan, joka voisi jatkossa toimia kaupungin symbolina.

Mutta en ole Mijasin kuningatar, enkä pormestarinna. Jotain voin sentään tehdä. Kertoa asiasta. Toivon, että ehkä tämäkin kirjoitus hieman edesauttaisi ymmärtämään aasien tilannetta Mijasissa. Sen verran, että ei kenellekään lukijalle tulisi mieleen kivuta aasin selkään tai lähteä sen kanssa ajelulle kaupungin vaativille ja jyrkille kaduille.

Erään matkan anatomia, osa 22: Mitä Pueblo Mijas tarjoaa matkailijalle?

Olen tarinassani yhä keskiviikossa 27.2.2019 ja olen saapunut Mijasin kuuluisaan vuoristokylään. Olen tullut tänne katsomaan flamencoa. Ensimmäisenä selviää, että kylän keskusaukiolla, Plaza de Constitucionilla ei ole tänään tarjolla flamencoa. Turisti-informaation täti kertoo minulle, että esitykset on toistaiseksi peruttu. Tanssijat harjoittelevat nyt uutta repertoaariaan. Harmistus.

Harmistus

Kiertelen hetken keskusaukiota, joka sijaitsee vain kivenheiton päässä bussiasemasta, ja totean sen olevan turistien kansoittama. Saman havainnon tein jo aiemmin Pueblo Benalmádenassa: turistien mielenkiinto paikkaan voidaan piirtää harpilla. Kolmisensataa metriä keskusaukiolta, ja se sitten siitä. Check. Done it. Next.

Terasseja keskusaukiolla

Tänne tuntuvat turistit keskittyvän

Aukion terassien edessä kulkee kitaristi, joka näppäilee kitaransa kieliltä paikallisväriä turistien keskipäivään. Aika tusinatavaraa, ajattelen. Minä jatkan täältä kuitenkin matkaani kohti Parque la Murallaa ja sen näköalatasannetta. Ja kohtaan toisen musikantin. Hanuristin.

Hanuristi on ensimmäinen, ja tarkkaan ottaen viimeinenkin espanjalainen, joka koko reissuni aikana käyttäytyi suoranaisen törkeästi. Lökäpöksyinen kansantaiteilija oli asettautunut parhaaseen paikkaan, mistä ei-niin-ihanilla sulosoinnuillaan yritti tavoittaa mahdollisimman monta kuulijaa. Sirmakan sointi oli epävireistä ja koko esitys oli kaikin puolin ala-arvoinen. Ajattelin kuitenkin ikuistaa tämänkin pelimannin kameraani.

Kuvaa ottaessani huomionkipeä kurtunsoittaja heti huomaa tilaisuutensa tulleen ja alkaa viuhtoa minulle. Hän osoittelee rasiaa vierellään  ja ilmehtii: kun otit kuvan, niin maksa siitä myös. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta rahoittaa hänen vajavaista soittotaitoaan ja käännän hänelle selän. Kuvakin oli epätarkka ja epäonnistunut.

Haitarin Hatšaturjan

Lähden kuvaamaan näköalatasanteelta aukeavia näkymiä. Törmään mieheen kuitenkin myöhemmin samana päivänä. Hän oli liikkeellä kaveriensa kanssa ja tunnisti minut kadulla. Ja alkoi huutaa minulle espanjankielisiä rivouksia. Vaikka en ole mikään kielen taitaja, ei jäänyt miehen huudot minulle epäselviksi. Kyllä taisi Haitarin Hatšaturjania ottaa meitsi päähän enemmänkin. Typerä mies. Hanurista koko ukko.

Näköalatasanne on mahtava paikka, jo yksin riittävä syy tulla Mijasiin. Tasanne on itse asiassa väärä sana. Kyse on vuoren reunamaa mukailevasta pitkästä kävelyreitistä, jonka varrella on useita penkkejä, joilla istahtaa. Sen takana on Parque la Muralla, viheralue, jossa kasvaa monenlaisia eksoottisia puita. Ja näkymät täältä ovat loistavat. Fantastiset.

Maisemaa näköalatasanteeelta

Tasanne ei ole tasanne, vaan kulkee pitkän matkan vuoren reunamaa seuraillen

Korkealta nähtyjä maisemia

Monilla eri tasanteilla on penkkejä joista ihailla näitä upeita maisemia

Jo tämä riittää erinomaiseksi syyksi tulla Mijasiin. Maisemat!

