Võsusta hajanaisia havaintoja

Tänään on siis menossa jo toinen postaus aiheesta Huvikumpu ja Võsu.

(Sille uudelle lukijalle, joka eksyy tälle sivulle yllättäen tietämättään tarinoiden taustoja, suosittelen tutustumista parin viime päivän juttuun, vähän kuin taustaksi. Kyse on siis isosta elämänmuutoksesta ja uudesta seikkailusta, joka on nyt alkamassa.)

Jatkan edellisestä postauksesta.

Saimme siis toimitettua rahat rouva kartanonrouvalle ja lähdimme jatkamaan matkaa Võsuun.

Matkan varrelle asettui parikin kylttiä, jotka todistivat, että Võsu ei todellakaan sijaitse in-the-middle-of-nowhere, vaan suorastaan se on tukevasti keskellä Euroopan sydäntä:

Emme kutenkaan tienristeyksessä päättäneet lähteä Kotkaan. Vaan teimme lyhyen poikkeaman Käsmuun eli Käsmun kapteenikylään, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Katso tarinaa Käsmusta vaikkapa tästä.

Käsmun rannoilla

Käsmu siis sijaitsee n. 4 km Võsusta ja on omanlaisensa nähtävyys. Hienoja villoja, paljon turisteja, komea ranta. Ja Käsmussa pidetään monenlaisia musiikkitapahtumia ja juhlia, joiden uskomme tuovan asiakkaita myös Võsuun ja Huvikumpuun.

Ja onhan Käsmussakin hienoa:

Ken on lukenut Latten kertomuksen: Sata järveä ja lukenut sen loppuun tietää, että viime aikoina Johtokunta (me) ja perheen pienin (Latte) olemme olleet hieman eri linjoilla vedessä temmeltämisestä. Niinpä Käsmussa poika oli ja pysyi remmissä, mikä Poitsua kovasti ihmetytti:

Latte pohtii: Mikä on vikana? Tässä vesi. Olet sinä. Ja minä.  Ja meri. Mutta mitä tekee remmi tässä hommassa?!!!

Meidät tunnistetaan

Palatessamme Vana-Jüri Otsasta eli Käsmun niemenkärjestä autolle syntyy metsäpolulla pieni häslinki kun paikallinen utelias uros tulee ottamaan kontaktia Latteen. Rakastunutta ja kiihkeää. Ei ymmärrä Käsmun uros sitä, että Latte ei ole narttu, vaan hieman vaan munaton uros.

Siinä kieppuessamme Latten ja rakastuneen kosijan keskellä, hätistäen innokasta rakastajaa kauemmaksi, tulee vastaan suomalaisseurue. Ja meitä ohittaessaan yksi seurueesta huikkaa: "Hei! Kiitos hyvästä blogista!"

Minä häkellyn ja ilahdun ja nauran: "Kiitos! Lattestako meidät tunnistitte?" johon mies: "Niin, ja teistä!" Naureskelemme kohtaamista ja vaihdamme muutaman sanan siitä miten hieno Viro onkaan. Niin Otepää kuin Lahemaakin.

Autolle tultuamme toteamme Kimmon kanssa yhteen ääneen, että sinne meni sekin mahdollisuus porsastella nimettöminä Otepään ulkopuolella. Meistähän on tullut suoranaisia julkkiksia Virossa!

Ei niin, että meidän unelmaloma olisi porsastella kotipaikkamme ulkopuolella.

Jatkan vielä muutamalla lauseella vironsuomalaisten elämästä suurennuslasin alla.

Täkäläisessä lehdistössä on aivan eri standardit suomalaisten törttöilyille kuin mitä on omille maanmiehille. Jos suomalainen joutuu vaikeuksiin, on se sitten liikenteessä tai muissa olosuhteissa, se on uutinen. Ja jos uutiseen saadaan mukaan Kuningas Alkoholi, sitä korttia käytetään!

Niinpä me olemme olleet kaikki nämä viisi vuotta hyvin tarkkoja siitä miten käyttäydymme, eritoten Otepäällä. Emme ole halunneet antaa jutun juurta yhdellekään pahantahtoiselle kielikellolle. Me emme istu paikallisissa ravintoloissa iltaa pitkää. Emme törttöile. Porsastelusta puhumattakaan.

Mutta palataan takaisin Käsmuun. Tulemme niemeltä pois ja minulle tuntematon ihminen tunnistaa minut. Iloisesti tervehtii. Olen siis julkkis. Jonkinmoinen. Kummallista kyllä, se ei tunnu lainkaan pahalta. Eikä varsinkaan sen jälkeen kun jo toisistamme loitontuessamme mies vielä kajauttaa: "Teet hienoa työtä!"

Võsu odottaa

Käsmusta jatkoimme matkaa Võsuun, tulevaan kotipaikkaamme ja lähdimme vaivihkaa katselemaan Huvikumpua hieman kauempaa. Siellä oli tällä hetkellä kesävieraita, joten sisään tai pihalle emme uskaltautuneet. Mutta herttainen se oli kauempaakin katsottuna:

Huvikumpu  nähtynä meren puolelta

Kävimme katsomassa tietenkin myös merenrantaa; halusimme nähdä miltä näyttää Võsun rantaelämä yhtenä heinäkuun kuumimmista päivistä.

Hyvältä näytti! Ranta ei ollut piukkaan ahdettu auringonottajia, vaan se oli juuri sellainen kuin olin sen kuvitellut olevankin. Pitkä kaistale hiekkaa, kimmeltävää merta, hiekkasärkkiä. Kyllä tätä kehtaa tuleville asiakkaille tarjota ja mainostaa:

Aurinko hellii kylpijöitä Võsun rannalla

Saksalainen seurue kahlaa hiekkasärkän lämpimissä vesissä

Täällä riittää hiekkaa yksityisyyttäkin kaipaavalle auringonottajalle

Pojat ovat tulleet pyörillä hiekkasärkille

Hieno on siis meidän tuleva hiekkarantamme - jos Luoja suo, että tästä tulee meidän rantamme. (Vaikea kirjoittaa sormet ja varpaat ristissä.)

