H2O - valokuvanäyttely - näin se alkoi

Nyt voin jo kertoa, että tällä viikolla, tarkemmin sanottuna tulevana keskiviikkona aukeaa minulla valokuvanäyttely Haapsalun Laine SPA-hotellin aulassa. Näyttelyn nimi ja aihe sopivat tilaan: H2O - vedessä on elämä.  Se koostuu vesiaiheisista kuvista eri puolelta Viroa, mukana on merimaisemia, järviä ja jokia, kaikkina vuodenaikoina.

Paikka on valokuvanäyttelylle loistava! Valoisa ja raikas. Se on tila, jonne ihmiset tulevat luontevasti ilman mitään ns. galleriakynnystä. Ja aihe, vesi, sopii myös SPA-kylpylälle, jolla on vesihoitoja samoissa tiloissa.

Laine SPA:lle tämä näyttelyni on toinen, eli kyse on hotellin puolelta uudesta yrittämisestä, jossa kaksi intressiä kohtaavat toisensa: Laineelle näyttelyt merkitsevät lisäarvoa asiakkaille ja näyttelyn pitäjälle tila mahdollistaa esitellä töitään mutkattomassa kauniissa ympäristössä.

Olen luonnollisestikin innoissani ja tyytyväinen siitä, että minulla on mahdollisuus esitellä valokuviani yleisölle.

Ajattelin, että ehkä blogini lukijoistakin olisi mielenkiintoista tietää miten tällainen näyttely syntyy. Kurkata ikäänkuin verhojen taakse.

Tässä siis näyttelyn omanlainen matkakertomus:

H2O - kuinka se tehtiin

Näyttelyn rakentaminen vaatii aina hartiavoimin työtä. Eikä näyttelyn rakentaminen ole ilmaista, päin vastoin. Takkiinsa näistä ottaa ja rutkasti. Mutta toivoa saattaa, että joku innostuisi tilaamaan näyttelystä kuvia itselleen. Itse näyttelyssä ei tauluja myydä, mutta sieltä saa tietoa Ottilia Visions-myyntigalleriasta.

Mennäkseni otsikkoon: yritän kertoa mitä kaikkea pienenkin valokuvanäyttelyn pystyttäminen tarkoittaa. Siltä varalta, että joku muukin valokuvaaja-untuvikko unelmoisi samasta.

Ensin kuvataan kuvat. Sillä kuvistahan valokuvanäyttelyissä on kyse.

H2O:n kuvat on kuvattu kahden vuoden sisällä ja niiden kuvaamiseen on kulunut kilometrejä useampia tuhansia. Monien  kuvien ottamiseen on liittynyt seikkailu jos toinenkin. Milloin olin jäätyä hengiltä eksyttyäni -30C:n pakkasessa Võrtsjärvelle kotijoukoista, milloin olin tipahtaa Ontikan jyrkänteeltä kuvatessani kiihtyneenä pientä purosta joka huomaamattani muuttui selkäni takana pystysuoraksi jyrkäksi putoukseksi.

Mutta valokuvaus on iloni ja onneni, joten näitä reissuja ei lasketa alkutöihin.

Sitten lähetetään kuvat kuvalaboratorioon, annettaan ohjeet ja käydään keskusteluja sävyistä ja tummuuksista. Palautetaan kuvia, keskustellaan ja taas tilataan uudet versiot. Saadaan nipon maine.

Laine SPA:n ala-aula ei ole suuren suuri. Minulle on varattu 6 metrin seinä + 1,5 metrin pätkä toiselta seinältä. Jouduin tilan vuoksi pienentämään kuvakokoa, jotta saan esille riittävän suuren otoksen vesiaiheisia kuvia. Laskujeni mukaan mahtuu Laine SPA:n aulaan 30 x 40 cm kehystettyjä kuvia 15 kappaletta.

Kuvien valinta oli myös henkinen ponnistus. Oli kuin olisi lapsistaan valinnut ne kauneimmat. Toisten kustannuksella. Niinpä lopulta tilasin laboratoriosta kuvia 32 kappaletta ja jätin lopullisen valinnan myöhempään.

Samalla kun kuvat olivat kehityksessä alkoi armoton kehysten etsintä. Olin suunnitellut käyttäväni kaunista mustaa raamia, mutta ne loppuivat Tartosta kesken ja päädyin lopulta lasisiin raamittomiin kehyksiin.

Näitä kehyksiä en siis saanut riittävästi, mikä harmitti.Olisivat olleet lasikehyksiä kätevämmät.