Kiertelen ja kuvailen. Ja sitten vain istun alas muurin reunalla olevalle kivipenkille. Katson maisemia ja vedän henkeä. Rauhoitun. Annan ajatuksen lentää vapaana, samaan tapaan kuin silmät katsovat kaukaisuuteen asti näkyvää maisemaa ja sen yli. Ja sitten kuulen taas musiikkia. Niin hienoa espanjalaista kitaransoittoa, etten muista koskaan kuulleeni. Kappaleet eivät ole minulle tuttuja, mutta niiden sointi on syvältä espanjalaisen musiikin ja kitaramusiikin ytimestä. Kaihoisaa, surumielistä, pakahduttavan kaunista. Istun ja kuuntelen. Aika kuluu, mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Juuri nyt. Tässä. Olen niin onnellinen että en voi olla hymyilemättä.

Aikaa tosiaan kuluu ja minut hypnotisoinut kitaransoitto jatkuu. Mutta kivipaasi allani hohkaa kylmyyttä, ja on noustava. Lähden siis eteenpäin. Mutta sitä ennen haluan nähdä kuka kitaraa soittaa. Ajattelen että ehkä käyn kiittämässä häntä. Ja jos hänellä on myös ropolaatikko edessään, olen ilomielin valmis siihen antamaan oman kiitokseni.

Kun löydän miehen, on hän täysin vajonnut omiin ajatuksiinsa. Ei hän ole soittamassa turisteilta rahaa tienatakseen. Ei ole kippoa hänellä. Hän on niin syvälllä musiikissaan etten halua häntä häiritä vaan lähden hiljaa hiipien paikalta pois. Hyvin kiitollisena.

Taiteilija uppoutuneena ajatuksiinsa

Jatkan siis matkaani näköalatasanteelta. Käyn Mijasin keskustassa, härkätaisteluareenan kulmilla. Areenalle en mene. En sitä kulttuuria arvosta enkä ymmärrä. Kiertelen keskustan turistikortteleissa, kurkkailen turisteille suunnattujen myymälöiden oviaukoista, mutta en tee ostoksia. Käyn kylän keskellä olevassa kirkossa. Ja sen jälkeen suuntaan ulos keskustasta, turistien suosiman 300 metrin ympyrän ulkopuolelle.

Joistain keskustan ravintololoista on hieno näkymä alas laaksoon

Plaza de Toros

Kulttuurin muoto, jota minun on vaikea ymmärtää. Sen toki ymmärrän, että se on tärkeä osa espanjalaista identiteettiä. Elämä ja kuolema. Toreadorin rohkeus ja villin eläimen kohtaaminen. Draamaa. Intohimoa. Mutta myös eläinrääkkäystä.

Itkevä madonna kylän keskustan kirkossa koskettaa. Me emme Neitsyt Madonnaa luterilaisessa uskossa palvo. Mutta mietin itsekseni, että ehkä tämä naishahmo tarjoaa samaistumispohjaa katolisille naisille. He ymmärtävät kärsivän äidin tuskan, äidin joka ei voi vaikuttaa poikansa tulevaisuuteen tai kohtaloon.

Olen niin pitkään istunut näköalatasanteella, että kun lähden liikkeelle, siesta on jo alkanut. Se tarkoittaa, että myös paikalliset ovat vetäytyneet sisätiloihin. Turisteja ei myöskään kaduilla näy.

Ja niin minä vaellan valkeiden talojen reunustamia katuja pitkään ilman että törmään kehenkään. Päivä on kuuma ja kadut nousevat ja laskevat, kuten ne vuoristokylissä tekevät. Taivas on kirkkaan sininen ja talojen valkeus häikii silmiä. Minusta ei enää tunnu että olen turistikylässä. Vaan ihan oikeiden ihmisten asuttamassa vuoristokylässä.

Yksin saa täällä kulkea

Valkeus häikäisee silmää

Koko kylä tuntuu nukkuvan siestan aikaan

Kirkas aurinko lyö myös varjoja, jotka muodostavat rytmejä

Koko reissun ainoa omakuva. Liikennepeili toimikoon apuna.

Retkeni päätepiste on Seitsemän lähteen kirkko. Olen kuumissani, päivä on todella helteinen. Matkan varrella ei ole penkkejä ollut, ja ilahtuneena istahdan kirkon edustalla olevalle pitkälle kivipenkille. Varjoa se ei sanottavammin tarjoa, mutta jalat saavat hetken levähtää.

