Tonga versus Otepää - Otepää voittaa 6-0

Rakkaat Lukijat,

jos sallitte (täytyyhän sitä yrittäjän yrittää, ja mielellään sitä tarjoaakin parastaan), pieni mainospätkä:

Oletko kiinnostunut talvilomasta Otepäällä? Ota meihin yhteyttä, me tarjoamme viehättävän ja kodinomaisen majoituksen Villa Ottiliassa, suomalaisessa majatalossamme. Soita +372 796 200 tai lähetä sähköpostia: reservation@villaottilia.ee Lue lisää Villa Ottiliasta klikkaamalla: tästä.

Ja sitten päivän sanaan eli otsikkoon!

On talvi vaan niin hienoa aikaa! Muuta en sano! Tai sanon tietenkin.

Aurinko paistaa ja hanget hohtelevat. Puun oksille jähmettyneet abstraktit lumiveistokset heijastelevat aamuauringossa lumitimantteja. Herättyäsi huomaat hangesta ketun tai jäniksen jäljet; parhaimmassa - tai jänön kannalta huonoimmassa - tapauksessa molemmat.

Tänään oli jälleen tuollainen super-hieno talvipäivä, suorastaan täydellinen. Aamusta asti aurinko killitteli siniseltä taivaalta ja vaikka aamulla pakkasta oli -18c, ei se tuntunut pahalta lainkaan, ei tuullut nimeksikään. Päivällä auringonpaiste nosti lämpötilaa miellyttävään -10c asteeseen, ja se tuntui jo  lempeältä ellei suorastaan miellyttävältä.

Kyllähän palmurannat ovat hienoja, koralliriutat ja akvamariinin sininen meri. Marraskuun masentavuudessa nämä visiot nousevat yhden sun toisen mieleen. Ja ajatus kiertää rataa: olisinpa syntynyt Tonga-saarelle, mikä olisi kaislahameessa simpukoita rantavesissä virutella.

Vaan uskon, vaikken kokemuksesta puhukaan, että niin se ihminen ajan myötä turtuu simpukoille ja valkealle hiekallekin. Enpä ihmettelisi jos meidänTongan sisaremme ja veljemme potkivat tällä hetkellä turhautuneina lämmintä rantahiekkaa ja unelmoivat jostain muusta. Kuten Otepäästä.

Jos tänään olisi Villa Ottilian pihalle saapunut Tonga-saarten oma Coconuts Airlinesin charter-kone, olisin lähettänyt sen matkoihinsa. Sillä tänään halusin olla juuri täällä, valkoisessa ihanassa talvisessa paratiisissani, missä elämä maistuu elämältä, pakkanen nipistelee poskia ja aurinko vastavuoroisesti hellii pakkasenpuremia poskipäitä. Missä värit ovat kirkkaampia, ja missä elämä tuntuu jotenkin todellisemmalta. Kun siinä on aina läsnä se kylmä elementti ja sen tuoma dramatiikka.

OK? Pääsitte siis tämän aamun euforiseen tunnelmaani kiinni? Hyvä!

Jätetään Tonga-saari jatkossa vähemmälle ja keskitytään Otepäähän, joka on ihan äärettömän hieno talvilomakohde. Jos hieno kaikkina vuodenaikoina. Tämä mainoslauseena tässä välissä sanottakoon.

Lähdimme tänään ajelulle, tarkoituksena vangita kameraan Otepään ja sen lähiseutujen ihanuutta, ja kuviahan tuli kameralle sen verran paljon, että jaan kuva-annin kahteen eri postaukseen. Ensimmäinen olkoon tämä: Otepää - mitä nähdä ja tehdä.

Aloitimme talven riemujen tutkimisen Otepään tubing-mäestä, josta olen aiemminkin kertonut. Kyse on siis talvihuvituksesta, jossa mäkeä lasketellaan traktorinkumia muistuttavilla vempeleillä, joita ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan.  Se hetki, jolloin ymmärtää, että mitään muuta ei voi, kuin antaa renkulan viedä, on ensin pelottava ja sitten ihan äärimmäisen vapauttava. Takaisin mäen huipulle noustaan hissillä ja sitten taas viiletetään mäkeä alas - valittavina on useita erilaisia liukuratoja, joilla jokaisella on hieman erilainen profiili. Todella hauskaa! Toteaa nimimerkki: kokemusta on!