Kiertelimme sitten hieman lisää Võsun pääkatua, joka on ihana rauhallinen mutta silti kesäisin eloisa bulevardi, jonka varrelle jää kukkakauppa, pari kahvilaa tai grilliä, pieni tori, jäätelökioski, yökerho.

Tyypillinen näkymä kesäisen Võsun pääkadulta. Viirissä mainostetaan Käsmun musiikkijuhlia.

Vanhasta paloasemasta on tehty Kunstikuur eli taideaitta.

Yksityiskohta Kunstikuurin ovesta

Kahviloitakin näyttää Võsussa olevan kesäisin monen monta. Niistä myös talvisin toimii O-kõrts eli eli O-kievari, joka on saanut nimensä siitä, että kievarin kolmen omistajan etunimet alkavat kaikki O-kirjaimella.

Tällainen on siis Võsu, nopeina havaintoina ja nopeilla siveltimenvedoilla maalattuna (jos nyt sanat ja kuvat vastaavat millään lailla sivellintä.)

Olen niin toiveikas. Ja olen niin varovainen ja epäuskoinen. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, mikään ei ole varmaa, sataprosenttisen varmaa, ennenkuin viimeinen Eskon puumerkki on vedetty lopulliseen sopimukseen.

Tarina siis jatkuu... pysykää kanavilla ja toivottakaa minulle onnea hankkeelle. Tässä vaiheessa riittää peukkujen pitäminen siihen, että saamme kaupan vietyä loppuun asti!

Kartanonrouvaa tapaamassa

Eilen lähdettiin sitten ostamaan tai ainakin ainakin alustavasti ostamaan Huvikumpua. (Olkoon tämä työnimi talolle. Mikä sen virallinen nimi tulee olemaan, se jää päätettäväksi tuonnemmaksi.) Nyt siis teimme ostoaiesopimuksen ja maksoimme talosta varausmaksun.

Ja näin se suunnilleen meni.

Nostettiin rahaa tukku Otepään pankista ja tungettiin seteliniput kunnon mafiosotyyliin kirjekuoriin. Ja kirjekuoret minun rantakassiini. Ja sitten huristettiin Otepäältä lähelle Rakverea, tarkemmin sanottuna Mädapean kartanoon, jonka omistajat myyvät Huvikumpua.

Olimme tehneet pientä salapoliisityötä netissä, joten emme olleet täysin äimistyneet näkemästämme. Mädapea on siis kartano Lahemaalla. Ja perhe, joka nyt isännöi kartanoa asui aikanaan Huvikummussa. Nyt kartano vie heidän aikansa ja ilmeisesti melko hyvin rahatkin - kartanon ylläpito ei ole ihan halpaa puuhaa - ja oli aika pistää Huvikumpu myyntiin. Aikanaan asuivat siellä 7 vuotta.

Kartanon frouva odottelikin meitä jo kuistilla saapuvaksi. Ja sitten sisään kauppoja tekemään.

Mädapean kartano edestä

Paikalle saapui myös kiinteistövälittäjä, joka edusti vanhaa ja tunnettua firmaa ja vaikutti ja vaikuttaa kunnon mieheltä. Tarkalta ja asialliselta ja puolueettomalta. Hänen intresseihinsä kuuluu se, että kauppa tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja kukaan ei tunne tulevansa proseduurissa kaltoin kohdelluksi.

Silti, tunnelma oli jännittynyt, kuten se tapaa näissä tilaisuuksissa olla. On myyjä, on ostaja ja on kauppakohde. Myyjä vaikuttaa itsevarmalta, ostaja yrittää olla olematta liian innokas, ja välittäjä toimii siinä sähköisessä tunnelmassa välimiehenä.

Tunnelmaan vaikutti myös Mädapean kartanon ruokasali, joka oli kartanosalien tapaan imponoiva.

Tämän pöydän ääressä sitä sitten keskusteltiin talokaupoista

Yritän maalata teille kuvaa tilanteesta. Rouva kartanonrouva oli pukeutunut putkilomekkoon ja korkokenkiin. Minä ikiaikaisiin kolmen vartin housuihin ja elämää nähneeseen t-paitaan ja lenkkareihin sekä virkattuun rantakassiin, joka näkyy kuvassa tuolilla.

Rouva tarjoaa kahvia ja itse leipomiaan muffinseja itsemaalatuista posliinikupeista. Juodaan hetki kahvia ja jutellaan ensin niitä näitä.

Mitä tulee meidän habitukseemme contra kartanonrouvan, ei se minua häirinnyt. Kuumana päivänä matkalainen pukeutuu mukavasti. Sitä paitsi, minulla oli matkassa jotain, josta rouva kartanonrouvakin oli kiinnostunut. Rantakassini ja sen sisältö.

Varausmaksu

Kävimme sitten läpi ostoaiesopimusta. Ja joitain yllätyksiäkin ilmeni mm. ostokohteen nykyisissä omistussuhteissa, ja välittäjä lupasi selvitellä asioita ennen seuraavaa tapaamistamme, joka tapahtuu sitten notaarin luona. Kaikki yllätykset hermostuttavat kaltaistani pientä ihmistä, sillä pieni ihminen ei pidä yllätyksistä näin isoissa asioissa. Mutta tällä hetkellä kuitenkin uskoisin tilanteen kaupan osalta olevan jotakuinkin kunnossa. Mutta matkassa on vielä teoreettinen mahdollisuus ikäviin yllätyksiin. Ennenkuin lopullinen kauppakirja on tehty ja viimeiset rahat vaihtaneet omistajaa. Tarina siis jatkuu.

