Uuuuuh, Puuuuuuh. Auts. Voih. Hitsi kun hienoa!
Taas on takana yksi puuhakas päivä. Onpa hienoa! Tuli tehtyä kunnon työtä, sellaista josta jää jäljet. Hienoa! Vaikka jokaista mahdollista lihasta särkee.
On se hienoa olla mökillä! Vai onko?
Tutkitusti on likimain jokaisella suomalaisella joko unelma, tai unelman täyttyessä oma mökki. Kesämökki.
Sinne mennään irtautumaan kaupungin hälystä ja melusta. Nauttimaan luonnon rauhasta, ilmavirtojen leppeästä hyväilystä ihon pinnalla. Lintujen laulusta, sirkutuksesta, liverryksestä. Luonnon kierrosta, kevään uskomattoman hienoista yksityiskohdista: ensimmäisistä hiirenkorvista koivuissa. Nurmikon puskemisesta läpi maan. Ensimmäisistä krookuksista. Oi iloa, oi aututta!
Ja niin mökki hankitaan, oli varaa tai ei. Mikään taloudellinen uhraus ei ole liikaa mökkikokemukselle, joka lähenee nirvanaa. Olla yhtä luonnon kanssa.
Ja mikä on todellisuus?
Mökki ja erityisesti piha ei sinua suuremmalti rakasta. Se tahtoo määrätietoisesti palata takaisin luonnonvaraiseen tilaansa. Niin pian kun ensimmäinen auringonsäde hyväilee mökin pihaa alkavat luonnon vastavoimat kerätä omia voimiaan, levittämään rikkaruohoja, tuhoamaan sinun idealistisia ajatuksia täydellisestä mökkipihasta ja kukkapenkistä.
Sinä tulet paikalle ja kauhistut kaikesta siitä mitä talvi on onnistunut tekemään pihallesi. Ja joka vuosi talvi onnistuu siihen. Viimeinen talvi oli yksi pahimmista minun mökkihistoriassani. Lumi ja sen paino onnistui katkomaan puita ja pensaita ennennäkemättömällä tavalla.
Niinpä et ehdi ottaa matkalaukusta sitä kirjaa, jonka ajattelit lukevasi tällä lomalla tai viikonloppuna. Sen sijaan otat esiin lapiot, talikot, sekatöörit, leikkurit, kottikärryt, haravat, työhanskat ja alat setvimään talven tuhoja.
Ja vaikka kuinka pitkään ehdit kevätlomaasi pitää, et koskaan saa kaikkea tehtyä. Sillä, sehän tässä on kummallisinta, mitä enemmän saat raivattua tonttiasi luonnonvoimilta, sitä enemmän näet kohtia, jotka odottavat parantamista, raivaamista, repimistä. Työ ei koskaan lopu!
Mökkipäivät kulkevat nopeammin ohi kuin taivaalla viilettävät linnut, joita et ehdi ihailla, koska olet juuri puskemassa märän pihan läpi kera kottikärryn, joka pitäisi viedä kompostiin. Tai raapimassa itseäsi ruusupuskissa tai talven tappamisssa ja alaspainamissa marjapensaissa.
Päivän lopussa olet niin sekapäinen väsymyksestä, että et tarkalla varmuudella osaa omaa nimeäsi lausua.
Mutta jollain tavalla olet ylpeä itsestäsi. Tekemästäsi työstä. Ja olet sitä mieltä että olet ansainnut yhden ihanan kylmän kaljan päivän päätteeksi. Kunnes kuulet, että naapuritonteilla vielä laulaa sirkkeli, hakettaja, nurmikonleikkuri. Viush viush jaksaa naapurin rouva raaputtaa pihaansa haravallaan. Ja sinäkin panet sen oluen takaisin jääkaappiin ja lähdet kraappimaan pihaasi.
Luulen, että suomalaiset ja virolaiset ovat tässä mökkisairaudessaan samankaltaisia.
Minulla on Haapsalun kesäpaikka ollut jo pitkälti 10 vuotta. Ja sellaista leppeää lauantai- tai sunnuntaiaamua en ole tähän mennessä vielä elänyt, jolloin olisin voinut jäädä sänkyyn makoilemaan ja nauttimaan vain ihanasta letkeästä suviaamusta, joka pyrkiii ikkunasta herkkinä raitoina sisään. Naapurin ruohonleikkurin sähäkkä ronksutus muistuttaa minua, että ruoho on leikkaamatta. Puhumattakaan niistä rikkaruohoista, jotka jäivät jo viimeksi nyhtämättä.
Ja silti, Villa Vallaton eli tämä Haapsalun kesäpaikkani on rakkainta mitä minulla on. Enkä tästä koskaan luopuisi. Joka tuottaa minulle iloa ja sielunrauhaa. Kuten mikään muu paikka maailmassa ei voi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste piha. puutarha. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste piha. puutarha. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
lauantai 29. toukokuuta 2010
Lehekuu on pian päättymässä
Toukokuu on viroksi vanhan kalenterin mukaan lehekuu, eikä ole vaikeaa arvata mistä nimi on lähtöisin.
Lehtikuu onkin ollut jälleen nimensä veroinen, yhden kuukauden aikana on maailma muuttanut muotoaan, aiemmat risut ovat saaneet upean lehtipeiton.
Huomasin että koko kuu on päässyt lähes kokonaan kulumaan, ilman että olisin sanottavammin kuvaillut pihaa ja kasvun ihmettä. Tein sen siis tänään.
Pieneen, viime syksynä istuttamaani koristeomenapuuhun on tullut myös lehdet
Viimeiset tulppaanit ja narsissit kukkivat
Vaan kukapa arvaa mikä kukka tämä on! Sen verran vinkkiä, että se ei ole orkidea.
Viinimarjaakin näyttäisi olevan tulossa.