Tubing vie, ja sinä vain menet sen mukana - ja se on hieno fiilis!

Tästä se lähtee! Äiti antaa pikkuveljelle ja isosiskolle vauhtia.

Hissi tuo laskijat uudelleen mäen huipulle.

Otepään tubing-mäki nähtynä hieman kauempaa. Tästä se alkaa, valitset renkaat ja nouset mäen huipulle.

Vietimme siis hetken aikaa ihastellen ja seuraten tubing-laskijoiden riemua. Sitten jatkoimme matkaa talviurheilun kehtoon, hiihtäjien paratiisiin eli Tehvandi-stadionille, missä hyvin hoidettuja latuja pitkin paineli väkeä sankoin joukoin. Hiihtäminen ON iso juttu Otepäällä. Ja hiihtäjiä varten on Otepäällä todella paljon latuja - ei ainoastaan nämä Tehvandin super-ladut.

 Virtaviivaisen näköistä hiihtäjää on monta Tehvandin eli Otepään stadionin latureiteillä.

Tyylinäyte mäen laskemisesta

Me jatkoimme päivän kuvausreissua näistä harrastus- ja urheilumaastoista eteenpäin. Ja minä innostuin kuvaamaan Otepään kaunista evankelisluterilaista Pyhän Marian kirkkoa, joka on yksi Otepään näkyvimmistä elävistä muistomerkeistä. Kirkon historiasta ja miten se liittyy Viron lipun historiaan voit lukea lisää vaikkapa tästä aiemmasta kirjoituksesta: Viron lippu - Otepää.

Marian kirkko nähtynä laakson toiselta puolelta.

Kirkko hieman toisesta kulmasta, talvikirkon puolelta.

Vanha Marian kirkko on yhä toiminnassa, mutta talvisin se on suljettu. Talvikirkkona toimii vanha luonnonkivistä rakennettu pyhättö tien toisella puolella. Vain jouluaattona pidetään pääkirkossa jumalanpalvelukset, ja silloin väki saapuu paikalle paksujen istuintyynyjen kanssa. Vanhat kirkonpenkit kylmässä kirkossa ovat koettelemus takalistoille, näin meille on kerrottu.

Otepään talvikirkko

Talvikirkon ja Otepään Marian jakaa Kanepiin ja Vana Otepäälle vievä tie. Talvikirkon läheisyydessä on  Otepään suuren miehen Jakob Hurtin patsas.

Jakob Hurtin patsas takanaan Marian kirkko

Näin kertoo Hurtista Wikipedia:

Jakob Hurt (1839-1907) oli virolainen kansanrunouden kerääjä ja julkaisija ja kansallisuusmies. Hän toimi opettajana Tartossa, kirkkoherrana Otepäässä ja Pietarin virolaisen seurakunnan pappina. Hurt väitteli tohtoriksi kielitieteen alalta Helsingissä vuonna 1886. Hänen järjestämiinsä kansanruonouden keräystöihin osallistui satoja henkilöitä, ja hänen kuollessaan aineistoa oli kertynyt yli 200 000 numeroa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teetti Hurtin kokoelmista itselleen kopiot.

Jakob Hurtin kuva oli Viron 10 kruunun setelissä vuosina 1992–2010.

---
Ja näihin kuviin siis päättyy tämän päivän valokuvista koostuva ensimmäinen postaus. Otepään keskuksesta jatkoimme Otepään kumpumaisemaan, poukkoilimme pienillä teillä ja ihailimme valkeaa maisemaa ja sitä tahdittavia vanhoja taloja, hienoja ja huonoja. Mutta siitä kaikesta uusi juttu!

Nyt lopuksi lukijakysymys: Kuka haluaa lähteä Tongalle, kuka Otepäälle? Ja sitten vielä toinen tätäkin realistisempi kysymys: mitä matka maksaa?

