perjantai 16. huhtikuuta 2010

Kohinaa ja pauhua - osa 3: Jägalan putous ja Tuhalan Noitakaivo

On vuorossa viimeinen osa matkakertomuksesta.

Ontikasta selvittyämme jatkoimme matkaa pitkin pohjoisrannikkoa. Suomenlahti siinteli kauniin sinisenä ja ajatukset lähtivät kotia kohti. Siellä jossain kaukana on myös Suomi.

Jälleen näimme runsain joukoin hanhia, ne taisivat olla matkalla kohti pohjoista:



Hermoheikkoja tyyppejä nämä siipiveikot. Tarvitaan vain yksi kameran naksahdus ja jo lähtee parvi liitoon:



Hanhien jälkeen jäi taivaalle lentelemään muutamainen pieni haukka



Matka jatkuu sopuisissa merkeissä, mutta nyt alkaa olla jo nälkä. Aamiaisemme on ollut kiireinen hodari Statoilin pihalla Mustveessä. Pysähdymme Viitnan kievariin, joka sijaitsee sopivasti tien varrella. Olemme käyneet täällä aiemmin, kahdeksan vuotta sitten, kun kävimme tutustumassa Palmsen ja Sagadin kartanoihin, ja meillä on paikasta mukavat muistot.



Ruokapaikka jakautuu itse asiassa kahteen osaan: Körtsiin ja Toidutareen eli varsinaiseen kievariin ja hieman yksinkertaisempaan itsepalveluravintolaan. Valitsemme jälkimmäisen, koska muistomme sen tarjoamasta Kievin kotletista ovat vahvat.

Tunnetteko ruokalajin? On ehdottomasti suositeltavien listalla. Kievin kotletti, kuten se esimerkiksi Viitnassa tarjoillaan, koostuu kanaleikkeestä, joka on rullattu ja jonka sisällä on maustevoita. Viitnan kotletissa on pinnalla pieniä paahtoleipäkuutioita, ja koko rulla on lopuksi ymmärtääkseni pikaisesti uppopaistettu rasvassa. Kokonaisuus on sanalla sanoen herkullinen, pinnalta rapea, sisältä pehmeää kananlihaa ja voita. NÄM!

Kello on tässä vaiheessa noin viisi iltapäivällä ja alamme olla hieman huolissamme aikataulustamme. Meillä on listalla vielä kaksi putousta, matkan pääkohde eli Jägalan putoukset ja Keilan putoukset. Lähdemme siis liikkeelle, nyt enää sen enempiä pysähtelemättä.

Olemme Jägalassa ilta-auringon aikaan. Ajankohta ei voisikaan olla parempi, matalalta paistava aurinko kultaa vesiputouksen, joka näyttää syöksevän kultaa tai meripihkaa. Näky on huikea!







Jägalan putous on noin 60 metriä leveä ja kahdeksan metriä korkea. Se toimii koko vuoden, mutta keväällä veden määrä kasvaa merkittävästi. Silloin virtaa putouksesta vettä 200 kuutiometriä sekunnissa. Se on paljon vettä se.

Olemme sanalla sanoen haltioissamme. Nyt on pakko ottaa kunnon turistiposeerauskuvia. On hyvin epätodennäköistä että lähiaikoina pääsen Niagaran eteen keikistelemään, joten nyt on otettava tästä kaikki riemu irti:








Tarkkaavainen lukija saattaa ihmetellä missä on perheen suuri pienimmäinen, häntä ei ole kuvissa näkynyt. Ei hätää, Rensselisetä alias Eräs alias J.Ölli on tukevasti mukana matkassa. Putouksille poikaa ei voi ottaa mukaan, sillä pojalla on ikävä tapa rynniä pää viidentenä jalkana joka paikkaan. Sakan jyrkänteillä oli hilkulla, ettei Jässi porhaltanut klintiltä alas kun silmä hetkeksi vältti.

Mutta Jägalassa teimme kävelyretken pitkin joenvartta ja Kultainen Leijona pääsi ottamaan ilta-aurinkokylpyjä:


Katse on suunnattu putouksille: "Tuonne kyllä tahtoisin mennä!"


Mutta kello käy armottomasti eteenpäin ja aurinko alkaa laskea. Joudumme jättämään Keilan putouksen pois listalta. Jolloin nähtyjen vesiaihioiden määrä supistuu neljään: Narva, Valaste, Saka ja Jägala. Vaikka missiona oli ehtiä nähdä viisi merkittävää kohisijaa.

Minä keksin, että jos muutamme matkareittiä ja nokkelasti ohitamme Tallinnan sen itäpuolelta kiertäen, pääsemme näppärästi Tuhala Nõiakaevulle eli Tuhalan Noitakaivolle, joka sijaitsee Tallinna - Tartto -välisen tieosuuden lähellä. Ja se saattaa vielä olla aktiivinen. Siis sinne!

Muutama sana Tuhalan noitakaivosta. Se on virolaisille rakas nähtävyys, outo kaivo, joka alkaa pulputtaa vettä kun maanalaisen Tuhalan joen virtaus kasvaa suuremmaksi kuin 5000 litraa sekunnissa. Sanotaan, että tuolloin alkavat noidat kaivossa vihtomaan.