Keskustelujen päätteeksi jokainen läsnäolija kuitenkin vetäisi nimet papereihin ja virallinen osuus tästä tilaisuudesta oli ohi. Oli vuoro epävirallisen osion, johon kuului Mädapean kartanon esittely, joka oli vähintäänkin mielenkiintoinen.

Kartanon kunnostus ja sisustus ovat rouvan käsialaa. Tyylilajia ei ole, paitsi ehkä kirjavuus. Rouva itse alleviivasikin sitä, ettei hänen kartanonsa ole museo, vaan hänen perheensä koti. Ja siksi hän on valinnut sinne huonekalut, tapetit, taulut ja koriste-esineet oman makunsa mukaan, ei sen mukaan, mitä virolaisesta perinnekartanosta saattaisi odottaa. Kartanoon voivat kuitenkin tutustua ulkopuolisetkin niin halutessaan.

Kartanon kellarikerroksessa oli monenlaista näyttelyä. Oli huone täynnä kravatteja, huone täynnä nalleja ja huone täynnä nukkeja. Yhdessä tilassa on Rakveren teatterin lastennäytelmien rekvisiitasta tehty näyttely ja yhteen tilaan rakennettu viinikellari. Hevosaiheisessa huoneessa oli satuloita ja riimuja ja päitsiä.

Hevosaiheisen huoneen näyttelyesineitä

Nallea on siinä monenmoista

.

Viinikellari

Mielenkiintoisin nähtävyys kartanossa oli kuitenkin mielestäni suurta salia ja yläkerran päätyä kiertävä näyttely, joka koostui Eesti Ekspressin pilapiirtäjän ja loistavan karikatyyrien taitajan Aivar Johansonin töistä. Kuvat näyttelyssä ovat valokopioita, mutta kartanonrouva pyrkii keräämään valokopioihinsa allekirjoitukset asianomaisilta. Ja moni olikin kuvansa signeeranut.

Näitä kuvia olisi voinut jäädä katselemaan pidempäänkin. Olisi samalla ollut hyvä oppitunti Viron tunnetuimpiin kasvoihin:

Ja löytyihän joukosta tuttujakin kasvoja

Kiertelimme siis kartanoa pitkän tovin ja teimme vielä opastetun kiertokävelyn kartanon puistossa ja pihalla. Ja sitten kiitimme emäntää vieraanvaraisuudesta ja lähdimme rantakassi huomattavasti keveämpänä kohti Võsua ja Käsmua. Eli tulevia asuinsijojamme

Mutta siitä kaikesta toisessa postauksessa lisää! Tarina jatkuu!

Peppi tahtoo Huvikumpuun

Edesmennyt rakas ystävättäreni Päivi Riikonen tapasi kutsua minua aikuisiän Peppi Pitkätossuksi. Minä tuolloin, viisitoista vuotta sitten kiusaantuneena kiemursin arvonimen alla, sillä Peppi on niin ylivoimaisen rohkea ja vahva. Minä taas koin itseni monesti epävarmaksi, ujoksi ja saamattomaksikin.

Mutta ei ollut Päivi täysin väärässäkään - olen tiennyt aina että sisälläni liikkuu virtoja, voimia, joiden ansiosta olen taipuvainen, kykeneväinen unelmointiin ja toisia virtoja, voimia, jotka saavat minut ottamaan riskejä saavuttaakseni nuo unelmat.

Muutto Viroon oli sellaista, jonka Peppikin, se aito ja oikea, olisi hyväksynyt ja jota arvostanut. Jättää kerralla kaikki tuttu ja turvallinen taakseen ja lähteä jonnekin uuteen. Aloittaa elämä yrittäjänä, vieraassa maassa, vieraiden ihmisten keskellä.

Mutta niin me teimme, minä ja Kimmo, ja nyt on siitä hypystä mennyt yli viisi vuotta. Syntyi Villa Ottilia, jatkuvasti yhä suositumpi pieni perhehotelli Otepäällä. Viidessä vuodessa on syntynyt asiakaskunta, ihmisiä jotka ovat käyneet täällä kerran, kaksi, kolme kertaa. Ryhmiä olemme saaneet mukavasti, on hiihtoporukoita, suunnistajia, on kasviharrastajia, käsityöihmisiä. On kulttuurinjanoisia ja auringonpalvojia.

Monista asiakkaista on tullut ystäviä, tai ainakin lämpimiä tuttavuuksia.

Viiteen vuoteen on mahtunut paljon iloa ja seikkailuja ja yllätyksiä. On ollut takaiskuja; kuka olisi tiennyt laman tulevan sellaisella rytinällä, mutta takaiskutkin olemme onnistuneet kääntämään voitoiksi, useimmiten.

Elämäämme tuli Latte ja siitä lähti Ronja.

Kun kaikki on hyvin, tasaista, käy Aikuisiän Peppi levottomaksi, haluaa elämäänsä jotain uutta.

Levottomuus alkaa ensin pienenä kutinana, se läikähtelee mielen pintaan ja saa ajatukset karkailemaan totuttua kauemmaksi. Onko tässä kaikki? Ja siitä se kasvaa ja kasvaa. Ja Peppi alkaa haaveilla uusista haasteista ja uusista seikkailuista.