Eilen sain lopulta kuvat käteen ja alkoi Sophien valinta, kenet ottaa, kenet jättää:

Kun valinta oli suoritettu, alkoi kehystys. Paspat eli passe-paratout't olin leikannut onneksi jo aiemmin mustasta kartongista. Silti hommaan meni tunti jos toinenkin. Onneksi Kimmo tuli apuun:

Kehystettyjen kuvien ohella on näyttelyssä tarjolla myös valmistamiani postikortteja kera kirjekuorten (hinta 30 kruunua eli 2 euroa, mikä on lähinnä kartongin, kehityksen ja kuoren hinta). Samoin on esillä pieniä käyntikortteja kolmella kielellä. Niitä printattiin ja leikkailtiin jo toissapäivänä:

Koska paspoja leikatessani jäi jokaisesta kartongista pala jäljelle, käytin palat hyväkseni ja tein niistä pieniä tauluja, eli teetin niihin myös kuvat ja liimailin kuvat kartongille. Näitä yritän myydä näyttelyssä, jos se vain on mahdollista, mikä on vielä epäselvää. Ovat ikäänkuin edullisia muistoja (hinta 50 kruunua eli n. 3,20 euroa) näyttelystä. Kuvat on vain liimattu kartongille. Tarkoitus on vielä kirjoittaa, kuten olen taulujen kohdalla tehnyt, joka työhön nimi eli mistä se on kuvattu.

Ja tänään olisi tarkoitus vielä leikata ja kehystää värillisellä kartongilla muutamia kuvia. Paperi on Räpinan paperitehtaan Rappinin uusiopaperista valmistettua kartonkia, ja jokainen kuva siis tulee paspan sisään, jos vain jaksan vielä leikellä niitä. Eilen illalla olin kuulemma niin dramaattisen näköinen heiluessani väsyneenä terävän veitsen kanssa, että Kimmo ehdotti varovasti, että jospa rouva leikkisi loppuillan hieman tylpemmillä leluilla ennenkuin sormet ovat täynnä viiltoja:

Tässä värillistä kartonkia, joka on uusiomateriaalista tehty. Värien ja kuvien sommitteleminen vaatii jonkinmoista värisilmää, jotkut kuvat istuvat värillisiin kartonkeihin hyvin, toiset taas eivät lainkaan.

Eilen printtasin myös näyttelyesitteet, jotka olevat neljällä kielellä. Minä käänsin suomenkielisen tekstin englanniksi, ja Kersten käänsi saman tekstin viroksi ja Sylvia ruotsiksi. Molemmille vielä näin julkisesti suurkiitokset!

Tämän lisäksi olen tehnyt vielä lehdistötiedotteen näyttelystä Lääne Eluun eli paikkakunnan lehteen. Tuskin sitä painavat, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Tänään siis jatkuu paspojen leikkaus ja pienten kehystettyjen kuvien valmistus, mikäli vielä paspakädessä puhtia löytyy. Olen myös ajatellut tekeväni kartongille pari julistetta näyttelystä joita tarjoan ainakin paikalliselle turismi-infolle ja ehkä kulttuurikeskukselle, jos ottavat vastaan.

Huomenna pakataan kuvat, kaikki näyttelyä varten ostetut telineet käyntikorteille ja pienille kuville, näyttelytekstit ja muu roipe autoon ja lähdetään kohti Haapsalua. Sitten on vuorossa ripustus ja pienet avajaiset.  Hieman kuohuvaa ja naposteltavaa ja sen sellaista.

Avajaiset ovat siis keskiviikkona klo 18.00. Joten tervetuloa! Eihän Haapsalu nyt niiiin kaukana ole!!!

Lehekuu on pian päättymässä

Toukokuu on viroksi vanhan kalenterin mukaan lehekuu, eikä ole vaikeaa arvata mistä nimi on lähtöisin.

Lehtikuu onkin ollut jälleen nimensä veroinen, yhden kuukauden aikana on maailma muuttanut muotoaan, aiemmat risut ovat saaneet upean lehtipeiton.

Huomasin että koko kuu on päässyt lähes kokonaan kulumaan, ilman että olisin sanottavammin kuvaillut pihaa ja kasvun ihmettä. Tein sen siis tänään.

Pieneen, viime syksynä istuttamaani koristeomenapuuhun on tullut myös lehdet

Viimeiset tulppaanit ja narsissit kukkivat

Vaan kukapa arvaa mikä kukka tämä on! Sen verran vinkkiä, että se ei ole orkidea.