Seitsemän lähteen kirkko

Aurinko porottaa kuumana siniseltä taivaalta

Seitsemän lähdettä

Istun yhä kivipenkkirivillä kun kadun ainut toinen kulkija saapuu paikalle. Hän on vanha tyylikäs herrasmies. Varovaisin askelin hänkin suuntaa kulkunsa kivipenkille ja istahtaa kuulomatkan päähän minusta. Käymme seuraavan keskustelun. Minä kouluaikaisella ja hyvin heikolla espanjallani.

- Onpa kuuma iltapäivä!
- On tosiaan lämmintä.
- Mijas on kovin kaunis paikka.
- Tämä on minun kotini.

Ja nämä sanat vaihdettuamme mies nousee ylös ja suoristautuu. Ja alkaa hitaasti ja hieman haparoivin askelin kävellä kohti päämääräänsä. Nostaa lakkiaan lähtiessään.

Vanha herra saapuu paikalle

Tämän jälkeen päätän kääntyä takaisin kohti kylän keskustaa. Päivä on jo pitkällä, minulla on kuuma ja janokin. Kahviloita ei tässä osassa kylää ole. Vaikka tunnen itseni yhtäältä hyvin väsyneeksi, toisaalta tunnen itseni jotenkin levänneeksikin. Pieni kohtaaminen vanhan herran kanssa jää mieleen. Olen kokenut jotain aitoa, todellista. En vain turisti-Mijasta.

Kysyin otsikossa: mitä Pueblo Mijas tarjoaa matkailijalle? Ja vastaan: se tarjoaa huikeita näköaloja ja kauniin valkean kylän, joka löytyy keskustan ulkopuolelta. Se tarjoaa keskusaukiollaan kahviloita ja se tarjoaa turistiviihdettä kuten karikatyyrimaalareita, huonoja hanurinsoittajia ja aasitakseja. Viimeksi mainittua en suosittele.

Ja jos hyvin sattuu, voi kohdata pyytettömän kitarataiturin, joka soittaa vain omaksi - ja siinä sivussa sinun - iloksi. Ja tekee päivästäsi ikimuistoisen.

Jälkikirjoitus: Miksi en aaseja suosittele? Se selviää seuraavassa osassa. Tarina siis jatkuu.

Erään matkan anatomia, osa 21: Pueblo Mijas - historiaa

Keskiviikoksi 27.2.2019 olen merkinnyt kalenteriini jo hyvissä ajoin: Pueblo Mijas. Olen kuullut paljon hyvää kylästä, ja juuri keskiviikkoisin on mahdollista nähdä ilmainen flamencoesitys kylän keskusaukiolla. Siksi siis juuri keskiviikko.

Hyppään paikallisbussiin, joka lähtee vauhdikkaasti kiipeämään vuoristotietä, ohi Pueblo Benalmádenan, aina vain korkeammalle. Vuoristoteihin tottuneet bussikuskit polkevat ajokkejaan kuin hullumieliset. En tiedä onko heidän ajoaikataulunsa tiukat vai nauttivatko he siitä kun asiakkaat lennähtelevät vasemmalle ja oikealle penkeissään, henkeään haukkoen.

Minä rauhoittelen itseäni sillä ajatuksella että harvoinpa nämä bussit ovat vuorenrinteiltä alas ajaneet, ja että jos olen pärjännyt aikanani Nepalissa, pimeän aikaan, maailman yhdellä surkeimmalla vuoristotiellä huonokuntoisesssa bussissa, niin tuskin kohtaloni on täälläkään tulla kierien alas vuorenrinnettä.

Reilun puolen tunnin heittelehtimisen jälkeen olen saapunut Pueblo Mijasiin, yhteen lähistön kuuluisimpaan valkeaan vuoristokylään Sierra de Mijas -vuoren kyljessä, 400 metriä merenpinnan yläpuolella.

Pueblo Mijasin linja-autoasema

Pueblo Mijas on Málagaan kuuluvan Mijasin kunnan vanhinta osaa. Sen ohella kuntaan kuuluvat rannan läheisyydessä Fuengirolaan kiinnikasvanut Mijas Costa, rannan pieni rantakohde  La  Cala de Mijas sekä Las Lagunas, pitkälti asutus- ja kaupallinen keskus Fuengirolan pohjoispuolella.