Kalliokielo helisyttelee kellojaan
Alppiruusu aukoilee kitaansa kuin leijona
Sireenit ovat nekin kaikki kukassa
Vielä lopuksi muutama yleiskuva pihamaalta:
Ja lopuksi vielä kuva talosta paraatipuolelta. Huomaatteko kuka kuvassa luuraa?
Kierretään teleä hieman pidemmäksi kohti parveketta, ja kas, siellähän on Eräs alias Kultainen Leijona! Jonka mielestä mikään talokuva ei ole mitään ilman talon vahtia.
Hyvää lehekuun loppua kaikille siis toivotamme koko perheen voimin!
tiistai 4. marraskuuta 2008
Talvi saa tulla
Pihalla on menossa viimeiset hommat – vaikka lumi ropsahtaisi huomenna niskaan, ei se itkettäisi. Kaikki on nyt istutettu ja katettu. Tavalla tai toisella.
Arvatenkin paljon putsausta on vielä tekemättä, mutta juuri nyt en jaksa siitä murehtia. Pääsen ruoputtelemaan pylvästuijien alustoja keväälläkin, jos nyt en enää jaksa tai viitsi.
Viimeinen ponnistus, ainakin isoimmista istutusalueista puhuttaessa, oli siis ns. Latte-pyydyksen vieminen loppuun.
Taustaa, josta on ollut juttua blogissakin: istutin takapihalle kolmisen vuotta sitten viisi pylvästuijaa, neljä munanmuotoista tuijaa ja jotain muutakin, jonka Linkama sittemmin trimmerillä poisti. Rooaaaa! ulvoi trimmeri. Ja läks.
Suurempaa tuhoa sai pihassa aikaan kuitenkin Latte, joka iloisesti on nostanut jalkaa joka puulle ja pensaalle. Myös kaivuuhommat olivat varsinkin aivan alkuaikoina päivittäinen riemunaihe. Munanmuotoiset tuijat muuttuivat aivan muun tuotoisiksi. Enempi mallia monihaaraiset runkotuijat.
Tässä tilanne ennen Lattea
No, sain sitten omasta mielestäni mainion idean ja aloin istuttaa ns. Latte-pyydystä. Eli päätin istuttaa tuhkapuita ja happomarjoja tiheään jokaisen pissityn tuijan juurelle. Kuten yleisesti tunnettua: nämähän ovat piikkikäitä pirulaisia, ja toivoin niiden pitävän Latten erossa tuijista.
No, tuhoon tuomittu oli se idea. Ensinnäkin, pienet tuhkikset ja happomarjat ravistivat lehtensä melko pian syksyllä ja ovat nyt vain pelkkiä risuja, jotka eivät pelottele edes sensitiivistä chihuhuaakaan (Luoja tietää tuon rodun oikean kirjoitusasun), yhdestä Jöllistä puhumattakaan.
Tässä siis toimimaton Latte-pyydys asennettuna.
Ja tässä lähikuva siitä, mitä urea tekee tuijille.
Seuraavaksi heittelin katerinkulat kasveille. Ja kuvittelin homman olleen siinä.
Aloin sitten kuitenkin miettiä, että hitto, maahan on täynnä rikkaruohoja. Se oli selvinnyt jokaista istutuskuoppaa kaivaessani. Varsin riemuisasti näyttivät voivan vihaamani vuohenputken juuret. Mietin: eiväthän nuo piikkipensaat selviä ensi keväänä ja kesällä kaikista rikkaruohoista hengissä. Aloin siis perata maata.
Eli perin takaperoisesti toimin, mutta niinhän minä usein. Yksi asia johtaa toiseen, tiedättehän tekniikan. Sen vastatekniikka olisi miettiä ensin, ja tehdä sitten, mutta se ei istu oikein meitsin innovatiiviseen ja innostuvaan pirtaan.
Ja se oli sitten siinä. Vai? No ei ollut.
Päätin istuttaa mukavasti muokattuun maahan vähän maanpeittokasveja. Lähdimme Baltezersin taimitarhoille ja palasimme 42 kasvin kanssa. Niitä istuttamaan. (Tästäkin juttua blogin aiemmissa kirjoituksissa.)
Surkean pieniä taimiahan nämä olivat. Hyvä että pilkottavat maasta. Päätin antaa niille ainakin kunnon katerinkulat suojaamaan pahaa maailmaa.
Ja se oli sitten siinä? No ei.
Mietin, että kun olen nyt näin pitkälle päässyt olisi oikeus ja kohtuus antaa näillekin vauvoille kunnon kasvuedellytykset. Päätin että seuraavana päivänä aloitan sorakatteiden rakentamisen. Linkama lupasi auttaa.
Vaan tässä vaiheessa Kohtalo puuttuu peliin. Kimmo saa verenmyrkytyksen ja työskentelykiellon. Alan siis lehtien levittämisen ja soran kantamisen yksin.
Ja arvatenkin tämä sorattava alue on kauimpana sorakasasta. Raivon vallassa puuskutan mäkeä ylös, alas, ylös, alas. Lykin soraa kottikärryillä, kannan sitä ämpäreissä. Valun vettä, kiristelen hampaita ja jatkan hommia.
Ja sitten puuttuu Kohtalo uudelleen peliin. Se sanoo NAKS. Tai niin sanoo selkäni. Ja sitten olenkin kaksi päivää lähinnä tämän näköinen, särkylääkkeet ja relaxantit poskessani.
Hetken näytti että vammainen perhekuntamme joutuu jättämään hommat kesken. Mutta Kimmon verenmyrkytys helpottaa, käden turvotus laskee, ja minunkin selkäni alkaa taas vetreytyä.
Soraus jatkuu. Ja tulee valmiiksi!
Nyt alkaa hommat tosiaan olla aika lailla pulkassa. Tänään istutin vielä seitsemän pikkuruista kasvia Latte-pyydyksen taakse, ne tässä.