Viinimarjaakin näyttäisi olevan tulossa.

Kalliokielo helisyttelee kellojaan

Alppiruusu aukoilee kitaansa kuin leijona

Sireenit ovat nekin kaikki kukassa

 Vielä lopuksi muutama yleiskuva pihamaalta:

Ja lopuksi vielä kuva talosta paraatipuolelta. Huomaatteko kuka kuvassa luuraa?

Kierretään teleä hieman pidemmäksi kohti parveketta, ja kas, siellähän on Eräs alias Kultainen Leijona! Jonka mielestä mikään talokuva ei ole mitään ilman talon vahtia.

Hyvää lehekuun loppua kaikille siis toivotamme koko perheen voimin!

Valokuvatorstain 168. haaste: Viesti

Kiireiden vuoksi en ehdi kuvaamaan nyt uutta kuvaa valokuvahaasteeseen, kaivan siis vanhoja kätköjä.

Kuvani on päivästä jolloin pieni, itsensä henkihieveriin juossut Varnjan kulkukoira, Rummukainen, kohtasi äitinsä.

Koira, joka pelkäsi kaikkea ja kaikkia, tarrautui tulevan äiteensä jalkaan, ja hänen viestinsä oli:

Älä jätä!

Tarinaa siitä miten Rummukainen löysi kotinsa, voi lukea täältä: Kulkukoiran tarina. Suosittelen nenäliinoja, jos tapaatte olla luonnoltanne herkkiä pienten hylättyjen koirien viesteille.

Sataa sataa ropisee, pili pili pom

Viron kesä on kuin Suomen, lyhyt mutta sateinen. Tai ainakin niin tekisi mieli nyt murista. Sillä ihanan helleaallon jälkeen palelee niin minun, Nalle Puhin kuin naapuriston haikaran varpaita. Vai mitä sanotte: pellonpientareella värjöttelevä jätkä on melko vettyneen oloinen:

Tänään ei kyllä tee mieli laittaa nenänpäätäkään ulos. Onneksi sisäpuuhissakin riittää.

Kerronpa salaisuuden: ensi viikolla aukeaa minulla Haapsalussa valokuvanäyttely H2O - Vedessä on elämä. Ja näyttelyn tiimoilta riittää kyllä vielä tekemistä. Tämän aamun olen kieli keskellä suuta leikannut paspoja.

Näyttely sisältää nimensä mukaisesti vesikuvia. Kuvia puroista, koskista, meristä, putouksista. Vedestä jäätyneenä ja vedestä kuohuvana.

Paikka on Hotelli Laineen kylpyläosaston ja ravintolan ala-aula. Sopiva paikka siis vesiaiheisille kuville, vai mitä.

Tiistaina lähden Haapsaluun ja keskiviikkona on ripustus. Eli tervetuloa ensi torstaista asti Haapsaluun vetisten aiheiden äärelle.

Puutarhamatkailua Virossa - Hulvattomat ovat takaisin

He tulivat, näkivät ja kokivat. Näin syntyvät legendat ja tarinat, joita kerrotaan leiritulilla vielä vuosien jälkeen.

Eli sarjassa Puutarhamatkailua Virossa on vuorossa jatko-osa: Heljän Hulvattomat Matkat II - alaotsikolla: He ovat takaisin ja nyt on mukana kaksi bussia!

Alkukesän suururakka on nyt ohi. Viime syksynä Lüübnitsan sipulijuhlille reissun järjestänyt Heljä saapui viime torstaina jälleen Otepäälle mukanaan The Merry Men and Women of Oulu, eli nuo Pohjoisen Hullunhauskat Puutarhurit. Ja koska jatko-osan täytyy Hollywoodin sääntöjen mukaan olla aina isompi ja näyttävämpi kuin alkuperäinen, toi hän muassaan myös bussilastillisen Savonmaan Lupsakoita Botanisteja.

Siinä sitä oli, uskokaa huviksenne, logistinen haaste kun suunniteltiin ja järjestettiin mukavaa puutarhahörhöilyä 76 hengelle viideksi päiväksi. Nyt on matka minun osaltani ohi, Heljän Hulvattomat tekevät vielä tämän päivän kotimatkaa Tallinnasta kohti pohjoista ja Savonmaata.

Ja uskallan nyt sanoa: kaikki meni hyvin, monin osin yli odotusten, vaikka pieniltä takaiskuilta tai kommelluksiltakaan ei vältytty.