Kesäkuun alussa annoin tänne blogiinkin vihjeitä siitä, että suuria muutoksia on suunnitteilla. Kerroin siitä kuinka kävimme Käsmun toivomuskivikasalla viemässä sinne kolme toivomusta. Nyt niistä yksi näyttää toteutuvan. Ja niille kahdelle muullekin näyttäisi kuuluvan pelkkää hyvää.

Kersten, tuo ainoa otepääläinen ystävättäreni, joka sivumennen sanottuna on pitkään asunut Suomessa, kävi luonamme kesäkuussa ja heti ensimetreillä vierailuaan nappasi minut ruuvipihteihin: "Mitä tuo kaikki vihjailu blogissa oikein oli? Oletteko te muuttamassa pois Virosta?! Nytkö te lähdette sinne Cornwalliin hotellia pitämään?!!!" Minä nauroin, että ei, niin suuresta muutoksesta ei ole kyse. Mutta olemme laajentamassa liiketoimintaamme ja muuttamassa - ainakin osa-aikaisesti - Otepäältä Pohjois-Viroon.  Jos kaikki käy hyvin.

Siinä vaiheessa oli moni asia vielä täysin auki. Ja toki on vieläkin. Mutta jotain konkreettistakin on tapahtunut.

Huomenna olemme lähdössä tekemään esisopimusta uudesta kiinteistöstä, jonne aloitamme majoitusliikkeen ajan myötä. Kyse on talosta, jonka nähtyäni tiesin sen haluavani ja paikasta, jossa tunsin viihtyväni heti ensi metreillä.

Kirjoitin tästäkin paikasta viitteellisesti, otsikolla: Võsu on my mind.

Ja kerroin paikkakunnasta, joka on herttainen, kuin luotu lomailuun, täynnä ihania pieniä huviloita, joista kauneimpaan rakastuin. Ja kerroin Käsmun ja Võsun rikkaasta kulttuurielämästä, taiteilijoista ja heidän kesänvietostaan, Käsmun musiikkijuhlista, Lahemaan kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista kartanoista, kuten Palmse ja Sagadi.

Kerroin merestä ja sen äänestä, joka on niin tuttu ja rakas meille, jotka olemme koko lapsuutemme ja nuoruutemme eläneet meren ääressä. Ja kolme kilometriä pitkistä Võsun hiekkarannoista, niistäkin kerroin.

Pieniä vihjeitä, joihin tarttua.

Nyt ei tarvitse enää vihjailla. Sillä huomenna lähdemme Võsuun tekemään esiostosopimuksen tulevasta uudesta kodistamme, Peppi Pitkätossun Huvikummusta:

Mitä sanotte? Eikö tämä ole kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu?!!!

Talo sijaitsee meren välittömässä läheisyydessä, hiekkarannalle on ehkä 150 metriä. Välissä pieni mäntymetsäkaistale, joka estää pahinta viimaa mereltä talvisin.

Talo on suuri, ja sisältää monenlaista sisällään, joka tarjoaa mahdollisuuksia vaikka mihin!

Sen ohessa on kuitenkin jo nyt neljä erillistä pientä boksia, asuntoa, joissa jokaisessa on oma keittiö, suihku + wc ja elämistilat neljälle hengelle.

Kyse tulee siis olemaan hieman erityyppisestä majoituksesta kuin mitä Villa Ottiliassa on Otepäällä.

Kaikki on vielä niin kesken, mutta huomisesta lähtien unelmat konkretisoituvat sopimustasolla.

Jos muutto Otepäälle oli iso hyppy, niin henkisesti kuin taloudellisesti, on liiketoiminnan laajentaminen Pohjois-Viroon vähintäänkin yhtä suuri riski ja hyppy taloudellisesti.

Mutta mitä tekee Peppi, hän on innoissaan. Varovainen ja innoissaan.

On aika uuden hypyn!

Hellepommi

Tiedän, että osoittaa suoranaista hengen köyhyyttä puhua näinä aikoin säästä ja ihmetellä sitä miten tämä helle voi yhä vaan jatkua. Päivitellä sateettomia kausia, ihmetellä ukkosia, ja valitella sitä ettei järki kulje.

Mutta kun se ei kulje. Kun lämpö vie kaiken vähänkin järkevämmän ajattelun jonnekin hellerajan tuolle puolen, ja ainoa mistä jaksaa huolehtia on oma jonkinmoinen viileys.

Muistan aikaa, jolloin nuorena tyttönä olin töissä Lontoossa, jossa kaupunki koki vastaavan helleaallon, joka jatkui viikkoja ja viikkoja. Kadut alkoivat sananmukaisesti sulaa ja suurkaupunki, joka aiemmin oli ollut niin leppoisa, muuttui kuumaksi räjähdysherkäksi pätsiksi. Pelättiin rotumellakoita, sillä jokaisella oli hermot pinnassa, eikä vähiten kuumissa slummikortteleissa.

Otepäällä sentään meitä on hemmoteltu kymmenillä järvillä, joissa olen nyt käynyt pullikoimassa parhaina päivinä kaksikin kertaa. Pieni uintikeikka aina viilentää edes jonkinmoisesti. Ja uidessani mietin sitä, miten kamalaa nyt olisi olla suurkaupungissa, kuten vaikkapa Moskovassa, joka on peittynyt metsäpalojen ja helteen nostattamaan savusumuun..

Mutta vaanii hellepommi silti vehmasta Viroakin. Luin päivällä Postimees-lehdestä että metsäpalojen mahdollisuus on kasvanut erityisesti Koillis-Virossa hälyttävästi. Otepäälle ei vielä ole tullut kieltoja mennä metsään, kuten esimerkiksi Ida-Virumaalle. Mutta kuivaa on meidänkin metsiköissämme.

Ja kun säästä puhutaan, kerrotaan nyt vielä Viron virallinen lämpöennätys, jota ei tänä kesänä olla vielä rikottu. Se on niin alhainen kuin +35,6 C joka mitattiin Võrussa vuonna 1992. 