Eli nyt on tosiaan kaikki kasvit maissa. Talvi saa tulla.
Minulla on aika ältsin hyvä mieli! Seitsemän isoa sorakatettua istutusaluetta siis syntyi tänä syksynä:
- Monzan rata
- Psykedeliapenkki
- Kanukkapenkki
- Perennapenkki
- Konikapenkki
- Aidanvieruspenkki
- Lattepyydys
Taidan kaivautua nyt vällyjen alle ja onnitella itseäni ja asettautua talviunille. Ja vasta keväällä nousen auringon valon lisääntyessä ylös.
Mutta maltankohan sittenkään...
-- Apropos, jos joku ihmettelee noita tummennuksia tekstissä. Ne ovat ystävättärelleni Kerstenille, joka opiskelee suomen kieltä Helsingissä. Kersten voihkii, että aina on minun teksteissä sanoja, joita ei edes löydy sanakirjoista.
Nauroin, että melkein jo kirjoittaessani arvaan mitä sanoja joutuu perin kielitaitoinen Kersten sanakirjan kanssa etsimään! Kersten nauroi, että voit jatkossa laittaa ne vaikka tummennettuina. Ja nyt tein sen!
Arvatenkin paljon putsausta on vielä tekemättä, mutta juuri nyt en jaksa siitä murehtia. Pääsen ruoputtelemaan pylvästuijien alustoja keväälläkin, jos nyt en enää jaksa tai viitsi.
Viimeinen ponnistus, ainakin isoimmista istutusalueista puhuttaessa, oli siis ns. Latte-pyydyksen vieminen loppuun.
Taustaa, josta on ollut juttua blogissakin: istutin takapihalle kolmisen vuotta sitten viisi pylvästuijaa, neljä munanmuotoista tuijaa ja jotain muutakin, jonka Linkama sittemmin trimmerillä poisti. Rooaaaa! ulvoi trimmeri. Ja läks.
Suurempaa tuhoa sai pihassa aikaan kuitenkin Latte, joka iloisesti on nostanut jalkaa joka puulle ja pensaalle. Myös kaivuuhommat olivat varsinkin aivan alkuaikoina päivittäinen riemunaihe. Munanmuotoiset tuijat muuttuivat aivan muun tuotoisiksi. Enempi mallia monihaaraiset runkotuijat.
Tässä tilanne ennen Lattea
No, sain sitten omasta mielestäni mainion idean ja aloin istuttaa ns. Latte-pyydystä. Eli päätin istuttaa tuhkapuita ja happomarjoja tiheään jokaisen pissityn tuijan juurelle. Kuten yleisesti tunnettua: nämähän ovat piikkikäitä pirulaisia, ja toivoin niiden pitävän Latten erossa tuijista.
No, tuhoon tuomittu oli se idea. Ensinnäkin, pienet tuhkikset ja happomarjat ravistivat lehtensä melko pian syksyllä ja ovat nyt vain pelkkiä risuja, jotka eivät pelottele edes sensitiivistä chihuhuaakaan (Luoja tietää tuon rodun oikean kirjoitusasun), yhdestä Jöllistä puhumattakaan.
Tässä siis toimimaton Latte-pyydys asennettuna.
Ja tässä lähikuva siitä, mitä urea tekee tuijille.
Seuraavaksi heittelin katerinkulat kasveille. Ja kuvittelin homman olleen siinä.
Aloin sitten kuitenkin miettiä, että hitto, maahan on täynnä rikkaruohoja. Se oli selvinnyt jokaista istutuskuoppaa kaivaessani. Varsin riemuisasti näyttivät voivan vihaamani vuohenputken juuret. Mietin: eiväthän nuo piikkipensaat selviä ensi keväänä ja kesällä kaikista rikkaruohoista hengissä. Aloin siis perata maata.
Eli perin takaperoisesti toimin, mutta niinhän minä usein. Yksi asia johtaa toiseen, tiedättehän tekniikan. Sen vastatekniikka olisi miettiä ensin, ja tehdä sitten, mutta se ei istu oikein meitsin innovatiiviseen ja innostuvaan pirtaan.
Ja se oli sitten siinä. Vai? No ei ollut.
Päätin istuttaa mukavasti muokattuun maahan vähän maanpeittokasveja. Lähdimme Baltezersin taimitarhoille ja palasimme 42 kasvin kanssa. Niitä istuttamaan. (Tästäkin juttua blogin aiemmissa kirjoituksissa.)
Surkean pieniä taimiahan nämä olivat. Hyvä että pilkottavat maasta. Päätin antaa niille ainakin kunnon katerinkulat suojaamaan pahaa maailmaa.
Ja se oli sitten siinä? No ei.
Mietin, että kun olen nyt näin pitkälle päässyt olisi oikeus ja kohtuus antaa näillekin vauvoille kunnon kasvuedellytykset. Päätin että seuraavana päivänä aloitan sorakatteiden rakentamisen. Linkama lupasi auttaa.
Vaan tässä vaiheessa Kohtalo puuttuu peliin. Kimmo saa verenmyrkytyksen ja työskentelykiellon. Alan siis lehtien levittämisen ja soran kantamisen yksin.
Ja arvatenkin tämä sorattava alue on kauimpana sorakasasta. Raivon vallassa puuskutan mäkeä ylös, alas, ylös, alas. Lykin soraa kottikärryillä, kannan sitä ämpäreissä. Valun vettä, kiristelen hampaita ja jatkan hommia.
Ja sitten puuttuu Kohtalo uudelleen peliin. Se sanoo NAKS. Tai niin sanoo selkäni. Ja sitten olenkin kaksi päivää lähinnä tämän näköinen, särkylääkkeet ja relaxantit poskessani.