Heljä, Tuula ja Sari, eli Suomen pään matkanjärjestäjät ja -johtajat suunnittelivat ja aikatauluttivat osiot kotiovelta Otepäälle ja minä sitten tartuin puikkoihin Otepäältä alkaen. Kolme Otepään hotellia, Villa Ottilia mukaanlukien täyttyivät matkalaisista ja useampikin tarttolainen puutarha koki invaasion kun ahnaat puutarhurit saapuivat paikalle pienen tornadon tavoin.

Matkan pääkohde oli Türin kuuluisat kukkakarnevaalit, mutta uskoisin että koko reissu kokonaisuutena oli antoisa. Tai ainakin toivon niin!

Ennen varsinaista matkakertomusta haluan lähettää kiitokset kaikille osallistujille, erityiskiitokset Heljän, Sarin ja Tuulan ohella myös Viron pään oppaille, Carmenille ja Liisalle, jotka opastivat savolaisten poppoota samaan aikaan kun minä keikuin oululaisten mukana.

-- R.Sassin Liikenteen ilmastoituja busseja ja sen rauhallisia ja huumorintajuisia kuskeja eli Ristoa ja Pekkaa unohtamatta.

Ja sitten varsinainen matkakertomus:

Prologi: Valmistautuminen

Kuten arvata saattaa, tällainen suurreissu alkaa jo kuukausia aiemmin monenlaisella valmistautumisella. Tilataan hotelleita, varataan ravintoloita, suunnitellaan ruokalistoja, tarkistetaan ruoka-aineallergiat, hankitaan apuoppaat, suunnitellaan reitit, varataan aikoja puutarhoille jne.

Minä päätin tänä vuonna harrastaa itsekin pientä myyntitoimintaa eli tein vielä pari päivää aiemmin matkan Baltezersin kasvitarhalle Latviaan, josta hain pienen auton verran kasveja, joita sitten myin Tiinan Torilla. (Mukavasti menivätkin kaupaksi, taisi joukossa olla suoranaisia löytöjäkin.) Kasvien ohella laitoin myyntiin myös lankoja, joita minulle on ehtinyt vuosien varrella kertyä runsaasti yli oman tarpeeni.

Päivä ennen matkaa kävin vielä vierailulla Sulev Savisaaren puutarhassa, joka oli Etelä-Viron yksityispihakohde. Sulev on kuuluisa pioneistaan ja mitä eksoottisemmista sipulikasveistaan, ja hänen tarhallaan käytyäni en lainkaan ihmettele, että miksi.

Tällaiset näkymät kohtasivat matkalaisia Sulevin pihalla:

Sulev Savisaaren kuuluisia pioneja

Ensimmäinen päivä: Saapuminen

Torstaina saapui kaksi bussilastia Otepäälle, ensimmäisenä savolaiset. Ja täysin aikataulussa!

Teimme bussilla pienen kiertoajelun Otepäällä. Kimmo ajeli edellä bussikuskille reittiä näyttäen ja minä kertoilin samaan aikaan Otepään nähtävyyksistä ja yritin lyhyessä ajassa saada kuvailtua kotikaupunkini monipuolisuutta matkailukohteena. Toivon että tämän lyhyen kiertoajelun aikana ainakin se valkeni kaikille, että Otepää on paljon muutakin kuin vain hiihtokohde.

Ensimmäinen ryhmä saatetaan omaan hotelliinsa, Cantervillaan Pikajärvelle, huoneet jaetaan ja me palaamme Kimmon kanssa takaisin Otepäälle vastaanottamaan seuraavaa bussilastillista. Uusi kierros oululaisten kanssa ja sitten kipinkapin Hermannipubiin illalliselle.

Ja sitten hotelleille ja pehkuihin.

Toinen päivä: Tartto ja sen monet puutarhat

Seuraava päivä on Tartto-päivä. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli tarkoitus tehdä myös kävelyretki luonnonkauniissa Taevaskodassa, mutta johtuen oudosta luonnonilmiöstä, hyttysinvaasiosta, jätämme sen väliin ja vietämme Taevaskodalle tarkoitetun ajan perehtyen Tarton antiin hieman syvällisemmin.

Toinen bussi kulkee matkareittiä myötäpäivään, toinen vastapäivään, jotta vältymme tukoksilta kasvitarhoilla ja puutarhamyymälöissä.