Lopetan tämän epämääräisesti vaeltelevan hellepostaukseni toteamalla, että toisaalta helle yhdistää. Ainakin meidän perheen miehiä, jotka päivä päivältä alkavat muistuttaa entistä enemmän toisiaan. Vai mitä sanotte?

Hepokatteja ja herhiläisiä

Vuosia sitten eräs kesävieras kirjoitti Villa Vallattoman vieraskirjaan haltioituneena:

"Virossa on kaikki suurempaa, kuten heinäsirkat ja ampiaiset, tai niukempaa, kuten hamekankaat."

Kesävieras oli oikeassa, mutta myös väärässä. Hän oli selvästikin kohdannut kaksi eläintä, joita Suomessa ei useinkaan näe: herhiläisen ja hepokatin.

Kyllä, nämä ovat ihan oikeita eläimiä, eivät mitään suomen kielen arkaaisia muotoja heinäsirkoista tai ampiaisista.

Tämä tuli mieleen, kun yhdessä asiakkaan kanssa katseltiin hepokattia Villa Ottilian seinässä:

Tämä hepokatti oli ehkä n. 3 senttimetriä pitkä, ei siis mikään valtava vonkale. Jotkut saattavat olla 5 cm tai jopa isompiakin.

Ja näin kertoo Wikipedia hepokateista:

Hepokatit (Tettigoniidae) on heimo, johon kuuluu keskikokoisia tai suurehkoja hyppiviä hyönteisiä. Hepokattien heimoon kuuluu yli 6 400 lajia. Hepokatit eivät ulkonäöstään huolimatta ole kovin läheistä sukua heinäsirkkojen kanssa vaan polveutuvat varhaisemmasta yhteisestä kantamuodosta oikeiden sirkkojen kanssa. Käsiteltäessä ne voivat purra varsin kipeästi.

ja jatkaa:

Hepokatit ovat yleensä vihreitä. Lajien tuntosarvet ovat yleensä vartaloa pidemmät, millä perusteella ne voi helposti erottaa heinäsirkoista, joiden tuntosarvet ovat aina lyhyet. Hepokatin pitkät takajalat ovat tavallisesti reiden ja säären muodostamassa kolmiomaisessa asennossa, kun heinäsirkat pitävät takajalkojaan supussa siten, että reisi ja sääri ovat tiukasti yhdessä. Monet hepokatit muistuttavat ulkonäöltään kasvien lehtiä.

Hepokattien takaraajat ovat voimakkaat, joilla ne voivat hyppiä pitkiä hyppyjä. Myös hepokattien hyppylihasten kiinnittyminen poikkeaa heinäsirkoista.

Mikä hepokateissa on hienointa on niiden soitanto, joka alkaa heinäkuussa ja päättyy jossain vaiheessa elokuussa. Se on valtava äänimassa, joka nousee ja laskee ja hetkeksi katkeaa alkaakseen sitten uudestaan.

Monet asiakkaamme ovat olleet aivan innoissaan kuullessaan hepokattien sirittelyä - moni mainitsee että Suomessa ei enää kuule heinäsirkkoja useinkaan. Nyt en tiedä johtuuko se siitä, että ikääntyminen on vienyt kyseisiltä kommentoijilta kyvyn kuulla korkeita ääniä, vai ovatko heinäsirkat vain Suomesta katoamassa.

Hepokattien soitosta kertoo Wikipedia seuraavaa:

Lähes kaikki koiraat pystyvät ääntelemään hankaamalla oikean etusiiven takareunaa vasemmassa etusiivessä olevaa hammasriviä vasten. Hepokattien ääntely on erittäin korkeaa ja koostuu pääasiassa ultraäänistä. Joidenkin lajien ääntely on kokonaan ihmisten kuuloalueella, toisten kokonaan sen yläpuolella. Eräiden lajien yksilöt pystyvät synkronoimaan laulunsa, joten syntyy huomattavia "laulukuoroja".

Entäpä sitten herhiläinen? Siis tuo jättisuuri ampiainen ,jonka saapumisen kuulee jo tontin reunalta, siivet pärisevät kuin pienellä helikopterilla.

Annetaan Wikipedian kertoa:

Herhiläinen (Vespa crabro) on Euroopan kookkain ampiaislaji. Laji jaetaan noin 10 alalajiin, joista Suomessa elää Vespa crabro crabro, mutta myös nimialalajia punaisempi Vespa crabro germana voi joskus harhautua Suomeen.

Ja vielä muutama sana herhiläisten tuntomerkeistä:

Herhiläinen on suhteellisen helppo erottaa muista Suomessa esiintyvistä ampiaisista. Herhiläinen on pitkä, ruskeankeltamusta laji, jonka pään punaruskeat ylä- ja sivureunat ulottuvat verkkosilmien ulkopuolelle.

Päälaella olevien pistesilmien taempi rivi on selvästi verkkosilmien takareunan etupuolella. Suukilpi on tasaisen keltainen. Koirailla on suhteessa pidemmät tuntosarvet. Herhiläinen on suurin meillä tavattu ampiaislaji. Pituus on kuningattarella 25-35 mm, työläisellä 18–24 mm ja koiraalla 21–28 mm. Herhiläinen voidaan joskus sekoittaa pensasampiaiseen (Dolichovespula media), mutta erottaminen onnistuu yllä olevien tuntomerkkien avulla helposti

 
Herhiläisestä minulla valitettavasti ei ole kuvaa, mutta laitetaan loppuun muutamainen muu pörrikuva. Olen viime aikoina yrittänyt saada kuvattua pörrinkäisten lentoa, mutta esimerkiksi kimalaiset ovat käsittämättömän nopeita ollakseen sellaisia pallunkaisia kuin mitä ovat.

Mikä se tämäkin on? Vartalo kuin ampiaisella, mutta karvainen kuin kimalaisella.

Tämä jätkä on ihan pöllyssä

Katso kenguru loikkaa...

Ja vielä tällainenkin, harmaapeppuinen:

___

Cranen kommenteista riemastuneena jatkan vielä tältä päivältä muutamalla kuvalla. Olen kuvannut pörrejä monta päivää todella paljon; kuten sanottu ne ovat liikkuvaista väkeä ja minun objektiivini Canon EFS 55-250 mm ei ole tähän puuhaan paras mahdollinen, joten huteja tulee paljon.

Mutta aika omaperäisillä säädöillä onnistui tänään jo muutamainen lentokuva, joista itsekin pidin:

Adieu

Latte kertoo: Sata järveä tähtäimessä

Moikkis!

Ilta-Sanomissa on kuulemma blogi, Sata maata, jota pitää  toimittaja nimeltä Merja Mähkä. Hänen tavoitteensa on kiertää ja bongata sata eri maata reppureissuillaan. Äiskä kuulemma lukee sitä blogia aika ajoin ja haikailee sitten matkustelusta eksoottisissa paikoissa.

Minä en lehteä lue, en lue lehtiä ylipäätänsäkään, enkä myöskään haihattele moisista reissuista. Mutta toki ymmärrän Merjaa ja Äiskääkin; ihmisellä, kuten koiralla, tulee olla elämässään unelmia ja tavoitteita.

Ja minulla on omani! Minun unelmani on kiertää - ei sata maata, vaan - sata järveä! Sillä järvet ovat nastoja. Uskokaa huviksenne!

Ja näinä helteisinä aikoina uinti friskaa mukavasti, ja se on liikuntaa parhaimmillaan! Joten Johtokunta kiikuttaakin minua nyt tiuhaan vesien äärelle ja auttaa minua näin saavuttamaan tavoitteeni.

Pieni historiakatsaus uimarin uraani

Uintiurani ei lähtenyt heti ensi metreillä mitenkään säihkyvästi käyntiin. Meidän perheessämme oli jo yksi himouimari, Vanha Rouva Ronja eli karvainen ottosiskoni, rauha hänen sielulleen. Joskin Ronjalla alkoi uintikeikat jossain vaiheessa elämäänsä mennä överiksi, kertoo Äiskä, ja sitä oli viime vuosina vaikea saada vedestä pois. Muutenhan se oli ollakseen niin palvelukoiraa ja tottelevaista toveria, mutta vedessä se sanalla sanoen sekosi. Olen alkanut vasta aivan viime aikoina ymmärtää miksi. Överiksi meneminen kun ei ole täysin tuntematonta minunkaan kohdallani.

Mutta palataan lapsuuteeni, joista ensimmäiset kuukaudet menivät talvea vietellen. Silloin ei uida. Ellei ole kausikorttia Otepään uimahalliin. Minulla ei sattuneista syistä ole.

Ensimmäisen kontaktin veteen sain Peipsi-järven rannalla, Ninassa. Olin tuolloin 7 kuukautta vanha ja Peipsi oli iso ja suuri ja aallot olivat korkeita, ja suoraan sanoen minua pelotti. Vanha Rouva kyllä olisi kirmannut veteen, vaikka se oli niin kylmää että tassuissa karvat jäykistyivät.

Kastoin minäkin kuitenkin tassujani ja näin aloitin Sadan järven bongaukseni - vaikken sitä silloin ajatellutkaan:

Järvi nro: 1 : Peipsi

Peipsijärvi (viroksi Peipsi-Pihkva järv; ven. Чудско-Псковское озеро, Tšudsko-Pskovskoje ozero; saks. Peipussee) on Viron ja Venäjän rajalla sijaitseva suuri järvi. Järven kokonaispinta-ala on 3 555 km². Se on Viron suurin järvi sekä koko Euroopan viidenneksi suurin luonnonjärvi Laatokan, Äänisen, Vänernin ja Saimaan jälkeen. Peipsijärvi laskee Narvajoen kautta Suomenlahteen.

Minun ensimmäinen uintikeikkani Peipsillä, Ninan kylässä oli kyllä hieman nolo tapaus. Mutta harva se on seppä syntyessään. Vesi oli minulle vieras elementti ja siksi pelottava. Vanha Rouva olisi lähtenyt vaikka kuinka syvälle, mutta sitä pidettiin narun päässä (kts. viittaus yllä ns. överiyteen).

Mutta tästä se lähti, tassut oli kasteltu järvessä.

Järvi numero 2: Järvi Mikkelin lähellä Suomessa

Seuraava järvi, jossa tassujani kastelin, on mielestäni Suomessa, ja sen nimeä en tiedä. Mutta se sijaitsee jossain Mikkelin lähellä ja sen rannalla on kavereillani Anna-Leenalla ja Reimalla kesämökki.

Tämäkin uintikeikka oli hieman vahinkoluonteinen, putosin laiturilta veteen ja luulin hukkuvani. Enkä osannut uida rantaa kohti vaan yritin epätoivoisesti kivuta takaisin laiturille, minne Iskä minut loppujen lopuksi vipusikin. Ajattelin että uiminen on syvältä ja kaikki mitä Vanha Rouva on uimisen iloista puhunut on suuresti liioiteltua.

Uintikuvaa minulla ei ole ko. järvestä, mutta onpa kuva Vanhasta Rouvasta joka päivysti iltaa myöten laituria ja järveä. Se tosiaan tykkäsi uimisesta:

Järvi nro 3: Meenikunnon Suojärvi

Meenikunno on iso suoalue (1448 ha) Etelä-Virossa, Põlvan maakunnassa ja siellä on useampiakin suojärviä.