Näkymää kylästä kohti merta ja Fuengirolaa

Arvatenkin Pueblon historia on pitkä, alkaen puolimyyttisistä tartessiaaneista jatkuen kreikkalaisten, foinikialaisten, roomalaisten  ja visigoottien kautta maurien hallintokauteen ja siitä sitten reconquistan myötä osaksi katolista espanjalaista kuningaskuntaa.

Myös Mijasin nimi on vaihtunut vuosisatojen aikana. Roomalaiset kutsuivat sitä nimellä: Tamisa. Maurit lyhensivät nimen muotoon: Mixa. Josta ajan myötä syntyi sen nykyinen nimi: Mijas.

Maurien aika Mijasissa oli kylän kasvun aikaa. Maurit jättivät kylän asukkaiden omaisuuden, uskonnon ja tavat rauhaan sillä edellytyksellä, että saivat vastineeksi yhden kolmasosan alueen tuottamista tuloista.

Reconquistan tiimellyksessä maurien Málaga valloitettiin vuonna 1487, mutta mijasilaiset pistivät sen jälkeenkin katolisille kuningasvoimille hanttiin. No, huonostihan siinä lopulta kävi ja mijasilaiset joutuivat antautumaan, eikä silloin hyvä heilunut: suurin osa asukkaista myytiin tylysti orjiksi.

Pari sataa vuotta myöhemmin ärhäkkäät mijasilaiset joutuivat uusiin kahinoihin. Silloisen Espanjan sisäisten levottumuuksien aikaan Mijas puolusti urheasti kuningaskuntaa ja sai siitä hyvästä uuden lisän nimeensä: Muy Leal eli Hyvin Uskollinen. Pian sen jälkeen Kastilian kuningatar Joanna, myös Johanna Mielipuolena tunnettu, antoi Mijasille kaupungin arvon ja sitä myöten vapautuksen kuningaskunnan veroista.

Mijasin murheet eivät tähän kuitenkaan loppuneet. Seuraavan vuosisadan se kärsi merirosvouksesta ja joutui rakentamaan ympärilleen muurien ohelle vartiotornit, jotka seisovat tänäkin päivänä pystyssä.

Kiven neitsyen kappeli eli kiveen louhittu Santuario de la Virgen de la Peña on vuodelta 1548.

Kiven neitsyen kappelin kellotorni

Kiveen louhittu kappeli ei ole suuren suuri

Sotaisien vuosien jälkeen Mijas vaipui unholaan, kunnes vuonna 1873 rakennettiin tie Mijasin ja Fuengirolan välille. Kylä pysyi kuitenkin eristyksissä muusta maasta ja esimerkiksi ensimmäinen puhelinyhteys saatiin kylään vasta vuonna 1953. Väestö oli hajaantunut pienille maatiloille maaseudulle ja kylä koostui lähinnä hökkeleistä. Nälästäkin kärsittiin.

Kunnes... 1950-luvun lopulla saatiin kuntaan asbestitehdas, joka tarjosi osalle väestöä työtä. Ja samaan aikaan joku keksi perustaa Mijasiin pienen hotellin. Costa del Sol oli juuri 'löydetty' ja hotellirakentaminen oli siellä lähtenyt rivakasti käyntiin.

Tänä päivänä Mijasin kunta ja Pueblokin elävät lähinnä turismista. Ovathan sekä Fuengirola että Benalmádena ja Torremolinos vain pienen ajomatkan päässä.  Kylä edustaa tyypillistä valkeaa andalusialaista vuoristokylää ja siellä käy vuosittain tuhansia ja tuhansia vieraita jotka haluvat päästä nopeasti ja helposti aistimaan tuota valkeaa tunnelmaa. Erityisen aito valkea kylä se ei kylläkään ole. Mutta kaunis.

Andalusialaisia värikkäitä ruukkuja kaupan

Valkeat kylät ja kukkaruukut kuuluvat tyypilliseen andalusialaiseen vuoristokylään

Mijasin katumaisemaa

Ja tähän päättyy tämä ensimmäinen kirjoitus Mijasin vuoristokylästä. Eli lyhyt katsaus sen perin pitkään historiaan. Jatkossa kerron sitten mitä Mijasilla on tarjota kaltaiselleni satunnaiselle matkailijalle. Ja kerronpa myös Mijasin aaseista, jotka nekin ovat kuuluisia. Niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta siitä siis lisää ensi kerralla. Pysykää kanavalla. Hasta la vista!