Hetken näytti että vammainen perhekuntamme joutuu jättämään hommat kesken. Mutta Kimmon verenmyrkytys helpottaa, käden turvotus laskee, ja minunkin selkäni alkaa taas vetreytyä.
Soraus jatkuu. Ja tulee valmiiksi!
Nyt alkaa hommat tosiaan olla aika lailla pulkassa. Tänään istutin vielä seitsemän pikkuruista kasvia Latte-pyydyksen taakse, ne tässä.
Eli nyt on tosiaan kaikki kasvit maissa. Talvi saa tulla.
Minulla on aika ältsin hyvä mieli! Seitsemän isoa sorakatettua istutusaluetta siis syntyi tänä syksynä:
- Monzan rata
- Psykedeliapenkki
- Kanukkapenkki
- Perennapenkki
- Konikapenkki
- Aidanvieruspenkki
- Lattepyydys
Taidan kaivautua nyt vällyjen alle ja onnitella itseäni ja asettautua talviunille. Ja vasta keväällä nousen auringon valon lisääntyessä ylös.
Mutta maltankohan sittenkään...
-- Apropos, jos joku ihmettelee noita tummennuksia tekstissä. Ne ovat ystävättärelleni Kerstenille, joka opiskelee suomen kieltä Helsingissä. Kersten voihkii, että aina on minun teksteissä sanoja, joita ei edes löydy sanakirjoista.
Nauroin, että melkein jo kirjoittaessani arvaan mitä sanoja joutuu perin kielitaitoinen Kersten sanakirjan kanssa etsimään! Kersten nauroi, että voit jatkossa laittaa ne vaikka tummennettuina. Ja nyt tein sen!
perjantai 17. lokakuuta 2008
Dole-miehelle kelpaa vain paras
Sateet ovat tulleet, toivottavasti ei jäädäkseen.
Ja samalla on aktiivinen pihatyöskentely saanut tehdä tilaa taiteelliselle toiminnalle. On alkanut siis penkkien ulkoilmeen parantelu.
Kerroinkin jo että Piusan metsistä löysin jura-aikaisen merihirviön, kaverien kesken Jura-Jüri vaan. Hän on nyt asettunut aloilleen Psykedeliapenkkiin.
Tänään, pienessä sievässä tihkusateessa ajelin pitkin ja poikin Etelä-Viroa ja noukin tienvarsilta irtokiviä neljän laatikon verta. Naureskelin itsekseni vanhaa kolonialistista mainoslausetta: "Dole-miehelle kelpaa vain paras", kun valitsin kivien joukosta ne kaikkein kauneimmat, punaiset, mustat ja viirulliset.
Tässä pari lähikuvaa Psykedeliapenkistä ja sen kivisommitelmista.
Myös aidanvieruspenkki on muuttanut hieman muotoaan.
Tässä alkutilanne kun kasvit olivat maassa
Soran jälkeenhän se näytti tältä. Lattea risoi kun se ei päässyt hommiin mukaan, vaan joutui seuraamaan showta aidan takaa.
Toissapäivänä se sai karikkeesta rinkulat mallia donitsi.
Ja tänään donitsit saivat seurakseen kiviä. Pikku hiljaa tämäkin alkaa saada omaa ilmettä.
Löysin myös tuppaan naavaa, jonka asettelin aidanvieruspenkkiin. En kylläkään ole varma syntyikö jotain sellaista, jota puutarhalehdissä voitaisiin kuvailla: Tyylikäs ja Luonnonmukainen Dekoratiivinen Elementti. Vai näyttääkö se joltain sellaiselta joka on pikaisesti käväissyt Latten vatsassa ja sen jälkeen päätynyt paineella penkkiin.
Sade on tylsää. Mutta toisaalta, se antaa luvan pitä taukoa. Ja täytyy myöntää, että alan olla jo aika valmis tämän syksyn kanssa. Huomaan, että aamulla jaksan vielä hommiin ryhtyä, mutta päivä päivältä jaksan tehdä yhä lyhyempiä työrupeamia. Tuo Dole-miehenä riehuminen eli neljän muuttolaatikon täyttäminen kivillä ja niiden retuutus pihalle veivät kyllä tämän päivän mehut aika totaalisesti.
No, pariin päivään ei tarvitsekaan ajatella pihatöitä, sillä ne ovat pyhitetty kulttuurille! Huomennahan punnitaan Otepään Itsenimetyn Kulttuuriattashean veri. Eli Teatteri Randlasella on huomenna kello 17.00 esitys Otepään Kulttuurikeskuksessa.
Kuulemma tämän tyyppiset jutut houkuttavat paikalle sellaiset 20 henkeä, minua etukäteen Kulttuurikeskuksesta varoitettiin.
Mutta kuten olen aiemmin kertonut, monenlaista markkinointiverkkoa olen veteen heitellyt, kasvattanut kansakunnan kulttuurinnälkää ajelemalla pitkin ja poikin maaseutua ja niittaamalle ilmotustauluille julisteita. Olen kirjoittanut lehtiin, ottanut suoraan yhteyttä useisiin kouluihin, Naisseltsiin (vastaa Suomen Marttoja), Leijoniin, paikkakunnan suurimpiin työnantajiin, vanhainkoteihin, kampaamoihin, kauppoihin ja kuntaan.
Jos paikalle tulee kaikesta tästä huolimatta vain minä ja Linkama, ja ehkä ne Otepään 20 kulttuurinharrastajaa, täytyy sitten alkaa kiireesti leikellä penkeille pahviukkoja. Sillä kaksi tai kaksikymmentäkin henkeä 170 hengen salissa on aika surkea näky, joka saattaa vetää innokkaimmankin harrastelijanäyttelijän mielen matalaksi.
Huomenna se nähdään!
Ja samalla on aktiivinen pihatyöskentely saanut tehdä tilaa taiteelliselle toiminnalle. On alkanut siis penkkien ulkoilmeen parantelu.