Maisemat ovat Meenikunnossa hienoja, sitä ei voi kieltää.

Ja sieltä löytyi myös Suur Soojärv, jonne, kuinka ollakaan, taas vahingossa putosin. Noloa. Jälleen. Toistan uudelleen vanhan kansanviisauden sepistä ja niiden syntymälahjoista.
 
 

Kuvassa ihailen kaunista suomaisemaa, luontainen esteetikko kun olen. Mutta  huomatkaa häntäni asento. En tunne itseäni ihan turvalliseksi veden äärellä, sattuneista syistä.

Hieman vesi kuitenkin kiinnostaa, sitä voisi vaikka yrittää hörpätä. Kurottaudun hieman pidempään, ja sitten se tapahtuu taas, vahinko, ja molskahdan järveen.

Ikävintä tässä kaikessa on se, että minulle häpeämättömästi nauretaan. Se ei ole mielestäni poliittisesti korrektia käytöstä.

Moni olisi tähän lopettanut uimariuransa, mutta minä en olisi minä, ellen olisi luonnoltani kuitenkin ennakkoluuloton. Jatkoin harjoituksia, kuten sanotaan.

Järvi nr. 4: Pyhäjärvi

Otepään Pühajärv (286 ha) sijaitsee Otepään ylängön halkaisevassa notkelmassa, vedenjakajalla, josta saa alkunsa Väike-Emajoki. Pühajärven rantaviivaa jäsentävät useat niemet ja lahdet. Järvessä on viisi metsäistä pikkusaarta.  Lukuisat pohja- ja rantalähteet ja vaihteleva pohjanmuoto ovat edistäneet monipuolisen eliöstön syntymistä.  Pühajärv on ollut monien runojen ja maalausten aihe. Erityisesti edellisen vuosisadan alkupuolella alue oli taitelijoiden ja kirjailijoiden suosima lomapaikka.

Viime vuonna alkoi Vanha Rouva menettää parasta ulkoiluteräänsä ja aloimme tehdä Iskän kanssa kahdestaan omia ulkoilulenkkejä. Vaikka minusta tietenkin oli kurjaakin, ettei kasvatussiskoni päässyt enää metsään mukanamme, tarjosivat kahdenkeskiset ulkoilut Iskän kanssa minulle aivan uutta vapautta. Sain kulkea vapaana ja kiertelimme pitkiä lenkkejä Pyhäjärvellä. Eritoten Murrumetsän lenkistä tuli suosikkini.

Ja siellä, Pyhäjärvellä, opin olemaan pelkäämättä vettä. Ja opin uimaan. Minusta sukeutui suoranainen Batdog, joka hyppäsi veteen missä ja koska vaan!

Ja niin tulemme tähän kesään, jolloin aloitin virallisen järvien bongauksen. Ja nythän niitä tulee ihan liukuhihnalta. Nimittäin, niin lähellä ja niin kiva kuin tuo Pyhäjärvi onkin, siellä on varsinaisilla uimarannoilla ikävä uimakielto koirille.

Lähimmät järvet Otepäätä, Pyhäjärven ohella, ovat Pilkuse- ja Kaarnajärvet. Ja Nüpli. Joista viimeinen on minulta vielä bongaamatta.

Järvi nro 5: Pilkuse

Järvi sijaitsee n. 2 km Otepään keskustasta ja se pitää tietää, että sinne löytää. Järvi on väriltään hieman tumma, mutta puhtaudeltaan erinomainen. Myös Äiskä ja Äiskän kaverit tykkäävät uiskennella siellä.

Kuvassa etualalla ovat kaverini Aatos ja Marja. Minä olen siellä hieman kauempana, pärskeiden keskellä. Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja ehkä löydät minut kuvasta paremmin.

Järvi nro 6: Kaarnajärvi

Tämä on myös järvi hyvin lähellä Otepäätä, ajettaessa Vana-Otepään suuntaan. Järvi on rannoiltaan lähes asuttamaton. Johtokunta käy uittamassa minua vanhan ja hylätyn neuvostoaikaisen lomakeskuksen rannalla, missä on hutera laituri, jonne en suosittele kiipeämistä.

Kuvassa vasemmalla Iskä ja edessä oikealla mukava Jouko-setä, Villa Ottilian asiakkaita, joka halusi nähdä miten minä uin. Ja kyllä Jouko-setä ihailikin pitkiä kaaria, joita vetelin pitkin Kaarnajärveä. Minä olen se kuhmu vedessä kuvan keskialueella. Se pienempi kuhmu on minun palloni.

Järvi nro 7: Kõverjärv

Äiskä löysi tämän ihmeellisen ja hiljaisen ja puhtaan järven omilla valokuvareissuillaan. Järvi sijaitsee metsän keskellä ja sinne vie autolla ajettava hiekkatie, joka mutkittelee melko tovin keskellä metsää päätyen lopulta järven pohjukkaan, jossa on mukava pieni ranta, josta on helppo veteen pulahtaa. Edes kaikki paikkakuntalaiset eivät tiedä järven olemassaolosta. Se on meidän, minun ja Johtokunnan salainen järvi.

Lähin paikkakunta on Kooraste, joka sijaitsee n. 15 km Otepäältä.

Hiiohoi, minä poika lähden nyt Kõverjärveen uimaan

Järvi nr. 8: Kooraste Suurjärv

Tämä järvi sijaitsee melko lähellä Kõverjärveä, Koorastessa. Nasta järvi, ei minulla siitä oikeastaan ole muuta kerrottavaa. Kastelee kivasti helteessä:

Joku venonen Suurjärvellä souteli seuranani, mutta en antanut sen itseäni häiritä.