Veden tulviminen kaivosta voi kestää vain muutaman päivän, viime keväänä vain kahtena päivänä oli kaivo aktiivinen. Tänä vuonna pulputtelu alkoi 3.4.2010.

Tänne siis oli Tiinan mieli. Lähdimme nokkelasti kiertämään Tallinnaa. Ja arvatenkin olimme niin nokkelia, että kiertoreitistä tuli jotakuinkin laaja. No, kerranko sitä ihminen erehtyy karttaa lukiessaan.

Kun lopulta saavuimme Tallinna -Tartto -tielle oli aurinko jo painumassa mailleen. Tuhalaan kääntyessämme se oli jo laskenut ja vain jokunen säde pilkahteli horisontin alapuolelta, kuin muistona kauniista päivästä.

Mutta siellä kaivo meitä odotteli, iloisesti pulputellen. Ja, kiitos tripodin ja pitkän valotusajan, sain kuin sainkin napattua viidennestä pulputtelijasta muutamaisenkin kuvan.

Ja näihin kuviin päätän tämän matkakertomuksen. Sillä tämän jälkeen ei ole muuta kerrottavaa kuin että ajoimme tukka putkella kotia kohti. Otepäällä olimme joskus puolen yön paikkeilla.

Että tällainen reissu kohinaa ja pauhua etsiessä.

Kiitos jos jaksoitte tänne asti lukea!



9 kommenttia:

Rummun ema kirjoitti...

Kiinnostava matkakertomus ja henkeäsalpaavia kuvia. Olenkohan koskaan nähnyt vesiputousta, johon ilta aurinko paistaa...
Uskomattoman paljon ehditte päivän, no jaa koko viikon aikana.

Kiitos, että pääsimme mukaan.
Tuhalan Noitakaivokin pulppuaa upeasti.

Tiina Linkama kirjoitti...

Juu, viikon aikana tosiaan ehdittiin niin Soomaalle kuin tälle Narva-keikalle.

Soomaa ei tehnyt edes tiukkaa, mutta Narva-keikassa sai pitää pientä vauhtia yllä jos halusi koko 750 km:n rengasmatkan tehdä yhdessä päivässä. Narvassa olisin voinut olla pidempään, nyt jäi esimerkiksi Narvan vanha kaupunki näkemättä, ei silti, että se mikään erityisen iso olisi. Pommitettiinhan Narva aika tasaiseksi toisessa maailmansodassa.

OnuKoo kirjoitti...

Jägalan kuvissa tosiaan virtaa meripihkaa ja kultaa. Noiakaevu on hiano. Mä en oo vieläkään päässyt sinne perille saakka... odottelen taasen talven pimeitä ja loskakelejä ja menen vähän ajelemaan - kesärenkailla. Tai ehkä paremmin ensi kevättä ja pehmeitä lumiloskakuravellisäitä.

aimarii kirjoitti...

Niin huikeaa kerrontaa ja kuvia, että korvissa suhisee yhä.
Noitakaivo teki vaikutuksen. Sen tahtoisin itsekin nähdä ihan oikeasti.

Kersten kirjoitti...

Kaivo olisi kuin hopeista silkkiä, tosi kaunis! Uskon, että jopa jos seuraavan kerran lähtisitte matkaan ennen auringonnousua, aika ei kuitenkaan riittäisi...

Sylvia kirjoitti...

Tosi mahtava tuo Kultainen Putous! Ja mikä ihme tuo Noitakaivo oikeesti on??

Tiina Linkama kirjoitti...

OnuKoo - kuten tiedätkin, talven loskakeleissä on mukava ajella Nõiakaevulle katsomaan - ei mitään.

Kersten - olet oikeassa, aika on hupaa ja koskaan ei tunnu se riittävän kaikkeen. Niinhän meilläkin Tukholman reissulla jäi paljon näkemättä ja tekemättä, mutta onneksi sitä muistaa vain sen mitä näki ja teki, ei sitä mitä jäi pois!

Aimarii, Nõiakaevun näkeminen aktiivisena on monen virolaisenkin mielessä. Se tosiaankin on aktiivinen vain lyhyitä aikoja.

Sylvia, kuten tekstissä kerroinkin, on Nõiakaevun toiminnan takana maanalainen joki, jossa on aukkoja maan pinnalle. Yksi tällainen aukko on kaivo, josta talon ihmiset ottavat vetensä (käytännössä siis virtaavasta joesta eikä pohjavedestä kuten tavallista on). Keväällä virtaus maanalaisessa joessa lisääntyy ja paine on niin kova, että vesi purkautuu aukkojen kautta ihmisten ilmoille.

Sylvia kirjoitti...

No kyllä on kumma tapaus, maanalainen joki!

Maris kirjoitti...

Hienoja kuvia nõiakaevusta. Hämärä ja mystinen fiilis, juuri kuten mielikuvitukseni mukaan tuolla pitäisikin olla.