Kerroinkin jo että Piusan metsistä löysin jura-aikaisen merihirviön, kaverien kesken Jura-Jüri vaan. Hän on nyt asettunut aloilleen Psykedeliapenkkiin.
Tänään, pienessä sievässä tihkusateessa ajelin pitkin ja poikin Etelä-Viroa ja noukin tienvarsilta irtokiviä neljän laatikon verta. Naureskelin itsekseni vanhaa kolonialistista mainoslausetta: "Dole-miehelle kelpaa vain paras", kun valitsin kivien joukosta ne kaikkein kauneimmat, punaiset, mustat ja viirulliset.
Tässä pari lähikuvaa Psykedeliapenkistä ja sen kivisommitelmista.
Myös aidanvieruspenkki on muuttanut hieman muotoaan.
Tässä alkutilanne kun kasvit olivat maassa
Soran jälkeenhän se näytti tältä. Lattea risoi kun se ei päässyt hommiin mukaan, vaan joutui seuraamaan showta aidan takaa.
Toissapäivänä se sai karikkeesta rinkulat mallia donitsi.
Ja tänään donitsit saivat seurakseen kiviä. Pikku hiljaa tämäkin alkaa saada omaa ilmettä.
Löysin myös tuppaan naavaa, jonka asettelin aidanvieruspenkkiin. En kylläkään ole varma syntyikö jotain sellaista, jota puutarhalehdissä voitaisiin kuvailla: Tyylikäs ja Luonnonmukainen Dekoratiivinen Elementti. Vai näyttääkö se joltain sellaiselta joka on pikaisesti käväissyt Latten vatsassa ja sen jälkeen päätynyt paineella penkkiin.
Sade on tylsää. Mutta toisaalta, se antaa luvan pitä taukoa. Ja täytyy myöntää, että alan olla jo aika valmis tämän syksyn kanssa. Huomaan, että aamulla jaksan vielä hommiin ryhtyä, mutta päivä päivältä jaksan tehdä yhä lyhyempiä työrupeamia. Tuo Dole-miehenä riehuminen eli neljän muuttolaatikon täyttäminen kivillä ja niiden retuutus pihalle veivät kyllä tämän päivän mehut aika totaalisesti.
No, pariin päivään ei tarvitsekaan ajatella pihatöitä, sillä ne ovat pyhitetty kulttuurille! Huomennahan punnitaan Otepään Itsenimetyn Kulttuuriattashean veri. Eli Teatteri Randlasella on huomenna kello 17.00 esitys Otepään Kulttuurikeskuksessa.
Kuulemma tämän tyyppiset jutut houkuttavat paikalle sellaiset 20 henkeä, minua etukäteen Kulttuurikeskuksesta varoitettiin.
Mutta kuten olen aiemmin kertonut, monenlaista markkinointiverkkoa olen veteen heitellyt, kasvattanut kansakunnan kulttuurinnälkää ajelemalla pitkin ja poikin maaseutua ja niittaamalle ilmotustauluille julisteita. Olen kirjoittanut lehtiin, ottanut suoraan yhteyttä useisiin kouluihin, Naisseltsiin (vastaa Suomen Marttoja), Leijoniin, paikkakunnan suurimpiin työnantajiin, vanhainkoteihin, kampaamoihin, kauppoihin ja kuntaan.
Jos paikalle tulee kaikesta tästä huolimatta vain minä ja Linkama, ja ehkä ne Otepään 20 kulttuurinharrastajaa, täytyy sitten alkaa kiireesti leikellä penkeille pahviukkoja. Sillä kaksi tai kaksikymmentäkin henkeä 170 hengen salissa on aika surkea näky, joka saattaa vetää innokkaimmankin harrastelijanäyttelijän mielen matalaksi.
Huomenna se nähdään!
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Piusa on my mind
Eilinen aamu valkeni aavistuksen usvaisena. Pihalle lähdin kuitenkin auringon noustua ja aloitin ankaran ruohotuppaiden käännön tulevalta nurmikkoalueelta. Ja ruohotuppaitahan täällä riittää.
Lopetettuani urakan oli piha sen näköinen kuin jättikokoinen ja ylikierroksilla käyvä myyrä olisi siellä myllännyt.
Kun sain homman päätökseen oli alkanut harvakseen tihuttaa. Sehän on vain raikastavaa. Aloin sommitella Konikakolmoseen eli kolmen kartiotuijan (Conica) ympärille hakekoristelua. Päädyin yhtenäiseen alueeseen.
Se tässä
Sen tehtyäni huomasin haketta jääneen yhdestä säkistä sen verran, että niillä saan katettua kolme viime viikolla istuttamaani tuijaa aidan takaa, ne uudet perustuijat, joista jonain päivänä tulee minun harjoitusleikkelypuut.
Siirryttyäni tien puolelle tulin siihen tulemaan, että on järjetöntä kattaa tuijia pelkällä hakkeella kun kaikki pihlajat ovat jo tiputtaneet lehtensä ja lehtiä voi käyttää myös hyvänä peruskatteena. Aloin siis haravoida.
Sade yltyi. Minä haravoin ja peittelin tuijia ja samalla myös aiemmin istuttamiani pieniä pallotuijia toisella puolen porttia. Satoi kaatamalla.
Mietin, että olisi varmaan ihan viisasta siirtyä sisälle, mutta totesin olevani jo ihan läpimärkä, joten mitä väliä, ja aloin korjata myyrien rikkomaa Monza-istutusta. Vettä tuli yhtenä paksuna seinämänä.
Silmälasini olivat huurussa, mutta olin näkeväni Linkaman parvekkeen lasioven takana viittilöimässä minulle. Pyyhin silmälasit ja tihrustin, ja tämä näyttää esittelevän minulle kansainvälisiä käsimerkkejä. Vasen käsi on ylhäällä, siitä sojottaa yksi sormi suorana kohti korvaa ja tekee pyöryläliikettä. Suun liikkeistä olen lukevinani: ”Ootsä ihan viisas?”