Järvi nro 9: Verevi järv Elvassa

Verevi sijaitsee Elvan kaupungissa ja sen pinta-ala on 12,6 ha. Suuren suuri se ei ole, pisimmiltään 650 m ja leveimmiltään 320 metriä. Syvyys 11 metriä. Järvi on yksi Elvan kolmesta järvestä ja erittäin suosittu uimapaikka kaupunkilaisille.

Viime viikolla Johtokunta lähti viemään tyhjiä pulloja naapurikaupunkiin. Älkää kysykö minulta miksi. Kuulemma syynä on joku skisma otepääläisen pullonpalautuspisteen kanssa, josta on Äiskän mukaan kirjoitettu tännekin. Sen stoorin voi lukea tästä.

No, minä mukaan ja koska päivä oli kuuma ja koska minulla oli vielä 93 järveä bongaamatta, lähdettiin sitten Verevijärvelle. Joka on osa Elvan kaupunkia.

Iskä oli hieman huolissaan, miten suhtaudun lähellä olevaan uimarantaan ja sen elämään, mutta Äiskä totesi, että niin kauan kun minulla on vettä edessäni, voi viereeni materialisoitua Mooseksen toinen tuleminen, ilman että minä siitä kiinnostun. Äiskä oli tässä oikeassa.

Kysyn vaan, näytänkö kuvassa siltä, että minua voisi vähempää kiinnostaa mitä takana olevalla uimarannalla tapahtuu?

Ja jos oli kerran aika jolloin pelkäsin vettä, voin kertoa, että se aika on ohitse. Tehkää perässä!!!

Näin olemme pääsemässä listani loppupuolelle, eli eiliseen, jolloin bongasin yhdeksännen järveni, joka saattaa ikävä kyllä jäädä viimeiseksi, jos Johtokuntaan on uskomista.

Järvi nro 10: Erastvere järv

Olemme siis saapuneet aikajärjestyksessä nyt eiliseen, jolloin lähdimme taas Johtokunnan kanssa ajelulle ja minua vietiin Erastveren järveen. Se sijaitsee Kanepista hieman eteenpäin, kohti Põlvan kaupunkia. Rauhallinen mukava järvi, ei siinä mitään.

Saapuessamme uimapaikalle, joka on taas näitä Äiskän löytöjä, oli siellä perhekunta lapsineen. Iskä miettimään, että voiko minua veteen päästää, jos vaikka syön lapset suihini, mutta Äiskä totesi, että ei pelkoa. Koira menee veteen, se on varmaa, ja siinä ei pari lapsukaista merkitse mitään. Äiskä oli tässä(kin) oikeassa.

Molsk! lensivät minun uimapalloni veteen, vuoroin keltainen ja vuoroin punainen ja minä niitä hakemaan. Jees! Nastaa! Mun lempparia!

So far so good, kuten engelsmannit sanovat. Minä hain palloa ja toin sitä Johtokunnan miespuoliselle.Ja naispuolinen kuvasi. Virolainen perhe, joka oli viettämässä kesäpäivää rannalla, ihasteli minua ja aurinko paistoi ja elämä maittoi.

Kunnes...

... kunnes Johtokunta otti flexini ja ilmoitti, että se oli siinä ja nyt lähdetään kotiin.

Mikä mahalasku hyvälle päivälle! Takaisin autoon ja kotiin.

Ja silloin sain loistavan idean. En mene. En tule. En tottele.

Juoksentelin pitkin kaislikoita ja heittäydyin veteen ja juoksin vähän lisää. Ja Johtokunta päästelee rannalta tiukkoja komentosarjoja, kuin konekivääristä ikään. Siellähän rannalla ruikutatte, mietin, ja roiskutin vettä hieman lisää.

Tunnelma kuitenkin meni jollain lailla pilalle. Iskän ääni kohosi ja muuttui ikäväksi. Äiskä ehdotti, että hypätään autoon ja jätetään koira tänne. Johan saa kertaheitolla opetuksen eroahdistuksesta.

Ja virolainen perhe seurasi tätä show'ta mielenkiinnolla ja naureskellen.

Tätä sitten jatkui tovin. Johtokunnalla alkoi kasvot punottaa kiukusta, ja minullakin alkoi olla hieman tukala olo, vaikka en silti halunnut että minua pannaan remmin päähän. Loikin siis metikössä yhden pallon kanssa.

Lopulta minua höynäytettiin, en osannut arvata johtokuntaa näin ovelaksi. Alkoivat keskenään heitellä punaista palloa (minulla oli keltainen omana sotasaaliina) ja kuinka ollakaan keltainen pallo ei tuntunut enää miltään ja vain punainen pallo alkoi kiinnostaa. Ja niin minä sitten hölmö menin halpaan ja suostuin istumaan saadakseni punaisen pallon. Ja silloin fleksi napsahti kaulapantaan kiinni. Sain sentään punaisen pallon pitää tykönäni koko matkan autoon asti.

Että tällainen tarina eiliseltä.

Kotimatkalla kuuntelin takapenkiltä Johtokunnan upinaa, joka ei kuulostanut hyvältä. Siinä mainittiin että tähän loppuivat uintikeikat ja Saharakin mainittiin. Että hyvää matkaa autiomaahan, sillä vettä et tule näkemään enää koskaan.

Jään nyt hieman epävarmana seurailemaan tilannetta. Tähänkö loppui sadan järven bongaukseni?

Raportoin kun tiedän miten tilanne tästä kehittyy.

Siihen asti, teitä kaikkia lukijoitani tervehtäen

teidän Lattenne, the One and Only