Juhani Puukool, Tartu Puukool ja Tarton tori käydään läpi ja sitten lähdetään Tarton historialliseen keskustaan ja Raatihuoneentorille. Osa lähtee omin neuvoin kasvitieteelliseen puutarhaan, osa jää nauttimaan lounasta tai kahvia Raatihuoneentorin monille terasseille. Ne joissa vielä on virtaa, lähtevät kanssani kaupunkikierrokselle, jonka aikana kierretään tärkeimmät Tarton keskustan nähtävyydet. Kivutaan Toomemäelle, kierretään vanha Tuomiokirkko, käydään Enkelisillalla ja ihaillaan yliopiston päärakennusta.

Kotimatkalla vieraillaan vielä Sulev Savisaaren puutarhassa, ja sitten takaisin Otepäälle illallista Nuustaku pubiin nauttimaan. Aurinko lämmittää, mutta pahin helle on jo taittunut. Pyhäjärvi kimmeltää alla kirkkaana ja näkymät terassilta ovat huimaavan kauniit. Oululaiset jäävätkin nauttimaan kesäillasta vielä tovin, savolaisten jo tehdessä matkaa takaisin Pikajärvelle.

Kolmas päivä: Viljandiin ja Türille

Lauantai eli Türin matkapäivä oli lähes yhtä helteinen kuin kaksi edellistäkin päivää. Eli lämpöä riitti koko reissun ajaksi. Vasta tänään, sunnuntaina, on ilma viilennyt suorastaan miellyttäväksi. Lämpö ja auringonpaiste ovat ihania, mutta liika on liikaa, täytyy myöntää.

Kaksi bussia peräkanaa keikkuen ajelimme Otepäältä Viljandiin, missä kiersimme pikaisesti Viljandin vanhaa linnoitusta ja ihailimme maisemia Viljandi-järvelle.

Viljandista jatkoimme sitten Türin kukkakarnevaaleille, joka oli aiempien vuosien tapaan värikäs, monipuolinen mutta samalla lähes kaoottinen messu kuin aina ennenkin. Mutta kuitenkin, aina yhtä ihana ja omalla lailla kodikaskin häppeninki.

Türiltä sitten lähtevät Hulvattomat kohti Tallinnaa. Haikeat hyvästelyt, menkää hyvällä lykyllä!

Onnellinen mutta väsynyt Tiina lähtee Liisan kanssa takaisin Otepäälle Kimmon kyyditsemänä. Perillä olemme suunnilleen samaan aikaan kun Hulvattomat ovat Tallinnassa.

Ilonhetkiä ja kommelluksia

Matkasta jäi minulle itselleni valtavasti ihania muistoja. Opastettavani olivat ihania, kertakaikkiaan oppaan unelmaryhmä. Innostuneita, reippaita, uteliaita. Jaksoivat nauraa jutuilleni, kuuntelivat, kyselivät. Ja jättivät minulle sellaisen tunteen, että työtäni arvostettiin, että siitä pidettiin. Sellainen palaute saa raskaankin työn tuntumaan tekemisen arvoiselta. Suurkiitos vielä kerran.

Ja sitten niitä kommelluksia, joista alussa mainitsin. Olihan niitäkin.

Ensimmäisenä yllätys Cantervillan huoneiden taso. Cantevillahan on komea kartanomainen rakennus, vanha ja perinteinen. Mutta vanhojen rakennusten tapaan ei siellä kaikki ollut aivan sataprosenttisesti kunnossa. Jotkut huoneet olivat parempia kuin toiset, joissain huoneissa eivät suihkut ja wc:t toimineet moitteettomasti ja huoneiden jakokaan ei mennyt ihan ammattimaiseen tyyliin. Välissä näytti jo siltä että kaikki eivät varauksesta huolimatta saa huonetta, ja olipa hetki jolloin yhdelle pariskunnalle tarjottiin majoitustilaksi ruokasalia, josta ehdotettiin poistettavaksi pöydät ja johon luvattiin tuoda tilalle kaksi sänkyä.

Tämä tietenkin aiheutti hienoista pettymystä matkalaisissa. Toisaalta, epämukavuuksien vastapainoksi saivat cantervillalaiset nauttia ympäristöstä, joka oli todella huikaisevan kaunis. Ja olihan kokemus yöpyä vanhassa kartanossa vähintäänkin eksoottinen ja menee muistojen kirjoihin.

Toinen, jos ei kommellus, niin reissua hieman häiritsevä tekijä oli Viron ennenkokematon hyttysinvaasio. Hyttysiä on nyt kaikkialla, niitä on paljon ja ne ovat ärhäköitä.