Ymmärsin yskän ja tulin sisään. Takki valui norona kuravettä verannan kivilattialle ja vaatteet olivat läpeensä litimärät, mutta tulipahan taas vähän puuhastettua. Suihkuun. Päivän pihatyöt oli siltä erää tehty.
Suihkusta tultuani sää alkoi jo hieman seljetä, mutta totesimme, että on aivan turha tänään tehdä pihassa yhtään mitään. Kaatosade on muuttanut kuitenkin mullan liejuksi ja multa painaa veden painosta sata tonnia. Joten nyt voisi tehdä jotain KIVAA! Jotain vähän niin kuin palkkioksi kaikesta tähänastisesta piharaadannasta.
Linkama mietti Tarton ravintoloita, mahdollista pikaista pistäytymistä Latvian puolelle, mutta minulla oli omat mietteeni: I had Piusa on my mind!
Ja nyt täytyy siis kertoa hieman Piusasta. Se on alue Etelä-Virossa, lähellä Obinitsaa ja Oravaa, ja se on maastoltaan ja maaperältään vallan ihmeellinen. Piusan maakuoressa virtailee outoja punaisia raitoja, jotka ovat tyypillisiä Englannin Devonille. Sen hiekka on kuuluisaa, kuten ovat myös Piusan hiekkakiviluolat, jotka ovat nyttemmin sortumavaaran vuoksi suljettu. Minulla oli mielessä lähinnä Piusan suuret avolouhimot.
Sillä mikä olisi mukavampaa kuin käyttää moniväristä hiekkaa Earth Art’ssa. Olisi palettia millä maalata.
Kun muistutin Linkamalle että Piusan ja Otepään välillä on myös Võrun kaupunki ja siellä on aivan ykkösluokan grilliravintola Hundijalg, olinkin saanut Linkaman innostumaan luontoreissusta Piusaan.
Pakkaamme koirat ja muutamaisen hyvän muovisen muuttolaatikon Jeeppiin ja lähdemme pörhältämään etelään. Ilma paranee kilometri kilometriltä ja saavumme Piusaan kuivin jaloin.
Muutamakymmen kilometri ennen kaivoksia näemme ruskean nähtävyyttä merkkaavan kyltin: Piusa ürgorg ja liivapaljandid. Ja koska emme ole siellä olleet ja koska olemme seikkailulla (ja koska liivapaljand tarkoittaa hiekkakivitörmiä ja herättää minussa salaisia paheellisia mielikuvia), suuntaamme Jeepin sinne.
Ja upeaan paikkaan tulemmekin! Tie on jotenkuten autolla mentävä, tai ainakin Jeepillä. Kilometri kilometriltä tie käy kuoppaisemmaksi ja nelivedosta on apua isojen lammikoiden ja autonrenkaiden liukastamien urien ja vajoamien kohdalla. Linkama tykkää – siitä on tullut mielessään jo off-road-man.
Latte ujeltaa takapenkillä, sekin on huomannut että nyt ollaan hienossa paikassa. Pysäytämme auton ja lähdemme taivaltamaan upeille kuohkeille jäkälän ja sammalten ja puolukka- ja mustikkavarpujen peittämille mäntykankaille, joista voi löytää vaikka jättiläismäisiä muurahaispesiä.
Tässä off-road-mies ja koira joka on AIVAN innoissaan. (Salassa off-road-mieskin on, siitä on kivaa ajella kummallisissa ja vaativissa paikoissa autollaan ja kokeilla mihin kaikkeen Jeeppi pystyy.)
Koiralla menee maastosta tosi lujaa
Ronjan mielestä suorastaan liian lujaa
”Kauanko tätä pitää vielä kestää", pohtii Ronja mielessään
Rouvalla on kuvassa myös tyytyväinen ilme – hän haaveksii Piusan hiekasta…
Kävelyreitti Piusan luontoalueella on palkitseva. Ensin tosiaan on valtavia mäntymetsiä, jäkälää, joka maalaa maastoa vaaleanvihreäksi ja mustikka- ja puolukkamättäistöjä. Aurinko siilautuu puiden välistä perin lyyrisesti..
Löydämme tien kyltissä mainituille hiekkakivitörmille – sitä parasta Piusan punaista. Mutta olemme luonnonsuojelualueella ja minun muovilaatikkoni pysyvät autossa.
Hyppäämme uudelleen autoon, aika käy vinhaan, ja päivä on pian painumassa mailleen, ja niin jatkamme Piusan avolouhimoille. Muistan, enkä väärin muistakaan, että aurinko laskee illalla juuri avolouhimoiden seinämille ja niiden väriloisto on laskevassa auringossa perin upea.
Minä alan jo miettiä muovilaatikoita auton takakontissa. Täältä hiekkaa siis lapioimaan. Mutta Kimmo on protokollan mies – ensin on soitettava omistajalle ja kysyttävä lupaa. Lähdemme etsimään siis kylttiä josta selviää kaivoksen omistajan nimi ja numero – tiedämme sellaisen olevan.
Vaan joku vandaali on raapinut puolet kyltin puhelinnumerosta irti, emmekä voi kysyä lupaa. Mikä eteen? Minä hiljaa mietin, että paljonko saisin pyttyä jos vaikka vaan pari muovikassillistä hiekkaa täältä ottaisin mukaani. Linkama lukee ajatukseni ja toteaa että se on väärin. Minä kiemurran vaatteissani ja yritän taistella mielitekoani vastaan, jos vaikka ihan ihan vähäsen vaan ottaisimme hiekkaa mukaamme. Kimmo toteaa: ”Totta puhuakseni, varastaminen ei ole minun lajini”, ja minä häpeän, enhän minäkään halua varas olla. Minä olisin vaan ihan ihan pikkuriikkisen halunnut Piusan hiekkaa mukaani…
Oikeassahan Kimmo on. Huokaan ja olen toisaalta iloinen ja ylpeä, että minulla on näin suoraselkäinen mies.