Sorry Tonga, me otamme vastauksia ja varauksia vastaan täältä: reservation@villaottilia.ee

Valokuvatorstain 231:n haaste: poliisi

Alkupuhe:

Haaste ei alkujaansa sanottavammin sykäyttänyt. Minulla on hyvin neutraali suhde poliisiin, niin virolaiseen kuin suomalaiseen. Ymmärrän työn vaikeuden ja tärkeyden ja arvostan poliisia, joka toimii toimivaltansa puitteissa, ymmärtäen tehtäväkseen yhteiskunnan palvelun ennemmin kuin valvonnan. Toki järjestystäkin täytyy pitää ja valvoa, mutta ilman ylilyöntejä.

Toista oli 1960-luvulla, jolloin harva mielsi poliisin ystäväkseen. Ajatus vaikkapa reality-sarjasta, jossa kerrotaan positiivisesti poliisin työstä, olisi tuolloin ollut aika kaukaa haettu. Poliisi oli järjestelmän ja taantumuksen tukipilari, jota tuli välttää, ellei suorastaan paheksua, ainakin nuorison parissa. Tai ainakin näin olen ymmärtänyt tuon ajan aatehistoriaa tonkiessani.

Vuonna 1969 taiteilija Harro Koskinen teki useista eri teoksista koostuneen sikasarjansa, jonka yksi kuuluisimmista teoksista oli poliisin hihamerkki, jossa leijonan oli korvannut sika. Muita Harro Koskisen tuolloin pahennusta herättäviä teoksia oli Sikamessias, mistä hän sai myös jumalanpilkkatuomion.

Minä tutustuin Harro Koskisen tuotantoon Tallinnan KUMU-museossa alkutalvesta 2010, missä oli esillä teoksia, jotka olivat kohauttaneet kansan syviä rivejä yli 30 vuotta aiemmin. Värikkäitä 60-luvun underground-töitä katsoessa oli päällimmäisenä tunteena huvittuneisuus. Voiko näistä kukaan ihan oikeasti suuttua?

Ja mitä tulee jumalanpilkkaan ylipäätänsä- minusta jumalanpilkka on totaalisen turhaa puuhaa. Olen sitä mieltä että Jumala - on sitten kyse meidän Jahvesta tai vaikkapa islamistien Allahista - on jo ajatuksellisena suureena niin ylivertainen, etteivät ihmisten vaatimattomat pilkkakirveet häneen osu.

Harro Koskisen sikaperhe vuodelta 1969

Mutta poliisista oli puhe ja Harro Koskisesta. Hieman googlailin miehen nimellä ja löysin yllättävän kirjoituksen, koskien juuri sikapoliisimerkkiä, joka näkyy kuvan seinällä. Vuonna 2010 kertoo Jari Tamminen blogissaan kuinka hän kahteen otteeseen joutui hankaluuksiin kantaessaan hihassaan Kiasman taidemuseon myymälästä ostamaansa Sikapoliisimerkkiä.

Tarina alkaa vetävästi:

Olin lataamassa tyhjiä lasipurkkeja Vaasanaukion eli Piritorin kierrätysastiaan, kun paikalle kurvasi maijallinen sheriffejä. Nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa, nelikko saartoi minut ja virkaintoisin komisario alkoi tenttaamaan minulta hihamerkkini luonteesta. Takkini oikeassa olkapäässä on Sikapoliisi-kangasmerkki.

Jos haluat lukea lisää Jari Tammisen ongelmista sikapoliisimerkin kanssa, löydät jutun tästä: Kyttien saartama sikapoliisi

Jos taas haluat katsoa lisää Valokuvatorstain haastekuvia aiheesta poliisi, klikkaapa tästä: Poliisi

 

Jägalan putouksilla

Jutut tulevat nyt vähän jälkijunassa - on ollut monenlaista kiirettä sen jälkeen kun palasimme Tallinnasta ensin Võsulle ja sieltä Otepäälle. Lunta on maassa ja lumitöissä riittää tekemistä! Huomenna hiihdetään kuitenkin Otepään maailmancupin osakilpailu - mikä tietenkin on erinomaisen hyvä asia meillekin.

Mutta palataan nyt hetkeksi vielä takaisin aikaan pohjoisrannikolla. Võsulla ollessamme ehdimme tehdä yhden päiväretken ja suunnaksi valitsimme Jägalan putoukset. Olemme käyneet kahteen otteeseen näillä Viron suurimmilla putouksilla jotka sijaitsevat Tallinnan ja Võsun puolivälissä. Ensimmäinen kerta oli keväällä 2010, jolloin putoukset jylisivät komeasti. Juttua ja faktaa putouksista löytyykin tästä: Jägalan putoukset keväällä 2010.

Nyt halusimme käydä tutustumassa putouksiin lumen ja pakkasten aikaan - olen joskus nähnyt mahtavia kuvia putouksen jäämuodostelmista ja nyt lähdettiin katsomaan olisiko näitä luonnon muovaamia jääpatsaita jo syntynyt.

Olihan niitä, ja putous oli muutenkin hieno. Pidemmittä puheitta esittelen sen kuvin, jotka tunnetusti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Putous nähtynä ns. paraatipuolelta.

Putouksen alapuolelta näkee ja kuulee sen mahtavuuden parhaiten.

Putous toiselta puolelta nähtynä; yksinäinen valokuvaaja antaa mittasuhteet kuvalle.

Kimmo ja Latte hulluttelevat putouksen toisella reunamalla.

Jääpuikkoja ja muodostelmia putouksen alapuolella.

Luonnon muovaamaa taidetta.

Jää kiertyy oudoiksi kuvioiksi ja pilareiksi.

Jäätä monissa eri sävyissä ja väreissä.

Tallinna, Chris ja me - osa 3: Vanhassa kaupungissa

Meidän kolmeosainen tapaaminen ihastuttavan, riemastuttavan, rakastettavan Chrisin kanssa päättyi Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Tietenkin. Onhan vanha kaupunki upea, vaikka se on niin turisteille tuunattu.

Chris oli ehtinyt jo edellisenä päivänä tutustua vanhaan kaupunkiin. Oli kiipeillyt Toompean mäellä ja ihastellut keskiaikaista kaupunkia ylhäältä ja alhaalta. Illassa hienosti ja tyylikkäästi valaistu kaupunki oli tehnyt vaikutuksen nuoreen mieheen, joka arvostaa historiaa, arkkitehtuuria ja kaupungin ominaislaatuista tunnelmaa. Chris totesi: "This is my favourite city!" ja jatkoi: "But then, that was what I said about Krakow.. Well, I seem to love all the cities I visit."

Me kuljimme pitkin Tallinnan vanhan kaupungin katuja ja ihailimme äärimmäisen komeita näkymiä, mustaa taivasta vasten kurkottelevia kirkontorneja. Ja mietimme sitä, miten vähän kouluaikoina kukaan meille kertoi menetetystä Virosta, silloisesta neuvostotasavallasta. Oli kyse Kreikasta tai Suomesta.

Niguliste-kirkko yössä

 Näkymää Raatihuoneentorille

Vapauden risti  - kerrankin valaistuna!

Jaani kirik Vabaduse väljakulla

 Näin ilta meni, vanhan kaupungin kaduilla vaellellessa. Illan päätteeksi päädyimme minun lempipaikkaani, Hell Huntiin, joka ei ole sen kummempi kuin muutkaan Tallinnan vanhan kaupungin kapakat. Se vain sattuu oleman minulle tuttu paikka, jossa aina käyn jos vain satun Tallinnaan. Ehkä ihastukseen vaikuttaa paikan nimi. Hell hunt = lempeä susi. Ja niistähän minulla on kokemusta! Ensin Ronjasta ja nyt Lattesta!

Chris testaa virolaista olutta. Oli hyvää.

Tallinna, Chris ja me - osa 2: Tulifestarit

Tallinnan reissu jatkuu - kera kreikkalais-irlantilaistuneen ystävämme Christoksen. (Lue edellinen juttu, jos tuntuu vieraalta).

Olimme etukäteen tutustuneet netissä Tallinnan tarjontaan ja löytäneet festivaalin: Tule ja jää pidu eli tulen ja jään juhlat. Festari starttasi sopivasti juuri Christoksen vierailun aikaan Mustamäellä vietetyllä tulijuhlalla, jossa poltettiin kaikki Tallinnan joulukuuset.

Ajatus on hauska: ihmiset luopuvat rakkaista joulukuusistaan näyttävästi. Ennen kuusenpolttajaisia oli tallinnalaisilla mahdollisuus viedä oma kuusi eri puolelle kaupunkia sijoitettuihin  keräyspisteisiin, joista kuuset haettiin ja lisättiin isoon Mustamäen kokkoon.

Kuusien polttaminen juhlisti myös talven taittumista - päivät pitenevät ja mieli suuntautuu jo kohti tulevaa kevättä.

Tänä vuonna oli suuren kuusikokon ohella tarjolla myös tuliveistoksia, joita olivat suunnitelleet tallinnalaiset opiskelijat ja mustamäkeläiset koululaiset. Suuri tuliveistosten kilpailu vietetään myöhemmin 21.2.2012 - Mustamäellä haettiin varsinaisiin kisoihin siis vauhtia ja kokemusta.

Tämä oli meidän ensimmäinen kerta tällaisissa kuusenpolttajaisissa, emmekä siis tienneet mitä odottaa. Chris oli kuitenkin innoissaan - olihan kyse jostain selkeästi paikkakuntalaisesta ohjelmanumerosta, eikä mistään turisteille suunnatusta spektaakkelista.

Ja aika kotikutoinen tämä tulijuhla olikin, herttainen ja söpö tapahtuma. Mutta varsinaisesta spektaakkelista ei voinut puhua. Tulipatsaat olivat lähinnä heinistä ja kaisloista rakennettuja kuvioita, joita sitten poltettiin. Odotin että tuli itsessään olisi muodostanut kuvion, patsaan, joka olisi etukäteen suunniteltu. Nyt tuli teki omia kuvioitaan, riippumatta siitä mikä oli ns. tulipatsaan ajatus tai lähtökohta.

Toki tuli oli kaunista katsella ja ihmisillä oli selvästi hyvä mieli. Joulukuusetkin paloivat iloisesti. Ei valittamista. Musiikkia oli tarjolla, välillä pärisi keskiaikainen rumpu ja välillä raikasi kaiuttimista Mustamäen oma tango.

En nyt ollut suorastaan pettynyt, vaikka odotin enemmän. Odotin maagisia rumpuja ja alkukantaisia tansseja tulen ympärillä. Odotin jonkinlaista kokonaiselämystä, joka koostuisi tulesta, äänestä, valosta ja liikkeestä. Odotin tuliveistoksilta kuvioita, tulen valjastamista muodolle. Nyt me lähinnä katsoimme miten erilaiset heinistä ja kaisloista tehdyt suuret kuviot ja lyhteet paloivat vailla sen suurempaa suunnitelmaa.

Tärkeintä oli kuitenkin että meidän vieraamme, Chris, nautti tilaisuudesta. Ja Chris oli innostunut - häntä viehätti tulen ja tuliveistosten ohella juuri tilaisuuden kotikutoisuus, paikallisuus. Perheet ja lapset ja lapsenomainen into oman paikkakunnan - tai tässä tapauksessa oman lähiön - tärkeästä tapauksesta.

 Alla muutamainen kuva tulesta ja tulifestivaalista. Älkää polttako näppejänne niitä katsoessanne!

Tallinna, Chris ja me - osa 1: KUMU

Onpa ollut mielenkiintoiset ajat meikäläisellä. Olen viimeisen viikon aikana tavannut kosolti ihania rakkaita sukulaisia, ystäviä ja kavereita ja käynyt monia mielenkiintoisia keskusteluja kaikesta taivaan ja maan väliltä. Tämä on harvinaista mannaa meikäläiselle, joka on koko alkutalven kököttänyt kahdestaan Kimmon kanssa kotona.

Ensin reissu Suomeen ja Äidin tapaaminen. Illat menivät mukavasti  MarjaP:n lämpöisessä huomassa Tuusulan suunnalla. Vaikka auto temppuili, ehdimme kuitenkin lopulta tulla Helsinkiinkin ja siellä oli minulla pitkä juttutuokio ihanan ja viisaan kummityttäreni kanssa. Ja päivän lopuksi vielä Kerstenin tapaaminen ja syntymäpäivämaljojen nosto Kerstenin merkkipäivän kunniaksi.

 Kersten ja Tiina viettävät iltaa mbarissa Helsingissä 13.1.2012

Kotiin - Võsun kotiin - palasimme lauantaina ja sunnuntaiksi oli sitten varattu tapaaminen Tallinnaan vallan viehättävän persoonan, Irlannissa asuvan kreikkalaisen Christoksen kanssa. Tutustuimme tähän valoisaan, älykkääseen ja hauskaan nuoreen mieheen Krakovassa. Chris oli yksi viidestä EU-kirjoituskilpailun voittajasta. Meillä synkkasi heti! Ja nyt Christos tuli meitä tapaamaan Tallinnaan. Ja, kuten hän itse sanoi, omaa päätään hetkeksi tuulettamaan vieraissa maisemissa.

Olimme huolissamme ilmoista. Koko Suomen-reissumme olivat ilmat olleet surkeampaakin surkeammat, ja pelkäsimme, että myös Tallinna hukkuu loskaan ja märkään, maisemat ovat karmean synkkiä ja ilma muutenkin mahdoton. Vaan, hip-hip-huraa, keli parani ihmeellisesti juuri Christoksen saapumisen aikoihin. Christoken saapumisiltana oli vielä pientä tuiskua, mutta tapaamispäivänämme eli sunnuntaina ilma oli mitä parhain. Taivas oli harmaa ja tasainen, mutta pakkanen oli juuri passeli -4c, eikä pyryttänyt.

Olimme suunnitelleet päivälle kolme eri ohjelmaa: ensin tutustuminen Kadriorun puistoon ja puistokahvit Park Caféssa, jonka perään käynti Tallinnan KUMU-taidemuseossa. Sitten vierailu Mustamäessä, missä starttasi kuukauden kestävä Tuli ja jää -festivaali. Ja lopuksi illanvietto Vanhassa Kaupungissa.  Esittelen tässä kirjoituksessa osan yksi: Kadriorg ja KUMU.

KUMUa olen esitellyt täällä aiemminkin, mutta koskaan ei komeaa taidemuseota liikaa esittele. Onhan jo pelkkä rakennus kokemisen arvoinen. Ja kun museo tarjoaa korkeatasoisia vaihtuvia näyttelyitä ja mielenkiintoisen perusnäyttelyn, on se useammankin visiitin arvoinen.

Jos KUMUn taide kiinnostaa, tästä kuvagalleriasta pääsee tutustumaan aiempaan kuvasatoon museon taideaarteista: KUMU-galleria.

Mutta palataan Christoksen vierailuun. Aloitimme siis päivän kiertelemällä hetken Kadriorun puistoa. Latte nuuskutteli lunta ja vieroksui kelkkamäessä temmeltäviä lapsia. Chris nautti maisemista ja juttu kulki Kreikan ja Irlannin ja Suomen ja Viron välillä. Näin meillä, miten teillä.

Christos Mouzeviris poseeraa Kadriorussa.

Puistokahvit jouduimme jättämään väliin, sillä suosikkikahvilamme - ja monen tallinnalaisen suosikkikahvila - Park Café oli sulkenut ovensa. Ovessa oli lappu, jossa kiitettiin asiakkaita uskollisuudesta ja kerrottiin, että yritys oli pakotettu lopettamaan kun rakennuksen omistaja ei suostunut tekemään tilan vuokrasta jatkosopimusta. KUMUssa lipunmyyjätäti kertoi meille, että talo on mennyt jollekin rikkaalle venäläiselle yrittäjälle. Lipunmyyjätäti oli selvästi järkyttynyt asiasta. Ja niin taitaa olla moni muukin tallinnalainen. Suuri sääli!

Täällä ei enää syödä kaupungin parhaita leivoksia, sniisk. 

Koska jouduimme jättämän väliin Park Cafén herkut, suuntasimme sitten KUMUn tyylikkääseen kahvilaan. Christos tutustui paikalliseen peruspöperöön: pannkoogid hakkliha ja sibulaga eli jauhelihalla ja sipulilla täytettyihin ohukaisiin. Ihan hyvää oli!

Virolainen kahvi sai Chrisiltä hyvät arvostelut - Irlannissa kuulemma kahvi on kamalaa litkua.

KUMU-kierros oli mielenkiintoinen - taide virkistää aina ja taideteosten kautta on hyvä sukeltaa kansan historiaan ja ominaislaatuun. Suosittelen siis kaikille niille, jotka haluavat tutustua Viron lähihistoriaan näyttelyn osiota: Vaikeat valinnat, joka käsittelee Viron kohtalonvuosia.

Uusia näyttelyitä oli kolme kappaletta. Vinum et panis esitteli leipä ja viini -motiivia 1500 - 1900 välisen ajan taiteessa. Esillä oli myös virolaista grafiikkaa teatterimaailmassa 1970- ja 1980-luvuilla. Kolmas erikoisnäyttely oli varmasti mielenkiintoisin, jos myös hätkähdyttävin. Se esitteli liettualaisen taiteilijan Sarunas Saukan töitä ja kulki nimellä: Minä, maalari Sarunas.

Sarunas Saukan työt hätkähdyttävät.

Valitettavasti valokuvaus oli kielletty Sarunas Saukan näyttelyssä - sillä kuvattavaa olisi kyllä ollut! Työt olivat suuria ja täynnä yksityiskohtia, jotka esittelivät taiteilijan teknistä taitavuutta. Aiheet olivat suhteellisen sairaat, kuten Kimmo totesi. Groteskeja hahmoja vielä groteskimmissa tilanteissa, kuin nykypäivän Hieronymous Boschilta. Paljon peniksiä, irvokkaita hahmoja ja surrealistisia painajaismaisia mielikuvitusolioita yhdistettyinä kirkkotaiteen parhaimpiin perinteisiin. Chris totesi: "Ei voi tämä mies hyvin, ei tosiaan!"

Ken haluaa käydä kauhistelemassa tai ihailemassa Sarunas Saukan taidetta - miten vain -  voi tehdä sen 06.01. - 29.04.2012 välisenä aikana.

Löytyihän KUMUsta toki perinteisempääkin ilmaisua. Koska yllä on linkki, joka kattaa hyvin gallerian peruskokoelmat, laitan oheen vain yhden taulun, joka meitä Kimmon kanssa nauratti. Selitimme Chrisille, että kyseinen taulu kuvaa hyvinkin tarkkaan Kimmon ja minun tyypillistä iltaa kotona. Näinhän meillä aina iltasella:

Tyypillinen iltahetki Villa Ottiliassa - Kimmo viihdyttää Tiinaa.

KUMUssa kului aika nopeasti - kun katsoimme kelloa, hätkähdimme. Oli jo aika siirtyä tulifestivaaleille Mustamäelle. Josta siis seuraava blogijuttu.

Niin kiire ei kuitenkaan ollut, etteikö Christos olisi ehtinyt hypätä hetkeksi KUMUn isoille autonrenkaista rakennetuille tuoleille:

Christos  palaa lapsuuteensa - teoksen idea on kuulemma eläytyä lapsen mittasuhteisiin, aikaan kun kaikki on isoa.

Tästä jatkoimme matkaamme tulifestareille, mutta siitä seuraavassa kirjoituksessa! Pysy kanavilla!

Võsulta terkkuja!

Niin jäi Suomi taakse ja me palasimme tälle puolelle lahtea. Eilen iltapäivällä ajeltiin sakeassa pyryssä Võsulle missä alkoi ankara lämmitys. Ja lämpenihän se tupa mainiosti iltaan mennessä. Tänään on suunnitelmissa lähteä Tallinnaan tapaamaan irlantilais-kreikkalaista Chrisiä, johon tutustuimme Krakovassa viime vuonna. Chris oli yksi viidestä EU-kirjoituskilpailun voittajasta. Ja aivan ihastuttava tyyppi, sivumennen sanottuna!

Koska kiirettä pukkaa aikataulun kanssa, pitäisi sukeltaa suihkuun ja sitten kohti Tallinnaa, ei juttua tällä kertaa tämän enempää. Laitan oheen vielä muutamaisen kuvan Suomen reissulta - pääosissa perheemme fotogeneettisin.

Latte ja hyvä ystävämme Marja P

Kultainen leijona ja Tiikeri nukkuvat päät vastakkain