Viljandiin ajellessamme teimme pienen pysähdyksen Jõesuussa, missä Võrtsjärvi aukeaa silmien eteen postikorttimaisen kauniina. Väki poistuu busseista ja jaloittelee hieman järven rannalla kun hyttyset iskevät. Ne tulevat kuin Hunni Attilan sotajoukot ja käyvät kiinni. Pakenemme busseihin mutta hyttyset ovat ehtineet sinnekin. Seuraavan puoli tuntia läiskimme porukalla verenhimoisia vihollisia hengiltä. Taistelusta ei selvitä ilman verenhukkaa, mutta lopulta bussi on taas vapaa inhoittavista inisijöistä.

Muita suurempia kommelluksia ei mielestäni matkaan mahdukaan. Aikatauluissa pysyttiin, paljon nähtiin ja tehtiin. Ostoksia tuli riittävästi eli bussin tavarakontti oli jälleen täpötäynnä kasveja. Ja uskon ja toivon, että kaikille jäi reissusta hyvä mieli ja paljon muistoja.

Vielä kerran: kiitos kaikille osallistujille, matkanjohtajille ja reippaille bussikuskeille. Koskas tehdään seuraava reissu?!! Kuka lähtee mukaan?!!!

Jälkikirjoitus eli PS: Melkein unohtui kiitettävien listalta yksi tärkeä henkilö, Kiltti Kimmo eli Armas Aviopuoliso. Kimmo-parka puursi vaivojaan valittamatta ylimääräistä työvuoroa monta päivää. Petasi armeijan tuomalla taidolla ottilialaisten pedit mallikuntoon. Teki aamiaiset ja siivosi jäljet kun vaimo pyyhälsi maailmalle matkalaisten mukana. Kesti vaimon tohkeilut ja tohinat. Joutui myös myyntimieheksi Tinden Torille, kun itse lähdin jo torilta ensimmäisen ryhmän mukana menemään, eli myi ja myyntiargumentoi asiakkaille kasveja ja lankoja – ei sitä miehen parhainta perusosaamista. Ja tuli vielä Latten kanssa hakemaan vaimon kotio Türiltä. Eli kiitos kulta!

PPS. Taisi ottaakin reissu myös talon miesväen voimille. Molemmat mieheni, tuo karvaisempi ja vähemmän karvainen vetelivät tänään tyytyväisenä hirsiä pitkästi yli puolen päivän. Annoin molempien jätkien tuhista samalla kun tätä matkakertomusta rustailin.

Setomaalla ja hieman Venäjälläkin

Sunnuntai oli taas seikkailupäivä. Ja seikkailun suuntana oli kaakkoinen Viro: Räpinan pieni unelias kaupunki, Setomaa ja setukaiset, Venäjä (!) ja lopuksi vieläVõrumaa ja siellä Võrun kaupunki.

Taustana reissulle oli se aiempi huomio, että Peipsin rannalla sijaitsevan Beresjen talomme toisesta ovesta puuttui lukko. Joko sitä ei koskaan ole ollutkaan tai sitten sen on joku jossain vaiheessa poistanut. Joka tapauksessa, viime käynnillä huomasimme häkellyttävän tosiasian, tai paremminkin kaksi.

Häkellys 1: Yksi ovi on ilman lukkoa ja talo on avoin kaikille.

Häkellys 2: Kukaan ei ole siellä käynyt, tai jos siellä ollaankin käyty mitään ei ole sieltä viety.

Niin tai näin, eilen lähdettiin työkaluin ja lukoin varustautuneina sulkemaan toista sisäänkäyntiä.

Jaoimme joukkomme: Kimmo ja Latte lähtivät talolle ja minä jäin Räpinan kaupunkiin tallustelemaan ja valokuvaamaan. Ilma oli ihanaakin ihanampi ja Räpina näytti kauneimmat kasvonsa. Võhandu oli paikoitellen peilikirkas ja siihen heijastui kauniisti rakennuksia ja maisemia.

Sinä aikana kun Kimmo pusersi lukkoa paikalleen, puuhailin minä kameran kanssa tallentaen kennolle tällaisia näkymiä:

Räpinan kirkko ja muutama punainen tulppaani

Puiden heijasteluita Võhandu-joelle

Sillapään kartano Võhandu-joen toisella puolella

Vanhan Räpinan paperitehtaan pato

Turvamuuri estämässä veneitä eksymästä putoukseen

Päivä oli siis mitä ihanin ja maisemat kesän kynnyksellä tai paremminkin kesän tultua, sen mukaiset. Mikä oli minun tallustella ja kuvailla, vaikka aika ajoin taivaalta tipahteli muutama pisara, joka heti kuivui pois.