Toisaalta, olen jo hiljaa itsekseni todennut, että ei pieni määrä punaista tai keltaista hiekkaa näytä lainkaan samalta penkeissäni kuin miltä nämä törmät näyttävät. Ja oikeasti minulle riittää, että saan hetken herkistellä näiden värien ääressä.
Ja millaisia hiekkatörmiä nämä ovatkaan: jokainen hieman eri sävyinen.
Tässä vaaleaa hiekkaa.
Ja tässä viininpunaista.
Ja tässä korkeita viininpunaisia alas jyrkästi valuvia hiekkatörmäkkeitä.
Nautinnollista on kulkea hiekkakaivosten reunamilla ja katsella niiden värisinfoniaa. Tämä reissu oli matkan arvoinen, siitä huolimatta, että hiekkaa emme mukaamme saaneet.
Illan pimetessä hyppelen vielä Piusan metsissä, joissa puolukkavarpujen lomassa lahoaa vanhoja puupölkkyjä. Teen Löydön! Jura-aikaisen piikikkään merihirviön. Eli hauskan moneen suuntaan törröttävän puunkappaleen. Minulla on sittenkin mukanani matkamuisto Piusasta!
Aurinko on jo laskemassa kun rouva vielä loikkii Piusan ihanilla kukkuloilla. Kuu kohoaa punaisten hiekkatörmien yllä. On täysikuu.
En kuule susien ulvontaa enkä ihmissuden tassuttelua. Mutta ehkä kanervikossa ja pehmeiden Piusan sammalten päällä taivaltaa äänetönnä pieni joukko menninkäisiä ja pari yövirkkua keijua.
Sillä satujen maisemaahan tämä on – eikö vain?
Lopetettuani urakan oli piha sen näköinen kuin jättikokoinen ja ylikierroksilla käyvä myyrä olisi siellä myllännyt.
Kun sain homman päätökseen oli alkanut harvakseen tihuttaa. Sehän on vain raikastavaa. Aloin sommitella Konikakolmoseen eli kolmen kartiotuijan (Conica) ympärille hakekoristelua. Päädyin yhtenäiseen alueeseen.
Se tässä
Sen tehtyäni huomasin haketta jääneen yhdestä säkistä sen verran, että niillä saan katettua kolme viime viikolla istuttamaani tuijaa aidan takaa, ne uudet perustuijat, joista jonain päivänä tulee minun harjoitusleikkelypuut.
Siirryttyäni tien puolelle tulin siihen tulemaan, että on järjetöntä kattaa tuijia pelkällä hakkeella kun kaikki pihlajat ovat jo tiputtaneet lehtensä ja lehtiä voi käyttää myös hyvänä peruskatteena. Aloin siis haravoida.
Sade yltyi. Minä haravoin ja peittelin tuijia ja samalla myös aiemmin istuttamiani pieniä pallotuijia toisella puolen porttia. Satoi kaatamalla.
Mietin, että olisi varmaan ihan viisasta siirtyä sisälle, mutta totesin olevani jo ihan läpimärkä, joten mitä väliä, ja aloin korjata myyrien rikkomaa Monza-istutusta. Vettä tuli yhtenä paksuna seinämänä.
Silmälasini olivat huurussa, mutta olin näkeväni Linkaman parvekkeen lasioven takana viittilöimässä minulle. Pyyhin silmälasit ja tihrustin, ja tämä näyttää esittelevän minulle kansainvälisiä käsimerkkejä. Vasen käsi on ylhäällä, siitä sojottaa yksi sormi suorana kohti korvaa ja tekee pyöryläliikettä. Suun liikkeistä olen lukevinani: ”Ootsä ihan viisas?”
Ymmärsin yskän ja tulin sisään. Takki valui norona kuravettä verannan kivilattialle ja vaatteet olivat läpeensä litimärät, mutta tulipahan taas vähän puuhastettua. Suihkuun. Päivän pihatyöt oli siltä erää tehty.
Suihkusta tultuani sää alkoi jo hieman seljetä, mutta totesimme, että on aivan turha tänään tehdä pihassa yhtään mitään. Kaatosade on muuttanut kuitenkin mullan liejuksi ja multa painaa veden painosta sata tonnia. Joten nyt voisi tehdä jotain KIVAA! Jotain vähän niin kuin palkkioksi kaikesta tähänastisesta piharaadannasta.
Linkama mietti Tarton ravintoloita, mahdollista pikaista pistäytymistä Latvian puolelle, mutta minulla oli omat mietteeni: I had Piusa on my mind!
Ja nyt täytyy siis kertoa hieman Piusasta. Se on alue Etelä-Virossa, lähellä Obinitsaa ja Oravaa, ja se on maastoltaan ja maaperältään vallan ihmeellinen. Piusan maakuoressa virtailee outoja punaisia raitoja, jotka ovat tyypillisiä Englannin Devonille. Sen hiekka on kuuluisaa, kuten ovat myös Piusan hiekkakiviluolat, jotka ovat nyttemmin sortumavaaran vuoksi suljettu. Minulla oli mielessä lähinnä Piusan suuret avolouhimot.
Sillä mikä olisi mukavampaa kuin käyttää moniväristä hiekkaa Earth Art’ssa. Olisi palettia millä maalata.
Kun muistutin Linkamalle että Piusan ja Otepään välillä on myös Võrun kaupunki ja siellä on aivan ykkösluokan grilliravintola Hundijalg, olinkin saanut Linkaman innostumaan luontoreissusta Piusaan.
Pakkaamme koirat ja muutamaisen hyvän muovisen muuttolaatikon Jeeppiin ja lähdemme pörhältämään etelään. Ilma paranee kilometri kilometriltä ja saavumme Piusaan kuivin jaloin.
Muutamakymmen kilometri ennen kaivoksia näemme ruskean nähtävyyttä merkkaavan kyltin: Piusa ürgorg ja liivapaljandid. Ja koska emme ole siellä olleet ja koska olemme seikkailulla (ja koska liivapaljand tarkoittaa hiekkakivitörmiä ja herättää minussa salaisia paheellisia mielikuvia), suuntaamme Jeepin sinne.
Ja upeaan paikkaan tulemmekin! Tie on jotenkuten autolla mentävä, tai ainakin Jeepillä. Kilometri kilometriltä tie käy kuoppaisemmaksi ja nelivedosta on apua isojen lammikoiden ja autonrenkaiden liukastamien urien ja vajoamien kohdalla. Linkama tykkää – siitä on tullut mielessään jo off-road-man.
Latte ujeltaa takapenkillä, sekin on huomannut että nyt ollaan hienossa paikassa. Pysäytämme auton ja lähdemme taivaltamaan upeille kuohkeille jäkälän ja sammalten ja puolukka- ja mustikkavarpujen peittämille mäntykankaille, joista voi löytää vaikka jättiläismäisiä muurahaispesiä.
Tässä off-road-mies ja koira joka on AIVAN innoissaan. (Salassa off-road-mieskin on, siitä on kivaa ajella kummallisissa ja vaativissa paikoissa autollaan ja kokeilla mihin kaikkeen Jeeppi pystyy.)
Koiralla menee maastosta tosi lujaa
Ronjan mielestä suorastaan liian lujaa
”Kauanko tätä pitää vielä kestää", pohtii Ronja mielessään
Rouvalla on kuvassa myös tyytyväinen ilme – hän haaveksii Piusan hiekasta…
Kävelyreitti Piusan luontoalueella on palkitseva. Ensin tosiaan on valtavia mäntymetsiä, jäkälää, joka maalaa maastoa vaaleanvihreäksi ja mustikka- ja puolukkamättäistöjä. Aurinko siilautuu puiden välistä perin lyyrisesti..
Löydämme tien kyltissä mainituille hiekkakivitörmille – sitä parasta Piusan punaista. Mutta olemme luonnonsuojelualueella ja minun muovilaatikkoni pysyvät autossa.
Hyppäämme uudelleen autoon, aika käy vinhaan, ja päivä on pian painumassa mailleen, ja niin jatkamme Piusan avolouhimoille. Muistan, enkä väärin muistakaan, että aurinko laskee illalla juuri avolouhimoiden seinämille ja niiden väriloisto on laskevassa auringossa perin upea.
Minä alan jo miettiä muovilaatikoita auton takakontissa. Täältä hiekkaa siis lapioimaan. Mutta Kimmo on protokollan mies – ensin on soitettava omistajalle ja kysyttävä lupaa. Lähdemme etsimään siis kylttiä josta selviää kaivoksen omistajan nimi ja numero – tiedämme sellaisen olevan.
Vaan joku vandaali on raapinut puolet kyltin puhelinnumerosta irti, emmekä voi kysyä lupaa. Mikä eteen? Minä hiljaa mietin, että paljonko saisin pyttyä jos vaikka vaan pari muovikassillistä hiekkaa täältä ottaisin mukaani. Linkama lukee ajatukseni ja toteaa että se on väärin. Minä kiemurran vaatteissani ja yritän taistella mielitekoani vastaan, jos vaikka ihan ihan vähäsen vaan ottaisimme hiekkaa mukaamme. Kimmo toteaa: ”Totta puhuakseni, varastaminen ei ole minun lajini”, ja minä häpeän, enhän minäkään halua varas olla. Minä olisin vaan ihan ihan pikkuriikkisen halunnut Piusan hiekkaa mukaani…
Oikeassahan Kimmo on. Huokaan ja olen toisaalta iloinen ja ylpeä, että minulla on näin suoraselkäinen mies.
Toisaalta, olen jo hiljaa itsekseni todennut, että ei pieni määrä punaista tai keltaista hiekkaa näytä lainkaan samalta penkeissäni kuin miltä nämä törmät näyttävät. Ja oikeasti minulle riittää, että saan hetken herkistellä näiden värien ääressä.
Ja millaisia hiekkatörmiä nämä ovatkaan: jokainen hieman eri sävyinen.
Tässä vaaleaa hiekkaa.
Ja tässä viininpunaista.
Ja tässä korkeita viininpunaisia alas jyrkästi valuvia hiekkatörmäkkeitä.
Nautinnollista on kulkea hiekkakaivosten reunamilla ja katsella niiden värisinfoniaa. Tämä reissu oli matkan arvoinen, siitä huolimatta, että hiekkaa emme mukaamme saaneet.
Illan pimetessä hyppelen vielä Piusan metsissä, joissa puolukkavarpujen lomassa lahoaa vanhoja puupölkkyjä. Teen Löydön! Jura-aikaisen piikikkään merihirviön. Eli hauskan moneen suuntaan törröttävän puunkappaleen. Minulla on sittenkin mukanani matkamuisto Piusasta!
Aurinko on jo laskemassa kun rouva vielä loikkii Piusan ihanilla kukkuloilla. Kuu kohoaa punaisten hiekkatörmien yllä. On täysikuu.
En kuule susien ulvontaa enkä ihmissuden tassuttelua. Mutta ehkä kanervikossa ja pehmeiden Piusan sammalten päällä taivaltaa äänetönnä pieni joukko menninkäisiä ja pari yövirkkua keijua.
Sillä satujen maisemaahan tämä on – eikö vain?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