Jonkin ajan kuluttua joukot kohtasivat eli Kimmo oli saanut lukittua talon oven ja olimme ikäänkuin valmiita työosuudelta. Molemmat olimme sitä mieltä, että kun tänne asti ollaan tultu, niin jatketaan reissua lomailun merkeissä.

Päätimme lähteä Venäjälle!

Jokainen, joka on Venäjälle matkustanut tietää, että sinne ei mennä ihan noin vain, tarvitaan viisumeita ja muita papereita. Vaan on viisumittomaan Venäjän-matkailuun Virossa silti yksi mahdollisuus. Se on n. 400 metrin mittainen tienpätkä kaikkein kaakkoisimmassa Virossa, Lutepään ja Sesnikin kylien välissä.

Nimittäin, siinä kohtaa valtakuntien raja tekee oudon pienen koukkauksen ja jotta Sesnikin ja sen takana olevien pienten kylien, kuten Saatsen ihmiset pääsevät kotiinsa, on mahdollista ajaa 400 metrin matka Venäjän maaperällä ilman viisumeita.

Sinne siis!

Ensin kohti Võõpsua ja jälleen yli Võhandu-joen, joka on paitsi Viron pisin joki, myös kiemurtelevin. Võõpsun setukaiskylän kohdalla Võhandu on kasvanut pienestä purosta jo laajaksi joeksi, joka tänä vuonna on tulvinut reilusti yli äyräidensä.

Idyllistä jokea ihastellessani huomasin, että siellähän kasvaa rentukan oloisia keltaisia kasveja, jotka eivät kuitenkaan vastaa minun käsitystäni suomalaisesta rentukasta.  Mielelläni kuulisin itseäni viisaammilta, mistä kasveista on kyse!

Ajelemme hyvillä mielin läpi Mikitamäen, ohi Värskan ja Värskan setukaismuseon ja jatkamme kohti Venäjää. Ja sinnehän me pääsemme!

Seuraava pysähdyksemme, jälleen Viron puolelle - Venäjällä on kielletty pysähtymästä saati autosta nousta -  on jo todella kaukaisinta Viroa, ainakin Tallinnan näkökulmasta. Olemme pienessä Saatsen kylässä, josta löytyy toinen setukaismuseo ja ihana, eksoottinen ja vähintäänkin värikylläinen Saatsen kirkko ja hautausmaa:

Matkan varrelta löytyy myös kosteikkoa, jossa näyttäisi kasvavan jonkinlaisia kämmeköitä. Jälleen kiitän, jos kasvituntijat määrittelevät nämä minun kämmekkäni. Valitan että tarkempaa kuvaa ei ole, nämäkin on otettu telen ääripäällä, mistä johtuu hienoinen epätarkkuus:

Täytyy - jälleen kerran - sanoa, että on tämä Viro ja erityisesti Etelä-Viro matkailijalle monipuolista seutua! Setomaa omassa kauneudessaan ja tietyssä karuudessaan on aivan oma lukunsa. Maisemat ovat mahtavia, kylät köyhiä, mutta tavat ja kulttuuri sitäkin eksoottisempia.

Vanha rouva rakentaa sipulipenkkejä

Pekko, hedelmällisyyden jumala setukaisten mytologiassa, vahtii Samarinan kylän sisäänajoa

Setomaalta jatkoimme matkaa vielä Võruun ja kävimme ihailemassa Tamulan hoidettua rantaa, joka on viime vuosina, tai oikeastaan viime vuoden aikana saanut uuden ilmeen: hoidetun rantabulevardin ja kauniit uimalaiturit.

Ilta-aurinko paisteli, mutta pienet pojat polskivat vielä järvessä, ihmiset vaeltelivat rantabulevardeilla, kuntoilijat hölkkäsivät  ja naiset nauttivat auringosta laiturilla.

Kaunis päätös muutenkin maisemallisesti kauniille päivälle:

Jos lukijaa kiinnostaa lukea lisää esim Räpinasta tai Võrusta tai setukaisista, niin lisää juttua löytyy alla olevien tunnisteiden kautta. Ja kiitos kaikille, jotka jaksoivat katsoa nämä kuvat ja lukea jutun tännekin asti!

Seuraavat matkatarinat taitavat tullakin sitten Türin kukkakarnevaaleilta ja kahden bussin kasvimatkalta Etelä-Viroon. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle...

--

Yleisön pyynnöstä vielä kaksi rentukkakuvaa tunnistusta varten. Minusta nämä kasvavat kauniimmin ja ovat hieman sirompia kuin suomalainen rentukka, mutta voin olla väärässäkin. Luulisin että vettä olisi tuossa ainakin metrin, vierestä ajeli moottorivene.

Isojen koneiden murinaa

Hei hulinaa!

Ensinnäkin ja päällimmäisenä: kesä on tullut Otepäälle! Aurinko paistelee, lämpötilat ovat parhaimmillaan kohonneet +28 C asteeseen, pääskyset vetelevät syöksykierteitä taivaalla ja kaikki vihertää hurjasti.

Kevään ja kesän taitteessa eli viime torstaina saimme Villa Ottiliaan odotetut vieraat: 44 motoristia eli Uudenmaan Autokouluyhdistyksen moottoripyöräaktiivit. Reissu oli ryhmälle jo toinen tähän osoitteeseen, ensimmäinen tehtiin kaksi vuotta sitten keväällä.

Kiva olikin jälleen tavata tuttuja kasvoja, vaikka toki mukaan mahtui monta uutta mukavaa tuttavuuttakin.

Juuri tätä kirjoittaessani uskoisin aamulla Otepäältä haaroittuneiden moottoripyöräkolonnien jälleen yhtyvän ja jyristelevän pitkänä letkana kohti Tallinnan satamaa. Ja samoin uskon, että kaikki ajelevat hyvillä mielin.

Sillä ainakin ilmojen puolesta reissu oli motoristeille monipuolinen, matkan aikana ehtivät prätkämiehet ja -naiset kokea niin hellettä, ukkosmyrskyä, kaatosadetta, rakeita kuin myös  pari päivää upeaa hellettä. (Joka paksuissa ajopuvuissa ei pysähtyessä tunnu aina niin ihanalta.)

Meidän, siis Villa Ottilian, asiana oli hoitaa majoituksien ohella myös sopiva ohjelma ryhmälle. Saapumispäiväksi olimme varanneet ryhmälle Tarton vanhan sotilaslentokentän pääkiitoradan, jossa saattoi päästellä isoilla moottoreilla lujaa, halutessa todella lujaa.

Koulutus sai lentokentällä vähintäänkin dramaattisia elementtejä taivaan tippuessa niskaan, pystysalamoiden räiskiessä ympärillä. Mutta ei se menoa haitannut. Motoristit eivät vähästä pelästy.

Tältä taivas näytti lähestyessämme Tarttoa. Ja välillä salamat silpoivat taivaankantta.

Lentokentällä meitä odotti jo motoristien etuporukka, ja koulutus pääsi alkuun:

Ensin testataan kentän kunto:

Ja sitten lähtee testiajot ja koulutus käyntiin. Isot moottorit murisevat ja vauhti on hurja:

Hetken taivas näyttää kirkastuvan, ennenkuin se pimenee uudelleen ja tipauttaa niskaan lastin vettä:

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa enemmän tai vähemmän vapaamuotoista ohjelmaa. Me  yritimme parhaan taitomme mukaan ohjeistaa väkeä oikeaan suuntaan, kuka halusi Latviaan, ketkä Peipsille, mikä porukka Viljandiin. Jokainen sai tarvitsemansa matkavinkit ja ennen kaikkea vinkit parhaisiin paikallisiin ravintoloihin.

Illalla porukat saapuivat takaisin, täynnä tarinoita ja juttuja näkemästään ja kokemastaan. Meille jäi sellainen tunne, että kaikki olivat perin tyytyväisiä päiväänsä.

Ja illalla oli Villa Ottiliassa sitten päätösbileet, jotka hieman ryöpsähtivät käsistä. Tahtoo sanoa, että naapurihotellin asiakkaat keksivät hekin tulla meille juhlimaan, ja mikäs siinä. Englanniksi sanotaan: The more, the merrier.

Ja niin koitti tämä aamu ja lähtöpäivä. Asiakkaiden kasvoista oli luettavissa ilo ja sellainen väsynyt hyväntuulisuus, joka tulee täyden, mutta antoisan viikonlopun jälkeen.

Me jäimme parvekkeelle katsomaan kun isot koneet murisivat jälleen pois Otepäältä. Tulkaa takaisin! toivottelimme moottorien murinan päälle: